Kansaa etsimässä
Teksti: Sini Järnström
Perussuomalaisten äänenkannattajan Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan mukaan kansa on räävitöntä ja se löytyy Lidlin parkkipaikalta sekä Teboilin kahvilasta. Sisäinen sosiologini huutaa “Hurraa!”. Vihdoinkin joku tietää missä tai mitä kansa on! Mikään ei ole ikinä ollut näin yksinkertaista.
On joulukuinen perjantai-ilta, pakkasta noin kaksi astetta. Tuulee. Autoja tulee parkkipaikalle tasaisin väliajoin. Ihmiset kävelevät yksin tai kahdestaan autolta pois tai autolle. Keski-ikäinen mies istuu kaupan seinän vieressä ja juo olutta tölkistä. Hän tuijottaa minua, olenhan omituisen toimeton seisoessani reppu selässä parkkipaikan nurkalla. Yritän kehittää mielessä itselleni peitetarinaa, syytä seistä täällä. Ehkä odotan jotakuta kaupasta. Parkkipaikalla ei seistä ilman syytä varsinkaan pikkupakkasella, siellä ollaan liikkeessä päämäärätietoisina.
Olen Kehä III:n varrella olevan Tikkurilan Lidlin parkkipaikalla tarkoituksenani etsiä kansaa. Täältä sen perussuomalaisten verkkolehden Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan haastattelusta päätellen pitäisi löytyä. Hän puhuu 12. marraskuuta julkaistussa Helsingin Sanomien jutussa populistien “essentiaalisesta tarpeesta puhua suoraan ihmisille”. Turkkilan mukaan perussuomalaisten “möläytykset” ovat harkittuja ja suunnattuja kansalle, joka puhuu niin. “Kansa ei jaa samoja soveliaisuusnormeja kuin eliitti. Me käytetään termiä Teboilin kahvila tai Lidlin parkkipaikka. Jos käytät sanoja, joita siellä käytetään, se on luonteeltaan räävitöntä. Jos puhut tonyhalmetta, niin ihmiset havahtuvat, että hetkinen, tuolla on sitä, mikä resonoi meidän korvaan”, sanoo Turkkila (Helsingin Sanomat 12.11.2016).
Kuuluu moottorien hurinaa, käynnistymisääniä ja nastarenkaiden ropinaa hiekoitettua asfalttia vasten. Ihmiset kävelevät hiljaisina, välillä yksittäisistä satunnaisista ihmisistä muodostuu epämääräisen jonon kaltainen, matkalla kauempana häämöttävää pääovea kohti.
Olen parkkipaikalla 45 minuuttia enkä kuule yhtä kokonaista lausetta. Autojen äänet peittävät keskustelut, ne vähäisetkin joita havaitsen. Päätän mennä ostoksille ja katsomaan, löytäisinkö keskusteluja sisätiloista. Ulkona on kylmä, eikä sinne mielellään kukaan jää kuulumisia vaihtamaan.
Sama hiljaisuus jatkuu sisällä kaupassa. Korvia huumaava hiljaisuus. Lapsi ja mahdollisesti isä keskustelevat leipomotuotehyllyllä erilaisista croissanteista. Joku toinenkin sanoo jotain. Kassojen lähistöllä piippaa, tuotteita näytetään viivakoodinlukijalle. “Kassa kolme avautuu”. Tätä se kansa ehkä on, hiljaista kaupassakävijää ensimmäisen adventin aattona, kuka mistäkin tulossa, viikonloppueväitä ostamassa.
Käyn Teboililla, mutta siellä ei ole lisäkseni ketään muita asiakkaita, joten menen Shellille josta löytyy enemmän ihmisiä. Täälläkin se kansa varmaankin on. Tällä kertaa on maanantai, kello on noin kuusi. Suojasää. Kahviossa on yhteensä yhdeksän asiakasta. Radiossa soi “Born in the USA”. Neljän miehen ja yhden naisen seurue istuu pöydän ääressä. Ostan teen ja menen viereiseen pöytään kuuntelemaan. Keski-ikäisten, tummiinpukeutuneiden henkilöiden seurue puhuu erilaisista sähkötöistä ja käy ilmi että kyseessä on porukan kuukausittainen kokoontuminen kyseisellä huoltoasemalla. Keskustelu on leppoisaa ja noudattaa nähdäkseni jonkinnäköisiä soveliaisuussääntöjä. Tulee tunne, että kyseessä on jo pitkään toisensa tuntenut kaveriporukka. Ainakaan täällä kansa ei ole kovin räävitöntä saati puhu tonyhalmetta.
Herää ajatus, että jospa kansa on kuitenkin jotain muuta mitä Turkkila väittää. Ehkä se onkin yksittäisiä ihmisiä kaupoissa, ostoskeskuksissa, kaduilla, tietokoneen ääressä. Ehkäpä se on ryhmiä ja ryhmittymiä. Mutta kuka tietää miten kansa puhuu? Havainnontini perusteella epäilen Matias Turkkilan ajatusta yhteinäisestä lidlinparkkipaikkakansasta. Myös yhtenäinen puhetapa kuulostaa epäuskottavalta. Mysteeri kansan olemuksesta jää siis vielä vaille ratkaisua ja sosiologien pohdittavaksi tulevaisuudessakin.