Muslimiväestön järjestäytyminen Euroopassa ja muslimiyhteisöihin kohdistuvat haasteet

 

Muslimiyhteisöjen vakiintuminen Euroopassa alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun koloniaali valtioiden hallinto alkoi purkautua maailmansodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina. Euroopan maat tarvitsivat sodasta toipuakseen työvoimaa, sillä työvoimapula vaivasi varsinkin rakennusalaa, kaivoksia ja teollisuutta. Työvoimapulan paikkaamiseksi apua haettiin useasta eri maasta.

Entisistä alusmaista kohti Eurooppaa suuntautunutta muuttoliikettä pidettiin hyödyllisenä ja tarpeellisena, sillä siirtolaiset tarvitsivat pääomaa, jota voisi lähettää kotimaihin. Virtausilmiöt yleistyivät ja kotimaihinsa jääneet halusivat myös mukaan menestyäkseen muuttaneiden tavoin. Näin ollen Länsi-Euroopan maissa – islamin läsnäolo johtuu pääasiassa näistä merkittävistä muuttoliikkeistä 1960-luvulla. Vaikutus oli pysyvä, vaikka osa siirtolaistyöntekijöistä – muun muassa monet turkkilaiset, pohjoisafrikkalaiset ja pakistanilaiset maahanmuuttajat jäivät Eurooppaan vain työsopimuksen voimassaoloajaksi, jonka jälkeen he palasivat takaisin kotimaihinsa.

1960-1980-luvulla alkoivat muslimit rakentavat Euroopassa pysyvää järjestäytymistä. Järjestäytymisellä tarkoitetaan muun muassa moskeijoiden, rukoushuoneiden ja kokoustilojen perustamista sekä muslimien tarpeita palvelevia instituutioita, kuten päiväkoteja, kouluja ja kerhotiloja sekä kauppoja, joissa myytiin halal-ruokia aktiivisesti uskontoaan harjoittaville muslimeille. Myös islamilaisten vaatteiden, kirjojen ja muiden hyödykkeiden ja palvelujen tuotanto ja saatavuus lisääntyivät. Tämä kehityskulku loi yhtenäisyyttä aiemmin hajanaisen muslimiväestön keskuudessa.

1980-luvun puolivälistä lähtien muslimiyhteisöt pitkälti luopuivat ajatuksesta palata takaisin entisiin kotimaihinsa ja päättivät jäädä Eurooppaan pysyvästi. Myös oma perhe tuotiin Eurooppaan, jonka seurauksena tulonsiirrot muihin maihin vähenivät huomattavasti.

Vakiintumisen myötä alkoi islam näkyä entistä enemmän myös pukeutumisessa. Huivin käyttö ja paljastavaksi tulkitun pukeutumisen välttäminen kertovat siitä, että muslimit olivat lisääntyvässä määrin tietoisia omasta uskonnollisesta identiteetistään. Muutos on selvä verrattaessa 1970-lukuun, jolloin pukeutuminen oli vielä erilaista ja vastasi lähinnä yleistä eurooppalaista pukeutumista. Samaan aikaan erityisesti uudet sukupolvet kokivat itsensä kuitenkin muslimeinakin enemmän ranskalaisiksi, englantilaisiksi, saksalaisiksi ja belgialaisiksi ja niin edelleen – toisin sanoen samaistuivat enemmän eurooppalaisuuteen kuin entiseen kotimaahansa. Muslimi vähemmistö otti yhä enemmän “haltuun” eurooppalaisuuden käsitteen ja uudelleen määrittelivät sitä oman identiteettinsä näkökulmasta.

 

Kohti muinaisaikaiseen islamin suuntaukseen

Monet Eurooppaan syntyneistä moskeijoista olivat kuitenkin vahvasti sidoksissa islamilaisiin maihin, kuten Algeriaan, Marokkoon ja Turkkiin. Ne suuntasivat vaikutusvaltaansa uskonnollisten asiain ministeriöiden kautta, vaikuttivat moskeijoiden imaami- ja opettajanimityksiin, lähettivät moskeijoihin imaameja islamilaisista maista, toimivat islamilaisen toiminnan rahoittajina ja kävivät eurooppalaisten muslimijärjestöjen kanssa kilpailua muslimien lojaaliudesta. Alkuperämaat halusivat, että Pohjois-Afrikasta ja Turkista peräisin olevan väestön pysyvän uskonnollisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti lojaaleja ensisijaisesti omaa alkuperäismaataan kohtaan. Tämä ymmärrettävästi tuotti epäluuloa eurooppalaisia islamilaisia järjestöjä kohtaan, sillä niiden pelättiin osallistuvan alkuperäismaiden poliittiseen oppositiotoimintaan.

Vähitellen islamilaiset järjestöt ja moskeijat Euroopassa alkoivat kuitenkin irtautua siteistä, jotka yhdistivät islamin kansallisesti tai etnisesti juurtuneisiin muotoihin. Sen sijaan alettiin korostaa paluuta uskonnon peruskysymyksiin.

Irtautuminen alkuperämaiden politiikasta, kulttuurista ja etnisestä identiteetistä johti muun muassa toisen ja kolmannen polven eurooppalaisten muslimeiden vastaanottavuudelle suhteessa neofundamentalistiseen teologiaan. Ranskalainen islamin tutkija Olivier Roy viittaa neofundamentalismi-käsitteellä vanhoilliseen islamin suuntaukseen, joka korostaa kaikkien muslimien universaalia yhtenäisyyttä ja konservatiivista tulkintaa islamilaisesta shariasta jumalallisena lakina. Osa neofundamentalisteista ei kuitenkaan koe nimitystä itselleen oikeaksi, sillä he pitävät edustamaansa suuntausta yksinkertaisesti “todellisena islamina” tai kutsuvat sitä “puhtaaksi islamiksi”.

 

Auktoriteetti kriisi?

 

Asuminen ei islamilaisessa kontekstissa on kuitenkin tuonut muslimeille myös uusia haasteita, kuten islamilaisen yhteisön sisäisen auktoriteettikriisin.  Euroopan muslimiyhteisöt ovat monimuotoisia sekä etnisesti että kielellisesti, mutta tästä huolimatta Euroopassa ei ole yleisesti tunnustettuja uskonnollisia auktoriteetteja, jotka tuottaisivat muslimiyhteisöille fatwoja. Fatwalla tarkoitetaan muslimioppineen tarjoamaa perusteltua näkemystä hänelle esitettyyn kysymykseen. Fatwan on tapana toimia aina kolmiossa, jonka avulla oppinut tuottaa lausuntonsa. Kolmion muodostavat yhdessä kysyjä (mustafti), vastaaja (mufti) sekä myös kirjalliset lähteet (nusus).

Auktoriteettikriisin taustalla ovat kouluttamattomuus sekä puutteellinen osaaminen arabian kielitaidossa, koraanintuntemuksessa, Koraanin selitysopissa tafsiirissa sekä Koraania ja profeetta Muhammedia koskevien traditioiden tutkimuksessa (usul al hadith). Ne uskonoppineet joilla näitä taitoja olisi, edustavat usein vanhempia sukupolvia eikä heillä välttämättä ole länsimaalaisten yhteiskuntien ja kielten tuntemusta; esimerkiksi Ranskan moskeijoissa toimivista imaameista vain noin puolet osaa ranskaa. Imaamien on vaikeaa tehdä fatwoja, jos he eivät tunne niiden länsimaista sovelluskontekstia. Yhtenä harvoista poikkeuksista pidetään esimerkiksi islamin tutkijaa Yusuf al-Qaradawia, joka on yksi Euroopan tunnetuimmista Islamin uskonoppineista ja hänen fatwojaan ollaan muslimiyhteisössä yleensä arvostettu ja pidetty luotettavina. Iäkkäänä miehenä hän kuitenkin kuvastaa myös ongelmaa: mistä löytyisi uuden sukupolven fatwojen antajia hänen tilalleen?

Ratkaisuksi ongelmaan on tarjottu muun muassa paikalliskontekstit tuntevien integraatiomyönteisten uskonoppineiden kouluttamista Euroopassa. Monet yliopistot ovatkin aloittaneet islamilaisen teologian koulutusohjelman imaamien kouluttamiseksi, mutta niiden vaikutukset selviävät vasta seuraavina vuosikymmeninä.

 

Tietoa ylirajojen

 

Uusi sukupolvi toimii erilaisia menettelytapoja käyttäen. Heillä on tapana tehdä lähetystyötä (da’wa) ylirajojen eri toimipaikoilla muun muassa verkon välityksen kautta islamilaisilla keskustelupalstoissa, MSN-ryhmissä ja verkkolehdissä. Toimintojen kautta huomattiin järjestöjen kykyä luoda yhtenäisyyttä kielellisten, etnisten ja sukupolvien rajojen yli. Internetsivustojen keskustelupalstojen kautta on mahdollista saada vertaistukea sekä mahdollisuus keskustella uutta sukupolvea kiinnostavista ajankohtaisista ilmiöistä ja haasteista. Teknologian toimesta on mahdollista kysyä kysymyksiä muftilta paikallisesta kontekstista riippumatta ja saada häneltä vastausta esitettyyn kysymykseen. Uusi sukupolvi eroaa vanhasta, sillä on esiintynyt uusia ilmiöitä, joista ei aikaisemmin ollut tietoa ja näihin päivittäisiin pohdintoihin pitäisi saada vastauksia ja näitä vastauksia pyritään nimenomaan saamaan verkonvälityksen kautta erilaisista islamilaisista sivustoista. Verkko toimii merkittävänä tekijänä uuden sukupolven muslimiyhteisöjen keskuudessa. Sosiaalisen median kanssa toimiessa mediakriittisyys on keskeinen osa-alue nykypäivää, sillä tietoa on saatavilla runsaasti ja koska sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi luoda uutisia ja artikkeleita sekä toimia muftina.

Islamin tutkijan Qardawin mukaan: ”vaarallisinta on se, kun ihmiset antavat fatwoja, vaikka heillä ei ole siihen edellytyksiä”. Fatwojen antaminen ilman tietämystä voi johtaa marginalisoitumiseen yhteiskunnassa ja marginalisoituminen voi puolestaan ohjata syrjäytyneitä nuoria osallistumaan mukaan radikaalisiin toimiin. Radikalisoituminen voi johtua väärästä tiedottamisesta, myös Koraanin tulkitseminen ilman Koraanin selitysoppia (tafsiir) voi johdattaa väärin käsitykseen ja siitä voi seurata väärän tiedon antaminen.

Ymmärtääkseen islamin uskontoa samalla tavalla kuin muut uskonnot on pystyttävä huomaamaan islamin ja muslimin välinen ero. Ambivalenttisuus joka ei ole huomattavissa mediassa on oivallettava, jotta pystyisi ymmärtämään mitä islam todellisuudessa on.

Salaado Qasim

Big data ja ihmistieteet

Big data viittaa modernin teknologian mahdollistamaan uskomattoman suureen määrään kaikenlaista tietoa, jota ihmisistä kerätään tietokoneiden, puhelimien ja muun muassa sosiaalisen median kautta. Big Dataan kuuluvat myös digitalisoidut kirjat, Google mapsin luoma maantieteellienn data ja kaikki uu siltä väliltä. 2015 Frederic Kaplan julkaisi Frontiers in Digital Humanities -lehdessä artikkelin, jossa hän hahmottelee kartan ihmistieiden ja big datan tutkimukselle.

Koska big data on merkittävä osa nykyistä tutkimuskenttää, meidänkin on syytä Digiloikassa vilkaista mitä Kaplan on asiasta kirjoittanut. Kaplan jakaa big datan tutkimuskentän lukijaystävällisesti kolmeen aspektiin, jotka on helppo muistaa myöhempiä coctailkutsuja varten. Nämä kolme isoa kokonaisuutta, joilla jokaisella on omat haasteensa ja kysymyksenasettelunsa ovat Kaplanin mukaan digitaalinen data, digitaalinen kulttuuri ja digitaaliset kokemukset.

Digitaalinen data

Kaplan kertoo artikkelissaan kuinka massiivista tietomäärää on mahdoton enää käsitellä perinteisessä mielessä, jossa yksi akateemikko lukee yhtä paperia. Uudet massiiviset tietomäärät vaativat uusia käsittelyn tapoja. Tähän Kaplan tarjoaa toisiaan seuraavista osista koostuvaa prosessia, jossa jokaisella osalla on omat tiedontuottoon liittyvät haasteensa. Näitä ovat: digitalisaatio, transkriptio, pattern recognition, simulaatio/inferenssit, säilyttäminen, and kuraatio. Digitaalisten kirjojen tapauksessa kirja ensin skannattaisiin kuviksi(digitalisaatio), minkä jälkeen muutettaisiin tekstiksi(transkriptio). Pattern recognition ja simulaatio vaiheissa haluttu tieto etsitään joko suoraan algoritmeilla pintatasolla tai sitten se päätellään epäsuorasti aineiston pohjalta. Säilyttäminen ja kuratointi viittaa datan säilyttämiseen liittyviin kysymyksiin.

Kun kirja kuvataan ja muutetaan pelkäksi tekstiksi, sen aikaisempi fyysinen ulottuvuus muuttuu, muuttaen sen luonnetta. Jotkin ihmistieteiden näkökulmat ja kysymyksenasettelut, jotka painottavat materiaalista todellisuutta, eivät enää ole yhtä hedelmällisiä kun kirja objektina häviää. Kirja muuttuu pelkiksi sanoiksi, ja yhdeksi sanojen kokoelmaksi tuhansien joukossa, jolloin monet sen aspektit jäävät pimentoon. Tämän lisäksi digitaalinen data on helpommin muokattavissa kuin fyysinen objekti, mikä tarkoittaa, että tulokset ovat myös helpommin muovattavissa, joten niiden kanssa täytyy olla erityisen tarkka.

Digitaalinen kulttuuri ja digitaaliset kokemukset

Digitaalisella kulttuurilla Kaplan viittaa siihen laajempaan ympäristöön, jossa isoja datasettejä tutkitaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi viestintävälineitä, sosiaalisen median alustoja ja mitä vain muuta alustoja, jotka tuottavat digitaalista dataa joidenkin tietynlaisten päämäärien ja algoritmien mukaan. Tämän laajemman ympäristön tutkiminen ja ymmärtäminen on tärkeää, koska sillä on suoran yhteys tuotetun datan luonteeseen. Kysymyksiä tästä piiristä voivat oll esimerkiksi miten digitaaliset lähteet vaikuttavat akateemiseen työhön? Voiko interaktiivisia presentaatiota pitää uudenlaisena pätevänä tiedon muotona, kun digitalisaatio tarjoaa uusia mahdollisuuksia tutkijoille?

Digitaalisillä kokemuksilla taas viitataan siihen tosiasiaan, että kerätty tieto koetaan erilaisten päätteiden tietokoneiden ja nettisivujen kautta, jotka luovat kokemuksia. Jotkut digitaaliset ympäristöt voivat olla täysin immersiivisia siinä, että ne tarjoavat 3D jäljennöksen oikeasta maailmasta kun taas toiset voivat toimia tekstillä(hakukoneet) tai äänellä(Siri, Alexa, Cortana). Jokainen näistä voi vaatia omanlaisensa lähestymistapaa, ja jokaisella ympäristöllä on oma vaikutuksensa tuotettuun tietoon.

Ihmistieteiden uusi aika
Big data tulee olemaan koko ajan enemmässä määrin merkittävä, kun digitalisaatio kiihtyy. Kaplanin hahmottelema rakennelma tarjoaa jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä alueita ja ongelmia big datan tutkimuksessa on, mutta kenttä tulee luultavasti muuttumaan ja kysymykset sekä ongelmat sen mukana. Muutos ei kuitenkaan voi olla este jatkuvalle pyrkimyksille ymmärtää ja digitalisaatio on luultavasti tullut jäädäkseen.

Roope Rouvali

R-O-U-T-E-S or R-O-O-T-S?

Identiteettimme on merkillinen kokonaisuus, täynnä merkityksiä ja erilaisia tulkintoja. Identiteetit ja niiden tutkiminen ovat olennainen osa kulttuurintutkimusta, ja mainitsemisen arvoinen uranuurtaja niiden parissa on sosiologi Stuart Hall (1932–2014). Hall esitti uransa aikana useita teorioita ja näkemyksiä identiteetteihin liittyen. Mielenkiintoinen The Stuart Hall Project -dokumenttielokuva (ohj. John Akomfrah 2013) kurkistaa Stuart Hallin elämään haastatteluiden muodossa. Hall pohtii paljon kuulumisen tunnetta ja sen suhdetta identiteettiin. Kuka minä olen, ja minne minä kuulun? Kertooko se, mistä tulen, jotakin minusta? Jos kertoo, mitä se kertoo?

Animaatio- ja piirroselokuvien ystävänä ryhdyin pohtimaan kotisohvalta käsin, kuinka monissa tarinoissa on esillä juuri identiteetti, sen rakentuminen, jonnekin kuuluminen, ja miten tämä kaikki nivoutuu yhteen. Jos pidetään Hallin lausahdus mielessä, voimme tarkastella lähes mitä tahansa ”kasvukertomusta”. Otan ensimmäiseksi esimerkiksi Walt Disney Picturesin elokuvan Herkules (ohj. Ron Clements & John Musker 1997), joka kertoo kreikkalaisten jumalien Zeuksen ja Heran lapsesta Herkuleksesta. Vauvana Herkules siepataan, ja hän päätyy kuolevaisten sekaan maan kamaralle. Siellä hän kasvaa juuristaan tietämättömänä, eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Herkules saa historiansa selville, ja ryhtyy kaikin keinoin tavoittelemaan sankaruutta sekä paluuta jumalten joukkoon Olympos-vuorelle. Yllättäen matkalla opitaan paljon sekä itsestään että elämästä, ja loppujen lopuksi, kun pääsy Olympokselle on auki, Herkules päättääkin jäädä kuolevaisten joukkoon. Onko identiteetti tai kuuluminen lainkaan yksiselitteinen asia? Kertovatko juuremme, minne tulemme kulkemaan ja mitä kautta? Toisaalta Herkules löytää takaisin ”kotiin”, mutta matkan varrella hän löytää uuden kodin, tai jopa useita sellaisia. Valinnanvaikeus iskee, kun kotien risteämiskohdat pakottavat valitsemaan yhden, vaikka kaikki tuntuisivat yhtä tärkeiltä.

Samankaltaista pohdintaa on havaittavissa Disneyn Moana –elokuvassa (ohj. Clements & Musker 2016). Moana (suomenkielisessä käännöksessä Vaiana) on kylän päällikön tytär, joka kokee suurta kaipuuta merelle kielloista huolimatta. Kukaan kylän asukkaista ei saa poistua riuttaa pidemmälle, ja myös Moana tottelee kieltoa, kunnes saa tietää kansansa historiasta merenkulkijoina. Haastettuaan perhettään heidän päätöksestään pysyä saarella, jolla ravinto alkaa huveta, Moana lähtee matkalle pelastaakseen kylänsä tulevaisuuden. Tarinassa on jatkuvasti esillä ristiriita, kun Moana ei halua pysyä saarella muiden kyläläisten tavoin, vaan hän haluaa nähdä mitä riutan ulkopuolella on. Samalla hän potee huonoa omaatuntoa halutessaan enemmän ja kaivatessaan muualle. Isoäitinsä opastamana Moana ymmärtää, että menneisyys vaikuttaa siihen, mitä hänen on tarkoitus olla, mutta ”pieni ääni” hänen sisällään on se, mitä hän todella on. Perinteiden jatkamisen painolastin voi kantaa omalla tavallaan; voi pelastaa kylänsä, kunnioittaa vanhempiaan ja seurata sydäntään, luoden itse oman polkunsa.

Onko identiteettimme pakko olla jotakin mustavalkoista? Ehkä se on sekoitus sitä, mistä tulemme, millaisen matkan kuljemme, ja mitä matkalla opimme. Kokemuksemme ja ympäristömme muokkaavat meitä, ne rakentavat meitä pala palalta. Identiteetin määrittelyssä on eri teoreetikkojen välillä suuria eroja. Toisten mukaan identiteetille olennaista on sen muodostama ajallinen jatkumo, kuinka identiteetin saa puettua tarinamuotoon. Toiset sen sijaan uskovat, että identiteetti ei ole mitään vakaata tai pysyvää, vaan kyseessä on alati muuttuvia ja kerrostuvia yksittäisiä ominaisuuksia tai piirteitä, jotka kiinnittyvät kuhunkin aikaan ja paikkaan ominaisella tavalla.

Jos vedämme yhteen Stuart Hallin näkemyksiä identiteetistä, ja yhdistämme niitä näihin kahteen mainitsemaani elokuvaan, voimme havaita muutamia tärkeitä seikkoja. Moanan ja Herkuleksen tapauksessa heidän identiteetissään tapahtuu muutoksia. He muuttuvat, oppivat ja kokevat matkan varrella. Kaikki se, mitä tapahtuu, vaikuttaa heihin jollakin tavalla. Identiteetti ja sen määritteleminen oman minuutensa kohdalla tarkoittaa sitä, että osaa erottaa itsensä muista. Identiteetin muodostuminen tai kuvaaminen vaatii sen, että kiinnittää huomion niin eroihin kuin yhtäläisyyksiin muiden kanssa. Se on sekä yhteenkuuluvuutta että erottautumista. Sitä, että elää kuolevaisten keskellä, vaikka tuleekin jumalperheestä. Sitä, että avaa menneisyyden haavat, ja parantaa ne uusin rohdoin. Sekä Moana että Herkules opettavat meille, että kuulumisen tunne ei aina perustu siihen, mistä tulee tai minne on menossa. Kyse voi olla siitä, kuinka menneen ja nykyisen punoo yhteen, ja missä kullakin on hyvä olla milloinkin.

 

Janina Vesala

And We Are All Connected to Each Other

Vuonna 1995 ilmestynyt Walt Disney Picturesin piirroselokuva Pocahontas keskittyy pohjoisamerikkalaisen intiaanipäällikön Powhatanin Pocahontas -nimiseen tyttäreen, joka tutustuu tunkeilijoina esitettyjen englantilaisten arvostamaan tutkimusretkeilijään John Smithiin. John Smith ja Pocahontas rikkovat maantieteellisiä, mutta erityisesti kulttuurisia rajoja, rakastuessaan toisiinsa rajamaan tuntumassa. Rajamaan sekä rajaseudun käsitteet mielessäni ryhdyin tutkailemaan lapsuuden suosikkielokuvaani hieman tarkemmin.

Pocahontaksessa nähdään eräänlainen ”idän” ja ”lännen” vastakkainasettelu. Läntisessä luonnossa elävän pohjoisamerikkalaisen intiaaniheimon kasvatti on kuin vapauden ja luonnonmukaisen elämän ruumiillistuma, kun taas Lontoosta lähtöisin oleva John Smith edustaa ohjatumpaa, idänomaista edistystä tavoittelevaa maailmankuvaa. Nämä kaksi opettavat toisilleen kumpikin omista kulttuureistaan, paljastaen heidän käsityksensä esimerkiksi edistyksellisyydestä ja maaperän hyödyntämisestä poikkeavan suuresti.

Rajaseudulle ominaista on tietynlainen yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden vastakkainasettelu sekä tämän luoma jännite, ja tällaisen asetelman aistii myös Pocahontaksessa. Pocahontas pohjaa etäisesti todellisiin historiallisiin tapahtumiin sekä henkilöihin, kun pohjoisamerikkalaisen intiaaniheimon kasvatti Pocahontas todella tapasi siirtolaisia, heidän joukossaan muuan John Smith.  Elokuvan vastaparit – pohjoisamerikkalaisten alkuperäisasukkaiden heimo sekä englantilainen tutkimusretkeilijäjoukko – näyttäytyvät tiiviinomaisina yhteisöinä, joissa kummassakin yksilötoiminta osoittautuu lopulta käänteentekeväksi. Pocahontaksen pakottaessa isänsä katsomaan John Smithiä uusin silmin ”vihan polun” johdatettua heidät taistelun partaalle ja Smithin teloitukseen asti, haastaa yksilön näkemys koko muun yhteisön näkökannan. Samoin käy myös englantilaisten keskuudessa, kun he huomaavat yhden ”villin” puolustavan oletettua vastustajaa.

Elokuvassa esitetty raja perustuu pitkälti maantieteeseen, mutta taustalla on muitakin tekijöitä. Englantilaiset tulevat Lontoosta laivoilla, ylittäen Atlantin valtameren ja saapuen ”Uuteen maailmaan”. Pohjois-Amerikan mantereen raja kääntyy häilyväksi, kun siirtolaisväki alkaa kaataa metsiä ja rakentaa leiriään. Kyseessä oleva raja siirtyy, kun Ratcliffe julistaa heidän raivaamansa alueen ”Jamestowniksi”, Englannin kuningas Jamesin mukaan. Kun alkuperäiskansa ja muukalaiset kohtaavat, tulee tästä alueesta rajojen piirtämä. Aluejako muuttuu, ja osapuolten asuttamat alueet muodostavat limittymäkentän, jotka toisaalta yhdistävät, toisaalta erottavat kahta eri kulttuuria sekä rannikkoseutua sisämaasta. Raja näkyy konkreettisesti ainoastaan alkuperäisväestön ja siirtolaisten asumusten erilaisessa rakennustyylissä ja myöhemmin englantilaisten rakentaman aidan myötä, muuten se on pitkälti mentaalinen ero kahden eri kulttuuriryhmän välillä.

Aluksi ongelmaton raja ylitetään vaivattomasti tutkimusretkeilijöiden toimesta, kunnes kumpikin osapuoli ryhtyy vartioimaan omaa aluettaan tunkeilijoiden varalta. Hyökkäykset kummaltakin puolelta uhkaavat rajamaata sekä sen läheisyydessä olevia, sysäten eri osapuolet taisteluvalmisteluihin. Heimo kokee olonsa sekä kotinsa uhatuiksi näiden vierailla aseilla varustettujen muukalaisten saavuttua heidän mailleen, ja tietämättömyys ajaa heitä vihaa ja pelkoa kohti. Pelko ja viha ovat myös englantilaisten mielissä, kun Ratcliffe epäilee alkuperäisasukkaiden suojelevan kultaa ja rikkauksia. Moinen vastakkainasettelu tuo mieleen rajakiistan, joka tässä tapauksessa perustuu maantieteelliseen reviirikäsitykseen, mutta myös osapuolten eroaviin kulttuurisiin piirteisiin sekä tapoihin.

Yhdenmukaisesti, luonnonmukaisesti elävä intiaaniheimo varjelee rajan myötä maataan, ja pelkän reviirin varjelun sijaan kyseessä on myös heidän elinkeinojensa ja -tapojensa suojeleminen. Jos siirtokuntaa perustavat siirtolaiset saisivat lisää alueita, joutuisivat Powhatanin heimon ravinnonhankinta sekä luonnon kunnioittaminen uhatuiksi. Heimon alueen pienentyminen elokuvan kuluessa muuttaa heidän elämäänsä, ohjaa heitä suojelemaan rajaa sekä yhteisön jäseniä. Aiemmin itsestään selvä luonnon koskemattomuus ei ole enää oletusarvo, ja tulokkaiden uho kiristää välejä myös heimon sisällä. Erityisen kovalla koetuksella on Pocahontaksen suhde isäänsä, joka ei luota ”valkoisiin miehiin” lainkaan. Eriäviä mielipiteitä kulttuurien ja osapuolten kohtaamisesta rajan tuntumassa löytyy myös englantilaisten leiristä, jossa John Smithin livahtaminen alkaa ennen pitkää herättää huomiota.

Rajamaalla kohtaavat Pocahontas ja John Smith asettavat itsensä lisäksi myös läheisensä vaaraan. Rajamaa ilmenee kaikille epävarmana ja uhkaavana tilana, jossa toisinaan käyttäydytään toisia uhmaten, toisaalta tarkkaillaan tilannetta ja pysytään taka-alalla. Tämä kaikki kiteytyy kohtauksessa, jossa rakastavaiset tulevat Thomasin ja Kocoumin yllättämiksi. Kocoumin hyökätessä John Smithin kimppuun Thomas rientää auttamaan ystäväänsä, ja ampuu Kocoumin. Smith vangitaan Thomasin sijaan ampujaksi epäiltynä, ja rajamaan epäselvä status sen kuin vahvistuu.

John Smith ja Pocahontas ovat alun perin tavanneet ”idän” ja ”lännen” rajamaalla rauhallisin aikein, yhdistäen nämä vastakohdiksi mielletyt alueet ja yhteisöt. Välienselkkaukselta vältytään vain täpärästi, kun nämä kaksi yksilöä uskaltavat päästää ennakkoluuloistaan irti, ja katsovat maailmaa hetken toisen silmin. Kuten Pocahontas kuuluisassa Tuulen värit -kappaleessa laulaa: ”Vaan katso joskus silmin muukalaisen; onni uusi kohdallasi toteutuu”.

 

Janina Vesala

Suuria kertomuksia uhkakuvista

Tarinat kuuluvat olennaisena osana ihmisyyteen ja tapaamme käsittää ympäröivää todellisuutta. Kertomukset auttavat meitä muistamaan, oppimaan ja välittämään opitun lisäksi myös uskomuksia, asenteita ja mielipiteitä. Satujen moraaliset opetukset ja varoitukset auttavat lapsia (ja aikuisiakin) toimimaan oikein sosiaalisten ja yhteiskunnassa vallitsevien sääntöjen mukaan ja ymmärtämään hyvän ja pahan eroja ja olemusta.
Kertomukset eivät ole jämähtäneitä tai muuttumattomina menneestä siirtyneitä otoksia vaan ne varioivat ja elävät muiden kulttuuristen käytänteiden mukaan. Ne kertovat yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevista arvoista ja asioiden tiloista ja kerroksellistuvat ydinsanomansa ympärille.

Uhkakuvat ovat yleinen tapa käsitteellistää muutosta ja tuntematonta. Tuntematon on usein pelottavaa ja sen vaikutus normaaliin luo epävarmuutta ja saa mielikuvituksemme liikkeelle. Halumme ennakoida mahdolliset vaarat saa aikaiseksi uskomuksellisten tarinoiden tulvan. Ne auttavat muodostamaan kattavan kuvan tulevaisuuden uhkakuvista. Esimerkiksi digitalisaatiota ja robotisaatiota käsitteleviä kertomuksia kohtaamme arjessa lähes päivittäin. Nuo termeinä ympäripyöreät ja sisällöltään häilyvät ja epäselvät käsitteet saavat liikkeelle monia tarinoita ja kertomuksia. Mistä oikein puhumme, kun sanomme että digitalisaatio ja robotisaatio tulee ja…

…vie meidän työpaikat?

Työnteko on tärkeä osa hengissä selviytymistä, sosiaalista todellisuuttamme ja maailmankuvamme jäsentymistä. Kuuluimmepa sitten keräilijöihin, metsästäjiin, maanviljelijöihin tai digiloikkaajiin, työ antaa meille jokapäiväisen leipämme ja yhteiskunnallisen asemamme. Työ on iso osa minäkuvaamme. Mitä sitten tapahtuu, jos joku vie työpaikat?
Työpaikat ja elinkeinot ovat olleet uskomuksissa uhattuina ennenkin. Teollistuminen lienee lähihistoriamme digitalisaatioon verrattavissa oleva muutos. Yhteiskunnallista järjestystä järisyttävät muutokset kulminoidaan usein elannon menetyksen, puutteen ja elämän tyhjyyden pelkoon.

…erakoittaa meidät?

Kommunikaatio ja yhteisöllisyys on digitalisaation myötä muuttanut muotoaan hyvin nopeasti. Emme ole enää täysin riippuvaisia ajasta, paikasta tai muista fyysisyyden aspekteista viestiessämme toistemme kanssa. Puhelimeen tuijottaminen tai verkkomaailmaan hautautuminen kasvokkain tapahtuvat vuorovaikutuksen sijaan voi vaikuttaa vieraannuttavalta ja uhkaavalta. Erakoitumisen uhan maksimoimisen tarina liittyy usein haavoittuvimpaan kohtaamme. Sairastaminen ja kuoleman kohtaaminen hoivarobottien ympäröimänä ilman inhimillistä kanssakäymistä pelottaa monia.
Samanlaista keskustelua on käyty aikanaan uusien medioiden syntyessä. Puhelin, radio ja televisio olivat turmiollisia ja paholaisen keksintöjä. Nekin erakoittivat ihmiset toisistaan ja tuhosivat yhteisöllisyyttä. Ikäihmiset hylättiin vanhainkoteihin ja palvelutaloihin pois perheiden hoidosta vääjäämätöntä kuolemaa odottelemaan. Maailma on aina ollut menossa pilalle.

…orjuuttaa meidät?

Monissa uhkatarinoissa ihmisistä tulee koneen orjia niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olemme riippuvaisia digitaalisesta maailmasta koko ajan enenevissä määrin. Tarinat valvovasta isostaveljestä mikrosiruineen ja henkilötietojärjestelmineen ovat uhkakuvamaailmassa osittain jo nyt läsnä mutta todellisuutta huomenna. Entä jos tekoäly ottaakin vallan?
Vallan käyttö on monien myyttien lähtökohta ja turvattomuuden tunteen peruspilari. Itsemääräämisoikeuden menetys on ajatuksena kammottava ja tuo mielikuvia niin keskitysleireistä, sotatiloista kuin vakavista sairauksistakin. Tarina elämästä koneena tai oravanpyöränä on osa vallan epätasa-arvoisen jakautumisen sanomaa.

…tuhoaa ihmiskunnan ja/tai maapallon?

Pitkälle vietynä digitalisaatio voidaan nähdä uhkana koko olemassaolollemme sellaisena, kun sen nyt ymmärrämme. Pelkona se lienee suurin mahdollinen ja juontaa juurensa suureen tuntemattomaan, jonka vaikutusvallassa ihminen on vain pieni mitättömyys. Ihmiskunta on ollut vakuuttunut maailmanlopusta kautta aikojen, milloin jumalallisen väliintulon, luonnonmullistuksen, yleisen pahuuden tai maapallon ulkopuolisen elämän toimesta. Nämä suuret tarinat ovat läsnä lähes joka kulttuurissa ympäri maailmaa.

Entä nyt?

Maailma muuttuu jatkuvasti. Tuudittaudumme helposti muistelemaan mennyttä aikaa seesteisenä ja muuttumattomana kokonaisuutena, jolloin kaikki oli paremmin eikä nykypäivän epävarmuutta tai uhkakuvia tunnettu. On hyvä kuitenkin tarkastella suuria linjoja ja nähdä aikakausien kerrostumia läpi historian, vaikka kerrottujen uhkakuvatarinoiden kautta. Digitalisaation näkeminen osana historian jatkumoa auttaa meitä suhteuttamaan koettua epävarmuutta ja käsittelemään muutosta realistisesti. Tarinat pysyvät osana maailmankuvan hahmottamista jatkossakin. Niiden muoto ja varioivuus tekee meistä meidät.

Riikka Karppinen

Uusi minimalismi

Minimalistinen elämäntapa sekä pyrkimys yksinkertaiseen ja pelkistettyyn ovat muodostaneet viime vuosina alati suosiotaan kasvattavan trendin, joka leviää muun muassa sosiaalisen median avulla. Ilmiön voidaan nähdä ulottuvan useille elämänalueille aina sisustuksesta muotiin ja ajatusmaailmasta kulutuskäyttäytymiseen – määritelmiä on monia. Minua erityisesti kiinnostava pukeutumisen minimalismi on monisyinen ja lähemmän tarkastelun arvoinen tutkimuskohde.

Mikä ihmeen minimalismi?
 
Historiallisessa kontekstissa minimalismi on usein yhdistetty taiteeseen, musiikkiin ja arkkitehtuuriin, mutta nykyään käsitteen määritelmä on laajempi. Minimalismia ei enää nähdä ainoastaan visuaalisena määreenä, vaan myös elämäntapana, jossa pyritään poistamaan turha omaisuus ja elämään mahdollisimman vähällä. (Heger 2016, 2.) Minimalismin kasvavan suosion on arveltu liittyvän massakulutuksen vastareaktioon, kestävään kehitykseen sekä elämän kompleksisuuteen ja tätä kautta yksinkertaisuuden kaipuuseen (Obendorf 2009). Yksi syy kasvaneelle mielenkiinnolle minimalismia kohtaan on varmasti ilmiön kyky muuttua ja löytää paikkansa modernissa maailmassa.
 

Minimalistinen pukeutuminen on saanut viime vuosina paljon näkyvyyttä median eri kanavoissa. Muodin minimalismi on nähdäkseni ilmiönä luonteeltaan kahtalainen, sillä se voidaan ymmärtää pääasiassa kahdella eri tavalla. Vaatteet voivat yhtäältä olla tyyliltään minimalistisia, jolloin niissä korostuvat selkeät linjat, huomaamattomat värit ja keskittyminen materiaaliin erinäisten koristeiden sijaan. Toisaalta vaatekaappi voi olla materiaalisesti minimalistinen sisältäen ainoastaan tarvittavat vaatekappaleet – huolimatta niiden tyylistä tai väristä. (Karg 2015, 6.)

Muodin minimalismia
 
Ensimmäisen kerran termiä capsule wardrobe (suomeksi kapselivaatekaappi tai -puvusto) käytti amerikkalainen vaatesuunnittelija Claire McCardell vuonna 1956. Hän kirjoittaa teoksessaan What Shall I Wear, että matkustavien naisten näppärä vaatekokoelma, joka on muokkautunut lentokoneiden painorajoitusten mukaiseksi, on käytännöllinen esikuva myös kotona pysytellessä. (Lindell 2014.) Termin ydinajatus on pysynyt samana tähän päivään asti; kapselivaatekaappi on kausittain päivittyvä ja rajallisen kokoinen puvusto, jonka vaatteet sopivat keskenään yhteen (Lappalainen 2017). Kapselivaatekaappia koskevia malleja on useita, mutta pääsääntöisesti yksi puvusto sisältää 30-40 vaatekappaletta. Kauden puvustoon kuulumattomat vaatteet säilötään näkymättömiin, kunnes niitä taas tarvitaan. Joka kolmas kuukausi, vuodenajan vaihtuessa, luodaan uusi kapselivaatekaappi, joka muodostuu osittain edellisen kapselin vaateista, osittain säilössä olleista vaatteista ja osittain uusista ostoksista (Heger 2016, 3). Uusien vaatteiden ostaminen on sallittua vain uuden kauden alkaessa, kapselipuvuston suunnitteluprosessin aikana. Tietyn kauden kapselipuvuston suunnitteluun käytetään usein paljon aikaa ja apuna saatetaan käyttää esimerkiksi aikakauslehdistä, blogeista ja sosiaalisesta mediasta saatuja inspiraatiokuvia kauden asukokonaisuuksista.
 

Corinna Kargin vuonna 2015 haastattelemat minimalistisen elämäntyylin omaksuneet bloggaajat kertovat, että kapselivaatekaappi on käytännöllinen, ajaton ja monipuolinen; lisäksi vähäinen tavaramäärä luo yksilölle onnellisuuden tunteen. Day in my dreams -blogissa kuvaillaan minimalistiseen pukeutumiseen siirtymistä ”valaisevana kokemuksena, menneisyyden taakoista luopumisena ja uuden merkityksen päästämisenä elämään – se on vanhan ylittämistä ja puhtaamman itsen löytämistä”.

Sosiaalinen media minimalismin sanansaattajana
 

Sosiaalisella medialla, esimerkiksi Youtubella, Instagramilla ja blogeilla, on keskeinen rooli trendien synnyssä ja ennen kaikkea leviämisessä. Minimalismin ilmiön tunnettavuus on kasvanut merkittävästi viime vuosina – epäilemättä juuri sosiaalisen median ansiosta. Sosiaalisessa mediassa jaetaan esimerkiksi kuvia kapselivaatekaapin asukokonaisuuksista, vinkkejä minimalistisen elämän aloittamiseen ja omia kokemuksia ilmiöön liittyen. Esimerkiksi Instagramissa tunnisteella ”#minimalism” varustettuja kuvia on noin 11,8 miljoonaa ja tunniste ”#capsulewardrobe” on yhdistetty noin 225 000 kuvaan (16.9.2018). Facebookissa ja Twitterissä minimalismin ympärille rakentuneilla sivuilla on sadoista tuhansista jopa yli miljoonaan seuraajaa (16.9.2018). Myös Youtube pursuaa minimalismiin ja kapselivaatekaapin konseptiin liittyviä videoita, mutta alusta ei enää näytä käyttäjilleen hakutulosten lukumäärää. Voidaan kuitenkin todeta, että ilmiö on kerännyt sosiaalisessa mediassa itselleen paljon näkyvyyttä.

Pukeutumisen minimalismin ympärille on muodostunut yhteisö, jonka jäsenten kohtaamispaikkoina toimivat sosiaalisen median kanavoiden lisäksi erilaiset muoti-, minimalismi- ja lifestyle-blogit. Blogit luovat alustan uudenlaiselle kommunikaatiotavalle, joka on verrattavissa ”word-of-mouth” -kommunikointiin (Karg 2015, 5). Suomessa voidaan puhua esimerkiksi puskaradiosta tai suusanallisesta viestinnästä. Tällainen kommunikaatio luo erityisen yhteyden bloggaajien ja lukijoiden välille; yhteydellä on usein suuri merkitys esimerkiksi mielipiteiden muodostumisessa, arvojen muokkautumisessa ja uusien elämäntapojen omaksumisessa. Anna Kajander (2015, 75) viittaa kirjoihin ja lukemiseen liittyvään toimintaan kirjoittaessaan, että online- ja offline-toiminnan erottaminen voi olla vaikeaa, jopa tarpeetonta, sillä ne ovat sidoksissa toisiinsa niin monilla tasoilla. Kajanderin sanoja voidaan soveltaa myös minimalistisen käyttäytymisen tarkasteluun; voidaan sanoa, että verkossa tapahtuva toiminta – kokemusten jakaminen ja seuraaminen – on erottamaton osa nykypäivän minimalismia.

 
Kulttuurintutkimuksellisia viitekehyksiä
 
Minimalistista pukeutumista ja kapselivaatekaapin toimintamallia voidaan tarkastella useista eri teoreettisista näkökulmista. Esimerkiksi ihmisten suhde vaatteisiin esineinä kertoo paljon siitä materiaalisesta kulttuurista, jossa elämme – tai ainakin siitä materiaalisen kulttuurin ulottuvuudesta, jonka minimalismin filosofia tunnistaa omakseen. Esineille annetut merkitykset heijastelevat yksilön ja laajemmin koko yhteiskunnan arvoja, asenteita, odotuksia ja identiteettejä. Materiaalinen kulttuuri taas on aktiivinen tekijä kulttuurin rakentumisessa yleensä. (Rauhala 2017.) Nähdäkseni pukeutumisen minimalismin tarkastelu materiaalisesta näkökulmasta ja vaatteiden näkeminen esineinä voi siis avata näkymän muuallekin kulttuuriseen ympäristöön ja kertoa siitä jotakin arvokasta. Esineiden karsiminen, selkeyteen pyrkiminen ja pelkistettyjen kokonaisuuksien, kuten kapselivaatekaapin, luominen kielivät kompleksisuuden ja omistamisen kulttuurista, josta halutaan eroon.
 
Myös Konsta Kajander (2017) puhuu esineiden merkityksestä viitaten Ilmari Vesterisen käsitykseen esineiden kanssa pelattavasta pelistä. Vesterisen mukaan esineiden merkitys saadaan selville, kun katsotaan, minkälaista peliä niiden kanssa pelataan. Millaisia funktioita, symboleja ja muistoja esineisiin liittyy? Millaiset normit, säännöt ja tilanteet niiden käyttöä säätelevät? (K. Kajander 2017.) Kapselipuvusto rikkoo jossakin määrin vaatekaapin sisältöön perinteisesti liitettyjä normeja, mutta toisaalta luo uudenlaisia, joskus tiukkojakin, pukeutumissääntöjä. Vaatteiden funktionaalisuus arvotetaan usein minimalistisen vaatekaapin tärkeimmäksi määreeksi; tällöin esimerkiksi vaatteiden tunnearvo ja niihin liittyvät muistot jäävät taka-alalle. Vanhoista vaatteista, joilla ei ole enää muistojen ulkopuolella funktionaalista arvoa, pyritään pääsemään eroon, jotta kapselivaatekaappi säilyttäisi symbolisen merkityksensä minimalistisen elämäntavan konkretisoitumispaikkana.
 
Un-Fancy -blogin kirjoittaja Caroline Rector tiivistää minimalistisen pukeutumisen ja kapselivaatekaapin merkityksen upeasti. Hänen mukaansa kapselivaatekaapin avulla säästää rahaa unelmia ja muiden auttamista varten sekä tuntee olonsa tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi. ”Minulle kapselivaatekaappi edustaa enemmän aikaa ja energiaa niille asioille, joilla on todella merkitystä.” (Rector 2014)

 

 

 

Maija Leermakers

Videopelit tutkimuksen kohteena

Videopelit usein ajatellaan keveänä ajanvietteenä, eikä niille ole uhrattu paljoa vakavaa akateemista huomiota, mutta tämä on muuttumassa digitalisaation myötä. Pohditaan hetki yhdessä miksi videopelit ansaitsevat tulla huomioiduiksi akateemisessa keskustelussa.

ilmiön laajuuden ymmärtämiseksi kannattaa aloittaa katsomalla numeroita. 2018 Statistan keräämien tietojen mukaan 66% väestöstä pelasi videopelejä muodossa tai toisessa (Statista). 66% prosenttia Amerikan noin 325 miljoonasta asukkaasta on noin 214 miljoonaa, mikä taas on pyöristettynä 39 kertaa suomen väkiluku. 2013 julkaistu Pelaajabarometri ilmoittaa, että aktiivisesti videopelejä Suomessa pelaa 52% väestöstä ja satunnaisesti 72% (Pelaajabarometri).

kyseessä ei ole siis mikään pieni ilmiö. Kuitenkin videopelien tutkiminen on saanut huomiota julkisuudessa lähinnä kouluammuntojen ja väkivaltaisen käyttäytymisen yhteydessä. Anna Burdickin 2012 kirjassa Digital Humanities, Burdick sanoo, että uuden median ja narratologian tutkimus on vähentänyt pelitutkimukseen liittyvää stigmaa, mutta monilla ihmistieteiden aloilla pelitutkimusta pidetään vielä jonninjoutavana.

Videopelien pohdiskelu on ollut julkisuudessa näkyvää viime aikoina erityisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen liittyy hyvin tuoreeseen skandaaliin, jonka Electronic Arts pelifirman julkaisema Battlefront 2 sai aikaan pelin sisässä ostettavilla ”loot boxeilla”, jotka antavat pelaajalle rahaa vastaan arpomalla pelissä tavaroita, ja Battlefrontin tapauksessa jopa etua muihin pelaajiin nähden. Tähän keskusteluun liittyy paljon samoja piirteitä kuin kasinopelaamisessa (Videopelaaminen ja addiktio). Viime toukokuussa Belgian uhkapeliviranomaiset ottivat kantaa monissa videopeleissä oleviin loot boxeihin tai yllätyslaatikoihin ja julistivat ne laittomiksi uhkapelilakien nojalla (Guardian).

Toinen Keskustelun alue, joka on selvästi näkyvissä tiedeuutissivustoilla, liittyy pelaamisen kognitiivisiin vaikutuksiin. Tammikuussa julkaistu Meta-analyysi selvittää pelaamisen vaikutuksia ajattelun ja aivojen toimintaan. Pelaamisella näyttää olevan potentiaalia kognitiivisten kykyjen parantamiseen.

Nämä teemat ovat kuitenkin melko kaukana klassisten ihmistieteiden kysymyksenasettelusta. Miten pelaamista sitten voitaisi lähestyä hedelmällisesti kulttuurintutkimuksen kannalta?

Pelit ja kulttuurintutkimus

Pelejä on paljon erilaisia. Candy crush ei juurikaan muistuta modernia räiskintää ja strategiapelit ovat myös pelaajakunnaltaan täysin toisella laidalla kuin illanvietoissa kavereiden kanssa konsoleilla pelattava jalkapallo. On olemassa pelejä, jotka ovat autobiografisia kuten ”That dragon, cancer”, joka kertoo vanhempien kokemuksen syöpää sairastavan poikansa kasvattamisesta, ja on pelejä joiden keskeinen tarkoitus on vain tarjota pelaajalle yksinkertainen koukuttava mekaniikka.

Peleistä löytyy monta tasoa, joihin kulttuurintutkija voi tarrautua. Sisältö, niiden käyttötavat, niiden mahdollistamat vuorovaikutukset.

Monet pelit muodostavat yhtenäisiä narratiiveja, ja niissä on yhtä paljon kuvallista ja tekstuaalista kerrontaa kuin elokuvissa ja kirjoissa. Koska pelit ovat rahakas bisnes, pelintekijät käyttävät paljon aikaa miettiäkseen kuinka kiinnostava tarinankerronta sidotaan osaksi pelikokemusta. Kysymys on kahden vastakkaisen päämäärään saavuttamisesta oikeassa suhteessa. Jos pelaaja vain seuraa tarinaa, mikä erottaa pelin elokuvasta, jos pelaaja voi tehdä mitä ikinä haluaa tarina ei ikinä synny. Tätä jännitettä ei ole olemassa kirjallisuudessa, eikä elokuvassa, mikä tekee pelaamisesta myös erityislaatuisen tutkimuskohteen.

Pelien ymprillä on myös nähtävissä kiinnostavia kulttuurillisia ilmiöitä. Pelaaminen on nousemassa urheiluksi muiden joukkoon, ja miljoonat ihmiset seuraavat turnauksia erilaisten palveluiden kautta. Suosituimpiin kanaviin Youtubessa kuuluu tällä hetkellä monta pelaamiseen liittyvää kanavaa, ja Fortnite on noussut maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Sisältöä tuotetaan joka päivä ihmisille, jotka kuluttavat ne matkalla kouluun, ruokatunneilla tai käydessään vessassa.

Isojen perinteisten kulttuurialueiden välillä on suuria eroja pelisuunnittelussa itsessään. On olemassa kokonaisia genrejä, joita ei löydy länsimaisilta markkinoilta juuri ollenkaan, ja joita ei ole sen jälkeen monesti edes yritetty toisintaa. Pokemon on hyvä esimerkki tai juuri julkaistu Monster hunter: world, joka nautti tähän asti uskomatonta suosiota vain Japanissa. Vuoden alussa julkaistu Monster hunter rikkoi 10 miljoonan myydyn kopion rajan syyskuun alussa päästyään länsimaisille markkinoille. Toinen esimerkki ovat visuaaliset novellit, jotka ovat myös jääneet pitkälti Japanin sisäpuolelle.

Pelit voidaan ymmärtää myös alustoina, ja pelikulttuurin nykyisiä keskeisiä kulmakiviä on jaettu kokemus muiden kanssa. Electornic Artsin työntekijä kommentoi tämän vuoden alkupuolella, että yksinpelit ovat kuolleet. Pelikulttuuri on siirtynyt kohti mallia, jossa pelaajat eivät ole yksin edes peleissä, jotka ovat sisällöltään yksinpelejä. Tähän liittyy myös pelifirmojen uudistunut filosofia, niin sanottu ”live service-model”, jossa peli ei ole enää valmiiksi tehty kokonaisuus kuten kirja, vaan jotain, mikä muuttuu ajan myötä vuorovaikutuksessa kuluttajien kanssa. Pelintekijät voivat lisätä uusia osia tarinoihin tai parantaa vanhoja. Kokemus ei ole enää staattinen.

Tämä muutos johtuu myös ”live service modelin” mahdollistamasta oheismyynnistä, joka nykyään tuottaa suuren osan pelifirmojen tuotoista. Helmikuussa Electronic Arts ilmoitti saaneensa 787 miljoona dollaria ensimmäisellä vuosineljänneksellä ”livepalveluiden” kautta. Summa oli 39% kaikista tuotoista samalla vuosineljänneksellä (Gamespotin artikkeli).

Videopelaaminen siis linkittyy suuriin rahavirtoihin, tapoihin joihin kerromme tarinoita ja siihen kuinka vuorovaikutamme toistemme kanssa ja muodostamme yhteisöjä. Jos et ole vielä vakuuttunut videopeleistä tutkimuksen kohteena, en usko, että voin sanoa enää enempää.

You Make Me un Poco Loco

Pixarin uusimpiin animaatioelämyksiin lukeutuva Oscar-voittaja Coco (ohj. Lee Unkrich & Adrian Molina, 2017) tanssii luurankojen kanssa kuolleiden päivää juhlistaen. Elokuvan päähenkilö Miguel viettää perheensä kanssa kuolleiden päivää, mutta juhlan viettoon tulee mutkia, kun salattuja sukulaisia paljastuu, ja musiikin poissaolo saa Miguelin kapinoimaan. Juonen selkärankana toimii kuolleiden päivä perinteineen, mutta mikä osa elokuvassa esitetyistä tavoista on todellisia?

Kuolleiden päivällä on pitkät perinteet Meksikossa, mutta juhlapyhää vietetään myös joissakin muissa Latinalaisen Amerikan maissa. Eri muodoissaan vastaavanlaisia kuoleman juhlia on toki ympäri maailmaa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa Halloween. Coco keskittyy kohdemaahansa Meksikoon, ja día de los muertosin merkitykseen siellä.

Kuten Cocossa käy ilmi, kyseinen juhlapyhä on perhekeskeinen. Edesmenneiden sukulaisten tai läheisten kuvat asetetaan niin kutsutulle kotialttarille, ofrendalle, ja kuvien viereen tuodaan vainajille tärkeitä tavaroita, sekä ruokaa ja juomaa. Tämä animaatioelokuva opettaa, että ne vainajat, joiden perheet ovat asettaneet kuvan esille, pääsevät vierailemaan perheidensä luona. Kuva toimii ikään kuin porttina tähän maailmaan, ja jos kuva ei ole esillä, portista ei pääse läpi.

Miguelin perheen ofrendalla on esimerkiksi kengät Mamá Imeldan kuvan molemmin puolin, sillä Mamá Imelda aloitti perheen kenkäbisneksen. Alttari on täynnä kukkia, kynttilöitä, hedelmiä, pieniä koriste-esineitä, pääkalloja, luurankoja roikkumassa. Sen yläpuolella on värikkäitä viirejä, leikattuna erimuotoisiksi ja eriaiheisiksi (espanjaksi nämä viirit tunnetaan nimellä papel picado). Ofrenda on Pixarin kuvaamana kaanonin mukainen, värikäs ja kauniisti koristeltu. Se on täynnä iloa ja väriä, sen kautta muistetaan edesmenneitä perheenjäseniä hyvillä mielin. Tarkoituksena on tuoda perhe jälleen yhteen, kuten Miguelin isoäiti kertoo, ja tähän on mahdollisuus vain kerran vuodessa, kuolleiden päivänä, kun ofrenda on priimakunnossa. Erilaiset tarjoilut ovat ikään kuin kiitos vainajille heidän vierailustaan.

Kuolleiden päivä ei tarkemmin tutustuttuna olekaan vain yksi päivä, toisinaan puhutaan myös useista päivistä. Tällöin kyseessä on días de los muertos. Tällä viitataan siihen, että eri päivinä palaavat eri vainajat. 30. lokakuuta palaavat ennen ristiäisiä menehtyneet lapset, 31. lokakuuta muut lapset, ja 1. marraskuuta aikuisena menehtyneet. Vainajien ikä vaikuttaa paitsi saapumisaikatauluun, myös lahjoihin. Lapsille on eri ruoat ja astiat kuin aikuisille. Vainajia eivät elävät näe, mutta heidän läsnäolonsa tunnetaan ja tiedostetaan muulla tavoin. Näin on myös Cocossa: hautausmaalla kuvatuissa kohtauksissa vainajat saavat rauhassa tutkailla eläviä sukulaisiaan ja päivitellä muutosta. Elävät eivät kyseenalaista heidän läsnäoloaan, vaikka näköyhteyttä ei olisikaan.

Elokuvassa hautausmaa näyttäytyy kynttilöiden valaisemana, kukonharjakukkien koristamana. Hautojen koristelu ja ehostaminen kuuluvat tähän traditioon myös tosielämässä, ja joillakin alueilla nähdään myös kulkueita. Myös musiikki on läsnä kuolleiden päivän perinteessä, mutta esimerkiksi hautausmaille sijoittuvat kulkueet eivät ole riehakkaan musikaalisia, vaan hillitympiä. Cocossakin musikaalisuus keskittyy kyläaukion ympäristöön, jossa järjestetään kykykilpailu kuolleiden päivän kunniaksi. Hautojen läheisyydessä tunnelma on rauhallisempi, eikä turhaa melua paljolti kuulu.

Coco ehdottaa uskomusta, jonka mukaan ne vainajat, joiden sukulaiset eivät enää laita kuvia esille, katoavat myös tuonpuoleisesta. Heitä ei tällöin muista kukaan elävä, ja he lakkaavat olemasta. Kenties tällä ei tarkoiteta niinkään konkreettista olemassaoloa tuonpuoleisessa, vaan yksinkertaisesti edesmenneiden rakkaiden muistamisen tärkeyttä. Elokuvassa perheen merkitys meksikolaisessa kulttuurikehyksessä on paljon esillä, ja perheeseen luetaan kaikki siihen aiemmin kuuluneet ja nykyisin kuuluvat. Kuolema ei näyttäydy lopullisena, vaan se hyväksytään luonnollisena osana elämää. Coco muistuttaa muistamisen ja kollektiivisen muistamisen tärkeydestä, yhdessäolon merkityksestä. Cocon soundtrackilta löytyvä, Oscar-voiton napannut kappale Remember Me on lopulta se, mihin meksikolaisen día de los muertosin ydin tiivistyy. Muista minut, mutta ota se iloiten, ilman kyyneliä, sillä kohtaamme vielä.

 

Janina Vesala

Verkostoituminen – arkipäivästä muoti-ilmiöksi

Ihmisen menestykseen lajina on vaikuttanut älyllisen kehityksen ja kielen lisäksi myös laumassa toimiminen. Vanhan viisauden mukaisesti ryhmässä on voimaa. Ihmiset ovat aina muodostaneet ympärilleen verkostoja tahtomattaankin. Ne ovat voineet ja voivat edelleen koostua niin perheestä, työyhteistöistä, harrastuspiiristä, seurakunnasta, poliittisesta järjestöstä kuin siitä sekalaisesta ryhmästä, jonka kanssa kohtaamme aamuisin samalla bussipysäkillä aina samaan aikaan. Siellä missä ylipäänsä kokoonnutaan, muodostuu enemmän tai vähemmän tiivis verkosto.

Kollektiivisesti yhdessä

Perinteisesti verkostolla tarkoitetaan lähinnä kollektiivisen verkostoitumisen muotoa, joka muodostuu pääpiirteissään yhteisöllisyydestä, henkilökohtaisesta osallistumisesta, jäsenyydestä ja kuulumisesta. Tällainen osallistuminen nähdään usein pitkäkestoisena, kantaaottavana ja ihmistä määrittävänä tapana toimia. Ajattelemme helposti agraariaikaa, jolloin sosiaalisen verkoston muodostivat suku, kirkko, kyläyhteisö ja mahdolliset siteet muihin lähialueiden kyliin. Nämä verkostot olivat kulttuurisesti jäsentyneitä, niiden valtarakenne ja hierarkia olivat selviä ja usein yksilön aseman määritteli syntymässä saatu sosiaaliluokka ja tehtävä. Kollektiivista verkostoitumista löydetään nykypäivänä selvästi yhteisöissä, joiden olemassa oloa määrittelee fyysinen kohtaaminen ja voimakas sitouttamisen kulttuuri.

Konnektiivisesti yhdessä

Kollektiivisen verkostoitumisen rinnalle on digitalisaation, medialisaation ja globalisaation myötä noussut konnektiivinen osallistuminen. Siinä, missä ennen näitä vaikutuspiiri ulottui lähinnä fyysisen kantaman sisälle, on etenkin internet avannut uusia tapoja verkostoitua ja vaikuttaa. Verkostoista on tullut ajasta ja paikasta riippumattomia ja helposti saavutettavia. Ne eivät myöskään sido osallistujan fyysisiä tai psyykkisiä voimavaroja samalla tavoin kuin vanhat yhteisöllisyyden muodot.

Osallistumisen periaatteet ovat muuttuneet lyhyen ajan sisällä huomattavasti. Individualistisen maailmankuvan myötä henkilökohtaisen politiikan harjoittamisesta on tullut arkipäivää ja usko institutionaalisiin ja jäyheisiin koneistoihin on hiipunut. Halu osallistua ja vaikuttaa itselle tärkeiksi koettuihin asioihin kevyen sitoutumisen muodossa on nostanut suosiotaan. Verkkomaailman yhteisöllisyydestä on tullut tärkeä osa länsimaisen yhteiskunnan jäsenen identiteettiä. Tarve valita itse ja tarvittaessa muuttaa mielipidettä koetaan usein tärkeämmäksi kuin esimerkiksi poliittisen puolueen luoman ja määrittelemän yhteisöllisyyden ylhäältä ohjatut tavat ajatella ja muodostaa kollektiivisia mielipiteitä.

Verkosto – aikamme sosiaalinen pääoma

Siinä missä agraariyhteisön jäsen oli sidoksissa samoihin verkostoihin yleensä läpi koko elämänsä, postmoderni yksilö surffaa kevyesti verkostojen aalloilla, solmii uusia tuttavuuksia ja hylkää mahdollisesti maailmankuvaansa tarpeettomat tai haitalliset osaset. Enää ei ole vaakakupissa kollektiivinen maine, menestys tai onni, joihin yhteisön jäsenen toiminnot ennen suoraan vaikuttivat. Yksilöllisyydestä ja laaja-alaisuudesta on tullut itsessään hyve – aikamme muoti-ilmiö, jonka verhoon puetaan kaikki sosiaalinen toiminta. Tehokas ja hyvä ihminen verkostoituu, vaikka unissaan. Näkyvyydestä, mieleen jäämisestä ja itsensä brändäämistä on tullut sosiaalista valuuttaa, jonka arvosta on nyky-yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla tehty mielikuvallisesti kultaakin kalliimpaa. Sanotaanhan sosiaalisesta mediasta itsensä poistamistakin ”sosiaaliseksi itsemurhaksi”. Verkostojen ulkopuolelle jättäytyminen nähdään mahdollisuuksien hylkäämisenä ja merkkinä hylkiöitymisestä.

Konnektiivisen verkostoituminen internetissä ei ole sidoksissa maantieteellisiin tekijöihin vaan samanhenkiset yksilöt voivat kokea yhteisöllisyyttä globaalissa paikallisuudessa, glokaalisti. Nopea tiedonsiirto, näennäisen kevyt ja piilossa oleva valtarakenne ja helppo tavoitettavuus voivat aikaansaada suuriakin verkostoja ja ilmentyä esimerkiksi samanaikaisina ja saman asian ympärillä toimivina fyysisinä mielenosoituksina useassa paikassa ympäri maailmaa. Konnektiivinen verkosto auttaa luomaan illuusion maailmankansalaisuudesta perinteisen ja rajallisen kyläyhteisön tai vaikka kansallisvaltion sijaan – ja kaikki tämä omalta kotisohvalta vaikka keskellä yötä!

Riikka Karppinen

Yksi puolueeton verkkoympäristö, kiitos

Etsimme internetistä tietoa päivittäin; missä on lähin kahvila, mikä on Puolan pääkaupunki, miten rasvatahran saa puhdistettua. Rajattujen faktojen löytäminen on suhteellisen helppoa ja yksiselitteistä. Lähimpiä kahviloita on vain yksi, ellei samalla etäisyydellä ole useampia eri kahviloita, ja Puolan pääkaupunkikin pysyy aina Varsovana. Rasvatahran poistamiseen on kuitenkin monia eri keinoja, joista minkään ei voida sanoa olevan se ainut oikea. Yksi vannoo maissijauhon nimeen, toinen ylistää astianpesuainetta ja kolmas väittää sappisaippuan olevan paras aine hommaan. Puolueettoman ja neutraalin tiedon löytäminen ei siis aina ole helppoa, ehkei mahdollistakaan. Hakukone antaa kyllä vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen, mutta voiko vastaukseen aina luottaa? Kuka päättää, mitkä artikkelit, kuvat ja blogit nousevat hakutulosten kärkeen? Kuka luo verkon toimintaperiaatteet?

Ihminen tietysti.

 

Ihminen hallitsee internetiä

Hakutulosten hallitseminen on itseasiassa suhteellisen helppoa. Kun kuvahakuun kirjoittaa ”Beyoncé”, Google nostaa esille kuvia, joiden tiedostonimessä tai kuvatekstissä esiintyy haettu sana. Jos tarpeeksi moni ihminen ryhtyisi julkaisemaan verkossa kuvia joulukuusista, nimeämään kuvat ”beyoncé.jpg” ja kirjoittamaan kuvatekstiksi ”Beyoncé”, ilmestyisi artistin nimellä tehdyn kuvahaun tuloksiin ennen pitkää kuvia joulukuusista. Niin on itseasiassa tapahtunutkin, mutta kyseessä ei ollut Beyoncé. Jos Googlen kuvahakuun syötti syksyllä 2011 nimen Anders Breivik, sai tulokseksi kuvia sekä norjalaisen joukkosurmaajan kasvoista että koirankakasta. Suuri ihmisjoukko oli päättänyt protestoida terroritekoa vastaan julkaisemalla kuvia Breivikin nimeä kantavasta koirankakasta ja onnistunut manipuloimaan hakutuloksia.

Ihmisellä on kaikki valta. Tavallinen tallaaja ei ehkä pysty vaikuttamaan hakutuloksiin, mutta tarpeeksi suuri määrä tallaajia pystyy. Todellisen vallan voidaan kuitenkin sanoa olevan Googlella; maailman ylivoimaisesti suosituin hakukone voi muokata hakutuloksia manuaalisesti täysin mielensä mukaan. Esimerkiksi koirankakkakuvatkin olisi voitu poistaa, mutta niin ei tehty. Google käytti valtaansa ja päätti, että terroristin kuvahaussa saa näkyä kuvia koiran ulosteesta.

Hakutulosten takana piilevät siis aina ihmisten henkilökohtaiset uskomukset, ennakkoluulot ja arvot. Viestinnän professori Safiya Umoja Noblen mukaan nykyisen verkon sisältö edustaa lähinnä valkoisten länsimaalaisten miesten arvoja; naisten ja vähemmistöjen äänet kuuluvat huomattavasti vähemmän. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Googlen IT-työntekijöistä (tech employee) vain 20% on naisia, 1% mustia ja 4% latinoja (2017). Toisaalta aasialaiset muodostavat IT-työntekijöistä yli kolmanneksen. On mielenkiintoista pohtia, kuinka hakutulokset ja verkkoympäristö muuttuisivat, jos naisten ja vähemmistöjen osuus algoritmien luojista kasvaisi.

Mitä nyt?

Olemmeko nyt sitten siinä tilanteessa, ettö koodaajien inhimillisyys pilaa internetin neutraalin toimintaperiaatteen? Voisiko tekoälyn hyödyntäminen auttaa? Yksinkertaisesti sanottuna ei. Safiya Umoja Noble selittää, että tekoäly toimii datalla, joka on jo puolueellisesti ja uskomusten pohjalta tehty. Ihminen opettaa tekoälyn toimimaan haluamallaan tavalla, joten sen ei voida sanoa olevan ratkaisu ongelmaan. Inhimillinen kosketus tulee siis aina näkymään verkon toimintaperiaatteissa ja esimerkiksi juuri hakutuloksissa. Siksi meidän tulisikin sitoa teknologia ja humanismi yhteen. Molempien alojen ymmärryksen ja tietämyksen yhdistäminen on ruotsalaisen toimittajan Andreas Ekströmin mukaan tässä tilanteessa absoluuttinen välttämättömyys.

 

Maija Leermakers