Menneisyyden minä, tuo ikuinen pölvästi?

Päivitetty teksti täällä.

En tiedä teistä, mutta oma menneisyyden minäni on ollut melkoinen hölmöläinen. Naiivi paskiainen, joka on tai ei ole tiennyt, mikä itselleen ja muille on parhaaksi, muttei ainakaan ole osannut toimia sen mukaisesti. Nykyisyyden minäni tietenkin tietää paremmin ja hänellä on tapana katsoa menneisyyden minääni päätään pyöritellen. Olen tietenkin iloinen, että nykyisyyden minä on fiksumpi kaveri kuin menneisyyden minä, mutta herää kysymys: mitä tulevaisuuden minä ajattelee nykyisyyden minästä? Ja entäs sitten, kun katsomme nykyisyyden yhteiskunnan silmin menneisyyden yhteiskuntaa ja mietimme tulevaisuuden yhteiskunnan ajatuksia molemmista?

Kuva: Ismo Pitkänen

Kuva: Ismo Pitkänen

On olemassa filosofinen näkökulma (nk. pessimistinen metainduktio), jonka mukaan hienot teoriat ihmiskunnan historiassa ovat aina jossain vaiheessa osoittautuneet vääriksi – emme enää usko sellaisiin intuitiivisiin itsestäänselvyyksiin, kuten eetteriin avaruuden täyttäjänä tai flogistoniin tulen polttoaineena. Miksi meillä siis olisi syytä uskoa, että yhteiskunnassa tai omassa päässämme tosina pidetyt ajatukset olisivat sen enempää totta, kuin mitä olivat aikaisempien sukupolvienkaan käsitykset?

Oli toiveikkuuteen perusteita tai ei, haluaisin tulevaisuuden minäni ajattelevan, että nykyisyyden minä tekee parhaat päätökset sen tiedon valossa, mitä hänellä on. Samaan tapaan haluaisin oppia katsomaan menneisyyden minääni siltä kantilta, että tällä oli tietty määrä valoa päässään ja tämän valon avulla hän teki parhaat mahdolliset päätökset.

Voisiko samanlaisella lempeydellä katsoa ihmiskuntaa, jolle on kaikissa historian vaiheissa mitä todennäköisimmin menneisyyden yhteiskunta näyttäytynyt hölmöläisten kylänä? Vaikka usein ”leikillään” sanotaankin, että ennen kaikki oli paremmin, kyse on yleensä vain hyvien asioiden muistelusta kun huonot puolet ovat unohtuneet. En usko, että mikään yhteiskunta tarkoituksella tekee asioita huonommin kuin voisi ja suurin osa ihmisistä varmasti mielestään toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä meidän pitäisikin tuntea enemmän empatiaa menneisyyden olioita kohtaan.

Kuva: Ismo Pitkänen

Kuva: Ismo Pitkänen

Mikä tärkeintä, meidän olisi voitava katsoa niin itseämme, kuin nykyistä yhteiskuntaammekin tämän myötätunnon linssin läpi – luultavasti parhaillaan tulevaisuuden minä ja tulevaisuuden yhteiskunta katsovat meitä kulmiaan kohotellen. Siksi olisi syytä suhtautua vähemmän tosissaan siihen, minkä ”tiedämme todeksi” ja suuremmalla armolla niitä kohtaan, joiden väärässä olosta olemme varmoja.

Vai oletko eri mieltä?

 

Juttu julkaistu Status-lehden numerossa 2/13.

 

Neljä tapaa tunnistaa sisäinen muumiosi

Päivitetty teksti täällä.

Max Planckin kerrotaan sanoneen, ettei uusi tieteellinen totuus syrjäytä edeltäjäänsä saamalla vanhan käsityksen kannattajat siirtymään puolelleen, vaan siten, että sen vastustajat ennemmin tai myöhemmin kuolevat. Erityisesti fiksut ihmiset pystyvät järkeilemään uuden tiedon joko hömpäksi tai omaa alkuperäistä käsitystään vahvistavaksi, mutta säilyttävät silti kuolevaisuutensa. Ja näin tiede etenee – yhdet hautajaiset kerrallaan.

On helppo kuvitella, kuinka ihmiset vanhetessaan kasvavat vastustuskykyisemmiksi uusille ajatuksille. Mitä pidemmälle erikoistuu, sen vahvemmaksi varmasti muodostuu kognitiivinen dissonanssi omaa käsitystä tukemattoman todistusaineiston edessä. Tuntuu pahalta ottaa askelia taaksepäin, kun on juuri ollut pääsemässä johonkin – meissä kaikissa asuu pieni muumio, jonka tehtävänä on suojella nykyistä maailmankuvaamme ympäröivää aarrekammiota.

http://www.classichorrorcampaign.com/wp-content/uploads/2012/02/mummys-shroud-black-and-white-still.jpg

Älä anna muumioiden määrätä elämästäsi!

Rakkaista, mutta toimimattomista ajatuksista täytyy kuitenkin voida päästää irti. On muistettava, että suurin osa uutisista on täysin merkitystä vailla vuoden päästä (poislukien Matti Nykänen). Suurin osa yritysten ja valtioiden pitkän tähtäimen strategioista näyttää harhaisilta viiden vuoden päästä (Neuvostoliitto yritti 13 kertaa). Ja suurin osa mullistaviksi uumoilluista keksinnöistä on unohdettu kymmenen vuoden kuluttua (kysy mistä tahansa patenttitoimistosta). Tänään tehdyt ennustukset ovat harvinaisen usein jo huomenna homeessa.

Toimintaympäristömme ja sen vaatimukset muuttuvat jatkuvasti. Ajattelu onkin pidettävä tuoreena käyttämättä sellaisia säilöntäaineita, jotka jymähdyttävät sen nykytilaansa.

Oma reseptini luovan tietotyön maailmasta, kiteytettynä neljään peukalosääntöön/heuristiikkaan:

1. Älä samaistu ajatuksiisi. Pidä ideoita mieluummin noutopöytänä, josta voi mutustella eri makuja, kuin osana minuuttasi.

2. Yritä todistaa olevasi väärässä ja palkitse itsesi onnistuessasi. Mikä olisi vaihtoehtoinen selitys? Mikä olisi kaukaa haettua, mutta tärkeää jos totta? Löydätkö sille todistusaineistoa?

3. Pysähdy hetkeksi, kun huomaat yllättyväsi. Onko tapahtunut vain sattuman oikku, vai kaipaako maailmankatsomuksesi päivitystä?

4. Kiinnitä huomiota siihen, kun ärsyynnyt tai vihastut. Hermostuitko sinä vai sisäinen muumiosi, jonka rauhaa häirittiin?

Ottaisin mielelläni vastaan kommentteja, tarinoita ja kokemuksia kamppailuista kapeakatseisuutta vastaan – joko kommentteina tähän tai facebook-ryhmään, tai sähköpostitse osoitteeseen matti.tj.heino [ät] helsinki.fi.

[alkuperäinen versio artikkelista julkaistu myös Status-lehden numerossa 1/2013]