You Make Me un Poco Loco

Pixarin uusimpiin animaatioelämyksiin lukeutuva Oscar-voittaja Coco (ohj. Lee Unkrich & Adrian Molina, 2017) tanssii luurankojen kanssa kuolleiden päivää juhlistaen. Elokuvan päähenkilö Miguel viettää perheensä kanssa kuolleiden päivää, mutta juhlan viettoon tulee mutkia, kun salattuja sukulaisia paljastuu, ja musiikin poissaolo saa Miguelin kapinoimaan. Juonen selkärankana toimii kuolleiden päivä perinteineen, mutta mikä osa elokuvassa esitetyistä tavoista on todellisia?

Kuolleiden päivällä on pitkät perinteet Meksikossa, mutta juhlapyhää vietetään myös joissakin muissa Latinalaisen Amerikan maissa. Eri muodoissaan vastaavanlaisia kuoleman juhlia on toki ympäri maailmaa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa Halloween. Coco keskittyy kohdemaahansa Meksikoon, ja día de los muertosin merkitykseen siellä.

Kuten Cocossa käy ilmi, kyseinen juhlapyhä on perhekeskeinen. Edesmenneiden sukulaisten tai läheisten kuvat asetetaan niin kutsutulle kotialttarille, ofrendalle, ja kuvien viereen tuodaan vainajille tärkeitä tavaroita, sekä ruokaa ja juomaa. Tämä animaatioelokuva opettaa, että ne vainajat, joiden perheet ovat asettaneet kuvan esille, pääsevät vierailemaan perheidensä luona. Kuva toimii ikään kuin porttina tähän maailmaan, ja jos kuva ei ole esillä, portista ei pääse läpi.

Miguelin perheen ofrendalla on esimerkiksi kengät Mamá Imeldan kuvan molemmin puolin, sillä Mamá Imelda aloitti perheen kenkäbisneksen. Alttari on täynnä kukkia, kynttilöitä, hedelmiä, pieniä koriste-esineitä, pääkalloja, luurankoja roikkumassa. Sen yläpuolella on värikkäitä viirejä, leikattuna erimuotoisiksi ja eriaiheisiksi (espanjaksi nämä viirit tunnetaan nimellä papel picado). Ofrenda on Pixarin kuvaamana kaanonin mukainen, värikäs ja kauniisti koristeltu. Se on täynnä iloa ja väriä, sen kautta muistetaan edesmenneitä perheenjäseniä hyvillä mielin. Tarkoituksena on tuoda perhe jälleen yhteen, kuten Miguelin isoäiti kertoo, ja tähän on mahdollisuus vain kerran vuodessa, kuolleiden päivänä, kun ofrenda on priimakunnossa. Erilaiset tarjoilut ovat ikään kuin kiitos vainajille heidän vierailustaan.

Kuolleiden päivä ei tarkemmin tutustuttuna olekaan vain yksi päivä, toisinaan puhutaan myös useista päivistä. Tällöin kyseessä on días de los muertos. Tällä viitataan siihen, että eri päivinä palaavat eri vainajat. 30. lokakuuta palaavat ennen ristiäisiä menehtyneet lapset, 31. lokakuuta muut lapset, ja 1. marraskuuta aikuisena menehtyneet. Vainajien ikä vaikuttaa paitsi saapumisaikatauluun, myös lahjoihin. Lapsille on eri ruoat ja astiat kuin aikuisille. Vainajia eivät elävät näe, mutta heidän läsnäolonsa tunnetaan ja tiedostetaan muulla tavoin. Näin on myös Cocossa: hautausmaalla kuvatuissa kohtauksissa vainajat saavat rauhassa tutkailla eläviä sukulaisiaan ja päivitellä muutosta. Elävät eivät kyseenalaista heidän läsnäoloaan, vaikka näköyhteyttä ei olisikaan.

Elokuvassa hautausmaa näyttäytyy kynttilöiden valaisemana, kukonharjakukkien koristamana. Hautojen koristelu ja ehostaminen kuuluvat tähän traditioon myös tosielämässä, ja joillakin alueilla nähdään myös kulkueita. Myös musiikki on läsnä kuolleiden päivän perinteessä, mutta esimerkiksi hautausmaille sijoittuvat kulkueet eivät ole riehakkaan musikaalisia, vaan hillitympiä. Cocossakin musikaalisuus keskittyy kyläaukion ympäristöön, jossa järjestetään kykykilpailu kuolleiden päivän kunniaksi. Hautojen läheisyydessä tunnelma on rauhallisempi, eikä turhaa melua paljolti kuulu.

Coco ehdottaa uskomusta, jonka mukaan ne vainajat, joiden sukulaiset eivät enää laita kuvia esille, katoavat myös tuonpuoleisesta. Heitä ei tällöin muista kukaan elävä, ja he lakkaavat olemasta. Kenties tällä ei tarkoiteta niinkään konkreettista olemassaoloa tuonpuoleisessa, vaan yksinkertaisesti edesmenneiden rakkaiden muistamisen tärkeyttä. Elokuvassa perheen merkitys meksikolaisessa kulttuurikehyksessä on paljon esillä, ja perheeseen luetaan kaikki siihen aiemmin kuuluneet ja nykyisin kuuluvat. Kuolema ei näyttäydy lopullisena, vaan se hyväksytään luonnollisena osana elämää. Coco muistuttaa muistamisen ja kollektiivisen muistamisen tärkeydestä, yhdessäolon merkityksestä. Cocon soundtrackilta löytyvä, Oscar-voiton napannut kappale Remember Me on lopulta se, mihin meksikolaisen día de los muertosin ydin tiivistyy. Muista minut, mutta ota se iloiten, ilman kyyneliä, sillä kohtaamme vielä.

 

Janina Vesala

Verkostoituminen – arkipäivästä muoti-ilmiöksi

Ihmisen menestykseen lajina on vaikuttanut älyllisen kehityksen ja kielen lisäksi myös laumassa toimiminen. Vanhan viisauden mukaisesti ryhmässä on voimaa. Ihmiset ovat aina muodostaneet ympärilleen verkostoja tahtomattaankin. Ne ovat voineet ja voivat edelleen koostua niin perheestä, työyhteistöistä, harrastuspiiristä, seurakunnasta, poliittisesta järjestöstä kuin siitä sekalaisesta ryhmästä, jonka kanssa kohtaamme aamuisin samalla bussipysäkillä aina samaan aikaan. Siellä missä ylipäänsä kokoonnutaan, muodostuu enemmän tai vähemmän tiivis verkosto.

Kollektiivisesti yhdessä

Perinteisesti verkostolla tarkoitetaan lähinnä kollektiivisen verkostoitumisen muotoa, joka muodostuu pääpiirteissään yhteisöllisyydestä, henkilökohtaisesta osallistumisesta, jäsenyydestä ja kuulumisesta. Tällainen osallistuminen nähdään usein pitkäkestoisena, kantaaottavana ja ihmistä määrittävänä tapana toimia. Ajattelemme helposti agraariaikaa, jolloin sosiaalisen verkoston muodostivat suku, kirkko, kyläyhteisö ja mahdolliset siteet muihin lähialueiden kyliin. Nämä verkostot olivat kulttuurisesti jäsentyneitä, niiden valtarakenne ja hierarkia olivat selviä ja usein yksilön aseman määritteli syntymässä saatu sosiaaliluokka ja tehtävä. Kollektiivista verkostoitumista löydetään nykypäivänä selvästi yhteisöissä, joiden olemassa oloa määrittelee fyysinen kohtaaminen ja voimakas sitouttamisen kulttuuri.

Konnektiivisesti yhdessä

Kollektiivisen verkostoitumisen rinnalle on digitalisaation, medialisaation ja globalisaation myötä noussut konnektiivinen osallistuminen. Siinä, missä ennen näitä vaikutuspiiri ulottui lähinnä fyysisen kantaman sisälle, on etenkin internet avannut uusia tapoja verkostoitua ja vaikuttaa. Verkostoista on tullut ajasta ja paikasta riippumattomia ja helposti saavutettavia. Ne eivät myöskään sido osallistujan fyysisiä tai psyykkisiä voimavaroja samalla tavoin kuin vanhat yhteisöllisyyden muodot.

Osallistumisen periaatteet ovat muuttuneet lyhyen ajan sisällä huomattavasti. Individualistisen maailmankuvan myötä henkilökohtaisen politiikan harjoittamisesta on tullut arkipäivää ja usko institutionaalisiin ja jäyheisiin koneistoihin on hiipunut. Halu osallistua ja vaikuttaa itselle tärkeiksi koettuihin asioihin kevyen sitoutumisen muodossa on nostanut suosiotaan. Verkkomaailman yhteisöllisyydestä on tullut tärkeä osa länsimaisen yhteiskunnan jäsenen identiteettiä. Tarve valita itse ja tarvittaessa muuttaa mielipidettä koetaan usein tärkeämmäksi kuin esimerkiksi poliittisen puolueen luoman ja määrittelemän yhteisöllisyyden ylhäältä ohjatut tavat ajatella ja muodostaa kollektiivisia mielipiteitä.

Verkosto – aikamme sosiaalinen pääoma

Siinä missä agraariyhteisön jäsen oli sidoksissa samoihin verkostoihin yleensä läpi koko elämänsä, postmoderni yksilö surffaa kevyesti verkostojen aalloilla, solmii uusia tuttavuuksia ja hylkää mahdollisesti maailmankuvaansa tarpeettomat tai haitalliset osaset. Enää ei ole vaakakupissa kollektiivinen maine, menestys tai onni, joihin yhteisön jäsenen toiminnot ennen suoraan vaikuttivat. Yksilöllisyydestä ja laaja-alaisuudesta on tullut itsessään hyve – aikamme muoti-ilmiö, jonka verhoon puetaan kaikki sosiaalinen toiminta. Tehokas ja hyvä ihminen verkostoituu, vaikka unissaan. Näkyvyydestä, mieleen jäämisestä ja itsensä brändäämistä on tullut sosiaalista valuuttaa, jonka arvosta on nyky-yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla tehty mielikuvallisesti kultaakin kalliimpaa. Sanotaanhan sosiaalisesta mediasta itsensä poistamistakin ”sosiaaliseksi itsemurhaksi”. Verkostojen ulkopuolelle jättäytyminen nähdään mahdollisuuksien hylkäämisenä ja merkkinä hylkiöitymisestä.

Konnektiivisen verkostoituminen internetissä ei ole sidoksissa maantieteellisiin tekijöihin vaan samanhenkiset yksilöt voivat kokea yhteisöllisyyttä globaalissa paikallisuudessa, glokaalisti. Nopea tiedonsiirto, näennäisen kevyt ja piilossa oleva valtarakenne ja helppo tavoitettavuus voivat aikaansaada suuriakin verkostoja ja ilmentyä esimerkiksi samanaikaisina ja saman asian ympärillä toimivina fyysisinä mielenosoituksina useassa paikassa ympäri maailmaa. Konnektiivinen verkosto auttaa luomaan illuusion maailmankansalaisuudesta perinteisen ja rajallisen kyläyhteisön tai vaikka kansallisvaltion sijaan – ja kaikki tämä omalta kotisohvalta vaikka keskellä yötä!

Riikka Karppinen

Yksi puolueeton verkkoympäristö, kiitos

Etsimme internetistä tietoa päivittäin; missä on lähin kahvila, mikä on Puolan pääkaupunki, miten rasvatahran saa puhdistettua. Rajattujen faktojen löytäminen on suhteellisen helppoa ja yksiselitteistä. Lähimpiä kahviloita on vain yksi, ellei samalla etäisyydellä ole useampia eri kahviloita, ja Puolan pääkaupunkikin pysyy aina Varsovana. Rasvatahran poistamiseen on kuitenkin monia eri keinoja, joista minkään ei voida sanoa olevan se ainut oikea. Yksi vannoo maissijauhon nimeen, toinen ylistää astianpesuainetta ja kolmas väittää sappisaippuan olevan paras aine hommaan. Puolueettoman ja neutraalin tiedon löytäminen ei siis aina ole helppoa, ehkei mahdollistakaan. Hakukone antaa kyllä vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen, mutta voiko vastaukseen aina luottaa? Kuka päättää, mitkä artikkelit, kuvat ja blogit nousevat hakutulosten kärkeen? Kuka luo verkon toimintaperiaatteet?

Ihminen tietysti.

 

Ihminen hallitsee internetiä

Hakutulosten hallitseminen on itseasiassa suhteellisen helppoa. Kun kuvahakuun kirjoittaa ”Beyoncé”, Google nostaa esille kuvia, joiden tiedostonimessä tai kuvatekstissä esiintyy haettu sana. Jos tarpeeksi moni ihminen ryhtyisi julkaisemaan verkossa kuvia joulukuusista, nimeämään kuvat ”beyoncé.jpg” ja kirjoittamaan kuvatekstiksi ”Beyoncé”, ilmestyisi artistin nimellä tehdyn kuvahaun tuloksiin ennen pitkää kuvia joulukuusista. Niin on itseasiassa tapahtunutkin, mutta kyseessä ei ollut Beyoncé. Jos Googlen kuvahakuun syötti syksyllä 2011 nimen Anders Breivik, sai tulokseksi kuvia sekä norjalaisen joukkosurmaajan kasvoista että koirankakasta. Suuri ihmisjoukko oli päättänyt protestoida terroritekoa vastaan julkaisemalla kuvia Breivikin nimeä kantavasta koirankakasta ja onnistunut manipuloimaan hakutuloksia.

Ihmisellä on kaikki valta. Tavallinen tallaaja ei ehkä pysty vaikuttamaan hakutuloksiin, mutta tarpeeksi suuri määrä tallaajia pystyy. Todellisen vallan voidaan kuitenkin sanoa olevan Googlella; maailman ylivoimaisesti suosituin hakukone voi muokata hakutuloksia manuaalisesti täysin mielensä mukaan. Esimerkiksi koirankakkakuvatkin olisi voitu poistaa, mutta niin ei tehty. Google käytti valtaansa ja päätti, että terroristin kuvahaussa saa näkyä kuvia koiran ulosteesta.

Hakutulosten takana piilevät siis aina ihmisten henkilökohtaiset uskomukset, ennakkoluulot ja arvot. Viestinnän professori Safiya Umoja Noblen mukaan nykyisen verkon sisältö edustaa lähinnä valkoisten länsimaalaisten miesten arvoja; naisten ja vähemmistöjen äänet kuuluvat huomattavasti vähemmän. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Googlen IT-työntekijöistä (tech employee) vain 20% on naisia, 1% mustia ja 4% latinoja (2017). Toisaalta aasialaiset muodostavat IT-työntekijöistä yli kolmanneksen. On mielenkiintoista pohtia, kuinka hakutulokset ja verkkoympäristö muuttuisivat, jos naisten ja vähemmistöjen osuus algoritmien luojista kasvaisi.

Mitä nyt?

Olemmeko nyt sitten siinä tilanteessa, ettö koodaajien inhimillisyys pilaa internetin neutraalin toimintaperiaatteen? Voisiko tekoälyn hyödyntäminen auttaa? Yksinkertaisesti sanottuna ei. Safiya Umoja Noble selittää, että tekoäly toimii datalla, joka on jo puolueellisesti ja uskomusten pohjalta tehty. Ihminen opettaa tekoälyn toimimaan haluamallaan tavalla, joten sen ei voida sanoa olevan ratkaisu ongelmaan. Inhimillinen kosketus tulee siis aina näkymään verkon toimintaperiaatteissa ja esimerkiksi juuri hakutuloksissa. Siksi meidän tulisikin sitoa teknologia ja humanismi yhteen. Molempien alojen ymmärryksen ja tietämyksen yhdistäminen on ruotsalaisen toimittajan Andreas Ekströmin mukaan tässä tilanteessa absoluuttinen välttämättömyys.

 

Maija Leermakers

Disney Can Show You the World

Walt Disney Picturesin animaatio- ja piirroselokuvien kirjo on menneiden vuosikymmenten varrella tarjonnut kurkistuksia eri kulttuureihin ympäri maailmaa. Elokuvien kautta esitellyt erityispiirteet milloin mistäkin kansasta tai maailmankolkasta ovat toisinaan erilaisuutta juhlistavia ja maailmankuvaa avartavia, toisinaan niiden on ajateltu yksinkertaistavan ja yleistävän liiaksi, nojautuen kuluneisiin stereotypioihin ja jopa ei-toivottuun kulttuuriseen appropriaatioon. Kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa jostakin kulttuurista lainattuja elementtejä, jotka muokataan mieleisiksi ja ”otetaan omaksi”. Erityisesti alkuperäiskansojen ja heidän oikeuksiensa tapauksessa kulttuurinen appropriaatio on saanut runsaasti negatiivista (media)huomiota.

Mietittäessä esimerkiksi itselleni tuttujen Disney- ja Pixar -elokuvien kulttuurisia kurkistusaukkoja mieleeni juolahtaa Vaiana, Pocahontas, Mulan, Keisarin Uudet Kuviot, Aladdin, Viidakkokirja, Notre Damen Kellonsoittaja, Atlantis: Kadonnut kaupunki, Lilo & Stitch, Rottatouille, Frozen, Coco. Nämä kaikki lapsuudesta (sekä aikuisuudesta!) tutut teokset ovat avartaneet maailmankuvaani ja opettaneet uutta minulle muutoin tuntemattomista kulttuureista. Vasta vanhemmiten olen pysähtynyt pohtimaan, millä tavoin stereotyyppisten kulttuurikäsitysten omaksuminen voi olla ongelmallista.

Miksi sitten on riskialtista lainata muista kulttuureista? Inspiraation hakeminen uusilta apajilta on aina tervetullutta, eikä omasta maailmankuvastaan irtautuminen ole pahaksi. Yleensä problemaattisuus syntyy ulkopuolisuudesta. Jonkin kulttuurin tulkinta ulkopuolisena saattaa sulkea pois absoluuttisen sisäpiiritiedon, ja tällöin lainatut elementit voivat paikallisille symboloida eri asioita, kuin niiden kautta päädytään populaarikulttuurissa representoimaan eli esittämään. Vuosisatoja jatkuneet perinteet ja sosiaaliset rakenteet sisältävät näennäisen tarkoituksensa lisäksi paljon sanatonta tietoa, jonka merkityksen voi ymmärtää vain näiden perinteiden ja tapojen parissa kasvaneena. Stereotypioiden paradoksaalisuus perustuu niiden paikkansapitävyyteen, jonka kääntöpuolena taas on jämähtänyt kulttuurikäsitys, joka ei tee oikeutta monimuotoisemmalle todellisuudelle. Stereotypioihin nojaaminen animaatioelokuvien tapauksessa on helppoa, kun kohdeyleisö, yleensä lapset, tietyllä tavalla vaatii yksinkertaistettua viitekehystä.

Disneyn ja Pixarin tapauksessa yleisesti kritiikin kohteeksi on joutunut niin sanottu ”länsimainen katse” tai lähestymistapa, englanniksi ”Western gaze”. Molemmat animaatio- ja tuotantoyhtiöt ovat yhdysvaltalaista syntyperää, ja vaikka tekijöiden joukossa on lukuisista eri taustoista olevia tekijöitä, yksiulotteiselta vaikuttava lähestymistapa muiden kulttuurien käyttämiseen animaatioelokuvien ideointiprosessissa kurkistaa vieraampiin kulttuureihin kuin aidan takaa. Napataan sieltä täältä piirteitä ja elementtejä, jotka tuovat elokuvien visuaaliseen ja temaattiseen ilmeeseen jotakin erityistä. Askarruttavaa tästä tekee kysymys kaupallisuudesta ja kapitalistisista motiiveista. Onko tarkoitus ”sivistää”, vai käytetäänkö kulttuurista appropriaatiota vain markkinointikikkana dollarinkuvat silmissä?

Katsoin muutama viikko takaperin animaatioelokuvan Keisarin uudet kuviot, Disneyn vuonna 2000 ilmestyneen klassikon. Keisari Kuzco on itseriittoinen hallitsija, joka erottaa neuvonantajansa Yzman. Vallanahne Yzma päättää kostaakseen hankkiutua keisarista eroon, ja myrkkypullojen sekoittuessa ei keisari kupsahdakaan, vaan hän muuttuu laamaksi. Laama heitetään luonnon armoille, jossa se monen mutkan kautta ystävystyy tavallisen tallaajan Pachan kanssa. Jonkin verran Keski-Andien varhaisempaan historiaan tutustuneena oli mielenkiintoista huomata, kuinka (oletetusti) Latinalaisen Amerikan alueelle sijoittuva elokuva yhdistelee muinaisia kulttuureja melko vapaalla kädellä. Huomasin esimerkiksi Wari- ja Tiwanaku-kulttuureista tutun sauvajumalan kynttilänjalkana Kronkin valmistamalla illallisella. Myös Kuzcon hallitsijavaatteissa on viittauksia muun muassa inkavaltakunnan pukeutumistapaan. Näiden lisäksi arkkitehtuurissa, värimaailmassa, keramiikassa sekä astioissa oli tuttuja piirteitä Keski-Andien alueen kulttuureista. Elokuvassa ei täsmennetä, mitä aikakautta eletään, tai mitä kulttuuria pyritään edustamaan. On epäselvää, ollaanko nykyisen Perun, vai jonkin muun valtion alueella. Keisari Kuzcon nimi jo itsessään viittaa nykyisen Perun alueella tavatun inkaimperiumin pääkaupunkiin. C-kirjaimella kirjoitettuna Cuzco on myös nykyisen kaupungin sekä maakunnan nimi kaakkoisessa Perussa. Eri kulttuurien sekoittuminen yhdeksi ei sinänsä ole väärin, sillä Keisarin uudet kuviot ei väitä edustavansa yhtäkään tiettyä kulttuurista yhteisöä tai hallinnollista aluetta. Appropriaatiosta voidaan olla montaa mieltä, kun suoria viittauksia ei esitetä. Lapsen silmin tässä kulttuurikerrostumassa ei ole ongelmaa, mutta kriittisemmin katsottuna tässä elokuvassa yhdistetään tuhansien vuosien rikas kulttuuriperintö yhdeksi hämmentäväksi kokonaisuudeksi, jonka keskiössä on koko Keski-Andien alueella tavattu laama.

Onko ongelmallista käyttää muinaisia tai esihistoriallisia kulttuureja inspiraation lähteenä? Voimmeko edes määritellä, missä menee hyväksyttävän lainaamisen raja, ja kuka sen rajan piirtää? Inspiraationlähteen alkuperä ja käyttötarkoitus toki vaikuttavat lopputulokseen, mutta nykymaailmassa ideoiden alkuperää on lopulta mahdotonta jäljittää. Yhtenä suuntaviivana voitaneen pitää muiden kulttuurien kunnioitusta, ja positiivisten huomioiden tekemistä ainaisen kritisoinnin sijaan. Ihmettely ja ihastelu virkistävät, ja välillä Disney-lasien takaa maailma näyttää valoisammalta.

 

Janina Vesala

Algoritmeja ihmistieteille

Voiko suomalaisuutta mallintaa tietokoneilla? Onko gooteille, punkkareille ja muille alakulttuureille oma algoritmi? Yksi Digital Humanities -projektin merkittävimmistä ydinalueista on soveltaa uusia laskennallisia ja tietojenkäsittelytieteistä löytyviä työkaluja ihmistieteisiin. Aluksi voi kuulostaa jopa loukkaavalta käyttää yleensä kylmänä pidettyä matematiikkaa ja algoritmeja hahmottamaan ihmisille tärkeitä asioita. Eikö algoritmi hävitä koko kulttuurin ihmisyyden ja anna meille vain ihmiskokemuksesta mitään kertomattomia numeroita? Ihmistieteisiin sovellettavien matemaattisten ja digitaalisten metodien kirjo on valtava aina erilaisista uskonnollisten yhdyskuntien verkostoanalyyseistä runoutta hahmottaviin matemaattisiin malleihin. Parempi kuitenkin aloittaa perusteista, ja käydä ensin yhden käsitteen kimppuun. On aika selvittää mitä algoritmit ovat ja mitä annettavaa niillä on.

Algoritmi voi kuulostaa arkielämästä irrotetulta ja kaukaiselta, mutta se on yksinkertaisuudessaan tietynlainen ohje. Jokainen seuraa algoritmia kokatessaan ruokaa ohjeen avulla. Ennen kuin pitsapohjalle voi levittää tomaattimurskaa sen täytyy olla käynyt läpi pitsanteon prosessin aikaisemmat vaiheet. Kun olet kotona, ja äitisi tuo sinulle pohjaan palaneen puuron, kuinka monesti olet yllättänyt itsesi ajattelemasta ”Ah, äidin ruoanlaittoalgoritmi ei toteutunut tällä kertaa”. Luultavasti et kovin monesti, mutta toivottavasti yhä useammin tämän jälkeen. Algoritmi on siis osiin jaettu kuvaus prosessista, jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma. Algoritmit ja koneiden tuominen inhimillisten ongelmien tykö voi kuulostaa aluksi kummalliselta, mutta tarkastellaan seuraavaksi jokaisen arjessa varmasti vaikuttavaa asiaa, jossa lähestymistapa on ollut hyvin hedelmällinen: muisti

Muisti ja algoritmit

Psykologiassa on useita malleja ihmismuistille. Karkeana jaotteluna toimii erottelu pitkäaikaiseen ja lyhytaikaiseen muistiin. Muistamme jonkin lukemamme asian päivän, mutta ilman harjoittelua se katoaa tai voimme pitää puhelinnumeron mielessämme sen aikaa, että saamme sen tallennettua puhelimeemme. Miksi muisti toimii tällä tavalla? Eikö olisi helpompaa, että kaikki asiat siirtyisivät suoraan pitkäaikaiseen muistiin, josta ne sitten haettaisiin tarpeen tullen? Tietokoneilla on usein myös ihmismuistia muistuttava järjestely. Tietokoneen kovalevy toimii analogiana ihmisen pitkäaikaiselle muistille ja välimuisti lyhytaikaiselle. Miksi terävät tutkijat konetta rakentaessaan antaisivat koneelle saman rakenteen kuin ihmismuistilla?

Mietitään kirjastoa analogiana pitkäaikaiselle muistille. Olet etsimässä kirjastosta Will Durantin klassikkoja ja tiedät, että tulet tarvitsemaan niitä seuraavan viikon ajan. Jos jätät kirjat kirjastoon, etkä lainaa niitä kotiin pöydällesi, käytät joka päivä ison osan ajasta kirjastoon matkustamiseen. Tietokoneiden välimuisti on kehitetty välttämään sama ongelma. Välimuisti, joka pitää osan käytettävästä tiedosta nopeasti saatavilla nopeuttaa muistin kokonaissuorituskykyä. Entä mitä tietoa sitten kannattaa pitää nopeasti käsillä? Tässä kohtaa kuvaan tulevat algoritmit.

Välimuistin ollessa rajallinen siinä pidetty tieto täytyy valita tarkkaan. Yksi vastauksista ongelmaan on se, jota käytit tajuamattasi aikaisemmassa esimerkissä etsiessäsi Will Durantin klassikoita, nimeltään Beladyn algoritmi. Optimaalisen tuloksen kannalta on siis hyvä pitää käsillä tietoa, jonka tietää olevan käytössä pisimmän aikaa tulevaisuudessa. Tietokoneiden tapauksessa, ja miksei ihmistenkin, ongelmana algoritmia käytettäessä on, että sen täytyisi pystyä ennustamaan tulevaisuus. Opiskelija voi tehdä arvion siitä, että tarvitsee Durantin klassikot, mutta sitten voi muistaakin tarvitsevansa lisää kirjoja rästitenttiin, jonka unohti. Algoritmi ei siis ole vedenpitävä, mutta se on huomattavasti parempi kuin, että käyttäisit aikaa samojen kirjojen hakemiseen jokainen päivä.

Kulttuuri ja kylmät algoritmit

Laajassa mielessä algoritmit voivat hahmottaa mitä tahansa prosessia. Olkoon se sitten kuinka olla punkkari tai kuinka aamuhartaus etenee. Melkein jokaisesta asiasta voi tehdä algoritmin jos tietää siihen liittyvät muuttujat. Tällaisenaan algoritmi on yleishyödyllinen analyyttinen työkalu, joka mahdollistaa jonkin prosessin formalisoinnin. Kulttuurillisten ilmiöiden suora formalisointi ei ole kuitenkaan missä tallaisten näkökulmien hedelmällisyys tulee esiin, vaan tarvitaan paljon monimutkaisempia ja hienovaraisempia tapoja lähestyä kulttuuria. Näihin tapoihin palataan tarkemmin myöhemmissä blogiteksteissä. Helppona esimerkkinä näistä tavoista ovat tietokoneiden käytettäviksi suunnitellut monimutkaiset algoritmit, jotka keräävät ja prosessoivat isoja määriä tietoa vaikkapa runokokoelmista ja Facebook-päivityksistä. Algoritmein kerättyjä tietoja voidaan sen jälkeen käyttää esimerkiksi vaalimainonnan kohdistamiseen tai vaikkapa jonkin kulttuurillisen ilmiön leviämisen tarkasteluun.

Aikaisemmin käsittelemämme muistion  myös tärkeä tekijä tarkemmin kulttuuria pohtiessa. Ilman muistia ei olisi kulttuuria, ja sen toiminta muovaa kokemustamme joka ikinen hetki. Se, että ihmismuistia voidaan hahmottaa koneilla ja erityisillä algoritmeilla avaa uusia mahdollisuuksia tutkia kulttuuria.

Matematiikan ja koneavusteisten menetelmien käytöllä on siis paljon annettavaa ihmistieteille vaikka lähestymistapa voi aluksi vaikuttaa oudolta. Elämme päivittäin algoritmien keskellä hakiessamme kirjastosta kirjoja ja lajitellessamme sukkia ilman, että mietimme asiaa. Toivottavasti muistelet algoritmeja lämmöllä seuraavan kerran kun äitisi polttaa puuron pohjaan.

Roope Rouvali

Kahden maailman kansalaiset

Internetin ja sähköisen median kulttuurista vaikutusta on turha lähteä kiistämään. Elimellisenä osana lähes kaikkea tekemistä, me kuljemme digitaalista maailmaa mukanamme kantaen sen enempää edes ajattelematta asiaa. Puhelimien, tietokoneiden, televisioiden, asiakasomistajakorttien, mikrosirujen, navigaattoreiden, bitcoinien ja urheilukellojen avulla pidämme itsemme tiukasti kiinni virtuaalisessa realiteetissa – tuossa fyysisen maailmamme rinnakkaistodellisuudessa. Ja miksi emme pitäisi? Alati muuttuvana ja dynaamisena se pitää meidät tietoisina maailman tapahtumista, ottaa osaksi nopeatempoista yhteisöä ja täyttää tylsät hetkemme tarjoamalla tietoa ja viihdykettä.

Sanomisen monet muodot

Koko ihmiskunnan menestys on perustunut kommunikointiin. Olemmekin kehittyneet siinä verrattain lyhyessä ajassa varsin paljon. Siinä, missä esi-isämme örisivät luolissaan ja tempoivat toisiaan nuijilla päähän selvittäessään erimielisyyksiään, tarttuu nykypäivän sivistynyt kansalainen puhelimeensa, lähettää verbaaliakrobaattisen viestin vihansa kohteelle ja purkaa lopun turhautumisensa jossain parhaaksi katsomassaan somekanavassa. Tämä jälkeen hän jatkaa bussimatkaansa näennäisen rauhallisesti uutisotsikoita selaillen ja tuhahtaa paheksuvasti fyysiseen väkivaltaan turvautuville ”toisille”.

Digitalisaatio avulla olemme luoneet itsellemme uuden tilan, jossa tapahtuu taukoamatta. Jokaisella tilan käyttäjällä on mahdollisuus osallistua toimintaan ja myös kantaa kortensa kekoon yhteisöllisen tapahtumatuotannon nimissä. Perinteisen kommunikaation, jakamisen ja kierrättämisen periaatteet heräävät henkiin verkossa syntyvän ja elävän uuden kansanperinteen kontekstissa. Aikaisemmin suullisessa ja kirjallisessa muodossa toiminut kommunikointi kahmaisee sen tarkempia kyselemättä mukaansa niin kuvat, videot, äänet kun näiden luovat yhdistelmätkin. Lähes kaiken ollessa sallittua, vain mielikuvitus on rajana uudelleenkierrätyksen ja materiaalin muovaamisen saralla.

Lyhyestä virsi kaunis

Jos uudenlainen verkossa esiintyvä kulttuuri on hankalaa tutkijoille, on se vielä vierasta myös käyttäjilleen. Nopea tahti pakottaa lyhentämään kirjallista kerrontaa ja unohtamaan viestinnälle tärkeät tunneilmaisun muodot äänenpainoista eleisiin. Jos ainoat tavat kertoa sanomaansa liittyvistä merkityksistä ovat caps lockin käyttö tai hymiövalikoima, on sanansa valittava tarkkaan. Viestintätapojen muutoksen heijastuvat suoraan myös reaalielämän eri kommunikaatiotilanteisiin. Jo sinällään käytetyn kielen nopea muuttuminen on realiteetti. Uudissanat, lyhenteiden käyttö puhekielessä, vieraiden kielten vaikutus sekä kielen rakenteiden heikkeneminen kertovat käynnissä olevasta murroksesta.

Arkipäivän vuorovaikutustilanteet on helppo siirtää digimuotoon lähes sellaisinaan. Pikaviestimet, Skype-tyyppiset alustat sekä sosiaalinen media mahdollistavat nopeatempoisen ja paikkaan sitoutumattoman tavan viestiä. Niiden kautta tapahtuva kommunikointi perustuu pitkälti tehokkuuteen ja lyhyyteen eikä vaadi juuri syvempää tai edes kovin henkilökohtaista panosta. Sosiaalisten sääntöjen vaivaannuttavassa viidakossa tarpomisen sijasta on helpompi toimia oman mukavuusalueensa rajojen sisäpuolella. Myös aika menettää merkityksensä, kun informaation välitys ei välttämättä vaadi fyysistä kohtaamista. Voimme itse määritellä läsnäolomme ja tuntea painetta olla aina tavoitettavissa.

Jatkuvan muutoksen rattaissa

Kulttuurintutkijan näkökulmasta kommunikointitapojen muuttuminen on mielenkiintoinen ilmiö, joskaan ei mitenkään erillinen tapahtuma historian saatossa. Aikana ennen painettua tai sähköistä mediaa kokoonnuttiin, opittiin, juoruttiin ja kerrottiin satuja lapsille aivan kuten tänäkin päivänä. Sosiaalisina eläiminä tarpeemme eivät siis itsessään ole muuttuneet. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan ja saaneet toimintakentäkseen toisenkin tilan. Se, miten jaamme aikamme näiden todellisuuksien kesken nyt ja tulevaisuudessa, muovaa kulttuurisia toimintatapojamme ja sosiaalisia rakenteitamme. Globalisaation ja digitalisaation myllerryksessä koko maailmasta on tullut alati liikkeessä oleva, helposti tavoitettava ja muovautuva yhteinen leikkikenttä – mutta vain niille, joilla on siellä leikkimiseen tarvittavat taloudelliset ja tekniset mahdollisuudet.

Riikka Karppinen

Tutkimuskohteena sosiaalinen media — uhka vai mahdollisuus?

Heräät aamulla ja tarkistat välittömästi puhelimesi ilmoitukset; oletko saanut uusia viestejä, tykkäyksiä, kommentteja tai kutsuja? Kenellä on syntymäpäivä tänään? Kuka on lisännyt Instagram Storyyn ensimmäistä kertaa? Päivän mittaan jaat kenties kuvan kahvikupistasi Instagramissa, saat kaksoisleukaselfien parhaalta ystävältäsi Snapchatissa, twiittaat paljon puhuttavasta aiheesta ja klikkaat olevasi kiinnostunut Facebook-tapahtumasta. Et välttämättä tee kaikkea tätä. Ehkä teet vielä paljon enemmän. Kiistämätöntä on joka tapauksessa se, että sosiaalinen media on vahvasti läsnä arjessamme. Mitä se meistä kertoo?

Helpommin sanottu kuin tehty

Sosiaalinen media on suhteellisen tuore, erittäin kiinnostava ja samalla kiistelty tutkimuskohde, jolla ei oikeastaan ole vakiintunutta määritelmää. Sen voidaan ajatella olevan ihmisten mielipiteiden ja ajatusten selvittämistä tai erilaisten alustojen käytön mittaamista. Se voi myös olla digitaalisten jalanjälkien, esimerkiksi klikkausten, tykkäysten ja uudelleentwiittausten, tutkimusta. Ainoastaan muutaman yksittäisen kommentinkin perusteella voi tehdä kokonaisen tutkimuksen. Rajojen vähäisyys ja vaihtelevat määritelmät mahdollistavat monenlaisten innovatiivisten tutkimusten teon, mutta myös vaikeuttavat tutkimuskentän hahmottamista.

Sosiaalisen median tutkimuskentän rajaamisesta vaikeaa tekee itse tutkimuskohteen laajuus ja uskomattoman nopea kehitys. Perinteisen median ja sosiaalisen median välinen raja on häilyvä; sen voidaan jopa sanoa katoavan kovaa vauhtia. Nykyään kaikkea voi kommentoida, kaiken voi jakaa ja kaikesta voi tykätä — oli kyseessä sitten uutinen, verkkokaupan vintage-farkut tai vaikkapa soittolista. Osa sosiaalisen median tutkimuksista onkin vanhentuneita jo julkaisuvaiheessa, sillä alustat ja käyttäjät muuttuvat niin nopeasti.

Tutkimukseen parhaiten soveltuvista tutkimus- ja analyysimenetelmistä ei olla päästy yhteisymmärrykseen. Big Data, eli laajojen ja jatkuvasti kasvavien tietomäärien kerääminen ja analysointi, on tällä hetkellä kenties eniten pinnalla oleva trendi sosiaalisen median tutkimuksessa. Se mahdollistaa nimensä mukaisesti suurien tietomäärien hyödyntämisen, mutta jää usein hyvinkin tilastolliselle tasolle. Syvempää analyysiä datan alla piilevistä merkityksistä, tulkinnoista, kokemuksista ja arvoista ei yleensä oteta tutkimuksessa huomioon. Perinteisemmät sosiologiset metodit, kuten haastattelut, havainnointi ja kyselyt, jäävät usein taka-alalle, mutta eivät toki ole täysin menettäneet merkitystään. Sen lisäksi, että mittaamme, mitä ihmiset tekevät sosiaalisessa mediassa, on myös tutkittava, miksi he toimivat juuri niin.

Eettiset ongelmat ovat suuri puheenaihe sosiaalisen median tutkimuskentällä. Esimerkiksi käyttäjien oikeudesta yksityisyyteen keskustellaan kiivaasti; saako yksityishenkilön julkaisemia kuvia, kommentteja ja muuta sisältöä käyttää tutkimuksessa täysin vapaasti? Voidaan ajatella, että kaikki sosiaalisessa mediassa julkiseksi asetettu sisältö on juuri sitä — julkista — ja siksi kaikkien vapaasti käytettävissä. Toisaalta tutkimuseettisten käytäntöjen mukaan kaikilta tutkimuksessa osallisina olevilta ihmisiltä on saatava lupa tutkimuksen tekoon. Sosiaalisen median käyttäjien ei periaatteessa voida olettaa automaattisesti hyväksyvän kaikenlaisen sisällön hyödyntämisen tutkimustarkoitukseen.

Mahdollisuuksia ja potentiaalia

Sosiaalisen median tutkimuksella on haasteensa, mutta se voi myös tarjota arvokasta tietoa asioista, joita ei muuten välttämättä voisi tutkia. Media-alustoja tutkimalla voidaan tutustua esimerkiksi ihmisten tiedonhakukäyttäytymiseen; mitä käyttäjät tietävät, mihin he kiinnittävät huomiota, mistä he etsivät tietoa? Sosiaalista mediaa tutkimalla voidaan myös saada viittauksia käyttäjien mielipiteistä ja reaktioista esimerkiksi tiettyihin teemoihin, puheenaiheisiin ja tapahtumiin. Mitkä hashtagit ovat suosittuja Twitterissä juuri tänään? Mistä puheenaiheesta käydään kiivaimmat väittelyt?

Aineistonkeruun helppous on ehkä yksi sosiaalisen median tutkimuksen parhaista puolista. Ensinnäkin, se on halpaa verrattuna perinteisen otantaan perustuvan tutkimuksen tekoon. Verkossa aineisto voidaan myös kerätä ja analysoida suhteellisen nopeasti verrattu melkeinpä mihin tahansa muuhun aineistonkeruutapaan.

Sosiaalinen media on kietoutunut niin tiiviisti elämäämme, että se kertoo meistä paljon. Se kertoo, mitä ajattelemme ja mistä olemme kiinnostuneita. Se kertoo päivärytmistämme ja suurimmista huolistamme. Vielä ei kuitenkaan olla yhtä mieltä siitä, miten sosiaalista mediaa kannattaa tutkia ja miten todenmukaisimmat tulokset saadaan. Siksi tarvitaan lisää tutkimusta, kehittyneempää teknologiaa ja ennen kaikkea pohdintaa siitä, mikä sosiaalisessa mediassa todella on julkista ja mikä yksityistä.

Maija Leermakers

Aamukahvi, äitisi Facebook ja kuolemankultit

Oletko koskaan miettinyt mikä on aamukahvisi yhteys muinaisiin kuolemankultteihin ja ihmisuhreihin? Et? Kukaan ei luultavasti voi syyttää sinua tarkkaavaisuuden puutteesta, eikä sinunkaan pitäisi. Tällaiset kysymykset ovat kuitenkin arkipäivää sille pienelle yhteisölle, joka kutsuu itseään rituaalitutkijoiksi. Olet varmasti törmännyt elämäsi aikana erilaisiin rituaaleihin. Joistakin puhut ylpeydellä ystäviesi kanssa kun toisia kummeksut tai ehkä ajattelet, että et ole eilisen teeren poika ja rituaalit ovat kansalle, jonka oopiuminhimo on totuudenrakkautta suurempaa. Luettuasi läpi tämän tekstin toivottavasti havahdut maailmaan, joka on täynnä rituaaleja sekä pohtimaan josko kahvikupillasi ja äidilläsi sittenkin on jotain tekemistä kulttien kanssa.

Ottaaksemme ensiaskeleemme kahvista kohti kuolemankultteja meidän täytyy ensin laittaa kengät jalkaan. Tässä tapauksessa matka vaatii, että pohdimme hetken rituaalin käsitettä. Juot kahvia aamuisin, äitisi päivittää vahingossa statukseensa kerran viikossa googlehakunsa naistenvaivat ja jotkut muinaiset kultit uhrasivat ihmisiä aina tasaisin väliajoin. Sattumaako? Ei rituaalitutkijalle! Ensimmäinen rituaalien yleinen piirre on, että ne ovat toistuvia. Kuitenkaan emme kutsuisi monia arjessa toistuvia asioita rituaaleiksi. Mikä sitten erottaa rituaalisen kakkaamisen ei-rituaalisesta?

Evoluutiobiologit ja kognitiotieteilijät ovat käyttäneet tuhansia työtunteja asian miettimiseen, jotta meidän olisi helppo ammentaa syvältä eikä osua sammion pohjaan. Julian Huxley (1887 – 1975) antoi painavan sanansa asiaan ja siinä samalla juurrutti rituaalintutkimuksen vahvasti biologiaan.

Ritualisaatio

Huxley kirjoitti ensimmäisen kerran ritualisaatiosta konseptina 1914 puhuessaan silkkiuikkujen soidinmenoista. Silkkiuikut tanssivat rytmisesti kopioiden toistensa liikkeitä, kunnes lopulta seremonian kliimaksissa juoksevat yhdessä vedenpintaa pitkin, ja pariutuminen saa päätöksensä. Huxley lähestyi tällaista tilannetta erottaen siitä kaksi keskeistä piirrettä. Soidinmeno oli Huxleyn mukaan sekä käytännöllinen, että kommunikatiivinen.  Ritualisaation teorian mukaan rituaalit saivat alkunsa niiden käytännöllisyydestä. Silkkiuikkujen kohdalla toisen kopioiminen ja rytminen tanssi luovat parin välille sosiaalisen yhteyden sekä kummallekin edullisia tunnetiloja.

Silkkiuikkujen soidinmenojen käytännöllinen puoli siirtyy hyvin helposti ihmisten ymmärtämiseen. Tutkimus on osoittanut melko vahvasti, että ihmiset pitävät itsensä kaltaisista ihmisistä ja ruumiinkielen peilaaminen tapahtuu luonnostaan meitä miellyttävien ihmisten kanssa. Tanssilla ja ruumiillisella yhteiskoordinaatiolla on myös siis osansa ihmisten toiminnassa. Sosiaalisen yhteyden luominen on ollut vahva evolutiivinen etu, ja tanssin on katsottu olevan myös ihmisille tapa vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Entä rituaalin kommunikatiivinen puoli? Kommunikatiivisuus viittaa sen kantamiin merkityksiin erillisenä niistä käytännön teoista, joista rituaali oikeastaan koostuu. Silkkiuikkujen tapauksessa toisen liikkeiden kopioiminen viestii tiukimmasta mielessä halusta paritella, mutta myös niistä ominaisuuksista, joita teko itsessään vaatii, sosiaalisuudesta, terveestä hermostosta jne. Tämä rituaalin viestivyys on helppo nähdä myös ihmisillä. Yhtenä ilmiönä voidaan tarkastella erilaisia aggression ja dominanssin osoituksia, jotka voivat olla huomattavan samanlaisia lähisukulaistemme kanssa. Jos olet joskus ollut elossa, olet luultavasti törmännyt kahteen ihmisurokseen, jotka kädet laskettuina huutavat toisilleen rinnat vastakkain. Tällaiset bluffaukseen ja rituaaliseen kilpailuun perustuvat toiminnot ovat saaneet ihmisillä paljon monipuolisempia muotoja kuin muilla eläinlajeilla, mutta niiden hyödyllisyys ei kuolemaan johtavan kilpailun muotona on ilmeisen selvä lajin selviytymisen kannalta. Keskiaikaiset turnajaiset, kaksintaistelut erilaisilla säännöillä ja jopa joidenkin kulttuurien kaksinkamppailuna käytävät laulukilpailut voivat toimia samalla tavalla kun tarkoitus on välttää kuolemaa ja päästää ulos höyryjä. Tälläiset voiman- tai taidonnäytteet viestivät siis kyvystä päihittää toinen kuitenkaan ottamatta kuoleman riskiä.

Entäs mun kahvi ja mutsi?

Aamukahvin tai äitisi ongelmat hakukoneiden kanssa eivät selvästi ole vuosituhansien saatossa kehittyneitä vaistonvaraisia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kuitenkin kun ihmisen rituaaliset taipumukset tuodaan yhteen uusien nopeasti muuttuvien ympäristöjen kanssa, ne eivät häviä vaan muuttavat muotoaan. Aamukahvisi ei ehkä ole elämälle välttämätön kaikesta vastustelusta huolimatta, mutta se luo henkisen tilan, joka erottaa aamutuntien muodottoman hirviön päivän päämääräorientoituneesta ja sosiaalisesta sinusta. Äitisi taas ehkä kokee tasaisin väliajoin huolta terveydestään ja hallitsee ahdistustaan rutiininomaisesti etsimällä asiasta tietoa illan pikkutunneilla, eikä aina hallitse maisteritason tiedonhakua.

Tätä rituaalitutkimuksen näkökulmaa voidaan käyttää selittämään yksittäisiä asioita, mutta se avaa myös suuria näkökulmia nykyiseen tilanteeseemme, ja tämänkin blogin keskeiseen teemaan digitalisaatioon. Ihmiset ovat vuosituhansien saatossa keränneet ison joukon suhteellisen vakaissa oloissa kehittyneitä vaistoja ja toimintatapoja, joiden kanssa elämme päivittäin. Mitä tapahtuu, kun ympäristö muuttuu niin nopeasti, etteivät sisäiset mallimme ja vaistomme enää ole ajan tasalla ulkoisen todellisuuden kanssa? Kysymystä on helppo ajatella vaikkapa moraalisten intuitioidemme kautta. Suuri osa ihmisistä tuntee väkivallan muita kohtaan vastenmielisenä, kun taas talousrikoksia on vaikea käsitellä suurella tunteella vaikka niiden vahingollisuus voi olla satakertainen.

Huxleyn tarjoaman ritualisaation teorian näkökulmasta voitaisiin tarkastella vaikka kuinka erilaiset digitaaliset alustat rajoittavat, tukevat tai muokkaavat niitä rituaalisia tottumuksia, joita meillä on. Facebook ja muut isot yritykset käyttävät suuria määriä rahaa ihmisten käyttötottumusten tutkimukseen, jotta ne voisivat tarjota käyttäjilleen mahdollisimman hyvän kokemuksen tai ainakin saada ihmiset palaamaan tuotteidensa pariin. Tällaisen tutkimuksen päämäärä voi olla rahallinen voitto, mutta se vaatii vankan käsityksen niistä tavoista, joilla ihmiset vuorovaikuttavat uuden teknologian kanssa. Rituaalien ja niiden mekanismien tunteminen auttaa luomaan tiettyihin tarkoituksiin toimivia ympäristöjä tai välttämään niitä, joissa voi tulla hyväksikäytetyksi. Emme vielä tunne läpikotaisin digitalisaation mukanaan tuomia ilmiöitä ja niiden tutkiminen tarjoaa tarpeeksi varmasti eväitä kokonaisiin elämäntöihin.

Roope Rouvali

KuKa Digi- projekti valmistautuu Helsingissä järjestettävään DHN konferenssiin!

KuKan Digiloikka projektin ensimmäinen etappi on täällä. Helsingin yliopistossa toimiva digitaalisten humanististen tieteiden tutkimusyksikkö, HELDIG- the helsinki Centre for Digital Humanities (https://www.helsinki.fi/en/helsinki-centre-for-digital-humanities) järjestää Helsinki DHN 2018 konferenssin (Digital Humanities in the Nordic Countries). Konferenssin teemana tänä vuonna on Open Science. Konferenssin verkkosivuihin ja ohjelmaan voi tutustua tarkemmin täällä: https://www.helsinki.fi/en/helsinki-centre-for-digital-humanities/dhn-2018 KuKan Digiloikka esittelee projektiaan konferensissa perjantaina 9.3 posterin muodossa Tiedelkulmassa järjestettävässä Poster Slam tilaisuudessa.  

Poster Slam

KuKa Digissä ei olla aikaisemmin tehty tieteellistä posteria, joten kokemuksena posterin rakentaminen oli mielenkiintoinen ja uusi. Ilmaisu lyhyesti, ytimekkäästi ja kiinnostavalla tavalla on yllättävän haastavaa posterissa. Oikean kuvan valinta ja kaiken asetteleminen posteripohjaan toi mukanaan omat haasteensa. Olemme kuitenkin lopputulokseen erittäin tyytyväisiä.

KuKa Digi projekti esittelee kahta keskeistä teemaa posterisa Poster Slam tapahtumassa. Johdatus kulttuurintutkimukseen ja e- portfolio / Linked In profiili nousivat posterin teemoiksi. Posteri on perjantaina esillä Tiedekulmassa ja iltapäivällä KuKa Digi tekee nopean hissipuhe- tyyppisen esittelyn projektista. Meillä on minuutti aikaa käydä läpi posterimme pääpiirteet ja herättää kiinnostusta. Posteritilaisuudesta tulee varmasti jännitävä!

KuKan Digi- projekti osallistuu DHN konferenssiin Helsingissä!

Kulttuurikandi- ohjelman Digilkoikka osallistuu Helsingissä järjestettävään Centre for Digital Humanities konferenssiin maaliskuussa. KuKan Digi- projekti esittelee konferenssissa posteria, joka käsittelee muun muassa projektin digitaalista portfoliota ja sen kehitystä.

 

Konferenssiin ja sen ohjelmaan voit tuytustua osoitteessa:https://www.helsinki.fi/en/helsinki-centre-for-digital-humanities/dhn-2018