Tekijä: Riikka L Karppinen

Julkaistu

Suuria kertomuksia uhkakuvista

Tarinat kuuluvat olennaisena osana ihmisyyteen ja tapaamme käsittää ympäröivää todellisuutta. Kertomukset auttavat meitä muistamaan, oppimaan ja välittämään opitun lisäksi myös uskomuksia, asenteita ja mielipiteitä. Satujen moraaliset opetukset ja varoitukset auttavat lapsia (ja aikuisiakin) toimimaan oikein sosiaalisten ja yhteiskunnassa vallitsevien sääntöjen mukaan ja ymmärtämään hyvän ja pahan eroja ja olemusta.
Kertomukset eivät ole jämähtäneitä tai muuttumattomina menneestä siirtyneitä otoksia vaan ne varioivat ja elävät muiden kulttuuristen käytänteiden mukaan. Ne kertovat yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevista arvoista ja asioiden tiloista ja kerroksellistuvat ydinsanomansa ympärille.

Uhkakuvat ovat yleinen tapa käsitteellistää muutosta ja tuntematonta. Tuntematon on usein pelottavaa ja sen vaikutus normaaliin luo epävarmuutta ja saa mielikuvituksemme liikkeelle. Halumme ennakoida mahdolliset vaarat saa aikaiseksi uskomuksellisten tarinoiden tulvan. Ne auttavat muodostamaan kattavan kuvan tulevaisuuden uhkakuvista. Esimerkiksi digitalisaatiota ja robotisaatiota käsitteleviä kertomuksia kohtaamme arjessa lähes päivittäin. Nuo termeinä ympäripyöreät ja sisällöltään häilyvät ja epäselvät käsitteet saavat liikkeelle monia tarinoita ja kertomuksia. Mistä oikein puhumme, kun sanomme että digitalisaatio ja robotisaatio tulee ja…

…vie meidän työpaikat?

Työnteko on tärkeä osa hengissä selviytymistä, sosiaalista todellisuuttamme ja maailmankuvamme jäsentymistä. Kuuluimmepa sitten keräilijöihin, metsästäjiin, maanviljelijöihin tai digiloikkaajiin, työ antaa meille jokapäiväisen leipämme ja yhteiskunnallisen asemamme. Työ on iso osa minäkuvaamme. Mitä sitten tapahtuu, jos joku vie työpaikat?
Työpaikat ja elinkeinot ovat olleet uskomuksissa uhattuina ennenkin. Teollistuminen lienee lähihistoriamme digitalisaatioon verrattavissa oleva muutos. Yhteiskunnallista järjestystä järisyttävät muutokset kulminoidaan usein elannon menetyksen, puutteen ja elämän tyhjyyden pelkoon.

…erakoittaa meidät?

Kommunikaatio ja yhteisöllisyys on digitalisaation myötä muuttanut muotoaan hyvin nopeasti. Emme ole enää täysin riippuvaisia ajasta, paikasta tai muista fyysisyyden aspekteista viestiessämme toistemme kanssa. Puhelimeen tuijottaminen tai verkkomaailmaan hautautuminen kasvokkain tapahtuvat vuorovaikutuksen sijaan voi vaikuttaa vieraannuttavalta ja uhkaavalta. Erakoitumisen uhan maksimoimisen tarina liittyy usein haavoittuvimpaan kohtaamme. Sairastaminen ja kuoleman kohtaaminen hoivarobottien ympäröimänä ilman inhimillistä kanssakäymistä pelottaa monia.
Samanlaista keskustelua on käyty aikanaan uusien medioiden syntyessä. Puhelin, radio ja televisio olivat turmiollisia ja paholaisen keksintöjä. Nekin erakoittivat ihmiset toisistaan ja tuhosivat yhteisöllisyyttä. Ikäihmiset hylättiin vanhainkoteihin ja palvelutaloihin pois perheiden hoidosta vääjäämätöntä kuolemaa odottelemaan. Maailma on aina ollut menossa pilalle.

…orjuuttaa meidät?

Monissa uhkatarinoissa ihmisistä tulee koneen orjia niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olemme riippuvaisia digitaalisesta maailmasta koko ajan enenevissä määrin. Tarinat valvovasta isostaveljestä mikrosiruineen ja henkilötietojärjestelmineen ovat uhkakuvamaailmassa osittain jo nyt läsnä mutta todellisuutta huomenna. Entä jos tekoäly ottaakin vallan?
Vallan käyttö on monien myyttien lähtökohta ja turvattomuuden tunteen peruspilari. Itsemääräämisoikeuden menetys on ajatuksena kammottava ja tuo mielikuvia niin keskitysleireistä, sotatiloista kuin vakavista sairauksistakin. Tarina elämästä koneena tai oravanpyöränä on osa vallan epätasa-arvoisen jakautumisen sanomaa.

…tuhoaa ihmiskunnan ja/tai maapallon?

Pitkälle vietynä digitalisaatio voidaan nähdä uhkana koko olemassaolollemme sellaisena, kun sen nyt ymmärrämme. Pelkona se lienee suurin mahdollinen ja juontaa juurensa suureen tuntemattomaan, jonka vaikutusvallassa ihminen on vain pieni mitättömyys. Ihmiskunta on ollut vakuuttunut maailmanlopusta kautta aikojen, milloin jumalallisen väliintulon, luonnonmullistuksen, yleisen pahuuden tai maapallon ulkopuolisen elämän toimesta. Nämä suuret tarinat ovat läsnä lähes joka kulttuurissa ympäri maailmaa.

Entä nyt?

Maailma muuttuu jatkuvasti. Tuudittaudumme helposti muistelemaan mennyttä aikaa seesteisenä ja muuttumattomana kokonaisuutena, jolloin kaikki oli paremmin eikä nykypäivän epävarmuutta tai uhkakuvia tunnettu. On hyvä kuitenkin tarkastella suuria linjoja ja nähdä aikakausien kerrostumia läpi historian, vaikka kerrottujen uhkakuvatarinoiden kautta. Digitalisaation näkeminen osana historian jatkumoa auttaa meitä suhteuttamaan koettua epävarmuutta ja käsittelemään muutosta realistisesti. Tarinat pysyvät osana maailmankuvan hahmottamista jatkossakin. Niiden muoto ja varioivuus tekee meistä meidät.

Riikka Karppinen

Julkaistu

Verkostoituminen – arkipäivästä muoti-ilmiöksi

Ihmisen menestykseen lajina on vaikuttanut älyllisen kehityksen ja kielen lisäksi myös laumassa toimiminen. Vanhan viisauden mukaisesti ryhmässä on voimaa. Ihmiset ovat aina muodostaneet ympärilleen verkostoja tahtomattaankin. Ne ovat voineet ja voivat edelleen koostua niin perheestä, työyhteistöistä, harrastuspiiristä, seurakunnasta, poliittisesta järjestöstä kuin siitä sekalaisesta ryhmästä, jonka kanssa kohtaamme aamuisin samalla bussipysäkillä aina samaan aikaan. Siellä missä ylipäänsä kokoonnutaan, muodostuu enemmän tai vähemmän tiivis verkosto.

Kollektiivisesti yhdessä

Perinteisesti verkostolla tarkoitetaan lähinnä kollektiivisen verkostoitumisen muotoa, joka muodostuu pääpiirteissään yhteisöllisyydestä, henkilökohtaisesta osallistumisesta, jäsenyydestä ja kuulumisesta. Tällainen osallistuminen nähdään usein pitkäkestoisena, kantaaottavana ja ihmistä määrittävänä tapana toimia. Ajattelemme helposti agraariaikaa, jolloin sosiaalisen verkoston muodostivat suku, kirkko, kyläyhteisö ja mahdolliset siteet muihin lähialueiden kyliin. Nämä verkostot olivat kulttuurisesti jäsentyneitä, niiden valtarakenne ja hierarkia olivat selviä ja usein yksilön aseman määritteli syntymässä saatu sosiaaliluokka ja tehtävä. Kollektiivista verkostoitumista löydetään nykypäivänä selvästi yhteisöissä, joiden olemassa oloa määrittelee fyysinen kohtaaminen ja voimakas sitouttamisen kulttuuri.

Konnektiivisesti yhdessä

Kollektiivisen verkostoitumisen rinnalle on digitalisaation, medialisaation ja globalisaation myötä noussut konnektiivinen osallistuminen. Siinä, missä ennen näitä vaikutuspiiri ulottui lähinnä fyysisen kantaman sisälle, on etenkin internet avannut uusia tapoja verkostoitua ja vaikuttaa. Verkostoista on tullut ajasta ja paikasta riippumattomia ja helposti saavutettavia. Ne eivät myöskään sido osallistujan fyysisiä tai psyykkisiä voimavaroja samalla tavoin kuin vanhat yhteisöllisyyden muodot.

Osallistumisen periaatteet ovat muuttuneet lyhyen ajan sisällä huomattavasti. Individualistisen maailmankuvan myötä henkilökohtaisen politiikan harjoittamisesta on tullut arkipäivää ja usko institutionaalisiin ja jäyheisiin koneistoihin on hiipunut. Halu osallistua ja vaikuttaa itselle tärkeiksi koettuihin asioihin kevyen sitoutumisen muodossa on nostanut suosiotaan. Verkkomaailman yhteisöllisyydestä on tullut tärkeä osa länsimaisen yhteiskunnan jäsenen identiteettiä. Tarve valita itse ja tarvittaessa muuttaa mielipidettä koetaan usein tärkeämmäksi kuin esimerkiksi poliittisen puolueen luoman ja määrittelemän yhteisöllisyyden ylhäältä ohjatut tavat ajatella ja muodostaa kollektiivisia mielipiteitä.

Verkosto – aikamme sosiaalinen pääoma

Siinä missä agraariyhteisön jäsen oli sidoksissa samoihin verkostoihin yleensä läpi koko elämänsä, postmoderni yksilö surffaa kevyesti verkostojen aalloilla, solmii uusia tuttavuuksia ja hylkää mahdollisesti maailmankuvaansa tarpeettomat tai haitalliset osaset. Enää ei ole vaakakupissa kollektiivinen maine, menestys tai onni, joihin yhteisön jäsenen toiminnot ennen suoraan vaikuttivat. Yksilöllisyydestä ja laaja-alaisuudesta on tullut itsessään hyve – aikamme muoti-ilmiö, jonka verhoon puetaan kaikki sosiaalinen toiminta. Tehokas ja hyvä ihminen verkostoituu, vaikka unissaan. Näkyvyydestä, mieleen jäämisestä ja itsensä brändäämistä on tullut sosiaalista valuuttaa, jonka arvosta on nyky-yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla tehty mielikuvallisesti kultaakin kalliimpaa. Sanotaanhan sosiaalisesta mediasta itsensä poistamistakin ”sosiaaliseksi itsemurhaksi”. Verkostojen ulkopuolelle jättäytyminen nähdään mahdollisuuksien hylkäämisenä ja merkkinä hylkiöitymisestä.

Konnektiivisen verkostoituminen internetissä ei ole sidoksissa maantieteellisiin tekijöihin vaan samanhenkiset yksilöt voivat kokea yhteisöllisyyttä globaalissa paikallisuudessa, glokaalisti. Nopea tiedonsiirto, näennäisen kevyt ja piilossa oleva valtarakenne ja helppo tavoitettavuus voivat aikaansaada suuriakin verkostoja ja ilmentyä esimerkiksi samanaikaisina ja saman asian ympärillä toimivina fyysisinä mielenosoituksina useassa paikassa ympäri maailmaa. Konnektiivinen verkosto auttaa luomaan illuusion maailmankansalaisuudesta perinteisen ja rajallisen kyläyhteisön tai vaikka kansallisvaltion sijaan – ja kaikki tämä omalta kotisohvalta vaikka keskellä yötä!

Riikka Karppinen

Julkaistu

Kahden maailman kansalaiset

Internetin ja sähköisen median kulttuurista vaikutusta on turha lähteä kiistämään. Elimellisenä osana lähes kaikkea tekemistä, me kuljemme digitaalista maailmaa mukanamme kantaen sen enempää edes ajattelematta asiaa. Puhelimien, tietokoneiden, televisioiden, asiakasomistajakorttien, mikrosirujen, navigaattoreiden, bitcoinien ja urheilukellojen avulla pidämme itsemme tiukasti kiinni virtuaalisessa realiteetissa – tuossa fyysisen maailmamme rinnakkaistodellisuudessa. Ja miksi emme pitäisi? Alati muuttuvana ja dynaamisena se pitää meidät tietoisina maailman tapahtumista, ottaa osaksi nopeatempoista yhteisöä ja täyttää tylsät hetkemme tarjoamalla tietoa ja viihdykettä.

Sanomisen monet muodot

Koko ihmiskunnan menestys on perustunut kommunikointiin. Olemmekin kehittyneet siinä verrattain lyhyessä ajassa varsin paljon. Siinä, missä esi-isämme örisivät luolissaan ja tempoivat toisiaan nuijilla päähän selvittäessään erimielisyyksiään, tarttuu nykypäivän sivistynyt kansalainen puhelimeensa, lähettää verbaaliakrobaattisen viestin vihansa kohteelle ja purkaa lopun turhautumisensa jossain parhaaksi katsomassaan somekanavassa. Tämä jälkeen hän jatkaa bussimatkaansa näennäisen rauhallisesti uutisotsikoita selaillen ja tuhahtaa paheksuvasti fyysiseen väkivaltaan turvautuville ”toisille”.

Digitalisaatio avulla olemme luoneet itsellemme uuden tilan, jossa tapahtuu taukoamatta. Jokaisella tilan käyttäjällä on mahdollisuus osallistua toimintaan ja myös kantaa kortensa kekoon yhteisöllisen tapahtumatuotannon nimissä. Perinteisen kommunikaation, jakamisen ja kierrättämisen periaatteet heräävät henkiin verkossa syntyvän ja elävän uuden kansanperinteen kontekstissa. Aikaisemmin suullisessa ja kirjallisessa muodossa toiminut kommunikointi kahmaisee sen tarkempia kyselemättä mukaansa niin kuvat, videot, äänet kun näiden luovat yhdistelmätkin. Lähes kaiken ollessa sallittua, vain mielikuvitus on rajana uudelleenkierrätyksen ja materiaalin muovaamisen saralla.

Lyhyestä virsi kaunis

Jos uudenlainen verkossa esiintyvä kulttuuri on hankalaa tutkijoille, on se vielä vierasta myös käyttäjilleen. Nopea tahti pakottaa lyhentämään kirjallista kerrontaa ja unohtamaan viestinnälle tärkeät tunneilmaisun muodot äänenpainoista eleisiin. Jos ainoat tavat kertoa sanomaansa liittyvistä merkityksistä ovat caps lockin käyttö tai hymiövalikoima, on sanansa valittava tarkkaan. Viestintätapojen muutoksen heijastuvat suoraan myös reaalielämän eri kommunikaatiotilanteisiin. Jo sinällään käytetyn kielen nopea muuttuminen on realiteetti. Uudissanat, lyhenteiden käyttö puhekielessä, vieraiden kielten vaikutus sekä kielen rakenteiden heikkeneminen kertovat käynnissä olevasta murroksesta.

Arkipäivän vuorovaikutustilanteet on helppo siirtää digimuotoon lähes sellaisinaan. Pikaviestimet, Skype-tyyppiset alustat sekä sosiaalinen media mahdollistavat nopeatempoisen ja paikkaan sitoutumattoman tavan viestiä. Niiden kautta tapahtuva kommunikointi perustuu pitkälti tehokkuuteen ja lyhyyteen eikä vaadi juuri syvempää tai edes kovin henkilökohtaista panosta. Sosiaalisten sääntöjen vaivaannuttavassa viidakossa tarpomisen sijasta on helpompi toimia oman mukavuusalueensa rajojen sisäpuolella. Myös aika menettää merkityksensä, kun informaation välitys ei välttämättä vaadi fyysistä kohtaamista. Voimme itse määritellä läsnäolomme ja tuntea painetta olla aina tavoitettavissa.

Jatkuvan muutoksen rattaissa

Kulttuurintutkijan näkökulmasta kommunikointitapojen muuttuminen on mielenkiintoinen ilmiö, joskaan ei mitenkään erillinen tapahtuma historian saatossa. Aikana ennen painettua tai sähköistä mediaa kokoonnuttiin, opittiin, juoruttiin ja kerrottiin satuja lapsille aivan kuten tänäkin päivänä. Sosiaalisina eläiminä tarpeemme eivät siis itsessään ole muuttuneet. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan ja saaneet toimintakentäkseen toisenkin tilan. Se, miten jaamme aikamme näiden todellisuuksien kesken nyt ja tulevaisuudessa, muovaa kulttuurisia toimintatapojamme ja sosiaalisia rakenteitamme. Globalisaation ja digitalisaation myllerryksessä koko maailmasta on tullut alati liikkeessä oleva, helposti tavoitettava ja muovautuva yhteinen leikkikenttä – mutta vain niille, joilla on siellä leikkimiseen tarvittavat taloudelliset ja tekniset mahdollisuudet.

Riikka Karppinen