University of Helsinki
Tänään Portsussa piti luennon yksi institutionaalisen taloustieteen kovista luista, Geoffrey Hodgson. Yleisesti ottaen oli mainio esitys: historian ns. suurten kysymysten pohdinta ja niiden artikulointi monitieteiselle yleisölle on vaativa laji. Kannatan lämpimästi tällaisten kysymysten jatkuvaa debatointia ammattitutkijoiden kesken, sillä muuten ala jää täysin amatöörien ja populistien temmellyskentäksi, ikävin seurauksin.
Mutta toisaalta, mitä suurempaan kysymykseen etsii vastausta sitä pinnallisemmaksi itse käsittely – varsinkin luennoilla – väistämättä jää. Siksi tämäntyyppiset “mikä lopulta vaurastutti Britannian” -analyysit ovat paitsi stimuloivia aina myös vähän ärsyttäviä: heti kun johonkin asiaan ollaan melkein menossa syvällisesti hypätään jo toisaalle. Se lienee yleisellä tasolla liikkumisen väistämätön hinta.
Retorisesta puolesta: Hodgsonin suuri teesi siitä, että rahoitusta ei ole liiemmin käsitelty taloushistoriassa ja institutionaalisessa taloustieteessä oli kyllä aika… rohkea. Totta tietysti on, että ei juuri siinä keskustelussa, jossa hän on tykännyt olla mukana (mm. Deirdre McCloskeyn kanssa), rahoitusjärjestelmän kehitys ei ole ollut se suuri vastaus heidän debatoimaan suureen kysymykseen. Mutta kuten moni kommenteissa ja kysymyksissä esittikin, onhan rahoitusta käsitelty vaikka kuinka taloushistoriassa monista eri näkökulmista.
Esitystapa lienee ollut tarkkaan harkittu tai hioutunut: lähdetään liikkeelle provosoivalla teesillä, jonka jälkeen otetaan vähitellen askelia taaksepäin, viimeistään kun on yleisökysymysten aika. Ehkä tuosta voi jotain oppiakin…
No, ensi viikolla sitten James Robinson, toinen alan kova nimi – katsotaan mitä uutta hänellä on tarjota sitten viime luennon! Vai vetääkö AC/DC-tyyppisesti samat soinnut uusilla sovituksilla.