Museopäivillä

Ruralia-instituutin projektipäällikkö Aapo Jumppanen.

 

Ajoin läpi Suomen – Seinäjoelta Joensuuhun. Se on noin 450 kilometriä ja 5 maakuntaa suuntaansa lännestä itään. Mutta muuttuiko mikään? Perimän- ja perinteen tutkimuksessa on havaittu huomattavia eroja itä- ja länsisuomalaisten välillä, mutta huomaako sitä käytännössä, mikä on näiden erojen vaikuttavuus?  Matkan aikana pysähdyin Varkaudessa, Pohjois-Savossa. Kävin syömässä ”liikennekeskuksessa”, kuten huoltoasemia nykyisin kutsutaan. Ruoka oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Puheliaat savolaiset keskittyivät syömiseen, lehtien lukemiseen ja hedelmäpelien pelaamiseen, suuria eroja ei ollut havaittavissa Länsi-Suomeen. Perillä Joensuussa kuuli paikallista murretta ja aamupalalla sai savumuikkuja, se oli jo tosi orienttia – idän eksoottista toiseutta.

Muutos luonnossa sen sijaan oli suurempi. Seinäjoella puut olivat lyhyitä, Ähtäristä eteenpäin isoja ja vahvaoksaisia, mutta peltoja ei itään matkatessa juuri nähnyt tai jos näki, ne olivat pieniä ja kivisiä. Näin keväällä myös eläimet liikkuvat taajaan, näin kaksi kuollutta oravaa, neljä kuollutta metsäjänistä sekä yhden kuolleen rusakon.  Tuo ainoa näkemäni rusakko oli muuten Seinäjoella. Länsi-Suomi on tunnetusti peltojäniksen kannalta otollista aluetta, kun taas Itä-Suomen paksulumiset talvet ja synkät metsät eivät ole sille suotuisaa elinympäristöä. Erikoista kyllä rusakko on levinnyt Suomeen idästä. Vähän Petäjäveden kirkonkylän jälkeen tien oikealta puolelta nousi kaksi peippoa lentoon suoraan rivitalokaksion kokoisen yhdistelmärekan eteen. Ne jatkoivat kuolleina kieppuen vasemmalle pientareelle.  Elämässä ajoitus on usein ratkaiseva tekijä.

Museopäivät järjestettiin Joensuun konservatoriossa, se on vanha rakennus, joka kuuluu  Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun. Aluksi oli juhlapuhe, entinen valtiopäivämies sen piti.  Joensuu on dynaaminen, nuorekas ja menestyvä kaupunki.  Jotenkin tutun kuuloista. Löytyyköhän Suomesta enää sellaista kaupunkia, joka ei olisi menestyvä ja houkutteleva, investointien arvoinen? Maamme aluekehitys taitaa olla aika suotuisa.

Loppuaika pitäydyttiin asiassa. Luennoitsijat puhuivat valtionosuuksien uudelleen kohdentamisesta sekä arviointimittareiden luomisesta. Yleisö innostui: ”Miksi laatua ei huomioida vaan määrää?” ”Miten museoiden erilaiset profiilit on huomioitu indikaattorien laadinnassa?”. Vaikeita kysymyksiä. Onneksi paikalla oli myös Tampereen teknillisen yliopiston tutkija, joka kertoi mittaamisen perusteista. Resurssit, prosessit, tuotokset ja vaikutukset, kaikkia niitä voidaan ja tulee mitata.  Päällimmäisenä viestinä tuntui olevan, että mittaaminen mahdollistaa paremman toiminnan suunnittelun ja kannustimien laatimisen. Mittaamisen lisäksi puhuttiin yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, näkyvyydestä, uudistumisen tarpeesta ja tavoitteiden asettamisesta. Tämäkin kuulosti jotenkin tutulta, eikö näistä puhuta yliopistoissa joka päivä?

Kotiin ajaessani mietin kuulemaani väitettä siitä, että museoalaa voidaan tarkastella hyvinvointialan osana, onhan sen tarkoitus tuottaa lisää hyvinvointia yhteiskuntaan eikä lisätä taloudellista kasvua. Pohdin mihin viitekehykseen yliopistot sitten sijoittuvat – onko meidän tehtävämme lisätä yhteiskunnan yleistä hyvinvointia, vai edistää talouskasvua? Vai onko yliopiston tehtävänä lisätä näitä molempia, nehän eivät sinällään ole toisiaan poissulkevia vai ovatko?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *