Viimeinen ilta mummolassa

 

Ruralia-instituutin projektipäällikkö Aapo Jumppanen

Lähdettiin ajamaan pojan kanssa mökiltä mummolaan. Viljelyksiä ja kotieläimiä ei näkynyt. Alkutuotanto oli käynyt vähiin, metsä tietysti kasvoi hyvin niin kuin ennenkin. Toisaalta muutama vuosi sitten perustetun ratsastustilan omistajan kalenteri oli kuulemma täynnä tilauksia elokuun loppuun saakka ja valtatien varteen oli perustettu matkailukohteita – oli eläinpuisto, kylpylä ja uusi paikallinen ravintola. Maaseutu muuttui.

Sammutin mönkijän. Miksi me tänne tultiin, poika kysyi. Tämä on isän vanha mummola. Ai jaa, se vastasi. Täällä asui sinun isomummo, muistatko isomummoa? Muistan minä, poika sanoi. Miten se olisi voinut muistaa, se ei ollut ihan kolmeakaan mummon hautajaisissa reilut kaksi vuotta sitten. Sanoi varmaan isänsä mieliksi muistavansa, hyvä poika se oli.

Katselin heinittynyttä pihamaata ja punamullalla maalattuja rakennuksia. Tuossa oli ollut kasvihuone ja vanhassa tallissa oli hevosen sijaan asunut sika, joka kerran karkasi perunamaalle. Puiden varjossa oli ollut kanihäkki ja vanhassa saunassa kanala. Tila oli pieni. Vielä 1980-luvulla peltoa oli ollut vajaat kymmenen hehtaaria, nyt oli vain parikymmentä hehtaaria metsää ja pala Saimaan rantaa. Se oli sellainen tyypillinen suomalainen pientila, jonka kaltaisista sadattuhannet nuoret muuttivat 1960- ja 1970-luvuilla kaupunkeihin ja Ruotsiin etsimään parempaa elämää, työtä ja koulutusta. Isäkin oli lähtenyt Turkuun opiskelemaan, mennyt siellä äidin kanssa naimisiin ja perustanut perheen. Maalaisesta oli tullut kaupunkilainen, vaikkakin vain pintapuolisesti. Siististä sisätyöstä huolimatta polttopuita piti sahata moottorisahalla omakotitalon pihassa helteisinä kesäpäivinä, tai milloin se sattui vaan mieleen juolahtamaan. Kotiin maalle piti päästä kesäksi ja viikonlopuiksi, koska vain siellä sai tehdä oikeita eli ruumiillisia töitä, kalastaa ja metsästää. Kaupunkiin isä ei kai ollut koskaan sopeutunut täydellisesti, sillä eläkkeelle jäätyään se alkoi viettää viikkotolkulla aikaa vanhoissa kotimaisemissaan ja toteuttaa itseään. Se muuttaisi varmaan tänne takaisin, jos äiti suostuisi. Maaseudun hegemonisella maskuliinisuudella ja nostalgian kaipuulla oli siis rajansa.

Onko täällä niitä mansikoita? Poika kysyi. Se oli muistanut, mitä olin luvannut, vaikka olin jo itse unohtanut. Katsotaan sanoin. Kävelimme ohi luumu- ja omenapuun. Ne oli istutettu tänne parisataa kilometriä etelämpänä olevan lapsuudenkotini taimista. Muistan kuinka ne tuotiin paakuissa 20 vuotta sitten. Kolmen ja puolen tunnin automatkan aikana isä jaksoi useamman kerran kertoa, kuinka suurten vesistöjen läheisyys takaisi kasveille aivan Etelä-Suomen veroisen, jos ei paremmankin kasvuympäristön. Minusta puut eivät oikein koskaan olleet kantaneet kunnolla hedelmää, vaikka kukkivat kyllä. Nyt näytti omenapuussa olevan muutama raakile, mutta luumupuussa ei ollut mitään. Siperian tuulet tuivertaa, eikä etelän hetelmät kasva, mietin ääneen. Mitä? Poika kysyi. Niin, sitä vaan, että täällä on tosi kylmät talvet, ja pitäisi olla kestävämpiä lajikkeita tällä kasvuvyöhykkeellä. Aijaa, missä ne mansikat on? Löysimme muutaman mansikan villiintyneeltä maalta. Poika oli tyytyväinen ja tahtoi lähteä takaisin mökille. Tullaanko joka vuosi poimimaan täältä mansikoita? Se kysyi. Ehkä, sanoin ja tiesin että emme enää tulisi.

2 thoughts on “Viimeinen ilta mummolassa

  1. Joo, näitä tarinoita on Suomessa paljon ja taitavat olla pohjimmiltaan aika samantapaisiakin. Tämä oma tapaus sijoittuu Pohjois-Karjalaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *