You Make Me un Poco Loco

Pixarin uusimpiin animaatioelämyksiin lukeutuva Oscar-voittaja Coco (ohj. Lee Unkrich & Adrian Molina, 2017) tanssii luurankojen kanssa kuolleiden päivää juhlistaen. Elokuvan päähenkilö Miguel viettää perheensä kanssa kuolleiden päivää, mutta juhlan viettoon tulee mutkia, kun salattuja sukulaisia paljastuu, ja musiikin poissaolo saa Miguelin kapinoimaan. Juonen selkärankana toimii kuolleiden päivä perinteineen, mutta mikä osa elokuvassa esitetyistä tavoista on todellisia?

Kuolleiden päivällä on pitkät perinteet Meksikossa, mutta juhlapyhää vietetään myös joissakin muissa Latinalaisen Amerikan maissa. Eri muodoissaan vastaavanlaisia kuoleman juhlia on toki ympäri maailmaa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa Halloween. Coco keskittyy kohdemaahansa Meksikoon, ja día de los muertosin merkitykseen siellä.

Kuten Cocossa käy ilmi, kyseinen juhlapyhä on perhekeskeinen. Edesmenneiden sukulaisten tai läheisten kuvat asetetaan niin kutsutulle kotialttarille, ofrendalle, ja kuvien viereen tuodaan vainajille tärkeitä tavaroita, sekä ruokaa ja juomaa. Tämä animaatioelokuva opettaa, että ne vainajat, joiden perheet ovat asettaneet kuvan esille, pääsevät vierailemaan perheidensä luona. Kuva toimii ikään kuin porttina tähän maailmaan, ja jos kuva ei ole esillä, portista ei pääse läpi.

Miguelin perheen ofrendalla on esimerkiksi kengät Mamá Imeldan kuvan molemmin puolin, sillä Mamá Imelda aloitti perheen kenkäbisneksen. Alttari on täynnä kukkia, kynttilöitä, hedelmiä, pieniä koriste-esineitä, pääkalloja, luurankoja roikkumassa. Sen yläpuolella on värikkäitä viirejä, leikattuna erimuotoisiksi ja eriaiheisiksi (espanjaksi nämä viirit tunnetaan nimellä papel picado). Ofrenda on Pixarin kuvaamana kaanonin mukainen, värikäs ja kauniisti koristeltu. Se on täynnä iloa ja väriä, sen kautta muistetaan edesmenneitä perheenjäseniä hyvillä mielin. Tarkoituksena on tuoda perhe jälleen yhteen, kuten Miguelin isoäiti kertoo, ja tähän on mahdollisuus vain kerran vuodessa, kuolleiden päivänä, kun ofrenda on priimakunnossa. Erilaiset tarjoilut ovat ikään kuin kiitos vainajille heidän vierailustaan.

Kuolleiden päivä ei tarkemmin tutustuttuna olekaan vain yksi päivä, toisinaan puhutaan myös useista päivistä. Tällöin kyseessä on días de los muertos. Tällä viitataan siihen, että eri päivinä palaavat eri vainajat. 30. lokakuuta palaavat ennen ristiäisiä menehtyneet lapset, 31. lokakuuta muut lapset, ja 1. marraskuuta aikuisena menehtyneet. Vainajien ikä vaikuttaa paitsi saapumisaikatauluun, myös lahjoihin. Lapsille on eri ruoat ja astiat kuin aikuisille. Vainajia eivät elävät näe, mutta heidän läsnäolonsa tunnetaan ja tiedostetaan muulla tavoin. Näin on myös Cocossa: hautausmaalla kuvatuissa kohtauksissa vainajat saavat rauhassa tutkailla eläviä sukulaisiaan ja päivitellä muutosta. Elävät eivät kyseenalaista heidän läsnäoloaan, vaikka näköyhteyttä ei olisikaan.

Elokuvassa hautausmaa näyttäytyy kynttilöiden valaisemana, kukonharjakukkien koristamana. Hautojen koristelu ja ehostaminen kuuluvat tähän traditioon myös tosielämässä, ja joillakin alueilla nähdään myös kulkueita. Myös musiikki on läsnä kuolleiden päivän perinteessä, mutta esimerkiksi hautausmaille sijoittuvat kulkueet eivät ole riehakkaan musikaalisia, vaan hillitympiä. Cocossakin musikaalisuus keskittyy kyläaukion ympäristöön, jossa järjestetään kykykilpailu kuolleiden päivän kunniaksi. Hautojen läheisyydessä tunnelma on rauhallisempi, eikä turhaa melua paljolti kuulu.

Coco ehdottaa uskomusta, jonka mukaan ne vainajat, joiden sukulaiset eivät enää laita kuvia esille, katoavat myös tuonpuoleisesta. Heitä ei tällöin muista kukaan elävä, ja he lakkaavat olemasta. Kenties tällä ei tarkoiteta niinkään konkreettista olemassaoloa tuonpuoleisessa, vaan yksinkertaisesti edesmenneiden rakkaiden muistamisen tärkeyttä. Elokuvassa perheen merkitys meksikolaisessa kulttuurikehyksessä on paljon esillä, ja perheeseen luetaan kaikki siihen aiemmin kuuluneet ja nykyisin kuuluvat. Kuolema ei näyttäydy lopullisena, vaan se hyväksytään luonnollisena osana elämää. Coco muistuttaa muistamisen ja kollektiivisen muistamisen tärkeydestä, yhdessäolon merkityksestä. Cocon soundtrackilta löytyvä, Oscar-voiton napannut kappale Remember Me on lopulta se, mihin meksikolaisen día de los muertosin ydin tiivistyy. Muista minut, mutta ota se iloiten, ilman kyyneliä, sillä kohtaamme vielä.

 

Janina Vesala

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *