Argumentum ad hominem – Kun henkilökohtaisesta tulee henkilökohtaista

Mari, blogiinOlin hyppäämässä bussiin työmatkan alkutohinoissa. Sain puhelun, jossa tutkijan pätevyyteni kyseenalaistettiin kiivaasti. Tutkimukseni perustuu kuuleman mukaan kahteen haastatteluun. Siinähän ei olisi mitään vikaa sinällään, mutta tässä tapauksessa kuultu huhupuhe oli kaukana todellisuudesta. Bussilipun oston kiireet ja laukkujen kanssa käytävällä ähiseminen viidentoista kanssamatkustajan silmien alla eivät olleet syy olla kohtaamatta lankoja pitkin tulevan kansalaisen kritiikkiä. Soittajan mielestä se olisi ollut vain tekosyy.

Puhelimen, sähköpostin ja sosiaalisen median kautta tutkijan työ käsittää toistuvia yhteydenottoja ihmisiltä. Kysymyksineen ja väittämineen he haastavat tutkijan kohtaaman heidän huolensa ja mielipiteensä. Lähestymispyrkimyksiä ohjaavat tarve tietää paremmin sekä kyseenalaistaa tulosten oikeellisuus ja tutkijan puolueettomuus. Moralististen virhepäätelmien hyökkäyksessä tutkija on kovin yksin ja vasta-argumentointi on vettä hanhen selkään. Pahimmat mahalaskut tehdään tutkijan pelottelun ja seurauksiin vetoamisen myötä.

Ihmiset argumentointeineen tulevat reviirilleni pyytämättä. Työaikani on rajoitettua ja vapaa-aikani kallisarvoista. Kuinka monta kertaa kulloisellakin henkilöllä on oikeus tunkeutua henkilökohtaiseen tilaani? Kuinka monta kertaa olen moraalisesti velvoitettu vastaamaan asiattomuuksiin meneville henkilöille? Saanko tuohtua sosiaalisessa mediassa annetusta selkäsaunasta? Mietin, missä on henkilökohtaisen tilan raja, entä henkilökohtaisuuden raja.

Nuorimmainen poikani on oma henkilökohtainen kysymyspalloni. Sellainen, jota Frendit -sarjan Ross ravisteli saadakseen vastauksen polttaviin, mielessä pyöriviin kysymyksiin. Poikani kiteytti (kuitenkin ilman ravisteluita) henkilökohtaisen tilan rajan siten, että sinne pääsevät vain kaverit, eli ne jotka itse sinne haluaa, mutta eivät muut. Vieraskin ihminen voi toimia reviirilläni kaverin tavoin. Kunnioittaa ihmisenä vaikka olisikin toista mieltä asiasta. Henkilökohtaisen tilan ylittämisen kipuraja tuleekin henkilökohtaisuuksiin menemisessä.

Yhteiskunnan täysivaltaisen henkilön mennessä henkilökohtaisuuksiin ravistellaan rajaa perustellun mielipiteen ja valehtelun kanssa. Lopputuloksena on takajaloillaan ärhentelevä tutkija. Karheista puolustusasemista tutkija siirtyy sähköpostihiljaisuuteen. Ei reagoi saamiinsa yhteydenottoihin vaan suojelee omaa tilaansa, oikeuttansa henkilökohtaiseen rauhaan. Susiasioissa toimittajat ovat jo ongelmaan törmänneet. Vaitonaisilta tutkijoilta ei saa irrotettua kommenttia päivänpolttaviin susiasioihin, vaan keskustelu loppuu lyhyeen.

Arto Mustajoki pohtiessaan tutkimuksen vaikuttavuuden mittaamista toteaa, että vaikuttavuudesta on tullut tutkimuspolitiikan avainsanoja, ei ainoastaan Suomessa vaan kaikkialla maailmassa. Vaikuttavuuden avulla pyritään yksilöimään tutkimuksen hyötyjä yhteiskunnalle ja perustelemaan tutkimuksen saamaa julkista rahoitusta.

Tutkijan tutkimustyön valintaa ovat perinteisesti ohjanneet innostus, sattuma ja tarjolla olevien rahoituslähteiden painotukset. Nykypäivänä tutkimusaihion suunnittelua voi ohjata myös välttäminen. Kuinka välttää liian konfliktoitunut tutkimuskenttä, kuinka välttää toimittajat, kuinka välttää vihamieliset sidosryhmien edustajat. Tutkijan ja tutkimuksen suora vaikutus yhteiskuntaan ei kuulosta tutkijan korvaan lainkaan niin houkuttelevalta kuin olisi tarpeen vaikuttavuusmittareiden tyydyttämiseksi.

Kävin sähköpostikeskustelua tutkimustyötäni kritisoivan henkilön kanssa. Hän oli perustanut vahvat näkemyksenä tutkimuksestani toimittajan tekemän uutisen ja sen otsikoinnin perusteella. Käydyn keskustelun viimeisessä meilissä hän edelleen totesi minun olevan ilmiselvästi väärässä, mutta hänellä on sellainen tunne, että tarkoitan mitä sanon ja etten halua mitään pahaa. Ei auttanut, otin sen henkilökohtaisesti.

Kirjoittaja tutkijatohtori FT Mari Pohja-Mykrä työskentelee Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.

2 thoughts on “Argumentum ad hominem – Kun henkilökohtaisesta tulee henkilökohtaista

  1. Luen parhaillaan Finlandia palkittua kirjaa He eivät tiedä mitä tekevät. Siinä on monta rinnakkaista juonnetta, joista yksi on eläinkokeita vastustavien aktivistien mielenilmaukset. Jännityskertomus minulle, mutta tutkijalle joka joutuu murhaajaksi haukkumisen ja kotipihalleen tuodut mätänevät eläimen jätteet kohtaamaan painajaista. Kirjassa ollaan siinä vaiheessa, että tutkija-Joe haluaa keskustella asiasta asiallisesti.

    Marin kirjoittaman esimerkin perusteella epäilen, että tilanne ei Joen kannalta lievene vaikka keskustelisi miten. Kuinka voisi keskustella tutkimuksen tekemisestä rakentavasti, se on tärkeää kuitenkin. Kannatan Marin tapaan arkikohteliaisuuden ja huomaavaisuuden säilyttämistä ainakin, henkilökohtaisen tilan kunnioittamista.
    Tuntemani luomuporkkananviljelijä kertoi kauan sitten sitkeästä palautteen antajasta, joka monena syksynä osti heiltä porkkanoita ja aina haukkui ne huonoiksi. Muut asiakkaat tykkäsivät porkkanoista. Viljelijä kertoi lopulta ajatelleensa säälien palautteen antajaa: kun ei maistu oma elämä, ei maistu porkkanatkaan.

  2. Hyvä kirjoitus erittäin ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta. Tarvitaan rohkeutta tarttua aiheisiin, jotka eivät ole helppoja tai neutraaleja. Suomessa tunteet kuohahtavat susien, muualla pilapiirrosten takia. On kuitenkin äärimmäisen tärkeätä tavoitella totuutta, vaikkei sitä ole puhtaana edes olemassa. Tällä tiellä tutkijan on varauduttava kovaankin kritiikkiin, kaikenlaiseen vastarintaan, jopa äärireaktioihin. Kaikkia reaktioita ei kuitenkaan saa hyväksyä. On asetettava rajat sille, mikä on kohtuullista ja hyväksyttävää tunteenpurkausta. Yksi raja menee henkilökohtaisen koskemattomuuden kohdalla. Meidän jokaisen on Marin lailla tietyssä tilanteessa selkeästi ilmoitettava, kun se raja on mielestämme ylitetty. Siihen meillä ei ole ainoastaan oikuetta, vaan suoranainen velvollisuus. Ihan vaan totuuden nimissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *