R-O-U-T-E-S or R-O-O-T-S?

Identiteettimme on merkillinen kokonaisuus, täynnä merkityksiä ja erilaisia tulkintoja. Identiteetit ja niiden tutkiminen ovat olennainen osa kulttuurintutkimusta, ja mainitsemisen arvoinen uranuurtaja niiden parissa on sosiologi Stuart Hall (1932–2014). Hall esitti uransa aikana useita teorioita ja näkemyksiä identiteetteihin liittyen. Mielenkiintoinen The Stuart Hall Project -dokumenttielokuva (ohj. John Akomfrah 2013) kurkistaa Stuart Hallin elämään haastatteluiden muodossa. Hall pohtii paljon kuulumisen tunnetta ja sen suhdetta identiteettiin. Kuka minä olen, ja minne minä kuulun? Kertooko se, mistä tulen, jotakin minusta? Jos kertoo, mitä se kertoo?

Animaatio- ja piirroselokuvien ystävänä ryhdyin pohtimaan kotisohvalta käsin, kuinka monissa tarinoissa on esillä juuri identiteetti, sen rakentuminen, jonnekin kuuluminen, ja miten tämä kaikki nivoutuu yhteen. Jos pidetään Hallin lausahdus mielessä, voimme tarkastella lähes mitä tahansa ”kasvukertomusta”. Otan ensimmäiseksi esimerkiksi Walt Disney Picturesin elokuvan Herkules (ohj. Ron Clements & John Musker 1997), joka kertoo kreikkalaisten jumalien Zeuksen ja Heran lapsesta Herkuleksesta. Vauvana Herkules siepataan, ja hän päätyy kuolevaisten sekaan maan kamaralle. Siellä hän kasvaa juuristaan tietämättömänä, eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Herkules saa historiansa selville, ja ryhtyy kaikin keinoin tavoittelemaan sankaruutta sekä paluuta jumalten joukkoon Olympos-vuorelle. Yllättäen matkalla opitaan paljon sekä itsestään että elämästä, ja loppujen lopuksi, kun pääsy Olympokselle on auki, Herkules päättääkin jäädä kuolevaisten joukkoon. Onko identiteetti tai kuuluminen lainkaan yksiselitteinen asia? Kertovatko juuremme, minne tulemme kulkemaan ja mitä kautta? Toisaalta Herkules löytää takaisin ”kotiin”, mutta matkan varrella hän löytää uuden kodin, tai jopa useita sellaisia. Valinnanvaikeus iskee, kun kotien risteämiskohdat pakottavat valitsemaan yhden, vaikka kaikki tuntuisivat yhtä tärkeiltä.

Samankaltaista pohdintaa on havaittavissa Disneyn Moana –elokuvassa (ohj. Clements & Musker 2016). Moana (suomenkielisessä käännöksessä Vaiana) on kylän päällikön tytär, joka kokee suurta kaipuuta merelle kielloista huolimatta. Kukaan kylän asukkaista ei saa poistua riuttaa pidemmälle, ja myös Moana tottelee kieltoa, kunnes saa tietää kansansa historiasta merenkulkijoina. Haastettuaan perhettään heidän päätöksestään pysyä saarella, jolla ravinto alkaa huveta, Moana lähtee matkalle pelastaakseen kylänsä tulevaisuuden. Tarinassa on jatkuvasti esillä ristiriita, kun Moana ei halua pysyä saarella muiden kyläläisten tavoin, vaan hän haluaa nähdä mitä riutan ulkopuolella on. Samalla hän potee huonoa omaatuntoa halutessaan enemmän ja kaivatessaan muualle. Isoäitinsä opastamana Moana ymmärtää, että menneisyys vaikuttaa siihen, mitä hänen on tarkoitus olla, mutta ”pieni ääni” hänen sisällään on se, mitä hän todella on. Perinteiden jatkamisen painolastin voi kantaa omalla tavallaan; voi pelastaa kylänsä, kunnioittaa vanhempiaan ja seurata sydäntään, luoden itse oman polkunsa.

Onko identiteettimme pakko olla jotakin mustavalkoista? Ehkä se on sekoitus sitä, mistä tulemme, millaisen matkan kuljemme, ja mitä matkalla opimme. Kokemuksemme ja ympäristömme muokkaavat meitä, ne rakentavat meitä pala palalta. Identiteetin määrittelyssä on eri teoreetikkojen välillä suuria eroja. Toisten mukaan identiteetille olennaista on sen muodostama ajallinen jatkumo, kuinka identiteetin saa puettua tarinamuotoon. Toiset sen sijaan uskovat, että identiteetti ei ole mitään vakaata tai pysyvää, vaan kyseessä on alati muuttuvia ja kerrostuvia yksittäisiä ominaisuuksia tai piirteitä, jotka kiinnittyvät kuhunkin aikaan ja paikkaan ominaisella tavalla.

Jos vedämme yhteen Stuart Hallin näkemyksiä identiteetistä, ja yhdistämme niitä näihin kahteen mainitsemaani elokuvaan, voimme havaita muutamia tärkeitä seikkoja. Moanan ja Herkuleksen tapauksessa heidän identiteetissään tapahtuu muutoksia. He muuttuvat, oppivat ja kokevat matkan varrella. Kaikki se, mitä tapahtuu, vaikuttaa heihin jollakin tavalla. Identiteetti ja sen määritteleminen oman minuutensa kohdalla tarkoittaa sitä, että osaa erottaa itsensä muista. Identiteetin muodostuminen tai kuvaaminen vaatii sen, että kiinnittää huomion niin eroihin kuin yhtäläisyyksiin muiden kanssa. Se on sekä yhteenkuuluvuutta että erottautumista. Sitä, että elää kuolevaisten keskellä, vaikka tuleekin jumalperheestä. Sitä, että avaa menneisyyden haavat, ja parantaa ne uusin rohdoin. Sekä Moana että Herkules opettavat meille, että kuulumisen tunne ei aina perustu siihen, mistä tulee tai minne on menossa. Kyse voi olla siitä, kuinka menneen ja nykyisen punoo yhteen, ja missä kullakin on hyvä olla milloinkin.

 

Janina Vesala

And We Are All Connected to Each Other

Vuonna 1995 ilmestynyt Walt Disney Picturesin piirroselokuva Pocahontas keskittyy pohjoisamerikkalaisen intiaanipäällikön Powhatanin Pocahontas -nimiseen tyttäreen, joka tutustuu tunkeilijoina esitettyjen englantilaisten arvostamaan tutkimusretkeilijään John Smithiin. John Smith ja Pocahontas rikkovat maantieteellisiä, mutta erityisesti kulttuurisia rajoja, rakastuessaan toisiinsa rajamaan tuntumassa. Rajamaan sekä rajaseudun käsitteet mielessäni ryhdyin tutkailemaan lapsuuden suosikkielokuvaani hieman tarkemmin.

Pocahontaksessa nähdään eräänlainen ”idän” ja ”lännen” vastakkainasettelu. Läntisessä luonnossa elävän pohjoisamerikkalaisen intiaaniheimon kasvatti on kuin vapauden ja luonnonmukaisen elämän ruumiillistuma, kun taas Lontoosta lähtöisin oleva John Smith edustaa ohjatumpaa, idänomaista edistystä tavoittelevaa maailmankuvaa. Nämä kaksi opettavat toisilleen kumpikin omista kulttuureistaan, paljastaen heidän käsityksensä esimerkiksi edistyksellisyydestä ja maaperän hyödyntämisestä poikkeavan suuresti.

Rajaseudulle ominaista on tietynlainen yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden vastakkainasettelu sekä tämän luoma jännite, ja tällaisen asetelman aistii myös Pocahontaksessa. Pocahontas pohjaa etäisesti todellisiin historiallisiin tapahtumiin sekä henkilöihin, kun pohjoisamerikkalaisen intiaaniheimon kasvatti Pocahontas todella tapasi siirtolaisia, heidän joukossaan muuan John Smith.  Elokuvan vastaparit – pohjoisamerikkalaisten alkuperäisasukkaiden heimo sekä englantilainen tutkimusretkeilijäjoukko – näyttäytyvät tiiviinomaisina yhteisöinä, joissa kummassakin yksilötoiminta osoittautuu lopulta käänteentekeväksi. Pocahontaksen pakottaessa isänsä katsomaan John Smithiä uusin silmin ”vihan polun” johdatettua heidät taistelun partaalle ja Smithin teloitukseen asti, haastaa yksilön näkemys koko muun yhteisön näkökannan. Samoin käy myös englantilaisten keskuudessa, kun he huomaavat yhden ”villin” puolustavan oletettua vastustajaa.

Elokuvassa esitetty raja perustuu pitkälti maantieteeseen, mutta taustalla on muitakin tekijöitä. Englantilaiset tulevat Lontoosta laivoilla, ylittäen Atlantin valtameren ja saapuen ”Uuteen maailmaan”. Pohjois-Amerikan mantereen raja kääntyy häilyväksi, kun siirtolaisväki alkaa kaataa metsiä ja rakentaa leiriään. Kyseessä oleva raja siirtyy, kun Ratcliffe julistaa heidän raivaamansa alueen ”Jamestowniksi”, Englannin kuningas Jamesin mukaan. Kun alkuperäiskansa ja muukalaiset kohtaavat, tulee tästä alueesta rajojen piirtämä. Aluejako muuttuu, ja osapuolten asuttamat alueet muodostavat limittymäkentän, jotka toisaalta yhdistävät, toisaalta erottavat kahta eri kulttuuria sekä rannikkoseutua sisämaasta. Raja näkyy konkreettisesti ainoastaan alkuperäisväestön ja siirtolaisten asumusten erilaisessa rakennustyylissä ja myöhemmin englantilaisten rakentaman aidan myötä, muuten se on pitkälti mentaalinen ero kahden eri kulttuuriryhmän välillä.

Aluksi ongelmaton raja ylitetään vaivattomasti tutkimusretkeilijöiden toimesta, kunnes kumpikin osapuoli ryhtyy vartioimaan omaa aluettaan tunkeilijoiden varalta. Hyökkäykset kummaltakin puolelta uhkaavat rajamaata sekä sen läheisyydessä olevia, sysäten eri osapuolet taisteluvalmisteluihin. Heimo kokee olonsa sekä kotinsa uhatuiksi näiden vierailla aseilla varustettujen muukalaisten saavuttua heidän mailleen, ja tietämättömyys ajaa heitä vihaa ja pelkoa kohti. Pelko ja viha ovat myös englantilaisten mielissä, kun Ratcliffe epäilee alkuperäisasukkaiden suojelevan kultaa ja rikkauksia. Moinen vastakkainasettelu tuo mieleen rajakiistan, joka tässä tapauksessa perustuu maantieteelliseen reviirikäsitykseen, mutta myös osapuolten eroaviin kulttuurisiin piirteisiin sekä tapoihin.

Yhdenmukaisesti, luonnonmukaisesti elävä intiaaniheimo varjelee rajan myötä maataan, ja pelkän reviirin varjelun sijaan kyseessä on myös heidän elinkeinojensa ja -tapojensa suojeleminen. Jos siirtokuntaa perustavat siirtolaiset saisivat lisää alueita, joutuisivat Powhatanin heimon ravinnonhankinta sekä luonnon kunnioittaminen uhatuiksi. Heimon alueen pienentyminen elokuvan kuluessa muuttaa heidän elämäänsä, ohjaa heitä suojelemaan rajaa sekä yhteisön jäseniä. Aiemmin itsestään selvä luonnon koskemattomuus ei ole enää oletusarvo, ja tulokkaiden uho kiristää välejä myös heimon sisällä. Erityisen kovalla koetuksella on Pocahontaksen suhde isäänsä, joka ei luota ”valkoisiin miehiin” lainkaan. Eriäviä mielipiteitä kulttuurien ja osapuolten kohtaamisesta rajan tuntumassa löytyy myös englantilaisten leiristä, jossa John Smithin livahtaminen alkaa ennen pitkää herättää huomiota.

Rajamaalla kohtaavat Pocahontas ja John Smith asettavat itsensä lisäksi myös läheisensä vaaraan. Rajamaa ilmenee kaikille epävarmana ja uhkaavana tilana, jossa toisinaan käyttäydytään toisia uhmaten, toisaalta tarkkaillaan tilannetta ja pysytään taka-alalla. Tämä kaikki kiteytyy kohtauksessa, jossa rakastavaiset tulevat Thomasin ja Kocoumin yllättämiksi. Kocoumin hyökätessä John Smithin kimppuun Thomas rientää auttamaan ystäväänsä, ja ampuu Kocoumin. Smith vangitaan Thomasin sijaan ampujaksi epäiltynä, ja rajamaan epäselvä status sen kuin vahvistuu.

John Smith ja Pocahontas ovat alun perin tavanneet ”idän” ja ”lännen” rajamaalla rauhallisin aikein, yhdistäen nämä vastakohdiksi mielletyt alueet ja yhteisöt. Välienselkkaukselta vältytään vain täpärästi, kun nämä kaksi yksilöä uskaltavat päästää ennakkoluuloistaan irti, ja katsovat maailmaa hetken toisen silmin. Kuten Pocahontas kuuluisassa Tuulen värit -kappaleessa laulaa: ”Vaan katso joskus silmin muukalaisen; onni uusi kohdallasi toteutuu”.

 

Janina Vesala

You Make Me un Poco Loco

Pixarin uusimpiin animaatioelämyksiin lukeutuva Oscar-voittaja Coco (ohj. Lee Unkrich & Adrian Molina, 2017) tanssii luurankojen kanssa kuolleiden päivää juhlistaen. Elokuvan päähenkilö Miguel viettää perheensä kanssa kuolleiden päivää, mutta juhlan viettoon tulee mutkia, kun salattuja sukulaisia paljastuu, ja musiikin poissaolo saa Miguelin kapinoimaan. Juonen selkärankana toimii kuolleiden päivä perinteineen, mutta mikä osa elokuvassa esitetyistä tavoista on todellisia?

Kuolleiden päivällä on pitkät perinteet Meksikossa, mutta juhlapyhää vietetään myös joissakin muissa Latinalaisen Amerikan maissa. Eri muodoissaan vastaavanlaisia kuoleman juhlia on toki ympäri maailmaa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa Halloween. Coco keskittyy kohdemaahansa Meksikoon, ja día de los muertosin merkitykseen siellä.

Kuten Cocossa käy ilmi, kyseinen juhlapyhä on perhekeskeinen. Edesmenneiden sukulaisten tai läheisten kuvat asetetaan niin kutsutulle kotialttarille, ofrendalle, ja kuvien viereen tuodaan vainajille tärkeitä tavaroita, sekä ruokaa ja juomaa. Tämä animaatioelokuva opettaa, että ne vainajat, joiden perheet ovat asettaneet kuvan esille, pääsevät vierailemaan perheidensä luona. Kuva toimii ikään kuin porttina tähän maailmaan, ja jos kuva ei ole esillä, portista ei pääse läpi.

Miguelin perheen ofrendalla on esimerkiksi kengät Mamá Imeldan kuvan molemmin puolin, sillä Mamá Imelda aloitti perheen kenkäbisneksen. Alttari on täynnä kukkia, kynttilöitä, hedelmiä, pieniä koriste-esineitä, pääkalloja, luurankoja roikkumassa. Sen yläpuolella on värikkäitä viirejä, leikattuna erimuotoisiksi ja eriaiheisiksi (espanjaksi nämä viirit tunnetaan nimellä papel picado). Ofrenda on Pixarin kuvaamana kaanonin mukainen, värikäs ja kauniisti koristeltu. Se on täynnä iloa ja väriä, sen kautta muistetaan edesmenneitä perheenjäseniä hyvillä mielin. Tarkoituksena on tuoda perhe jälleen yhteen, kuten Miguelin isoäiti kertoo, ja tähän on mahdollisuus vain kerran vuodessa, kuolleiden päivänä, kun ofrenda on priimakunnossa. Erilaiset tarjoilut ovat ikään kuin kiitos vainajille heidän vierailustaan.

Kuolleiden päivä ei tarkemmin tutustuttuna olekaan vain yksi päivä, toisinaan puhutaan myös useista päivistä. Tällöin kyseessä on días de los muertos. Tällä viitataan siihen, että eri päivinä palaavat eri vainajat. 30. lokakuuta palaavat ennen ristiäisiä menehtyneet lapset, 31. lokakuuta muut lapset, ja 1. marraskuuta aikuisena menehtyneet. Vainajien ikä vaikuttaa paitsi saapumisaikatauluun, myös lahjoihin. Lapsille on eri ruoat ja astiat kuin aikuisille. Vainajia eivät elävät näe, mutta heidän läsnäolonsa tunnetaan ja tiedostetaan muulla tavoin. Näin on myös Cocossa: hautausmaalla kuvatuissa kohtauksissa vainajat saavat rauhassa tutkailla eläviä sukulaisiaan ja päivitellä muutosta. Elävät eivät kyseenalaista heidän läsnäoloaan, vaikka näköyhteyttä ei olisikaan.

Elokuvassa hautausmaa näyttäytyy kynttilöiden valaisemana, kukonharjakukkien koristamana. Hautojen koristelu ja ehostaminen kuuluvat tähän traditioon myös tosielämässä, ja joillakin alueilla nähdään myös kulkueita. Myös musiikki on läsnä kuolleiden päivän perinteessä, mutta esimerkiksi hautausmaille sijoittuvat kulkueet eivät ole riehakkaan musikaalisia, vaan hillitympiä. Cocossakin musikaalisuus keskittyy kyläaukion ympäristöön, jossa järjestetään kykykilpailu kuolleiden päivän kunniaksi. Hautojen läheisyydessä tunnelma on rauhallisempi, eikä turhaa melua paljolti kuulu.

Coco ehdottaa uskomusta, jonka mukaan ne vainajat, joiden sukulaiset eivät enää laita kuvia esille, katoavat myös tuonpuoleisesta. Heitä ei tällöin muista kukaan elävä, ja he lakkaavat olemasta. Kenties tällä ei tarkoiteta niinkään konkreettista olemassaoloa tuonpuoleisessa, vaan yksinkertaisesti edesmenneiden rakkaiden muistamisen tärkeyttä. Elokuvassa perheen merkitys meksikolaisessa kulttuurikehyksessä on paljon esillä, ja perheeseen luetaan kaikki siihen aiemmin kuuluneet ja nykyisin kuuluvat. Kuolema ei näyttäydy lopullisena, vaan se hyväksytään luonnollisena osana elämää. Coco muistuttaa muistamisen ja kollektiivisen muistamisen tärkeydestä, yhdessäolon merkityksestä. Cocon soundtrackilta löytyvä, Oscar-voiton napannut kappale Remember Me on lopulta se, mihin meksikolaisen día de los muertosin ydin tiivistyy. Muista minut, mutta ota se iloiten, ilman kyyneliä, sillä kohtaamme vielä.

 

Janina Vesala

Disney Can Show You the World

Walt Disney Picturesin animaatio- ja piirroselokuvien kirjo on menneiden vuosikymmenten varrella tarjonnut kurkistuksia eri kulttuureihin ympäri maailmaa. Elokuvien kautta esitellyt erityispiirteet milloin mistäkin kansasta tai maailmankolkasta ovat toisinaan erilaisuutta juhlistavia ja maailmankuvaa avartavia, toisinaan niiden on ajateltu yksinkertaistavan ja yleistävän liiaksi, nojautuen kuluneisiin stereotypioihin ja jopa ei-toivottuun kulttuuriseen appropriaatioon. Kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa jostakin kulttuurista lainattuja elementtejä, jotka muokataan mieleisiksi ja ”otetaan omaksi”. Erityisesti alkuperäiskansojen ja heidän oikeuksiensa tapauksessa kulttuurinen appropriaatio on saanut runsaasti negatiivista (media)huomiota.

Mietittäessä esimerkiksi itselleni tuttujen Disney- ja Pixar -elokuvien kulttuurisia kurkistusaukkoja mieleeni juolahtaa Vaiana, Pocahontas, Mulan, Keisarin Uudet Kuviot, Aladdin, Viidakkokirja, Notre Damen Kellonsoittaja, Atlantis: Kadonnut kaupunki, Lilo & Stitch, Rottatouille, Frozen, Coco. Nämä kaikki lapsuudesta (sekä aikuisuudesta!) tutut teokset ovat avartaneet maailmankuvaani ja opettaneet uutta minulle muutoin tuntemattomista kulttuureista. Vasta vanhemmiten olen pysähtynyt pohtimaan, millä tavoin stereotyyppisten kulttuurikäsitysten omaksuminen voi olla ongelmallista.

Miksi sitten on riskialtista lainata muista kulttuureista? Inspiraation hakeminen uusilta apajilta on aina tervetullutta, eikä omasta maailmankuvastaan irtautuminen ole pahaksi. Yleensä problemaattisuus syntyy ulkopuolisuudesta. Jonkin kulttuurin tulkinta ulkopuolisena saattaa sulkea pois absoluuttisen sisäpiiritiedon, ja tällöin lainatut elementit voivat paikallisille symboloida eri asioita, kuin niiden kautta päädytään populaarikulttuurissa representoimaan eli esittämään. Vuosisatoja jatkuneet perinteet ja sosiaaliset rakenteet sisältävät näennäisen tarkoituksensa lisäksi paljon sanatonta tietoa, jonka merkityksen voi ymmärtää vain näiden perinteiden ja tapojen parissa kasvaneena. Stereotypioiden paradoksaalisuus perustuu niiden paikkansapitävyyteen, jonka kääntöpuolena taas on jämähtänyt kulttuurikäsitys, joka ei tee oikeutta monimuotoisemmalle todellisuudelle. Stereotypioihin nojaaminen animaatioelokuvien tapauksessa on helppoa, kun kohdeyleisö, yleensä lapset, tietyllä tavalla vaatii yksinkertaistettua viitekehystä.

Disneyn ja Pixarin tapauksessa yleisesti kritiikin kohteeksi on joutunut niin sanottu ”länsimainen katse” tai lähestymistapa, englanniksi ”Western gaze”. Molemmat animaatio- ja tuotantoyhtiöt ovat yhdysvaltalaista syntyperää, ja vaikka tekijöiden joukossa on lukuisista eri taustoista olevia tekijöitä, yksiulotteiselta vaikuttava lähestymistapa muiden kulttuurien käyttämiseen animaatioelokuvien ideointiprosessissa kurkistaa vieraampiin kulttuureihin kuin aidan takaa. Napataan sieltä täältä piirteitä ja elementtejä, jotka tuovat elokuvien visuaaliseen ja temaattiseen ilmeeseen jotakin erityistä. Askarruttavaa tästä tekee kysymys kaupallisuudesta ja kapitalistisista motiiveista. Onko tarkoitus ”sivistää”, vai käytetäänkö kulttuurista appropriaatiota vain markkinointikikkana dollarinkuvat silmissä?

Katsoin muutama viikko takaperin animaatioelokuvan Keisarin uudet kuviot, Disneyn vuonna 2000 ilmestyneen klassikon. Keisari Kuzco on itseriittoinen hallitsija, joka erottaa neuvonantajansa Yzman. Vallanahne Yzma päättää kostaakseen hankkiutua keisarista eroon, ja myrkkypullojen sekoittuessa ei keisari kupsahdakaan, vaan hän muuttuu laamaksi. Laama heitetään luonnon armoille, jossa se monen mutkan kautta ystävystyy tavallisen tallaajan Pachan kanssa. Jonkin verran Keski-Andien varhaisempaan historiaan tutustuneena oli mielenkiintoista huomata, kuinka (oletetusti) Latinalaisen Amerikan alueelle sijoittuva elokuva yhdistelee muinaisia kulttuureja melko vapaalla kädellä. Huomasin esimerkiksi Wari- ja Tiwanaku-kulttuureista tutun sauvajumalan kynttilänjalkana Kronkin valmistamalla illallisella. Myös Kuzcon hallitsijavaatteissa on viittauksia muun muassa inkavaltakunnan pukeutumistapaan. Näiden lisäksi arkkitehtuurissa, värimaailmassa, keramiikassa sekä astioissa oli tuttuja piirteitä Keski-Andien alueen kulttuureista. Elokuvassa ei täsmennetä, mitä aikakautta eletään, tai mitä kulttuuria pyritään edustamaan. On epäselvää, ollaanko nykyisen Perun, vai jonkin muun valtion alueella. Keisari Kuzcon nimi jo itsessään viittaa nykyisen Perun alueella tavatun inkaimperiumin pääkaupunkiin. C-kirjaimella kirjoitettuna Cuzco on myös nykyisen kaupungin sekä maakunnan nimi kaakkoisessa Perussa. Eri kulttuurien sekoittuminen yhdeksi ei sinänsä ole väärin, sillä Keisarin uudet kuviot ei väitä edustavansa yhtäkään tiettyä kulttuurista yhteisöä tai hallinnollista aluetta. Appropriaatiosta voidaan olla montaa mieltä, kun suoria viittauksia ei esitetä. Lapsen silmin tässä kulttuurikerrostumassa ei ole ongelmaa, mutta kriittisemmin katsottuna tässä elokuvassa yhdistetään tuhansien vuosien rikas kulttuuriperintö yhdeksi hämmentäväksi kokonaisuudeksi, jonka keskiössä on koko Keski-Andien alueella tavattu laama.

Onko ongelmallista käyttää muinaisia tai esihistoriallisia kulttuureja inspiraation lähteenä? Voimmeko edes määritellä, missä menee hyväksyttävän lainaamisen raja, ja kuka sen rajan piirtää? Inspiraationlähteen alkuperä ja käyttötarkoitus toki vaikuttavat lopputulokseen, mutta nykymaailmassa ideoiden alkuperää on lopulta mahdotonta jäljittää. Yhtenä suuntaviivana voitaneen pitää muiden kulttuurien kunnioitusta, ja positiivisten huomioiden tekemistä ainaisen kritisoinnin sijaan. Ihmettely ja ihastelu virkistävät, ja välillä Disney-lasien takaa maailma näyttää valoisammalta.

 

Janina Vesala