En ole keräilijäluonne, pikemminkin päinvastoin, sillä mielelläni siivoan pois nurkista turhat tavarat. Lapsuudenkodistani on kuitenkin jäänyt eräs keräilykohde: minulla on nimittäin tallessa lähes kaikki elämäni aikana saadut kirjeet ja kortit. Koska perin myös äitini säästämät kortit ja osan mummonkin korttivarastosta, niitä on kertynyt melkoinen määrä.

Aarteitani ovat kenttäpostina lähetetyt kortit, kuten isäni vuonna 1943 saama joulukortti ”sieltä jostakin” Elias-serkulta, jonka luut lepäävät sankarihautausmaalla. Ajasta kertoo myös isoisäni veljensä perheeltä saama kortti vuodelta 1940. Kuvassa on mies kiväärin kanssa lumipoterossa ja alla teksti: ”Syvä iskumme on, viha voittamaton”. Kortissa toivotetaan hyvää uutta vuotta…

Kirjeiden kirjoittamisen lopetin sähköpostin myötä jo vuosia sitten, mutta postikorttien lähettämisestä emme ole ystävien kanssa luopuneet. Joulukorttien lisäksi muistamme toisiamme nimi- ja syntymäpäiväkorteilla ja joskus muulloinkin. Toki sähköinen korttikin ilahduttaa, mutta postitse lähetetty osoittaa, että ystävä on nähnyt eteeni vaivaa: etsinyt tai itse askarrellut sopivan kortin, kirjoittanut sen käsin, hankkinut postimerkin ja muistanut postittaa ajoissa.

Itella teetti vuonna 2011 ”Kuluttaja ja postikortti” –tutkimuksen, jonka mukaan sähköiset tervehdykset eivät olleet vielä selättäneet paperisia, vaikka paperikorttien lähettämismäärät olivatkin laskussa. Tuskin tilanne on paljonkaan muuttunut parissa vuodessa. Tutkimuksen mukaan paperikortti koettiin sähköistä henkilökohtaisemmaksi. Siitä jäi pysyvä muisto toisin kuin bittiavaruuteen katoavasta e-kortista. Mielenkiintoista oli, että vaikka erityisesti Facebookin kautta tapahtuva muistaminen oli lisääntynyt suorastaan räjähdysmäisesti, ei sosiaalisessa mediassa lähetettyjä joulutervehdyksiä kuitenkaan arvostettu kovin paljon. Useimmat siis ilahtuvat aitojen korttien saamisesta enemmän, vaikka eivät itse jaksa nähdä niiden vaatimaa vaivaa.

Osuin kerran netissä keskustelupalstalle, jossa sähköisten ja perinteisten joulukorttien lähettäjät kävivät väittelyä. Sähköisen kortin kannattajat kehuivat sen ekologisuutta, nopeutta, vaivattomuutta ja maksuttomuutta, perinteisen lähettäjät puolestaan aidon kortin henkilökohtaisuutta, konkreettisuutta ja pysyvän muiston saamista seinälle tai jääkaapin oveen. Joku mainitsi sähkökortin kertovan, että ”unohtivat minut joulukorttilistaltaan ja sitten hätäpäissään meilasivat, kun ei postitse olisi enää ehtinyt”. Tunnustan, että itsekin olen joskus – tosin hyvin harvoin – turvautunut e-korttiin tai jopa tekstariin silloin, kun oikea kortti on jostain syystä jäänyt lähettämättä.

Omille korteilleni saa jälkipolvi sitten aikanaan tehdä mitä tahtoo. Eläkepäivinä voin niitä ajan kulukseni katsella ja vaikkapa opettaa mahdollisille lastenlapsille joulupossupelin. Postikorteilla voi nimittäin pelatakin.

Joulupossupelin ohje:
Tätä pelataan ainoastaan joulukorteilla ja niitä on oltava paljon. Kortit pannaan ympyrään kuvapuoli alaspäin niin että ympyrän keskelle jää kortin kokoinen tila. Ensimmäinen pelaaja nostaa summamutikassa kortin ja laittaa sen ympyrään kuvapuoli ylöspäin. Toisen pelaajan tehtävä on nyt nostaa uusia kortteja niin kauan, että löytää kortin, jossa on jotakin samaa kuin keskellä olevassa kortissa, esim. kynttilä, enkeli, tonttu tms. Kun sellainen kortti on löytynyt, hän panee sen ympyrään ja päälle vielä uuden kortin, jolloin seuraava pelaaja vuorostaan etsii siihen sopivan kuva-aiheen. Näin jatketaan, kunnes kaikki kortit on nostettu. Voittaja on se, jolta ensimmäisenä loppuvat kortit kädestä. Hävinnyt jää ”joulupossuksi”.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja korttirikasta joulun aikaa toivottaen
Tarja Inkinen