Kun aloin kirjoittamaan juttua, piti minun ihan ensin tarkistaa käytinkö tämän vuoden otsikon jo viime vuoden jutussa. No, en käyttänyt. Se saa siis jäädä. Vuoden 2012 juttu kyllä kävisi tänäkin vuonna, mikään ei ole muuttunut jos jouluhössötyksestä puhutaan. Eli puhutaanpa jostakin muusta. Joululahjat voisi olla sopiva aihe näin ennen vuoden suurinta juhlaa. Meillä järjestetään arpajaiset hyvissä ajoin ennen joulua, jokainen suvun aikuinen vetää hatusta yhden nimen ja hankkii sitten lahjan ainoastaan kyseiselle henkilölle. Aikuisten lahjatoiveet ovat hyvin järkeviä ja käytännöllisiä, niistä selviää helposti ja hymyssä suin.

Hymyssä suin olen kuunnellut myös tyttärieni lahjatoiveita (ovatkohan kuitenkaan olleet ihan näin kilttejä)?

Vanhempi tyttäreni 15 v. toivoo, ei sen enempää, kuin mopoautoa. Varmastikin ihan kiva lahja. Tosin se edellyttäisi, että hankkisin itselleni ilta- ja viikonlopputöitä sen maksaakseni. Voisikohan kompromissi olla sähköpolkupyörä (minäkin voisin sitä sitten lainata)? Ei missään nimessä – tosi noloa, joten unohdetaan se. Haen varmaan lahjakortin Henkkamaukkaan, sieltä löytyy joulun jälkeen varmasti kivoja “käytä ja heitä” -paituleita. Niitä ei teinillä ole koskaan liikaa.

Nuorempi tyttäreni 10 v. toivoo vähän vaatimattomampaa: järjestelmäkameraa. Hyvä lahja sekin, pääsee tutustumaan kuvauksen saloihin ja toteuttamaan itseään. Voi ottaa vaikkapa kivoja kuvia itsestään ja laittaa ne Instagramiin muiden ihailtavaksi. Siellä niitä on jo onkin tukuittain: törröhuulisia teinejä: tyttöjä ja poikia poseeraamassa peilin edessä, kaikki samasta muotista. Lohduttaudun ajatuksella, että se kuuluu tiettyyn ikään ja menee aikanaan ohi. Toivottavasti. Ehkäpä nuoremmalle ostan uuden hiusharjan ja sukkahousut 🙂 Ihan vaan kiusaksi.

Minä taas toivon puolestani lahjaksi joulurauhaa ja ehkä vähän Polly -karkkeja. Ja miehelleni ostin huopapohjalliset kenkiin, annoinkin ne jo etukäteen (mutta oli kovasti mielissään niistä, ei varmaankaan tajunnut, että ne olivat joululahja…)

Näin lopuksi palatkaamme takaisin otsikkoon: joulu tulee, oletko valmis? Minä ainakin olen. Kun aatto koittaa – ihan valmista kamaa 🙂

Kansainvälisen toiminnan kehittämiseksi organisaatioissa tarvitaan suunnitelmallisuutta ja systemaattisuutta sekä yhteistä keskustelua kaikilla tasoilla. Viestinnän rooli johdon tukena on tärkeä. Näin voisi tiivistää Kansainvälisen organisaatioviestinnän –koulutuksiin osallistuneiden viestinnän ammattilaisten kokemukset.

European Communication Monitor 2013 –kyselyyn vastanneista viestinnän ammattilaisista reilusti yli puolet koki kansainvälisen viestinnän olevan arkipäivää ja 73 % arvioi sen tärkeyden kasvavan työssään seuraavan kolmen vuoden aikana. Samaisen kyselyn tuloksista ilmenee myös, että vain 47% arvioi heidän organisaatiollaan olevan strateginen valmius vastata lisääntyvän kansainvälisyyden asettamiin haasteisiin.  Toisekseen organisaatioille ei riitä yksi viestintästrategia, vaan eri sidosryhmiä varten on oltava erilaiset viestintästrategiat, joissa on otettu huomioon myös some-sukupolvet. Organisaatiosta riippumatta (liiketoiminta)strategian ja viestinnän toisiinsa linkittäminen, somen haltuunottaminen ja luottamuksen rakentaminen nousevat kyselystä tärkeimpinä viestinnän tulevaisuuden kehittämiskohteina.

Tuntuvatko tulokset tutuilta, oletko miettinyt samoja kysymyksiä omassa työssäsi? Vastauksia kysymyksiin haemme taas maaliskuussa neljännen kerran järjestettävässä koulutuksessa.

Marita Parkkonen

Alussa oli aihe: työelämän muutos. Siitä kehittyi kevään mittaan idea aihetta käsittelevästä  seminaarista.  Mietimme sen ajankohtaa ja paikkaa. Pohdimme näkökulmaa, puhujia ja otsikoita. Suunnittelun luulisi olleen helppoa, kun aihetta käsitellään päivittäin eri medioissa milloin mistäkin näkökulmasta. Mutta siinäpä sitä oltiinkin. Eri asiantuntijoiden puheenvuoroin kyllästettyjä tilaisuuksia löytyy maksuttomina ja maksullisina ihan riittävästi. Päädyimme miettimään, mikä voisi olla toisenlainen tapa tehdä seminaari.

Työelämän muutoksista puhuttaessa huomio kiinnitetään usein työuran alku- ja loppupäihin. Nuoriin, joiden olisi päästävä työmarkkinoille ja ikääntyviin, jotka haluavat päästä eläkepäivien viettoon sen sijaan, että jatkaisivat työelämässä muutaman vuoden pitempään. Miltä tilanne heistä tuntuu ja mitä he voisivat kertoa toisilleen työstä ja työelämän muutoksesta? Toisaalta miten rakentaa sellaista työyhteisöä, jossa kaikenikäisten on hyvä työskennellä?

Sosiaalisesti kestävä työelämä -seminaarissa kanadalaiset Judie ja Michael Bopp puhuivat aamupäivän kestävän yhteisön rakentamisesta Sujuva dialogi sisälsi tarinoita, kokemuksia ja sopivasti teoreettista viitekehystä. Esityskalvoja oli ehkä neljä. Kolme tuntia meni huomaamatta.

Iltapäivän aikana joukko nuoria esitti tarinateatterin keinoin välähdyksiä työelämän muutoksesta ja omista kokemuksistaan. Työelämän muutoksesta he olivat keränneet tietoa haastattelemalla palvelutalossa asuvia eläkeläisiä. Nuorten ja eläkeläisten kohtaamiset olivat jo sinällään olleet kummallekin osapuolelle avartavia. Keskustelujen tuloksena syntyneet teatterikohtaukset koskettivat niin niitä kommentoineita panelisteja kuin seminaariyleisöäkin.

Ehkä tämä seminaari ei lisännyt tietoamme työelämän muutoksesta, mutta havainnollisti sitä. Saimme myös mielikuvaa siitä mitä muutokset ovat eri sukupolvien elämään vaikuttaneet ja vaikuttavat. Seminaarin jälkeen päässä pyöri miljoonia ajatuksia ja tuntemuksia, jotka ovat jatkossa läsnä, kun seuraan mitä työelämän muutoksesta kirjoitetaan ja puhutaan. Tästä kokemuksesta oppineena voin myös suositella ”erilainen seminaari” –ajattelua muillekin seminaarien organisoijille ja avointa mieltä kaikille ”erilaiseen seminaariin” osallistuville.

(Sosiaalisesti kestävä työelämä –seminaari järjestettiin 30.10.2013  Lappeenrannan teknillisen yliopiston Lahti School of Innovationin ja Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian yhteistyönä)

Marita Parkkonen