Onko hyvä ruoka maukasta, elämyksellistä vai turvallista? Osa 1/3: Kiina

O5-vuotias poikani tuijottaa epäluuloisesti noin kahtakymmentä pyöreän pöydän keskellä pyörivää ruokalajia ja valitsee viimein (painostettuna) sen, mikä muistuttaa eniten lauantaimakkaraa. Kylmä, vaaleanpunainen leike maistuukin etäisesti natriumglutamaatissa uitetulle possulle eli menee alas. Mieheni kiinalaiset työkaverit hämmästelevät lapsen valintaa. ”Harvalle länsimaiselle lapselle maistuu tuo siivutettu sian sisäkorva!” Ja minä hyssyttelen tässä vaiheessa jo sujuvaa englantia puhuvan pojan edessä, että ”sanotaan sitä vain makkaraksi”. Samalla kelaan päässäni, että ei sioissa tainnut ainakaan hullun lehmän tautia olla… Mutta muut vaihtoehdot alkupalapöydässä näyttävät vielä epäilyttävämmiltä. Kylmämarinoiduista kanankoivista luimme juuri, että joku näppärä yrittäjä oli kierrättänyt vietnamin sodasta jääneet välipalat uudelleen elintarvikkeiksi Kiinassa. Joten kylmä sian sisäkorva kera kuuman riisin on sen päivän lounas.

Olemme Etelä-Kiinassa, Sichuanissa, paikassa joka on kuuluisa tulisesta ruuasta ja eksoottisista otuksista. Saavumme majapaikkaamme vasta klo 21 maissa ja kaikki ravintolat ovat jo sulkemassa. Kadulla on kuitenkin vielä tarjolla grilliruokaa ja skorpionien ja kanansikiöiden huolellisen skannauksen jälkeen löydän lihavartaita! Niitä tilataan oitis kasa ja chilijauhetta päälle. Juomana on kylmää olutta (paljon vettä terveellisempää paikallisissa olosuhteissa). Poistuessamme huomaan pellillisen paistettuja päitä. ”Näitäkö me ollaan syöty? Tästäkö se liha tulee? MIKÄ se on?” Nimeämme aterian marsupilamiksi. Eläimen kallo muistuttaa etäisesti jäniksen sukuista vipeltäjää pitkine etuhampaineen. Oleellista on, että nälkä lähti ja kukaan ei sairastunut. Sekä tietysti se, ettei tarvinut syödä skorpioneja nälkäänsä. Poika elää tässä vaiheessa annospussi-kaurapuurolla.

kiina2

Istumme hienossa ravintolassa virallisella illallisella ja tilaamisestahan ei kiinalaisilla illallisilla todellakaan tarvitse huolehtia: sen hoitaa isäntä. Ruokaa tilataan niin paljon, ettei se varmasti vahingossakaan lopu kesken ja riisi tuodaan pöytään viimeisenä koska riisin nauttiminen on merkki siitä, että pihi isäntä on tilannut liian vähän hyviä ruokia ja vieraille jäi siis nälkä. Ruualla on kuitenkin suuri symbolinen arvo: kala tarjoillaan kokonaisena koska ei perhettä saa mennä silpomaan. Kilpikonna sen sijaan on vaurauden merkki vaikka maistuu lähinnä laihalta kalaliemeltä. Kohtelias isäntä pitää huolen, että kupissani on aina kilpikonnaa ja paikallisen tavan mukaan nostelee omilla syömäpuikoillaan parhaita (eli meidän mielestämme ihmeellisimpiä) ruokia lautaselleni. Sörkin myös omilla puikoillani ruokaa tarjoiluastialta suuhun. Edessäni oleva lautanen on roskille. Vain vasta lännestä lentäneet menevät ahneina annostelemaan eteensä oman annoksen.

Sisä-Mongoliassa minut istutetaan pääpöytään ja pöydällä on jo valmiiksi kalliita viinapulloja. Tämä on valistuneelle matkaajalle merkki täyttää lasinsa reippaasti oluella. Valkoviini ei Kiinassa ole rypälettä nähnytkään ja arvostettu paikallinen viina, baijou, saa nauttijan hyvin pian luulemaan että on jo seuraava aamu… Silmäilen ympärilleni koska kukaan moukka ei menisi täyttämään omaa lasiaan vaan juomatarjoilu on mahdollisuus osoittaa kanssaseuralaisille kuinka paljon heitä arvostaakaan. Tempaisen pöydästä olutpullon, täytän naapurien lasit hymyillen kuin Naantalin aurinko ja viimeiseksi omani. Kreivin aikaan koska hetken päästä isäntä kiertää baijou-pullo kainalossa ja tarjoutuu täyttämään lasini. Valitettavasti se on täynnä olutta, huh. Saan kasvoni säilyttäen nostaa maljan oluella kunhan muistan pitää lasini pinnan isännän lasin pintaa alempana. Kun kokonainen vuohi lähestyy pöytää, minun huomioni keskittyy siihen, että rusetti kaulassa makaava määkijä päätyy lautaselleni lihana eikä aivoina koska molemmat tullaan tarjoamaan.

Olen päätynyt illalliselle, jossa, harvinaista kyllä, edessäni on ruokalista! Olen ollut sen verran hereillä National Geographicin aikaan, että merimakkara on jotain, mitä ei aivan ensimmäisenä haluttaisin suuhunsa pistää. Kaikki muut ruuat vaikuttavat hyviltä tai vähintään tavallisilta. Kiinalainen illallinen koostuu 2-3 ruokalajista henkeä kohti eikä siinä ole oikeastaan mitään samaa kuin Suomessa tarjoiltavissa kiinalaisissa ravintoloissa. Päätän, että kaikkea muuta syön, mutta merimakkaraa ainakin yritän välttää. Yritykseksihän se jää. Merimakkara on makkaran muotoinen ”mato”, joka syö merenpohjassa olevaa töhnää. Hätääntyneenä se sylkäisee ulos oman peräsuolensa saalistajia hämätäkseen. Merimakkaran rakenne muistuttaa lihahyytelöä, mutta kun sen paistaa pekonissa ja naamioi soijakastikkeella niin hyvältähän se maistuu.

kiina3

Asioita, mistä länsimaisen ihmisen ei tarvitse Aasiassa huolehtia ovat ruuan riittävyys ja mitä syödään. Kaikkea, mikä ui, kävelee tai lentää, voidaan syödä ja siis syödäänkin. Se, mistä pitäisi huolehtia on ruuan laatu ja turvallisuus. Ilman saastuneisuus alkaa jo olla kaikille tuttu aihe ja vesistöjen surkea tila on helposti silmämääräisesti todettavissa. Pääjoet virtaavat roskakasoja jo alkulähteillään eivätkä ne enää Himalajalta lähtiessään välttämättä saavuta merta ollenkaan. Paikallinen kala ei ole Kiinassa herkku koska mutalammikoissa kasvatetut kalat maistuvat … mudalle. Mistään raskasmetallijäämistä ei edes keskustella. Sen sijaan maaperä, se tärkeä resurssi, josta ruoka juontaa, on myös saastuneisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Siinä missä ilmansaasteista keskustellaan, maaperän saastumisesta ei. Ekspatit huolestuneena tuijottelevat moottoriteiden alla kasvavia salaatinlehtiä ja päättävät syödä luomua. Kiinalaisella luomutilalla käyneenä en kantaisi rahojani sinnekään ilman puolueetonta arviota raaka-aineiden laadusta. Valtio on uutislähteiden mukaan teettänyt raportin maaperän tilasta jo vuosikymmen sitten, mutta se ei tulostensa vuoksi saanut julkaisulupaa. Hyvin suuri osa maa-alueesta on jo sellaisessa kunnossa, ettei siellä voida ihmisruokaa tuottaa. On raskasmetalleja, karsinogeenejä ja torjunta-ainejäämiä. Mutta syödä pitää, joten asiaa ei kärsi ajatella. Lintukodossa kasvaneet länkkärit argumentoivat, että ”Kiinalainen ruoka on tosi hyvää. Mäkin söin lomalla Shanghaissa katuruokaa!”

Minunkin mielestäni se katuruoka MAISTUU hyvälle. Mutta ei se OLE hyvää. Ruokaöljyjätteen uudelleen käyttö on niin laajalle levinnyttä, että käytännössä jokainen Kiinassa kuukauden asunut on tullut syöneeksi useaan kertaan uudelleenlämmitettyä friteerausöljyä. Mutta turistit haluavat keskustella mukavista asioista. Ruuan eksoottisuus ja maku on mukavampaa kuin sen terveellisyyden ja turvallisuuden miettiminen. Sen sijaan Kiinassa asuvat länsimaiset ja paikalliset uupuvat ruokaskandaalien tullessa ja mennessä:

Aiemmin mainitsemani ruokaöljyn uudelleenkäyttö (katuojasta) oli oikeasti öljynkierrätystapausten sarja, josta aina silloin tällöin putkahti uutisiin uusia pidätyksiä. Samoin länsimaiselle lehdistölle tuttu melamiinimaitotapaus ei itse asiassa ollutkaan mikään yksittäinen tapaus. Melamiinin lisääminen maitoon on toistuva tapahtuma ja aihetta koskevista löydöistä ja tuomioista saa lukea joka vuosi. Eräänä keväänä ruokaskandaalit alkoivat seuraamaan toisiaan niin tiheästi, että tiedostava syöminen alkoi konkreettisesti kärsimään. Ensin lintuinfluenssa putsasi toreilta kanat ja tiput. Broilerin käyttö ruuanlaitossa tyssäsi kuin seinään. Kananmuniakin alettiin välttelemään. Kananmunat meille normaalisti myi paikallisella torilla yrittäjänä toimiva sympaattinen, vanha mies, jonka valikoimiin kuului munia kanoista hanhiin, ankkoihin ja viiriäisiin (ne, mitkä tunnistin plus tietysti ne kaikki muut). Lintuinfluenssan myötä olin huolestunut hänen toimeentulostaan, mutten niin huolestunut, että olisin hingunnut koskemaan yhtään lintutuotetta.

No ei se mitään, syödään jotain muuta kuin siipikarjaa. Sitten alkoi Huangpu-jokeen ilmestyä kuolleita sikoja. Ensin hämmästelimme kelluvia possuja, mutta sitten niitä alkoi olla paljon. Mistä siat oikein olivat peräisin? Selvisi, että yläjuoksussa oleva sikala oli päättänyt dumpata kuolleet possut jokeen koska niiden hävittäminen muulla tavoin oli turhan kallista. Vainoharhaiseksi opetetun siirtolaisen logiikka menee luonnollisesti kysymykseen ”No miksei niitä sikoja ole ennen siellä joessa kellunut? Mitä niille ennen tehtiin?”. Parhaan saamamme tiedon mukaan, joka saattaa olla täyttä puppua tai absurdia faktaa, tapahtumaketju oli seuraava: Valta oli vaihtumassa. Tällöin tyypillisesti tapahtui näyttäviä ratsioita, korruption vastaisia iskuja ja muita tehokkuudesta kertovia toimia. Yksi näistä oli ollut laitonta lihaa shanghailaisille ravintoloille välittävän liigan pidättäminen. Täten siis ne jostain tuntemattomasta syystä kuolleet siat, jotka oli aiemmin jälleenmyyty pimeille elintarvikemarkkinoille, olivat nyt muuttuneet tulonlähteestä kuluksi. Sikala siis päätti viskata erilaisiin tauteihin kuolleet eläimet jokeen koska niille ei enää löytynyt syöjiä. Tarinan todenperäisyydestä riippumatta, luottamuksemme sianlihaan oli viety.

Ruokalistalle jäi nauta ja lammas. Kunnes selvisi, että lammas oli väärennettyä (kyllä, se on mahdollista). Karitsana kauppoihin myyty liha oli analyysissä paljastunut värjätyksi rotaksi. Ulkosuomalaisten näkkileivän ja kaurapuuron kulutus nousi pilviin.

Kiinasta puhuessa kaikilla on toki omat faktansa. Tiedot perustuvat uutisiin, omiin kokemuksiin ja runsaisiin huhuihin. Koska mistä niitä faktoja saisi? Tarkkaa sensuuria harjoittava järjestelmä ei mahdollista avoimeen ja objektiiviseen aineistoon perustuvaa analyysia. Ihmiset oppivat pakosta toimimaan puutteellisen ja epämääräisen tiedon varassa sekä siitä lähtökohdasta, ettei mihinkään tietoon voi yksinomaan luottaa. Tämän vuoksi sekalaisessa tietoympäristössä asuvien ekspatriaattien tarinat kuulostavat kyynisiltä verrattuna turistien ihastuneisiin ruokakokemuksiin. Nämä ryhmät elävätkin aivan omissa todellisuuksissaan. Turistit ovat vierailemassa ruokakulttuurissa ja heitä kiinnostavat elämykset. Ekspatit asuvat vieraan ruokakulttuurin keskellä ja heitä kiinostaa ravinnon pitkäaikaiset terveysvaikutukset. Paikallisilla on vielä vähemmän tietoa ruokansa turvallisuudesta kuin ulkomaalaisilla koska tiedonsaantia rajoitetaan, mutta heilläkin on kasvava huoli terveydestään. Ruuasta puhuttaessa muullakin kuin turvallisuudella on väliä. Kiinan monipuolinen, luova ja maukas keittiö on aiheellisesti kiinalaisten ylpeydenaihe. Mutta tapahtuuko syöminen jo nyt tai tulevaisuudessa terveyden hinnalla? Ja onko ruuan saastuminen jotenkin vääjäämätön asioiden kulku vai voitaisiinko herkullisen kiinalaisen ruuan turvallisuuskin turvata?

kiina1

Tämä ”Keskustelua ruuasta” on kolmiosainen blogikirjoitus, joka käsittelee ruuan roolia Kiinassa, Italiassa ja Suomessa. Tämä on kirjoituksen ensimmäinen osa. Toinen, Italiaa koskeva kirjoitus ilmestyy helmikuussa. Kommentoida voi myös Twitterissä @SusannaSofia

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *