Hyvä ruoka on elämys. Mutta se on paljon muutakin. Osa 2/3: Italia

blogiinItaliassa olemme päätyneet syrjäisen vuoren laella olevaan tilausravintolaan, josta avautuu huikea näköala autioon laaksoon. Omistaja selvittää kädet huitoen paikallisten ruoka-aineiden alkuperää ja me tuijotamme mykistyneen kunnioituksen vallassa pöydälle asetettavia luomuksia. Villisian ja sian risteytyksestä saatavaa tummaa prosciuttoa? No on kyllä hyvää, kiitos kysymästä. Ja takapihalta poimituista tryffeleistä valmistettua risottoa paikallisen juuston kera? Ei pysty edes puhumaan enää, koska kieli suli suuhun.

Päälle paikallista viiniä, jonka vivahteista pidetään värikäs esitelmä. Joka ikinen suupala tarinoitetaan meille. Opimme miksei turistirysissä saa mennä ikuisesti pilaamaan makunystyröitään keinotekoisella tryffeliesanssilla ja meille selviää myös italialaisen keittiön salaisuus: raaka-aineet. Opintoretkeläisinä yritämme tietysti älyllistää kokemuksemme miettimällä, miten soveltaisimme oivalluksiamme Suomeen. Kysymme, miten Italiailaiset ovat onnistuneet ratkaisemaan näytön ongelman. Millä osoitamme, että luonnontuotteemme ovat maailman puhtaimpia ja poromme maailman parasta lihaa? Italialaiset nauravat sydämellisesti. Eikö sitä maista?

Meillä alkaa pikkuhiljaa raksuttamaan. Kaikki tapaamamme henkilöt kertovat paikallisen kinkun, hunajan, viinin ja juuston olevan maailman parasta. Ja vielä kirkkaasti parasta! Alkuperätodistuksia löytyy, muttei mitään puolueettomia selvityksiä siitä, olisiko maailmassa jotain vielä parempaa. Parhaus osoitetaan rinta rottingilla toteamalla, että se on näin KOSKA MINÄ SANON NIIN. Hurmaavaa. Aitoa. Ja jotenkin niin itsestään selvää! Ruoka on makuasia. Me ehkä liikaa uppoamme siihen, onko meillä faktoja emmekä siihen, mitä haluamme tarjonnastamme sanoa. Meidän ruokamme on hyvää, terveellistä ja turvallista. Mutta miten sitä markkinoidaan?

Italiassa syömme parmesania ja kastanjajuustoa aamupalaksi. Näinkin selviää näemmä hengissä. Ja hyvin onnellisena vieläpä. Olemme siis jo oivaltaneet, että italialainen ruoka on jumalaisen hyvää. Alamme pikkuhiljaa huomaamaan miksi koko maailma puhuu siitä. Ei suinkaan siksi, etteikö muualla maailmassa olisi yhtä herkullisia ruokia vaan muu maailma suhtautuu ruokaa eri tavalla. Olen syönyt Kiinassa sellaista Teppanyakia, että tekisi mieli itkeä ilosta ja myös sellaista Thaimaalaista, ettei ruuan eri makuvivahteita voi edes alkaa kuvailemaan. Joka kerta tekisi mieli pussata kokkia ja sitten viedä se kotiin. Mutta eihän se ruoka kotona enää miltään maistuisi. Japanilainen teppanyaki on taivaallista koska näet kokin metrin päässä paistamassa simpukkaasi voissa ja valkosipulissa samalla kun ystävät kertaavat työviikon tapahtumia oluttuoppi kourassa. Se on elämys. Thaimaalainen ruoka taas oli taideteos. Joku oli näprännyt porkkanasta kukkasta ja basilikasta metsää siihen lautasenreunaan enemmän kuin pikkutovin. Kun olet rampannyt Etelä-Kiinaa ympäri päivän polttavassa kuumuudessa ja tungoksessa niin porkkanakukka lautasella saa silmät kostumaan onnesta. Ja italalainen ruoka on suussa sulavaa koska olet Italiassa ja ihmiset suhtautuvat siihen intohimoisesti. Mutta miksi kaikki tuntuvat rakastavan italalaista ruokaa? Siinä täytyy olla jotain enemmän kuin muiden maiden keittiöissä. Yksi salaisuus on epäilemättä raaka-aineiden laatu ja yksinkertaisuus. Mutta minun mielestäni se on suosittua koska italalaiset itse uskovat siihen. Ruoka-asioissa vaatimattomuus EI kaunista.

Kun suomalaiselta kysyy, mitä suomalainen ruoka on, niin lihapullat ovat ensimmäinen vastaus. Lihapullia yhtään väheksymättä, eihän se VOI olla meidän oikea käsityksemme suomalaisesta ruuasta? Mietimmekö liian vaikeasti, että minkä ruuan kautta meidät tunnetaan sen sijaan, että miettisimme mikä meillä on maailman parasta. Yrittäkääpä löytää koko maailmasta parempaa lihaa kuin suomalaisen poron kuivaliha. Kyllä siinä prosciuttot kalpenevat. Tai koettakaa etsiä maailmalta sellaista jälkiruokaa, joka voittaisi tuoreista metsämarjoista ja kotimaisesta kermasta tehdyn rahkan. Ei ole. Suomessa on aivan varmasti maailman paras hanavesi ja maailman parhaat kanttarellit. Lisäksi suomalaiset osaavat tehdä perunasta ja ahvenesta ruokaa, joka jättää tonnikalabuffetit kauas taakseen. Se mitä me emme tunnu osaavan, on sen ruuan kehuminen. Arvostamme kyllä raaka-aineitamme hiljaa sisällämme, mutta harkitsemme hyvin tarkkaan, ennen kuin menemme väittämään sitä maailman parhaaksi. Ettei se toiseksi paras loukkaantuisi?

Ja mistä se maailman paras ruoka sitten tulisi ellei maailman parhaasta osaamisesta? Me koulutamme ihmisiä, jotka tuntevat ruuan bakteerit, kylmäketjut, ainesosat, säilytyksen ja tuotannon. Nyt meidän pitää enää kouluttaa 6 miljoonaa ihmistä sanomaan ääneen, että heidän lapsuuden kotiruokansa on maailman parasta. Ja miksikö sillä on väliä, mitä maailma meidän ruuastamme ajattelee? Koska ruoka on yksi niitä tuotteita, joiden kysyntä ei ole hiipumaan päin. Ja vaikkemme lähtisikään raijaamaan raaka-aineita Suomesta Singaporeen ja sitten Guatemalasta Suomeen niin meillä on ruokaan liittyvää tarjottavaa. Me tiedämme, miten ruuasta saadaan turvallista ja terveellistä. Tunnemme tuotannon, jalostuksen, prosessoinnin ja valvonnan. Osaamme tuottaa jokaisen kansalaisen lautaselle joka päivä laadukasta ja hyvää ruokaa. Tämä on taito, jota harvalla maalla on.