Ryhmä 5: Kuinka opimme puhumaan Juutia

 

Oivaltamisen iloa

On mielenkiintoista, kuinka sitä luulee opiskelevansa mitä vaan, mutta lopulta oivaltaa opiskelevansa asiaa. Tai oikeastaan oppii puhumaan yllättäen uutta kieltä. Niin kävi meille, me nimittäin opimme puhumaan Juutia.

Tutkijatentti on nyt takana, ja olemme kaikki melko hämmentyneitä siitä, kuinka lopulta niin monet palaset kurssista loksahtivat paikoilleen. Tutkijatentti ei ollutkaan pelottavan kuumottava tilanne, vaan ennen kaikkea antoisa keskustelu, joka loi hienon yhteyden opiskelijoiden sekä tutkijoiden välille. Tentissä tuntui, kuin ymmärtäisi tutkijan sanoja aiempaa paremmin, kuin hiljaisen sopimuksen voimin. Oli mielenkiintoista, kuinka työskentely oman nimikkotutkijan tutkimuksen parissa näkyi laajempana ymmärryksenä käsiteltävästä aiheesta.

 

 

 

Otettamme keskustelusta luonnehdittiin kriittiseksi varjoryhmämme toimesta. Toisaalta kyseinen ryhmä myös ihmetteli, että miksi emme lähteneet eräässä kohdassa haastamaan tutkijaamme, vaikka hänellä oli kärkäs mielipide tietystä asiasta. Olisimme ehkä lähteneet ennen, mutta emme enää. Olimme sisäistäneet jotain tärkeää. Jotakin sellaista, jonka jokainen meistä varmasti pyrkii huomioimaan tulevaisuuden opetuksessa; nyt kaipasimme vain lisää vinkkejä tulevaan käytännön työhön, ja kuinka hyödyntää fenomenologiaa (tai kokemuksellisuutta/elämysmaailmaa) ympäristöopin opetuksessa sekä muissa oppiaineissa sen ollessa mielekästä.

 

(Vakavasti) tarttuva tutkimus

Juutin tutkimus uudelleenanalysoi Vosniadoun ja Brewerin arvostettua tutkimusta fenomenologiselta kannalta. Tutkimus käsitteli lasten käsitteellistä muutosta ja heidän käsitystään maasta. Juuti haastaa tutkijoiden lapsille asettamat kysymykset ja heidän tulkintansa lasten vastauksista. Juutin mukaan kysymyksillä on johdateltu lapsia ajattelemaan maata kappaleena. Myös lasten vastaukset kertovat Juutin mukaan muista mahdollisista maan muodoista kuin mitä Vosniadou ja Brewer arvioivat. Juutin motivaatio artikkelin kirjoittamiseen on ollut hänen oma kokemuksensa tutkijoiden kyseenalaisista tulkinnoista koskien lapsien vastauksia. (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018).

 

On tutkimuksia, joihin viitataan, ja jotka jäävät elämään. (Kalle Juuti, tutkijatentti 14.11.2018)

Kyseinen tutkimus ja Juutin analyysi ovat toden totta jääneet elämään meissä. Tutkimuksen sanoma on juurtunut melko syvälle ajatteluun. Tentissä huomasi hyvin, kuinka istuimme Juutin ympärillä kuin saarnaajaa kuunnellen. Ehkä varjoryhmän kommentit osuivatkin oikeaan. Olisimmeko voineet esittää vielä kriittisempiä kysymyksiä ja kyseenalaistaa Juutin vastauksia enemmän?

Opetussuunnitelman oppimiskäsityksen muutos kohti sisäistävää oppimista saa tukea tästä tutkimuksesta. OPSiin peilaten tutkimus edustaa tämän hetken muutosta, ja siksi onkin mielenkiintoista nähdä, pääseekö fenomenologinen pohdinta suuremmin parrasvaloihin nykyisen OPSin vakiintumisen myötä.

Koemme, että tutkimukseen perehtymisen johdosta opetuksen suunnittelusta tulee mielikuvituksellisempaa ja idearikkaampaa. Lisäksi rajojen rikkominen tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin mahdollisuudelta, eikä se myöskään enää pelota tai kummastuta, niin kuin se on joskus aikaisemmin saattanut tehdä.

Vosniadoun ja Brewerin alkuperäiseen tutkimukseen löytyy google scholarista lähes kaksi tuhatta viittausta (google scholar, 2018). Sen lisäksi, että Juuti totesi meille toisten tutkimusten jäävän elämään, hän sanoi, että jotkin tutkimukset vain unohtuvat helpommin, viitaten myös oman tutkimuksensa vaikutuksiin. (Juuti, Tutkijatentti 14.11.2018) Toiveemme on, että Juuti tietäisi kuitenkin vaikuttaneensa meihin suuresti. Olemme ensimmäisestä blogitekstistämme, tai itse asiassa jo lööpin valinnastamme asti olleet taipuvaisia kriittiseen asioihin suhtautumiseen. Lööpin perusteella ajattelimme perehtyvämme lähdekritiikkiin – se päätelmä meni pieleen…  Kriittinen tulkinta aiemmin tehdystä tutkimuksesta on tuonut meille näkyväksi tieteen tärkeitä periaatteita. Vaikka Juutin tutkimus ja analyysi avasi meille selkeästi fenomenologian perusperiaatteita, emme ennen tutkijatapaamista kunnolla ymmärtäneet hänen tutkimuksensa syvintä ydintä.

 

Conceptual change á la group 5

Kun käsitteellinen muutos on meissä jo tapahtunut, oli vaikea nähdä tieteen opetuksen kompastuskivet. Käsityskyky ei lapsella välttämättä riitä tietyn tieteellisen mallin ymmärtämiseen, jos se on (niin kuin yleensä onkin) ristiriidassa lapsen kokemusmaailman kanssa. Mekin aikanaan opimme uskomaan, että maa on pyöreä ja se kiertää aurinkoa, vaikka tämä kokemuksiemme mukaan olikin aivan absurdi väite. Ajatella nyt Kopernikus, Struven ketju ja niin edelleen. Olemme useaan otteeseen pohtineet sitä, onko tarpeellista opettaa pienelle lapselle mallia, joka on niin suuressa ristiriidassa kokemusmaailman kanssa. Onhan se vähän vanhemmallekin yksilölle haastavaa hahmotettavaa. “Miksi oletetaan pallon muoto? Kaikki on lapselle yhtä ufoa”, tokaisee Juutikin tentissämme.

 

 

 

Kyllä, me ymmärrämme maan olevan (melko) pyöreä, mutta ymmärrämme myös aurinkokuntamme opetuksessa käytettävien mallinnuksien mittasuhteiden olevan aivan pielessä. Rusasen ja kumppanien mukaan lapsen tai meidän tapauksessamme oppijan altistuessa opetukselle, johtaa käsitteellinen muutos monessa tapauksessa ns. synteettiseen malliin, joka on ristiriidassa tieteelliseen teoriaan suhteessa. (Rusanen, Koponen ja Lappi 2014, s. 20).

Kun ajan henki on resurssien kannalta se, että kaikesta on karsittu, tutkimus voisi osoittaa ja tukea oppiainesisältöjen priorisoinnissa. Miksi käyttää aikaa sellaisen mallinnuksen ulkoa opetteluun, jonka oppilas sisältäisi paremmin myöhemmällä iällä? Tätä aikaa kun ei ole kaikkiin oppiaineisiin sisällytetty riittävästi kuitenkaan. Voisiko esimerkiksi ympäristöopin ensimmäisten opetusvuosien oppisisällöistä tiputtaa koko maailmankaikkeuden käsittelyn pois? Olisiko hedelmällisempää käsitellä niitä oppilaan lähellä olevia jokapäiväiseen elämään linkittyviä ilmiöitä (esimerkiksi sää, kestävä kehitys, kierrätys…) joiden sisäistäminen on sekä mahdollista, että yhteiskunnan kannalta merkittävämpää?

Myös maan muodon hahmottaminen voisi olla lähiympäristön tutkimista, kartanlukutaitoa ja jopa suunnistusta monialaisena kokonaisuutena.

Kouluissamme pyritään aktiivisesti pääsemään irti ulkoa opettelusta muissakin aihealueissa, kuten historiassa, siispä pitäisi myös huomioida valmiiden mallien “syöttäminen” mm. ympäristöopissa.

Uskomme tulevina opettajina luonnollisesti tieteen opetukseen ja haluamme opettaa esimerkiksi maantietoa ja biologiaa: tutkittuja tosiasioita. Nyt olemme kuitenkin Juutin tutkimuksen kautta ymmärtäneet oppimisen kannalta mahdottoman kuilun suhteessa kokemusmaailmaan. Opetamme opetussuunnitelman mukaan 3-6 luokkalaisia hahmottamaan omaa ympäristöään ja koko maailmaa (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, s. 241) tietäen, että kaikki eivät ole valmiita todelliseen käsitteelliseen muutokseen. Toimimmeko tästä kurssista oppimaamme uskomalla ja silti opetussuunnitelmaan luottamalla ikään kuin synteettisen mallin mukaan? Ainakin me nyt ymmärrämme käsitteellisen muutoksen, kokemusmaailman ja mallinnetun maailman aiheuttamat komplikaatiot opettamisessa ja oppimisessa.

 

Mitä möröille kuuluu?

”Nykyinen koulutuksen taso – puhutaanpa sitten opettajan koulutuksesta tai peruskoulusta – on saavutettu kriittisen ajattelun ja tarvittavan muutoksen kautta. Jatkamalla tätä ajattelumallia voimme saavuttaa jotakin vielä hienompaa ja edistyksellisempää. Odotamme innolla, että saamme olla osa tätä jatkuvaa kehitystä”, näin kirjoitimme ensimmäisessä blogitekstissä ajatuksistamme nykyisestä ja tulevasta.

Alussa keskuudessamme vallitsi pikkuinen kauhu tutkimuksesta, ja siitä, miten sitä voi ymmärtää. Saadessamme teoreettisen tutkimuksen, jäi ilmaan huoli: “miten on muiden tutkimustapojen laita?” Saimme kurssilla kuitenkin kuulla monen muun ryhmän hienoja esityksiä omista nimikkotutkimuksistaan, ja ne avarsivat mieltämme. Tieto on lisääntynyt, tuska ei. Lisäksi monet asiat eivät tunnu enää niin suurilta möröiltä kuin juuri opintojen alussa. Odotuksemme eivät ole juuri muuttuneet sitten ensimmäisen blogikirjoituksen, ja haluamme jatkaa siinä mainittua ajattelumallia edelleen.

Kiitos kaikille kurssista!

 

Lähteet:

 

Piirroksen kuvat maasta: https://pixabay.com/en/landscape-summer-fields-meadow-666927

https://pixabay.com/en/sun-planet-solar-system-cosmos-1506019

Kalle Juuti, tutkijatapaaminen 2.10.2018

Kalle Juuti, tutkijatentti 14.11.2018

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014

google scholar, 2018

Käsitteellinen muutos ja sen mallit: Anna-Mari Rusanen, Ismo T. Koponen ja Otto Lappi

Helsinki: Helsingin Yliopisto 2014

 

Ryhmä 5: Noora Särösalmi, Niina Fernström, Marika Tapani, Aki Tervonen, Elisa Tikka, Iikka koski, Juuso Ratinen ja Olli Aksela

Ryhmä 15: STUDENTS’ CORTISOL PATTERNS AND THE QUALITY OF THE UNIVERSITY LEARNING ENVIRONMENT

ONNISTUNUT TUTKIJATENTTI

Stressi on ollut meille keskeinen teema läpi kurssin – käsitteleehän jo nimikkotutkimuksemme stressiä. Stressiä ehdimme myös kokea varsinkin kurssin alkupuolella, kun emme olleet täysin tietoisia meihin kohdistuvista odotuksista. Tutkijatentti sen sijaan ei meitä stressannut.

Kokonaisuudessaan tutkijatentti onnistui erittäin hyvin ja oli positiivinen oppimiskokemuksena. Tilanne ei jännittänyt, koska olimme kaikki tilanteessa yhdessä , ja olimme valmistautuneet tilanteeseen suunnitelmallisesti. Olimme myös saaneet tavata tutkijamme, Eira Suhosen, jo pariin otteeseen, minkä ansiosta odotimme tutkijatenttiä enemmän innoissamme, kuin pelonsekaisin tuntein.

Tutkijatentti pysyi hyvin koossa, luotuamme etukäteen rungon, jonka pohjalta puheenjohtajamme Terhi jakoi puheenvuorot. Vahvuutemme ryhmänä on ollut se, että jokainen ryhmän jäsen on saanut olla äänessä niin tutkijatentissä kuin muissakin esityksissä kurssin aikana. Jokaisen ääni ja mielipide on ollut kuultavissa ryhmän tuotoksissa. Tutkijatentin jälkeen saimme varjoryhmältä paljon positiivista palautetta toiminnastamme ja kysymyksistämme. Erityisesti saimme hyvää palautetta spontaaneista kysymyksistä, jotka kumpusivat keskustelun myötä. Myös perehtyneisyytemme tuotti kiitosta.

KIMURANTTI KORTISOLI

Kyseenalaistimme nimikkotutkijamme Eira Suhosen tutkimuksen moneltakin kantilta. Suhonen myönsi esimerkiksi, että päiväkotilasten stressitutkimus ei varsinaisesti vastaa kysymykseen lasten stressistä, sillä kortisolitasoa ei voida suoraan tulkita stressin merkiksi. Kortisolin mittaus on ongelmallista myös siksi, ettei kortisolin viitearvoja ole määritelty. Kortisolin tuotannon on todettu olevan yksilöllistä eikä ihannetasoa siten ole olemassa. Aihe sai ryhmämme pohtimaan, mikä onkaan stressin todellinen olemus; kehossa tapahtuva fyysinen reaktio vai henkilökohtainen tunne? Kuinka stressiä voisi siis luotettavasti mitata ihmisen ollessa psykofyysinen kokonaisuus?

Päiväkotilasten kortisolitutkimuksessa kortisolia mitattiin vain yhtenä päivänä, mutta Suhosen mukaan yhden päivän mittaus oli kuitenkin perusteltua, sillä kortisolitaso mitattiin viisi kertaa kyseisen päivän aikana, eikä tutkimusta toteutettu maanantai- tai perjantaipäivänä missään päiväkodissa. Tällä pyrittiin siihen, että tutkimus tapahtuisi mahdollisimman tavallisena, rutiininomaisena päivänä.

RAKENTAVAA KRITIIKKIÄ

Omassa tutkimussuunnitelmassamme kurssin alussa lähdimme näkökulmasta, jossa vertailtiin lasten koettua stressiä eri päivähoitomuotojen välillä ja pohdimmekin, miksi oma tutkijamme oli tutkinut vain yhdessä päivähoitomuodossa (päiväkoti) olevien lasten stressiä. Suhonen myönsi itse ajatelleensa samaa asiaa, mutta kertoi resurssien rajoittaneen tutkimusnäkökulmaa. Kansainvälisissä tutkimuksissa tämänkaltaista vertailua on kuitenkin tehty. Kansainvälinen tutkimus lasten koetusta stressistä ei välttämättä kuitenkaan ole vertailukelpoista suomalaise tutkimuksen kanssa, sillä lastenhoidon taso vaihtelee paljon eri maiden välillä. Lisäksi eri maiden lailliset vaatimukset esimerkiksi hoitohenkilökunnan koulutukselle vaihtelevat.

Suhonen kertoi meille, että lupien saaminen lasten kanssa on vaikeampaa kuin aikuisia koskevaa tutkimusta tehdessä.. Suhosen mukaan vain alle puolet tavoitetuista perheistä antoi tutkimusluvan. Onko tämä tutkimukseen valikoitunut joukko siis todella yhtä kirjava kuin ns. perusjoukko, vai ovatko tutkimukseen lähteneet mukaan esimerkiksi vain tutkimusta arvostavat, korkeakoulutetut vanhemmat?

Pohdimme tutkijatentissä esimerkiksi tutkimuksen yleistettävyyttä, ottaen huomioon, että tutkimus on toteutettu ainoastaan pk-seudulla. Lisäksi tiedustelimme, kuinka on varmistuttu siitä, että eri havainnoitsijat ja varhaiskasvattajat arvioivat esimerkiksi oppimisympäristöä ja lasten leikkikäyttäytymistä yhteneväisesti. Kysyimme myös, voidaanko vanhempien mittaukseen luottaa, erityisesti siihen, että he ovat kirjanneet näytteidenotot lomakkeisiin oikein. Lisäksi ihmettelimme, millä perusteella tutkimukseen valittiin niin laaja kirjo erilaisia lomakkeita tiedonkeruumenetelminä (yllä mainittujen lisäksi mm. aikuisten ja lasten sitoutuneisuus, käyttäytymisen ja tunteiden arviointiasteikko) ja miksi näin monen lomakkeen käyttö oli olennaista.

Suhonen myönsi, että tutkimuksessa käytettävien lomakkaiden runsas määrä vähentää tutkimukseen osallistujien määrää, mutta toisaalta lomakekirjo tarjoaa enemmän tietoa tutkijoille. Suhosen mukaan näiden kahden tarpeen välillä onkin löydettävä itselle sopiva tutkimustapa – kortisolitutkimuksessa lomakkeista saatava tiedon määrä päätettiin maksimoida vastaamiskadonkin uhalla.

Tentin lopuksi keskustelimme aiheesta mitä tekisit toisin? Tutkijamme vastasi, että tulevissa tutkimuksissa hän suorittaisi kortisolimittaukset useampana päivänä. Esimerkiksi 3-5 päivänä otetut tulokset antaisivat optimaalisempia tuloksia kuin vain yhtenä päivänä otetut. Lisäksi hän ottaisi huomioon lasten sosioekonomiset taustat, millä saataisiin kattavampi kuva lasten tämän hetkisestä tilanteesta. Nämä asiat tutkijaryhmä onkin ottanut jatkotutkimuksissaan huomioon. Kyseisen nimikkotutkimuksemme jälkeen stressiin liittyviä tutkimuksia  onkin toteutettu mittaamalla kortisolin lisäksi myös alfa-amylaasientsyymiä, joka liittyy olennaisesti ihmisen stressinsäätelyjärjestelmään. Suhosen mukaan alfa-amylaasi kuvastaakin stressiä kortisolia tarkemmin.

KTT-päiväkoti: Eiran eskarit

 

KAIKENIKÄISET KOKEVAT STRESSIÄ

Lapset kokevat stressiä siinä missä aikuisetkin. Keskeinen ero näkyy siinä, että lapset eivät kykene säätelemään stressiään yhtä hyvin kuin aikuiset. Tämän takia oppimisympäristön laadulla ja kasvattajien ammattitaidolla on tärkeä merkitys lasten kehittymiselle. Tutkimuksessamme onkin havaittu, että laadukas oppimisympäristö ja korkeasti koulutettu henkilökunta vaikuttavat koettuun stressiin positiivisesti.

Olemme tunteneet itsemme ajoittain tällä kurssilla kuin pieniksi päiväkotilapsiksi, jotka pyristelevät eteenpäin uusien tilanteiden ja tehtävien aiheuttaman stressin parissa. Tutkijamme Eira Suhonen on kuitenkin valanut meihin uskoa ja kannustanut eteenpäin. Olemme myös oppineet häneltä, että kaikkea ei tarvitse osata eikä tietää itse – aina voi kysyä apua muilta ryhmän jäseniltä. Tutkijatkin ovat aivan tavallisia ihmisiä, eivätkä pölyisiä ja arkitodellisuudesta vieraantuneita vanhoja einsteineja. Oppimisympäristön laatu on vaikuttanut myös meidän kokemaamme stressiin: tieto onkin ollut koko ajan ikätasoisesti saatavilla ja tähän oivallukseen meidät lempeästi ohjasi korkeakoulutettu henkilökunta.

Käsittelemässämme tutkimuksessa kortisolitasoja mitattiin sylkinäytteillä, sillä tämä on Suhosen mukaan eettisin tapa lasten kortisolimittaukseen verrattuna esimerkiksi veri- tai virtsanäytteisiin. Suhosen mukaan myöhemmin on käytetty myös hiusnäytteitä, joista saa dataa pitkäaikaisstressistä. Aivan ensimmäisessä oppimistehtävässämme tällä kurssilla pohdimme itsekin kortisolimittausta yhtenä vaihtoehtona stressihormonin mittaamiseen. Omat kortisolikäyrämme saattoivat olla hieman poikkeavanlaisia tässä vaiheessa kurssia.

 

TEMPERAMENTTI STRESSIN SELITTÄJÄNÄ 

Suhonen on tutkimusryhmänsä kanssa saanut myöhemmässä tutkimuksessaan selville temperamentin olevan ympäristötekijöitä merkittävämpi muuttuja stressiä tutkittaessa. Esimerkiksi  ujot, hiljaiset ja vetäytyvät lapset kokevat usein enemmän stressiä kuin rohkeammat lapset. Toisaalta vilkkaatkin lapset tuntevat stressiä, kunkokevat riittämättömyyden tunnetta heihin kohdistuvista odotuksista.

Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus. Kuten Martti Hellströmkin on sanonut: yksikään lapsi ei ole pyytänyt temperamenttiaan, joka hänelle on suotu. Opettajan rooli lasten erilaisten temperamenttien ja kehittymättömän stressin säätelyn tukijana on merkittävä. Opettajien ja kasvattajien on hyvä tiedostaa tämä, jotta jokaisella lapsella olisi turvallinen olo oppimisympäristössään.

Myös omassa ryhmätyöskentelyssämme on näkynyt erilaisten temperamenttien erot. Osa ryhmästämme on kokenut kurssin erittäin stressaavana, kun taas osa on niin sanottuja rauhallisia ja hitaita hämäläisiä ja osa siltä väliltä. Ylipäätään koettu stressi on vähentynyt kurssin edetessä, odotusten selkiytyessä ja tietotaidon karttuessa.

KURSSIN TAVOITTEET SAAVUTETTU 

Kurssin edetessä ryhmätyötaitomme ovat kehittyneet. Loppua kohden hiuksista vetäminen ja nimittely ovat vähentyneet huomattavasti.  Mustelmat ja hampaanjäljetkin ovat jo alkaneet haalenemaan. Emme enää ihan joka kerta lähde itkua pidätellen ryhmätapaamisista. Versoa ja aikuisen apua välienselvittelyyn ei enää tarvita. Vastuunjako ja jakautuminen pienempiin ryhmiin on toiminut ryhmässä hyvin ryhmämme sisällä koetusta stressistä huolimatta. Kaikki ovat osallistuneet työskentelyyn ja tapaamisiin mahdollisuuksien mukaan, vaikka aikataulujen yhteen sovittaminen onkin tuntunut välillä hankalalta.

Keskusteluissamme on ollut tervettä kriittisyyttä, eikä ketään ole suljettu kaappiin erimielisyyksien johdosta. Kritiikkiä osataan ottaa vastaan ja antaa rakentavasti ja yhdessä pohdiskellen. Avoimista ja välillä hankalistakin tehtävänannoista huolimatta olemme onnistuneet löytämään tehtävistä punaisen langan ja saaneet rajattua ne hallittavaan muotoon. Mielestämme tämän kaltainen kurssi yliopisto-opintojen alkuvaiheessa on ollut oikein hyvä ja tehokas orientoituminen ryhmätyöskentelyyn, vaikkei se aivan heti siltä tuntunutkaan. Näitä taitoja tulemme tarvitsemaan varmasti läpi opintojen ja myös myöhemmin elämässä. Tutustuimme moniin tutkimuksen vaiheisiin ja opimme, että tutkimuksen teko on erittäin aikaa vievää ja työlästä vaikkakin palkitsevaa ja uutta tiedonjanoa synnyttävää.

Aluksi kipuilimme löyhien ohjeiden ja epäselvien tavoitteiden  kanssa. Koimme stressiä ja riittämättömyyden tunteita. Tuntui, että meiltä vaadittiin sellaisia asioita, joihin osaamisemme ei vielä niin varhaisessa vaiheessa riittänyt. Ymmärrettyämme kurssin tavoitteet ja palautteesta oppimisen tärkeyden, pystyimme mielestämme vastaamaan tehtävänantoihin entistä paremmin. Harmiksemme huomasimme, etteivät kaikki ryhmät saaneet välitöntä palautetta esimerkiksi tutkimussuunnitelmistaan. Tämä olisi ollut tärkeää, sillä itse pystyimme juurikin tämän saamamme palautteen pohjalta kehittymään ja viemään seuraavia tehtäviämme oikeaan suuntaan.

TOUKISTA PERHOSIKSI 

Tunnemme nyt olevamme osana tiedeyhteisöä, vaikka ihan opintojen alussa se tuntuikin todella absurdilta ajatukselta. Tutkijamme tapaaminen pienensi kuilua meidän mitättömien maan matosten ja korkea-arvoisten tutkijoiden välillä. Kaikkien ryhmäläistemme mielikuvat tyypillisistä tutkijoista romuttuivat, kun eteemme istahtikin lämminhenkinen ja hymyilevä Eira Suhonen. Riittämättömyyden tunteemme vähenivät Eiran kertoessa, että edes tutkija itse ei ole aina täysin perillä aivan kaikista tutkimuksen osa-alueista. Ymmärsimme, että myös tutkijat ovat vain ihmisiä, mikä on madaltanut kynnystämme ottaa yhteyttä tiedeyhteisön tutkijoihin.

Ryhmämme tavoitteena kurssin alussa oli oppia ymmärtämään kasvatus- ja poikkitieteellistä tutkimusta. Mielestämme olemme onnistuneet tehtävässä niin hyvin kuin mahdollista. Muun muassa tutkimuksen oikeaoppinen rakentaminen ja erilaiset käsitteet ovat tulleet tutummiksi, ja ajatus kanditutkielman tai gradun tekemisestä ei tunnu enää niin suurelta ja pelottavalta.

LÄHTEKÄÄMME MAAILMALLE

Tutkijatentin jälkeen fiiliksemme ovat hyvät ja helpottuneet. Pyllistettyämme vielä viimeisen päiväkotiaskartelumme, on meidän aika jättää tuttu ja turvallinen kotisatamamme. Aiemmin alustamme mahtavasti ja lempeästi luotsannut Eira Suhonen sekä kapteenit Antti Rajala ja Juho Honkasilta saavat nyt jäädä, kun suuntaamme tutkimuksen merille keskenämme, kohti uusia satamia ja uusia tutkimuksia. Laiva on valmiina lähtöön.

 

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa,  

nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. 

 Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin,  

teille laulamme nyt näkemiin.  

 ♥ JUHO ja ANTTI ♥  

 

Toivoo ryhmä 15: Aliisa Haljoki, Terhi Keto, Jonna Kettukangas, Jutta Kivijärvi, Laura Kovalainen, Nina Pauloaho, Meri-Tuuli Roimola, Henni Tukiainen, Elisa Vuorinen

 

LÄHTEET

Nina Sajaniemi, Eira Suhonen, Elina Kontu, Pekka Rantanen, Harri Lindholm, Sirpa Hyttinen & Ari Hirvonen (2011): Children’s cortisol patterns and the quality of the early learning environment

Palaverikuva: https://www.muutospolku.fi/blogi/tehokkaat-palaverit/

Eiran kuva: tuhat.helsinki.fi

Eiran eskarit –kuva: ryhmäläisten kotialbumit

Tutkijatonttu: Terhi Keto

Perhoskuva: http://mistametulemme.blogspot.com/2018/03/58-metamorfoosi-evoluution-umpikuja.html

https://youtu.be/PEb1t0JsLEA 

Ryhmä 15: Altaan syvässä päässä

Kuva: Clive Rose/Getty Images

 

“Kuuletko, kun veden alla  huudan ääneen sen kaiken ihanan, vapauttavan,

Janottavan, kiperän, pelottavan, uuden.”

Näihin Emma Salokosken laulun sanoihin voisi kiteyttää tunnelmiamme kurssilla. Meidät on heitetty altaan syvään päähän, ehkä jopa turhan painavat kengät jaloissamme, mutta pyrkimys pinnalle on kova. Opettelemme yhdessä uimaan kaiken tämän uuden ja kiperän, mutta myös janottavan ja vapauttavan tiedon perässä. Emme kaikki ole peloissamme, osalle kokemus on ihana.

Omassa nimikkotutkimuksessamme (Lasten kortisolikuvaajat ja varhaiskasvatuksen oppimisympäristöjen laatu) on aloitettu turvallisesti matalassa altaassa. On haluttu selvittää, miten varhaiskasvatuksen laatu ja oppimisympäristö vaikuttavat alle kouluikäisten lasten kortisolisäätelyjärjestelmään. Ihmistieteiden puolella on todella tärkeää huolehtia, että tutkimukselle on eettinen lupa. Kaikki tutkimuksessa käytetyt mittarit ja tutkimusluvat ovat yliopiston eettisen lautakunnan tutkimia ja tarvittaessa niistä tulee toimittaa lautakunnalle lisäselvityksiä. Niin sanotun stressihormonin, kortisolin, pitoisuudet on mitattu syljestä. Sylkitesti valikoitui käyttöön sen lapsiystävällisyyden takia: on huomattavasti helpompaa kerätä lapsilta sylkinäytteitä kuin esimerkiksi veri- tai virtsanäytteitä. Taaperoilla tehdyssä tutkimuksessa on havaittu, että lapsilla on päivähoitoa aloittaessaan hieman korkeampi kortisolitaso, mikä on hyvin ymmärrettävää ja luonnollista. Pitkittäistutkimuksissa havaittiin myös 3-vuotiailla olevan vakaampi kortisolisäätely päiväkotipäivinä kuin kotona vietettyinä päivinä. Tätä eroa selittänee päiväkodin tuttu turvallinen struktuuri ja rutiinit, joita ei kotona välttämättä vapaapäivinä ole. 

Ryhmässä on turvaa. Huolehdimme yhdessä, ettei kukaan painu pinnan alle. Siinä missä yksin voisi hukkua ajatuksellisen tyhjiöön, ryhmässä voi kehittää toisen ideaa eteenpäin ja saavuttaa tavoitteita monipuolisemmin. Olemme havainneet tehtävien jakamisen pienryhmille olevan sekä aikataulullisesti että työteknisesti toimivaa. Kaikki ovat saaneet osallistua ryhmätyöhön ja keskustelut ovat sujuneet toisia kunnioittaen. Digitaaliset välineet sekä jaetut tiedostot ovat mahdollistaneet myös etätyöskentelyn, jos yhteistä aikaa ei ole löytynyt.

Nimikkotutkimuksessamme kaikilla on ollut oma rooli hyvin selvillä, niin tutkijoilla kuin tutkimusavustajillakin. Jokainen keskittyy määrättyyn asiaan, esimerkiksi nimikkotutkijallamme Eira Suhosella on ollut vastuu tutkimuksen pedagogisesta osiosta (mitä on laatu, mitä hyvä pedagogiikka), kun taas joku muu on vastannut tilastoista, toinen opettajien aineiston analysoinnista, kolmas aivoista, neljäs lääketieteestä jne. Mukana on ollut muun muassa lääke- ja neurotieteen sekä psykoneuroendokrinologian edustajia, kasvatustieteilijöitä, väitöskirjantekijöitä. Erilainen osaaminen on siis saatu jaettua ja jokaisella on tärkeä rooli tutkimustyössä. 

Kuva: Terhi Keto

Välillä yhteinen uimakoulumme on ollut haastavaa. Varsinkin usean eri kotiryhmän opiskelijoiden aikataulutus on ollut erittäin vaikeaa – välillä jopa mahdotonta. Esimerkiksi tutkijatapaamiselle emme löytäneet kaikille sopivaa ajankohtaa. Erityisesti tämä asia aiheutti mielipahaa – onhan nimikkotutkijallamme varsin tärkeä rooli kurssisuorituksessamme. Itse työtehtävien suhteen on ollut ajankäytöllisiä ongelmia. Olemmekin oppineet kantapään kautta, miten aikaa voisi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla. Myös ryhmäkoko on asettanut haasteita matkallemme: Oman mielipiteen esiin tuominen/saaminen isossa ryhmässä voi olla vaikeaa. Emme myöskään vielä tunne toisiamme tarpeeksi hyvin, jotta jokaisen vahvuudet saataisiin käyttöön. Ryhmäkoko on tehtäviin nähden liian iso. Tehtäviä onkin jaettu, mutta mielekäs työnjako ja tehtävien pilkkominen tasapuolisesti on hankalaa.

Tutkimustyössä haasteisiin kuuluu ensinnäkin rahoituksen saaminen sekä meidänkin ryhmällemme lähes ongelmaksi koitunut aikapula. Monitieteellinen, eri mittarein tehtävä tutkimus, vaatii paljon aikaa ja suunnittelua, ja joka ryhmän on toteutettava oma suunnittelu ja ajoittaminen erikseen. Uudenlainen avaus kasvatustieteiden puolella saattaa aiheuttaa hämmennystä, jopa naureskeluakin. Poikkitieteellistä tutkimusta on hankala saada julkaistua. Artikkelin painotus on valittava julkaisun mukaan (esim. Stressinsäätelysysteemi psykoneurologisessa lehdessä, pedagoginen toiminta kasvatustieteellisessä lehdessä). Monitieteellisyyttä ihannoidaan puheissa, mutta sen toteuttaminen on todella haasteellista. Pitää opetella valtavasti oman tieteenalan ulkopuolisia asioita, termejä ja analyysimenetelmiä. Analysointi ym. on vaikeaa ja siihen on tarvittu muiden apua. Psykoneuroendokrinologit ovat aivan yhtä vaikeiden asioiden edessä kuin kasvatustieteilijäkin tulosten analysoinnissa monitieteellisessä viitekehyksessä. Lasten kortisolimittauksissa ei ole lukkoonlyötyjä viitearvoja. On tärkeämpää seurata kortisolituotannon käyttäytymistä eikä niinkään arvoja. 

Kuva: Elisa Vuorinen

Sukellamme syvällä tieteellisessä tutkimuksessa. Oma nimikkotutkimuksemme ei ole vain kasvatustieteellinen vaan poikkitieteellinen. Omaa tutkimussuunnitelmaamme emme uskaltaneet lähestyä kuin kasvatustieteellisesti, vaikka muitakin näkökulmia pohdimme. Itse tutkimussuunnitelman tekeminen, kehitysehdotukset ja vertaispalaute olivat hedelmällisiä. Tutkijoiden antama palaute sai meidät huomaamaan, kuinka helposti omalle työlleen tulee sokeaksi; hartaasti pohditut tutkimuskysymyksemme olivatkin suunnitelmamme kompastuskivi. Itse ideoimme kuvitteelliseen lasten stressitutkimukseen paitsi useamman tutkimusjakson, myös vertailua eri päivähoitomuotojen välillä. Nimikkotutkimusta tarkastellessa eri tehtävänannoin saimme nähdä, kuinka monisyinen asia tutkimuksen teko on. Huomioon otettavien asioiden määrä on suuri ja kaiken tämän hahmottaa vasta työn edetessä.

Myös nimikkotutkijamme tutkimuskysymykset ovat muuttuneet ja tarkentuneet koko ajan, sekä itse nimikkotutkimuksessamme (esiopetusikäiset lapset) että siitä poikineissa jatkotutkimuksissa. Verrokkiryhmääkin harkittiin. Tutkijallamme on ollut PedaSens –interventio-ohjelman kehittäminen toisena tavoitteena tutkimustyön rinnalla, joten laajempaan tutkimukseen ei ollut resursseja. Tutkimuksessa käytetty kortisolimittaus on tutkimusmenetelmänä varsin uusi. Kortisoliarvoissa on paljon päivittäistä vaihtelua, joten voisi olla parempi, mikäli mittausaika olisi pidempi kuin yhden vuorokauden. Mittaus on kuitenkin työläs ja kallis toteuttaa, joten tutkimuksessa päädyttiin yhden päivän mittauksiin. Tulevaisuudessa aihetta mahdollisesti tutkittaessa kortisolitasojen pitkäaikaisempaa vaihtelua on mahdollista tutkia myös hiusnäytteestä. 

Kuva: tuhat.helsinki.fi

Nimikkotutkijamme Eira Suhosen tapaaminen oli voimaannuttava kokemus. Se myös muutti käsitystämme tutkijuudesta – tutkija onkin tavallinen ihminen, joka painii samojen asioiden, esimerkiksi riittämättömyyden tunteen kanssa kuin me opiskelijatkin.  Mittavan uran tutkijana tehnytkin voi ajatella, ettei ole ehtinyt saada tarpeeksi aikaan tai paneutua asioihin tarpeeksi syvällisesti. Oli myös lohdullista kuulla, ettei tarvitse jäädä jumiin siihen minkä itse osaa; poikkitieteellisyys ja osa-alueittain vastuun jakaminen voi olla rikkaus ja yhden ihmisen ei ole tarkoituskaan osata kaikkea alusta loppuun yksin. Koimme voimakkaan kokemuksen “kuilun kaventumisesta”: tutkimuksen teko ei tunnu enää niin kaukaiselta ja tavoittamattomissa olevalta asialta. Kyllä mekin vielä opimme uimaan!

Nimikkotutkijamme on tutkinut erilaisia varhaiskasvatukseen liittyviä ilmiöitä ja aiheita jo vuosikymmenen ajan. Hän on muun muassa tutkinut erityistä tukea tarvitsevan taaperon sopeutumista päiväkotiryhmään ja ollut mukana tekemässä kahta eri tutkimusta liittyen lasten stressiin. Hän on mm. lastentarhanopettaja, erityislastentarhanopettaja, laaja-alainen erityisopettaja, erityispedagogi, tohtori.  

Kuten otsikkomme kertoo, altaan syvässä päässä olemme edelleen. Räpistelemme yhdessä tällä kurssilla – nyt jo melko toiveikkaina. Välillä vettä haukkoessa on osalle ryhmässämme tullut jo epätoivon tai ahdistuksen tunteita. Vaikka oman ajattelun kehittäminen on upea ja tavoittelemisen arvoinen asia, on ohjeistuksen väljyydestä tullut myös tulkintaeroja ja epäselvyyksiä tehtäviin liittyen. Kun palaamme tarkastelemaan kurssin tavoitteita ja piilotavoitteita, huomaamme kuitenkin edistyneemme huomattavasti kurssin aikana. Kun palaamme ensimmäisen oppimistehtävän tunnelmiin, muistamme, kuinka tavoitteet vaikuttivat hankalilta ja korkealentoisilta. Nyt huomaamme jo lähentyneemme niitä suurin harppauksin. Huomiomme onkin ehkä ollut väärässä paikassa. Ponnistelumme pinnalla pysymiseksi alkaa pian muuttua uimataidoksi.

Mut  näät pintaakin syvemmälle,  viet mukaan, saat minut uskaltamaan sun kaa,

Niin vaarallisesti en oo koskaan  sukeltanut.”

Kuva: Peter Weissenberg Photography

Aliisa Haljoki, Terhi Keto, Jonna Kettukangas, Jutta Kivijärvi, Laura Kovalainen, Nina Pauloaho, Meri-Tuuli Roimola, Henni Tukiainen, Elisa Vuorinen

 

 

Lähteet:

  • Nina Sajaniemi, Eira Suhonen, Elina Kontu, Pekka Rantanen, Harri Lindholm, Sirpa Hyttinen & Ari Hirvonen (2011) Children’s cortisol patterns and the quality of the early learning environment, European Early Childhood Education Research Journal, 19:1, 45-62.
  • https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20030/erityist.pdf
  • http://elektra.helsinki.fi/se/p/0355-1067/49/3/lastenst.pdf

Hei ryhmä 14!

Tekstinne alussa olleet suorat lainaukset ryhmäläistenne odotuksista yliopisto-opiskelusta toivat hyvin esiin sen, kuinka moninaista opiskeleminen yliopistossa on, mikäli odotuksenne toteutuvat. Olisi ollut mukava vielä lukea, onko tiiminä työskenteleminen ja yhdessä asioihin perehtyminen teille jo tuttu tapa työskennellä esim. lukioajoilta ja jos on, millaisia kokemuksia siitä on teille kertynyt.
Kirjoititte napakat tekstit kasvatustieteellisestä tutkimuksesta ja siten onnistuitte pitämään tekstinne kohtuullisen mittaisena. Silti sen lukemiseen meni minulla kauan aikaa, koska etenkin kasvatustieteellisen tutkimuksen vaikutuksia käsittelevä kappale eteni uudessa virkkeessä uuteen asiaan ja jäin pohdiskelemaan vielä edellistä virkettä. Ajatuksia herättävää tekstiä siis!

Tuula/Ryhmä 10