Tekijä: Deleted User

 

Oivaltamisen iloa

On mielenkiintoista, kuinka sitä luulee opiskelevansa mitä vaan, mutta lopulta oivaltaa opiskelevansa asiaa. Tai oikeastaan oppii puhumaan yllättäen uutta kieltä. Niin kävi meille, me nimittäin opimme puhumaan Juutia.

Tutkijatentti on nyt takana, ja olemme kaikki melko hämmentyneitä siitä, kuinka lopulta niin monet palaset kurssista loksahtivat paikoilleen. Tutkijatentti ei ollutkaan pelottavan kuumottava tilanne, vaan ennen kaikkea antoisa keskustelu, joka loi hienon yhteyden opiskelijoiden sekä tutkijoiden välille. Tentissä tuntui, kuin ymmärtäisi tutkijan sanoja aiempaa paremmin, kuin hiljaisen sopimuksen voimin. Oli mielenkiintoista, kuinka työskentely oman nimikkotutkijan tutkimuksen parissa näkyi laajempana ymmärryksenä käsiteltävästä aiheesta.

 

 

 

Otettamme keskustelusta luonnehdittiin kriittiseksi varjoryhmämme toimesta. Toisaalta kyseinen ryhmä myös ihmetteli, että miksi emme lähteneet eräässä kohdassa haastamaan tutkijaamme, vaikka hänellä oli kärkäs mielipide tietystä asiasta. Olisimme ehkä lähteneet ennen, mutta emme enää. Olimme sisäistäneet jotain tärkeää. Jotakin sellaista, jonka jokainen meistä varmasti pyrkii huomioimaan tulevaisuuden opetuksessa; nyt kaipasimme vain lisää vinkkejä tulevaan käytännön työhön, ja kuinka hyödyntää fenomenologiaa (tai kokemuksellisuutta/elämysmaailmaa) ympäristöopin opetuksessa sekä muissa oppiaineissa sen ollessa mielekästä.

 

(Vakavasti) tarttuva tutkimus

Juutin tutkimus uudelleenanalysoi Vosniadoun ja Brewerin arvostettua tutkimusta fenomenologiselta kannalta. Tutkimus käsitteli lasten käsitteellistä muutosta ja heidän käsitystään maasta. Juuti haastaa tutkijoiden lapsille asettamat kysymykset ja heidän tulkintansa lasten vastauksista. Juutin mukaan kysymyksillä on johdateltu lapsia ajattelemaan maata kappaleena. Myös lasten vastaukset kertovat Juutin mukaan muista mahdollisista maan muodoista kuin mitä Vosniadou ja Brewer arvioivat. Juutin motivaatio artikkelin kirjoittamiseen on ollut hänen oma kokemuksensa tutkijoiden kyseenalaisista tulkinnoista koskien lapsien vastauksia. (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018).

 

On tutkimuksia, joihin viitataan, ja jotka jäävät elämään. (Kalle Juuti, tutkijatentti 14.11.2018)

Kyseinen tutkimus ja Juutin analyysi ovat toden totta jääneet elämään meissä. Tutkimuksen sanoma on juurtunut melko syvälle ajatteluun. Tentissä huomasi hyvin, kuinka istuimme Juutin ympärillä kuin saarnaajaa kuunnellen. Ehkä varjoryhmän kommentit osuivatkin oikeaan. Olisimmeko voineet esittää vielä kriittisempiä kysymyksiä ja kyseenalaistaa Juutin vastauksia enemmän?

Opetussuunnitelman oppimiskäsityksen muutos kohti sisäistävää oppimista saa tukea tästä tutkimuksesta. OPSiin peilaten tutkimus edustaa tämän hetken muutosta, ja siksi onkin mielenkiintoista nähdä, pääseekö fenomenologinen pohdinta suuremmin parrasvaloihin nykyisen OPSin vakiintumisen myötä.

Koemme, että tutkimukseen perehtymisen johdosta opetuksen suunnittelusta tulee mielikuvituksellisempaa ja idearikkaampaa. Lisäksi rajojen rikkominen tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin mahdollisuudelta, eikä se myöskään enää pelota tai kummastuta, niin kuin se on joskus aikaisemmin saattanut tehdä.

Vosniadoun ja Brewerin alkuperäiseen tutkimukseen löytyy google scholarista lähes kaksi tuhatta viittausta (google scholar, 2018). Sen lisäksi, että Juuti totesi meille toisten tutkimusten jäävän elämään, hän sanoi, että jotkin tutkimukset vain unohtuvat helpommin, viitaten myös oman tutkimuksensa vaikutuksiin. (Juuti, Tutkijatentti 14.11.2018) Toiveemme on, että Juuti tietäisi kuitenkin vaikuttaneensa meihin suuresti. Olemme ensimmäisestä blogitekstistämme, tai itse asiassa jo lööpin valinnastamme asti olleet taipuvaisia kriittiseen asioihin suhtautumiseen. Lööpin perusteella ajattelimme perehtyvämme lähdekritiikkiin – se päätelmä meni pieleen…  Kriittinen tulkinta aiemmin tehdystä tutkimuksesta on tuonut meille näkyväksi tieteen tärkeitä periaatteita. Vaikka Juutin tutkimus ja analyysi avasi meille selkeästi fenomenologian perusperiaatteita, emme ennen tutkijatapaamista kunnolla ymmärtäneet hänen tutkimuksensa syvintä ydintä.

 

Conceptual change á la group 5

Kun käsitteellinen muutos on meissä jo tapahtunut, oli vaikea nähdä tieteen opetuksen kompastuskivet. Käsityskyky ei lapsella välttämättä riitä tietyn tieteellisen mallin ymmärtämiseen, jos se on (niin kuin yleensä onkin) ristiriidassa lapsen kokemusmaailman kanssa. Mekin aikanaan opimme uskomaan, että maa on pyöreä ja se kiertää aurinkoa, vaikka tämä kokemuksiemme mukaan olikin aivan absurdi väite. Ajatella nyt Kopernikus, Struven ketju ja niin edelleen. Olemme useaan otteeseen pohtineet sitä, onko tarpeellista opettaa pienelle lapselle mallia, joka on niin suuressa ristiriidassa kokemusmaailman kanssa. Onhan se vähän vanhemmallekin yksilölle haastavaa hahmotettavaa. “Miksi oletetaan pallon muoto? Kaikki on lapselle yhtä ufoa”, tokaisee Juutikin tentissämme.

 

 

 

Kyllä, me ymmärrämme maan olevan (melko) pyöreä, mutta ymmärrämme myös aurinkokuntamme opetuksessa käytettävien mallinnuksien mittasuhteiden olevan aivan pielessä. Rusasen ja kumppanien mukaan lapsen tai meidän tapauksessamme oppijan altistuessa opetukselle, johtaa käsitteellinen muutos monessa tapauksessa ns. synteettiseen malliin, joka on ristiriidassa tieteelliseen teoriaan suhteessa. (Rusanen, Koponen ja Lappi 2014, s. 20).

Kun ajan henki on resurssien kannalta se, että kaikesta on karsittu, tutkimus voisi osoittaa ja tukea oppiainesisältöjen priorisoinnissa. Miksi käyttää aikaa sellaisen mallinnuksen ulkoa opetteluun, jonka oppilas sisältäisi paremmin myöhemmällä iällä? Tätä aikaa kun ei ole kaikkiin oppiaineisiin sisällytetty riittävästi kuitenkaan. Voisiko esimerkiksi ympäristöopin ensimmäisten opetusvuosien oppisisällöistä tiputtaa koko maailmankaikkeuden käsittelyn pois? Olisiko hedelmällisempää käsitellä niitä oppilaan lähellä olevia jokapäiväiseen elämään linkittyviä ilmiöitä (esimerkiksi sää, kestävä kehitys, kierrätys…) joiden sisäistäminen on sekä mahdollista, että yhteiskunnan kannalta merkittävämpää?

Myös maan muodon hahmottaminen voisi olla lähiympäristön tutkimista, kartanlukutaitoa ja jopa suunnistusta monialaisena kokonaisuutena.

Kouluissamme pyritään aktiivisesti pääsemään irti ulkoa opettelusta muissakin aihealueissa, kuten historiassa, siispä pitäisi myös huomioida valmiiden mallien “syöttäminen” mm. ympäristöopissa.

Uskomme tulevina opettajina luonnollisesti tieteen opetukseen ja haluamme opettaa esimerkiksi maantietoa ja biologiaa: tutkittuja tosiasioita. Nyt olemme kuitenkin Juutin tutkimuksen kautta ymmärtäneet oppimisen kannalta mahdottoman kuilun suhteessa kokemusmaailmaan. Opetamme opetussuunnitelman mukaan 3-6 luokkalaisia hahmottamaan omaa ympäristöään ja koko maailmaa (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, s. 241) tietäen, että kaikki eivät ole valmiita todelliseen käsitteelliseen muutokseen. Toimimmeko tästä kurssista oppimaamme uskomalla ja silti opetussuunnitelmaan luottamalla ikään kuin synteettisen mallin mukaan? Ainakin me nyt ymmärrämme käsitteellisen muutoksen, kokemusmaailman ja mallinnetun maailman aiheuttamat komplikaatiot opettamisessa ja oppimisessa.

 

Mitä möröille kuuluu?

”Nykyinen koulutuksen taso – puhutaanpa sitten opettajan koulutuksesta tai peruskoulusta – on saavutettu kriittisen ajattelun ja tarvittavan muutoksen kautta. Jatkamalla tätä ajattelumallia voimme saavuttaa jotakin vielä hienompaa ja edistyksellisempää. Odotamme innolla, että saamme olla osa tätä jatkuvaa kehitystä”, näin kirjoitimme ensimmäisessä blogitekstissä ajatuksistamme nykyisestä ja tulevasta.

Alussa keskuudessamme vallitsi pikkuinen kauhu tutkimuksesta, ja siitä, miten sitä voi ymmärtää. Saadessamme teoreettisen tutkimuksen, jäi ilmaan huoli: “miten on muiden tutkimustapojen laita?” Saimme kurssilla kuitenkin kuulla monen muun ryhmän hienoja esityksiä omista nimikkotutkimuksistaan, ja ne avarsivat mieltämme. Tieto on lisääntynyt, tuska ei. Lisäksi monet asiat eivät tunnu enää niin suurilta möröiltä kuin juuri opintojen alussa. Odotuksemme eivät ole juuri muuttuneet sitten ensimmäisen blogikirjoituksen, ja haluamme jatkaa siinä mainittua ajattelumallia edelleen.

Kiitos kaikille kurssista!

 

Lähteet:

 

Piirroksen kuvat maasta: https://pixabay.com/en/landscape-summer-fields-meadow-666927

https://pixabay.com/en/sun-planet-solar-system-cosmos-1506019

Kalle Juuti, tutkijatapaaminen 2.10.2018

Kalle Juuti, tutkijatentti 14.11.2018

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014

google scholar, 2018

Käsitteellinen muutos ja sen mallit: Anna-Mari Rusanen, Ismo T. Koponen ja Otto Lappi

Helsinki: Helsingin Yliopisto 2014

 

Ryhmä 5: Noora Särösalmi, Niina Fernström, Marika Tapani, Aki Tervonen, Elisa Tikka, Iikka koski, Juuso Ratinen ja Olli Aksela

ONNISTUNUT TUTKIJATENTTI

Stressi on ollut meille keskeinen teema läpi kurssin – käsitteleehän jo nimikkotutkimuksemme stressiä. Stressiä ehdimme myös kokea varsinkin kurssin alkupuolella, kun emme olleet täysin tietoisia meihin kohdistuvista odotuksista. Tutkijatentti sen sijaan ei meitä stressannut.

Kokonaisuudessaan tutkijatentti onnistui erittäin hyvin ja oli positiivinen oppimiskokemuksena. Tilanne ei jännittänyt, koska olimme kaikki tilanteessa yhdessä , ja olimme valmistautuneet tilanteeseen suunnitelmallisesti. Olimme myös saaneet tavata tutkijamme, Eira Suhosen, jo pariin otteeseen, minkä ansiosta odotimme tutkijatenttiä enemmän innoissamme, kuin pelonsekaisin tuntein.

Tutkijatentti pysyi hyvin koossa, luotuamme etukäteen rungon, jonka pohjalta puheenjohtajamme Terhi jakoi puheenvuorot. Vahvuutemme ryhmänä on ollut se, että jokainen ryhmän jäsen on saanut olla äänessä niin tutkijatentissä kuin muissakin esityksissä kurssin aikana. Jokaisen ääni ja mielipide on ollut kuultavissa ryhmän tuotoksissa. Tutkijatentin jälkeen saimme varjoryhmältä paljon positiivista palautetta toiminnastamme ja kysymyksistämme. Erityisesti saimme hyvää palautetta spontaaneista kysymyksistä, jotka kumpusivat keskustelun myötä. Myös perehtyneisyytemme tuotti kiitosta.

KIMURANTTI KORTISOLI

Kyseenalaistimme nimikkotutkijamme Eira Suhosen tutkimuksen moneltakin kantilta. Suhonen myönsi esimerkiksi, että päiväkotilasten stressitutkimus ei varsinaisesti vastaa kysymykseen lasten stressistä, sillä kortisolitasoa ei voida suoraan tulkita stressin merkiksi. Kortisolin mittaus on ongelmallista myös siksi, ettei kortisolin viitearvoja ole määritelty. Kortisolin tuotannon on todettu olevan yksilöllistä eikä ihannetasoa siten ole olemassa. Aihe sai ryhmämme pohtimaan, mikä onkaan stressin todellinen olemus; kehossa tapahtuva fyysinen reaktio vai henkilökohtainen tunne? Kuinka stressiä voisi siis luotettavasti mitata ihmisen ollessa psykofyysinen kokonaisuus?

Päiväkotilasten kortisolitutkimuksessa kortisolia mitattiin vain yhtenä päivänä, mutta Suhosen mukaan yhden päivän mittaus oli kuitenkin perusteltua, sillä kortisolitaso mitattiin viisi kertaa kyseisen päivän aikana, eikä tutkimusta toteutettu maanantai- tai perjantaipäivänä missään päiväkodissa. Tällä pyrittiin siihen, että tutkimus tapahtuisi mahdollisimman tavallisena, rutiininomaisena päivänä.

RAKENTAVAA KRITIIKKIÄ

Omassa tutkimussuunnitelmassamme kurssin alussa lähdimme näkökulmasta, jossa vertailtiin lasten koettua stressiä eri päivähoitomuotojen välillä ja pohdimmekin, miksi oma tutkijamme oli tutkinut vain yhdessä päivähoitomuodossa (päiväkoti) olevien lasten stressiä. Suhonen myönsi itse ajatelleensa samaa asiaa, mutta kertoi resurssien rajoittaneen tutkimusnäkökulmaa. Kansainvälisissä tutkimuksissa tämänkaltaista vertailua on kuitenkin tehty. Kansainvälinen tutkimus lasten koetusta stressistä ei välttämättä kuitenkaan ole vertailukelpoista suomalaise tutkimuksen kanssa, sillä lastenhoidon taso vaihtelee paljon eri maiden välillä. Lisäksi eri maiden lailliset vaatimukset esimerkiksi hoitohenkilökunnan koulutukselle vaihtelevat.

Suhonen kertoi meille, että lupien saaminen lasten kanssa on vaikeampaa kuin aikuisia koskevaa tutkimusta tehdessä.. Suhosen mukaan vain alle puolet tavoitetuista perheistä antoi tutkimusluvan. Onko tämä tutkimukseen valikoitunut joukko siis todella yhtä kirjava kuin ns. perusjoukko, vai ovatko tutkimukseen lähteneet mukaan esimerkiksi vain tutkimusta arvostavat, korkeakoulutetut vanhemmat?

Pohdimme tutkijatentissä esimerkiksi tutkimuksen yleistettävyyttä, ottaen huomioon, että tutkimus on toteutettu ainoastaan pk-seudulla. Lisäksi tiedustelimme, kuinka on varmistuttu siitä, että eri havainnoitsijat ja varhaiskasvattajat arvioivat esimerkiksi oppimisympäristöä ja lasten leikkikäyttäytymistä yhteneväisesti. Kysyimme myös, voidaanko vanhempien mittaukseen luottaa, erityisesti siihen, että he ovat kirjanneet näytteidenotot lomakkeisiin oikein. Lisäksi ihmettelimme, millä perusteella tutkimukseen valittiin niin laaja kirjo erilaisia lomakkeita tiedonkeruumenetelminä (yllä mainittujen lisäksi mm. aikuisten ja lasten sitoutuneisuus, käyttäytymisen ja tunteiden arviointiasteikko) ja miksi näin monen lomakkeen käyttö oli olennaista.

Suhonen myönsi, että tutkimuksessa käytettävien lomakkaiden runsas määrä vähentää tutkimukseen osallistujien määrää, mutta toisaalta lomakekirjo tarjoaa enemmän tietoa tutkijoille. Suhosen mukaan näiden kahden tarpeen välillä onkin löydettävä itselle sopiva tutkimustapa – kortisolitutkimuksessa lomakkeista saatava tiedon määrä päätettiin maksimoida vastaamiskadonkin uhalla.

Tentin lopuksi keskustelimme aiheesta mitä tekisit toisin? Tutkijamme vastasi, että tulevissa tutkimuksissa hän suorittaisi kortisolimittaukset useampana päivänä. Esimerkiksi 3-5 päivänä otetut tulokset antaisivat optimaalisempia tuloksia kuin vain yhtenä päivänä otetut. Lisäksi hän ottaisi huomioon lasten sosioekonomiset taustat, millä saataisiin kattavampi kuva lasten tämän hetkisestä tilanteesta. Nämä asiat tutkijaryhmä onkin ottanut jatkotutkimuksissaan huomioon. Kyseisen nimikkotutkimuksemme jälkeen stressiin liittyviä tutkimuksia  onkin toteutettu mittaamalla kortisolin lisäksi myös alfa-amylaasientsyymiä, joka liittyy olennaisesti ihmisen stressinsäätelyjärjestelmään. Suhosen mukaan alfa-amylaasi kuvastaakin stressiä kortisolia tarkemmin.

KTT-päiväkoti: Eiran eskarit

 

KAIKENIKÄISET KOKEVAT STRESSIÄ

Lapset kokevat stressiä siinä missä aikuisetkin. Keskeinen ero näkyy siinä, että lapset eivät kykene säätelemään stressiään yhtä hyvin kuin aikuiset. Tämän takia oppimisympäristön laadulla ja kasvattajien ammattitaidolla on tärkeä merkitys lasten kehittymiselle. Tutkimuksessamme onkin havaittu, että laadukas oppimisympäristö ja korkeasti koulutettu henkilökunta vaikuttavat koettuun stressiin positiivisesti.

Olemme tunteneet itsemme ajoittain tällä kurssilla kuin pieniksi päiväkotilapsiksi, jotka pyristelevät eteenpäin uusien tilanteiden ja tehtävien aiheuttaman stressin parissa. Tutkijamme Eira Suhonen on kuitenkin valanut meihin uskoa ja kannustanut eteenpäin. Olemme myös oppineet häneltä, että kaikkea ei tarvitse osata eikä tietää itse – aina voi kysyä apua muilta ryhmän jäseniltä. Tutkijatkin ovat aivan tavallisia ihmisiä, eivätkä pölyisiä ja arkitodellisuudesta vieraantuneita vanhoja einsteineja. Oppimisympäristön laatu on vaikuttanut myös meidän kokemaamme stressiin: tieto onkin ollut koko ajan ikätasoisesti saatavilla ja tähän oivallukseen meidät lempeästi ohjasi korkeakoulutettu henkilökunta.

Käsittelemässämme tutkimuksessa kortisolitasoja mitattiin sylkinäytteillä, sillä tämä on Suhosen mukaan eettisin tapa lasten kortisolimittaukseen verrattuna esimerkiksi veri- tai virtsanäytteisiin. Suhosen mukaan myöhemmin on käytetty myös hiusnäytteitä, joista saa dataa pitkäaikaisstressistä. Aivan ensimmäisessä oppimistehtävässämme tällä kurssilla pohdimme itsekin kortisolimittausta yhtenä vaihtoehtona stressihormonin mittaamiseen. Omat kortisolikäyrämme saattoivat olla hieman poikkeavanlaisia tässä vaiheessa kurssia.

 

TEMPERAMENTTI STRESSIN SELITTÄJÄNÄ 

Suhonen on tutkimusryhmänsä kanssa saanut myöhemmässä tutkimuksessaan selville temperamentin olevan ympäristötekijöitä merkittävämpi muuttuja stressiä tutkittaessa. Esimerkiksi  ujot, hiljaiset ja vetäytyvät lapset kokevat usein enemmän stressiä kuin rohkeammat lapset. Toisaalta vilkkaatkin lapset tuntevat stressiä, kunkokevat riittämättömyyden tunnetta heihin kohdistuvista odotuksista.

Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus. Kuten Martti Hellströmkin on sanonut: yksikään lapsi ei ole pyytänyt temperamenttiaan, joka hänelle on suotu. Opettajan rooli lasten erilaisten temperamenttien ja kehittymättömän stressin säätelyn tukijana on merkittävä. Opettajien ja kasvattajien on hyvä tiedostaa tämä, jotta jokaisella lapsella olisi turvallinen olo oppimisympäristössään.

Myös omassa ryhmätyöskentelyssämme on näkynyt erilaisten temperamenttien erot. Osa ryhmästämme on kokenut kurssin erittäin stressaavana, kun taas osa on niin sanottuja rauhallisia ja hitaita hämäläisiä ja osa siltä väliltä. Ylipäätään koettu stressi on vähentynyt kurssin edetessä, odotusten selkiytyessä ja tietotaidon karttuessa.

KURSSIN TAVOITTEET SAAVUTETTU 

Kurssin edetessä ryhmätyötaitomme ovat kehittyneet. Loppua kohden hiuksista vetäminen ja nimittely ovat vähentyneet huomattavasti.  Mustelmat ja hampaanjäljetkin ovat jo alkaneet haalenemaan. Emme enää ihan joka kerta lähde itkua pidätellen ryhmätapaamisista. Versoa ja aikuisen apua välienselvittelyyn ei enää tarvita. Vastuunjako ja jakautuminen pienempiin ryhmiin on toiminut ryhmässä hyvin ryhmämme sisällä koetusta stressistä huolimatta. Kaikki ovat osallistuneet työskentelyyn ja tapaamisiin mahdollisuuksien mukaan, vaikka aikataulujen yhteen sovittaminen onkin tuntunut välillä hankalalta.

Keskusteluissamme on ollut tervettä kriittisyyttä, eikä ketään ole suljettu kaappiin erimielisyyksien johdosta. Kritiikkiä osataan ottaa vastaan ja antaa rakentavasti ja yhdessä pohdiskellen. Avoimista ja välillä hankalistakin tehtävänannoista huolimatta olemme onnistuneet löytämään tehtävistä punaisen langan ja saaneet rajattua ne hallittavaan muotoon. Mielestämme tämän kaltainen kurssi yliopisto-opintojen alkuvaiheessa on ollut oikein hyvä ja tehokas orientoituminen ryhmätyöskentelyyn, vaikkei se aivan heti siltä tuntunutkaan. Näitä taitoja tulemme tarvitsemaan varmasti läpi opintojen ja myös myöhemmin elämässä. Tutustuimme moniin tutkimuksen vaiheisiin ja opimme, että tutkimuksen teko on erittäin aikaa vievää ja työlästä vaikkakin palkitsevaa ja uutta tiedonjanoa synnyttävää.

Aluksi kipuilimme löyhien ohjeiden ja epäselvien tavoitteiden  kanssa. Koimme stressiä ja riittämättömyyden tunteita. Tuntui, että meiltä vaadittiin sellaisia asioita, joihin osaamisemme ei vielä niin varhaisessa vaiheessa riittänyt. Ymmärrettyämme kurssin tavoitteet ja palautteesta oppimisen tärkeyden, pystyimme mielestämme vastaamaan tehtävänantoihin entistä paremmin. Harmiksemme huomasimme, etteivät kaikki ryhmät saaneet välitöntä palautetta esimerkiksi tutkimussuunnitelmistaan. Tämä olisi ollut tärkeää, sillä itse pystyimme juurikin tämän saamamme palautteen pohjalta kehittymään ja viemään seuraavia tehtäviämme oikeaan suuntaan.

TOUKISTA PERHOSIKSI 

Tunnemme nyt olevamme osana tiedeyhteisöä, vaikka ihan opintojen alussa se tuntuikin todella absurdilta ajatukselta. Tutkijamme tapaaminen pienensi kuilua meidän mitättömien maan matosten ja korkea-arvoisten tutkijoiden välillä. Kaikkien ryhmäläistemme mielikuvat tyypillisistä tutkijoista romuttuivat, kun eteemme istahtikin lämminhenkinen ja hymyilevä Eira Suhonen. Riittämättömyyden tunteemme vähenivät Eiran kertoessa, että edes tutkija itse ei ole aina täysin perillä aivan kaikista tutkimuksen osa-alueista. Ymmärsimme, että myös tutkijat ovat vain ihmisiä, mikä on madaltanut kynnystämme ottaa yhteyttä tiedeyhteisön tutkijoihin.

Ryhmämme tavoitteena kurssin alussa oli oppia ymmärtämään kasvatus- ja poikkitieteellistä tutkimusta. Mielestämme olemme onnistuneet tehtävässä niin hyvin kuin mahdollista. Muun muassa tutkimuksen oikeaoppinen rakentaminen ja erilaiset käsitteet ovat tulleet tutummiksi, ja ajatus kanditutkielman tai gradun tekemisestä ei tunnu enää niin suurelta ja pelottavalta.

LÄHTEKÄÄMME MAAILMALLE

Tutkijatentin jälkeen fiiliksemme ovat hyvät ja helpottuneet. Pyllistettyämme vielä viimeisen päiväkotiaskartelumme, on meidän aika jättää tuttu ja turvallinen kotisatamamme. Aiemmin alustamme mahtavasti ja lempeästi luotsannut Eira Suhonen sekä kapteenit Antti Rajala ja Juho Honkasilta saavat nyt jäädä, kun suuntaamme tutkimuksen merille keskenämme, kohti uusia satamia ja uusia tutkimuksia. Laiva on valmiina lähtöön.

 

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa,  

nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. 

 Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin,  

teille laulamme nyt näkemiin.  

 ♥ JUHO ja ANTTI ♥  

 

Toivoo ryhmä 15: Aliisa Haljoki, Terhi Keto, Jonna Kettukangas, Jutta Kivijärvi, Laura Kovalainen, Nina Pauloaho, Meri-Tuuli Roimola, Henni Tukiainen, Elisa Vuorinen

 

https://youtu.be/PEb1t0JsLEA

LÄHTEET

Nina Sajaniemi, Eira Suhonen, Elina Kontu, Pekka Rantanen, Harri Lindholm, Sirpa Hyttinen & Ari Hirvonen (2011): Children’s cortisol patterns and the quality of the early learning environment

Palaverikuva: https://www.muutospolku.fi/blogi/tehokkaat-palaverit/

Eiran kuva: tuhat.helsinki.fi

Eiran eskarit –kuva: ryhmäläisten kotialbumit

Tutkijatonttu: Terhi Keto

Perhoskuva: http://mistametulemme.blogspot.com/2018/03/58-metamorfoosi-evoluution-umpikuja.html

https://youtu.be/PEb1t0JsLEA 

Moikka kaikille näin viimeisen blogitekstin merkeissä!

Kohti tutkivaa työtapaa -kurssin loppuhuipennuksena meitä odotti tutkijatentti, jota varten olimme kurssin ajan työskennelleet. Pääsimme aloittamaan tutkijatentin aikataulusta jäljessä, sillä tutkijamme Jaakko Hilppö oli erehtynyt aikatauluvirheen vuoksi väärään osoitteeseen suorittamaan uransa seuraavaa tutkimusta. Tämä annettakoon anteeksi. Kyseisen myöhästymisen vuoksi ryhmältämme jäi varjoryhmäkokemus sivu suun, mutta Jaakon inhimillinen virhe myös rentoutti ryhmäämme ja antoi meille lisäaikaa valmistautua.

Ennen tenttiä ryhmäämme jännitti, olimmeko löytäneet Jaakon meille aiemmassa tutkijatapaamisessa vihjaamat kritiikin kohteet. Mietimme olivatko kysymyksemme tarpeeksi monipuolisia ja hyvin perusteltuja, kuinka hyvin olimme omaksuneet tutkimuksen pääkohdat sekä “failure”-käsitteen monipuolisuuden. Jännitys kuitenkin hälveni Jaakon saavuttua Minervaan ja hän hänen tarjottuaan meille kahvit anteeksipyynnön eleenä.

 

Tutkijatentissä saamamme vastaukset olivat osittain hyvin perusteltuja ja Jaakko tiedosti esiin nostamamme ongelmat. Kritisoimme muun muassa tutkimuksessa käytettyä pientä otantaa, jota Jaakko perusteli enemmänkin oman näkemyksensä perusteella. Hän kommentoi tutkittavien työskennelleen yhdessä ryhmänä, vaikka analyysissä käsitellään vain yksittäisiä oppilaita. Ryhmämme mielestä kaikki vastaukset perusteluineen eivät aina olleet kysymystemme kannalta relevantteja. Kokonaisuutena tutkijatentti kuitenkin antoi vastauksia pohtimiimme kysymyksiin ja vahvistusta omasta osaamisestamme tutkimusta koskien.Oli helpottavaa huomata, että olimme onnistuneet löytämään tärkeitä kritiikin kohteita.

Varjoryhmän kommentit peilasivat omia kokemuksiamme tutkijatentistä ja palaute oli kauttaaltaan positiivista. He olivat selkeästi vakuuttuneita osaamisestamme, aikataulutuksemme toimivuudesta sekä ryhmämme sisäisen tehtävänjaon onnistumisesta. Myös Jaakko antoi meille hyvän palautteen eikä keksinyt kyseisestä tilaisuudesta kritisoitavaa. Hän mainitsi kuitenkin jatkoa ajatellen lähteisiin perustuvan argumentoinnin tärkeyden tieteellisessä keskustelussa. Kiitos Jake gradu vinkeistä! 🙂

 

Näin kurssin loppupuolella on kiinnostavaa palata kurssin alkutunnelmiin. Kuten ensimmäisessä blogikirjoituksessa ennustimme, olemme työskennelleet pääosin ryhmänä koko kurssin ajan. Opettajat ovat kuitenkin olleet tärkeä osa kurssia ja luoneet kurssille rungon. Ryhmätyöskentelyn ansiosta olemmekin oppineet toimimaan erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa ryhmissä. Kurssin alettua jo ensimmäisessä periodissa ihmiset eivät vielä tunteneet toisiaan. Tämän vuoksi ryhmäpainotteinen opiskelutapa on ollut toimiva ja yhteishenkeä kasvattava. Kymmenen hengen ryhmä on aika suuri toimiakseen näppärästi, mutta olemme paikoin jakaneet ryhmän pienempiin porukoihin tehtävien mukaan. Tämä työskentelytapa on osoittautunut tehokkaaksi. Kurssi onkin opettanut kaiken lisäksi myös vuorovaikutustaitoja.

 

Ensimmäisessä blogitekstissä pohdimme myös, että jokaisen on kannettava vastuu omasta opiskelustaan. Tämänkin kurssin projekteissa jokaisen on täytynyt olla perehtynyt tutkimukseen ja muihin materiaaleihin kantaakseen vastuun omasta oppimisesta ja ryhmän toiminnan onnistumisesta. Mielestämme ryhmässämme jokainen on sisäistänyt tämän ajatuksen ja juuri sen takia työskentelymme on ollut tehokasta ja yhteistyö on sujunut hyvin. Kurssin myötä olemme huomanneet, että yhdessä olemme vahvempia kuin yksinään! Ketään ei ole jätetty oman onnensa nojaan, vaan olemme olleet samassa pulkassa vetämässä toisiamme eteenpäin.

Aavistelimme, että tulemme oppimaan lisää tutkivasta oppimisesta, tutkimuksen tekemisestä sekä tutkimuksen tarkastelusta kriittisesti. Olemmekin nyt pari kuukautta myöhemmin tietoisempia kyseisistä asioista ja monet tutkimuksen teon käsitteet ovat tulleet tutuiksi mm. Tutkimuksen voimasanat-kirjan ansiosta. Kirjan kappaleista otimme tukea uusien oppimistehtävien kohtaamiseen. Tieteellisen tutkimuksen lukeminen on esimerkiksi helpottunut huomattavasti. Olemme myös saaneet lisää varmuutta tulevia yliopisto-opiskeluja kohtaan. Pidämme kurssia kiinnostavana ja haastavana aloituksena opiskeluillemme.

Tutustuessa toisiimme huomasimme, että olimme kaikki valinneet aiheen henkilökohtaisten kokemusten perusteella. Päätimmekin yhdessä, että tällä kurssilla mokailu on sallittua. Tämän pohjalta olikin rentoa lähteä yhteiselle matkalle.  

Aiheenamme ollut tutkimus oli toteutettu FUSE-studiossa, joka on eräänlainen vaihtoehtoinen oppimisympäristö. FUSE-studio rakentuu viiden periaatteen varaan. Näihin lukeutuu epäonnistumisen määrittely vain uutena yrityksenä, oppilaan oman valinnan mahdollisuus, oppilaiden intressien pohjalta toimiminen, tiedon kumuloitumisen merkitys sekä liian muodollisten tehtävänantojen minimointi. Edellä mainittuja periaatteita toivommekin voivamme hyödyntää tulevaisuudessa omassa työssämme opettajina, vaikka konkreettista FUSE-studiota ei olisi käytettävissämme.   

FUSE-studiossa oppilaat saivat tehdä tehtäviä oman mielenkiintonsa mukaisesti ja heillä oli mahdollisuus myös vaihtaa tehtävää, jos innostus lopahti kesken työn. Pohdimmekin kasvatuksellisesta näkökulmasta, kuinka hyvin tämä on sovellettavissa koulumaailmaan ja opetukseen FUSE-studion ulkopuolella. Tutkijamme nosti tenttitilaisuudessa esiin mielenkiintoisen pohdinnan aiheen: vaikka elämässä joutuu tilanteisiin, joissa vastaavaa valinnanvapautta ei ole, täytyy niistä suoriutua. Tutkimuksen tulosten pohjalta voimme kuitenkin pohtia, onko oikein opettaa oppilaitamme siihen, että onnistuneen tehtävän kriteeri on tehtävän loppuun asti vieminen?

Tutkimuksemme toi esiin myös sen, kuinka monia asioita tutkijoiden täytyy ottaa huomioon sekä kuinka joihinkin tekijöihin tutkijat eivät voi edes itse vaikuttaa. Esimerkiksi tutkimuksessamme tutkijat eivät saaneet kaikilta oppilailta lupaa haastatteluihin, jolloin heillä ei ollut mahdollisuutta haastatella kaikkia haluamiaan oppilaita.

 

Varsinkin kurssin alussa tutkimuksen kriittinen tarkastelu tuntui haastavalta. Epätoivo ja epävarmuus olivat vahvasti läsnä, kun aloitimme tutustumaan tutkimukseen. Juuri sen takia tuntui mahtavalta huomata kurssin edetessä, miten kriittinen ajattelumme sekä kykymme lukea tieteellistä tekstiä kehittyi ja aloimme löytämään tutkimuksesta kriitiisen pohdinnan paikkoja. Avoimet kysymykset kurssin aikana pakottivat meidät harjoittelemaan tehtävänantojen rajaamista ja keskeisten sisältöjen tunnistamista. Kurssin aikana huomasimme myös argumentointitaidon merkityksen tieteellisessä tutkimuksessa.Lisäksi hyvin mennyt tutkijatentti täydensi oppimisprosessimme!

Ryhmänmuodostumisen prosessi on ollut kokonaisuudessaan huikea. Ryhmä 3:sta muotoutui alun lievän varautuneisuuden jälkeen oikein lämminhenkinen ja työteliäs porukka. Hyvä ryhmädynamiikka on edesauttanut uuden oppimista ja kriittiseen tarkasteluun paneutumista, sekä luonut turvallisen ilmapiirin oppimiselle ja argumentoinnille, välillä epäonnistumistumisienkin kautta

Haluamme vielä kiittää kaikkia opettavaisesta kurssista ja toivottaa tsemppiä tuleviin opiskeluihin!

 

Ryhmä 3: Mia Laitinen, Tessa Rinkinen, Sini Saari, Liina Maximova, Taru Kyllönen, Hilma Ukkola, Ida Horttanainen, Saara Tattari, Elias Linnas ja Petteri Paajanen

 

Kuvien lähteet:

https://www.autismoaragon.com/service/colonias-de-verano-4-2-2-2-2-2-2-2/attachment/2681/ . Poimittu 14.11.2018

https://www.google.fi/url?sa=i&source=images&cd=&ved=2ahUKEwj8-KHl6tPeAhUCWSwKHSDxBuAQjRx6BAgBEAU&url=http%3A%2F%2Fwww.mcgilltribune.com%2Fopinion%2Fcollaborative-work-develops-valuable-skills-02202018%2F&psig=AOvVaw2csn0cy9v0f8vVbhRhOeDw&ust=1542282780453667 .  Poimittu 14.11.2018

https://www.google.com/url?sa=i&rct=j&q=&esrc=s&source=images&cd=&cad=rja&uact=8&ved=2ahUKEwiVuvK2hNTeAhUGDSwKHeYeCUYQjRx6BAgBEAU&url=http%3A%2F%2Fwww.institute4learning.com%2F2017%2F10%2F31%2Fstudent-stress-levels-high-due-to-trump-policies%2F&psig=AOvVaw3k7dwSmJGVt1A297Bt1wRy&ust=1542289958476447 . Poimittu 14.11.2018

https://www.google.fi/search?biw=1280&bih=607&tbm=isch&sa=1&ei=_frrW5iGCMnRsAHI0L-ABw&q=ryhm%C3%A4ty%C3%B6&oq=ryhm%C3%A4ty%C3%B6&gs_l=img.3..0l10.5100.5830.0.6108.3.2.0.1.1.0.225.225.2-1.1.0….0…1c.1.64.img..1.2.253….0.SEuLilrrnbQ#imgrc=00NAgUwQ5Fk6iM:&spf=1542286355765 . Poimittu 14.11.2018

Kriittisesti kohti koettua maailmaa

Kohti syvää päätä, ja sen yli (yhdessä)!

Kuin huomaamatta, ryhmätyötaidot ja yhteistoiminnallisuus ovat tulleet osaksi arkeamme. On täysin luonnollista kommentoida ja koota tietotaitojamme yhteen – jaettu tieto on kaksinkertainen (yhdeksänkertainen?) tieto. Reflektointi ja argumentoiva keskustelu soljuvat ryhmätyötilassa, ja jaetut tiedostot muokkaantuvat saumattomassa yhteistyössä bittiavaruudessa. Jokaiselle yksilölle ja jokaisen panokselle on ryhmässä tilaa, vaikka kaikki eivät olisikaan yhtä sanavalmiita, puheliaita tai itsevarmoja. Ryhmämme huikea henki on tärkeä voimavara, joka mahdollistaa laadukkaan, kaikki huomioon ottavan keskustelun ja mutkattoman yhteistyön.

Yhdessä on myös helpompi kestää tiedottomuutta, sietää epävarmuutta ja kerätä tietoa yhteisen tehtävän alle. Olemme kokeneet kauhun hetkiä ja saaneet harmaita hiuksia useista tehtävänannoista, mutta olemme huomanneet, kuinka paljon oman ryhmän tuki rauhoittaa. On hienoa, että meitä haastetaan, vaikka se tuntuisikin pelottavalta. Se kasvattaa ja valmistaa meitä tulevaisuuteen sekä sen mukanaan tuomien pulmien ratkaisemiseen.

Kurssilla olemme toden totta joutuneet pois mukavuusalueeltamme. Eräät nimikkotutkijamme sanat, jotka hän lausui tapaamisessamme, sopivat tähän kohtaan hyvin. Hänen mukaansa tutkijan “täytyy olla valmis tekemään asioita, joita ei osaa, ja lisäksi myös hyväksymään se, ettei todellakaan osaa” (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018).

Ensimmäiseen oppimistehtäväämme kuulunut tutkimussuunnitelman luominen ja sen esittäminen haastoi meitä pohtimaan tutkimuksen tekemistä eettisestä näkökulmasta. Etenkin lapsia tutkittaessa on mielestämme tärkeää, että tutkimusmenetelmät ovat läpinäkyviä ja kestävät päivänvaloa. Kuinka välttää tutkittavien johdattelu? Entä kuinka todenmukaisia tutkimustuloksia lapsilta voidaan saada? Lapset saattavat ymmärtää tilanteen väärin ja näin ollen pyrkiä miellyttämään auktoriteettia eli tutkijaa vastaamalla “oikein”.  Jos kysymykset ovat hyvin johdattelevia, lapset saattavat vastata niin, että pääsevät tilanteesta vain mahdollisimman nopeasti pois (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018). Huomasimme, että kysymyksien muotoilu on siis tärkeää, ja tutkimusongelman ratkaisun sijaan myös sen oikeanlainen käsitteellistäminen ja määrittely nostavat tutkimuksen luotettavuutta ja eettisyyttä.

Havainnollistamme videolla tutkimuksen aloittamista. (Ronkainen ym. s. 35-47).

Filosofisia ulottuvuuksia ja vanhojen kaavojen rikkomista?

Miksi kasvatustieteellinen tutkimus on tärkeää? Tätä kysymystä pohdimme viime blogitekstissämme. Mikä oikeuttaa jo vallitsevat kasvatuskäsitykset? Mielestämme paras mahdollinen kasvatustieteellinen tutkimus kehittää opetusta ja toisaalta myös vahvistaa tai kyseenalaistaa aiempia tutkimustuloksia. Uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita, ja tästä syystä kiinnostuimme nimikkotutkijamme muotoilemasta kyseenalaisesta lehtiotsikosta “Opiskelijat hämmentyneitä tutkijan väitteestä: Maa ei sittenkään ole pallo!”. Kriittinen arviointi on aina tärkeää, ja se jos mikä vie kasvatustieteellistä tutkimusta eteenpäin. Tämähän valitsemassamme tutkimusartikkelissa toteutuu!

Tutkimusartikkelimme käsitteli aiemman tutkimuksen tuloksia ja tulkintoja fenomenologisesta näkökulmasta (Juuti K. 2013, 1). Artikkeli havainnollisti meille hyvin, kuinka fenomenologia eli havaintoihin ja kokemuksiin perustuvan todellisuuden tutkiminen luo kasvatustieteelliseen tutkimustraditioon erilaista, totutusta poikkeavaa näkökulmaa. Tutkijamme Kalle Juuti mainitsikin, että oppilaat tarvitsevat opitun asian sisäistämiseen jonkin yhteyden uuden asian ja oman kokemusmaailman välillä. Esimerkiksi ympäristöopin tarkoitus koulussa on auttaa oppilasta ymmärtämään sitä ympäristöä, jossa elämme. Lapsen kokemusmaailman ja opiskeltavan aineen yhteys tulisikin mahdollisesti näkyä paremmin luonnontieteellisten aineiden opetuksessa. (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018) Tässä esimerkkinä Kolbin malli, jossa oppiminen etenee sykleittäin neljässä vaiheessa. (Pruuki, 2008)

Meihin on kouluaikoina siirretty kopernikaaninen, eli aurinkokeskinen maailmankuva. Teemme samoin, kun meistä tulee opettajia. Mutta miten sen teemme? Mitä, jos rikkoisimme kaavaa? Onko väärin poiketa tutuista ja turvallisista malleista, vai voisivatko uudenlaiset näkemykset ja lähestymistavat nostaa opetuksen ja ennen kaikkea asioiden ymmärtämisen aivan uudelle tasolle? Yhteiskunnassa ja niin myös koulumaailmassa ilmeisenä tavoitteena on kuitenkin kehittyminen. Opetuksen menetelmiä ja välineitä pyritään kehittämään, jotta opetus olisi tehokasta ja lapset oppisivat entistä paremmin.

Viitaten nimikkotutkijamme Kalle Juutin tapaamiseen, filosofia ei yleisesti ole kasvatustieteellisen tutkimuksen perustana. Kasvatusfilosofia ja – sosiologia ovat suuremmassa roolissa varhaiskasvatuksessa (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018). Juutin motivaatio artikkelin kirjoittamiseen on ollut hänen oma kokemusensa tutkijoiden kyseenalaisista tulkinnoista koskien lapsien vastauksia. (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018). Kiinnostusta johonkin tutkittavaan aiheeseen voi oppia, esimerkiksi tarkastelemalla omaa kiinnostuksen kohdettaan suhteessa ympärillä tehtävään tutkimukseen. ”Tehdäänkö mitä vaan, vai tehdäänkö asiaa”, kuuluu Juutin kommentti keskustellessamme siitä, mistä aiheesta tutkimusta on mielekästä tehdä. Pelkkä mielenkiinto ei riitä. Tutkijalla täytyy olla ymmärrys siitä, miksi jotakin tutkitaan, ja miten kyseinen tutkimus vie aihetta eteenpäin. Mistä tahansa aiheesta ei voi tutkimusta lähteä tekemään, mutta sopivan kohteen voi löytää jonkin isomman aihealueen sisältä. Tutkimuksen tekemisessä onkin tärkeää tutkimuskohteen rajaaminen – liian ison palan haukkaaminen saattaa sumentaa asioiden välisiä yhteyksiä.

Olemme saaneet valmiuksia akateemiseen opiskeluun ja tutkimuksellisen ajattelun kehittämiseen koko kurssin ajalta, mutta erityisesti tätä täydensi tutkijan haastattelu. Ymmärrys kasvatustieteen suhteesta lähitieteisiin kävi myös entistä selvemmäksi tutkijahaastattelun aikana. Olemme oppineet, että tutkijan työhön kuuluu monenlaisia projekteja. Yksinään tutkijan voi olla vaikea saada mitään aikaiseksi, mutta kun hän yhdistää voimansa muiden tutkijoiden kanssa, on tilanne toinen. Tutkijan tulee pystyä tekemään töitä erilaisten ihmisten kanssa ja epävarmuutta on opittava sietämään niin tutkimusaiheen, ihmisten kuin rahoituksenkin osalta. Tutkija toimii epämukavuusalueellaan ja saattaa tuntea, että hän tekee jatkuvasti asioita, jotka ovat vaikeita (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018).

Vaikka olemme yhdessä, olemme hyvin vaikeiden aiheiden äärellä. Haluamme oppia lisää. Nimikkotutkijamme tutkimus on todella mielenkiintoinen ja herättelee meidän kaikkien sisäistä tutkijaa. Haluamme silti nähdä tutkimuskenttää ja -työtä laajemminkin. Haluamme selkeämmän kuvan kasvatustieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Tieteenfilosofiset perustelut yleisemmin ovat vielä hieman pimennossa, ja menetelmällisistä perusteluista haluaisimme oppia lisää. Tunnistamme jo kasvatustieteellisen tutkimuksen potentiaalin ja voimme nähdä tutkimusongelman. Siihen, että pukisimme ongelman itse sanoiksi tai asettelisimme oikean tutkimuskysymyksen, on vielä matkaa. Tällä matkalla olemme kuitenkin siis yhdessä.

Kun tutkii kurssin tavoitteita ja sitä mitä meidän pitäisi, ja mitä haluaisimme itse saada selville tutkimuksen tekemisestä – iskee hetkittäin epätoivo. Tehtävänannot ja yhdeksän hengen yhteistyön organisoiminen tekevät välillä saman.

”Voisiko olla, että maailman muodon tieteellisen kuvan oppiminen vaatii eletyn maailman kokemuksen hylkäämistä?” (Juuti K. 2013, 18) Voisiko olla, että tutkijan työstä ja tutkimuksen tekemisestä oppiminen ja aiheesta innostuminen vaatii jossain vaiheessa tämän epätoivon kokemuksen hylkäämistä?

Lähteet:

Ronkainen ym. (2011) Tutkimuksen voimasanat, Helsinki

Pruuki Lassi (2008), Ilo Opettaa, Helsinki: Edita

Juuti Kalle (2013), The Lifeworld Earth and a Modelled Earth, Dordrecht: Springer Science+Business Media

 

Ryhmä 5: Niina Fernström, Marika Tapani, Noora Särösalmi, Aki Tervonen, Elisa Tikka, Iikka Koski, Juuso Ratinen, Olli Aksela ja Miikka Toivonen

Tekstinne alussa olleet suorat lainaukset ryhmäläistenne odotuksista yliopisto-opiskelusta toivat hyvin esiin sen, kuinka moninaista opiskeleminen yliopistossa on, mikäli odotuksenne toteutuvat. Olisi ollut mukava vielä lukea, onko tiiminä työskenteleminen ja yhdessä asioihin perehtyminen teille jo tuttu tapa työskennellä esim. lukioajoilta ja jos on, millaisia kokemuksia siitä on teille kertynyt.
Kirjoititte napakat tekstit kasvatustieteellisestä tutkimuksesta ja siten onnistuitte pitämään tekstinne kohtuullisen mittaisena. Silti sen lukemiseen meni minulla kauan aikaa, koska etenkin kasvatustieteellisen tutkimuksen vaikutuksia käsittelevä kappale eteni uudessa virkkeessä uuteen asiaan ja jäin pohdiskelemaan vielä edellistä virkettä. Ajatuksia herättävää tekstiä siis!

Tuula/Ryhmä 10

 

Nyt, kun olemme päässet opiskelemaan harvojen ja valittujen joukkoon, odotamme innolla, mitä seuraavalla viidellä vuodella on meille annettavaa. Kasvatustiede on kasvatettavan ja kasvattajan välisen vuorovaikutussuhteen sekä niihin liittyvien ilmiöiden tutkimista. Kasvatustyö ei rajoitu ainoastaan kouluaikaan tai lapsuuteen, vaan oppiminen on elämän mittainen prosessi. Haluamme osallistua tähän kyseiseen prosessiin päästäksemme luomaan parempaa tulevaisuutta yhdessä tulevien oppilaidemme ja kasvatustieteen tutkijoiden kanssa. Odotamme opiskeluajan antavan rutiinia omien ajatusten kriittiseen tarkasteluun, sekä toisaalta myös välineitä pohtia yhteiskunnassa jo vallitsevia kasvatuskäsityksiä ja niiden oikeutusta. Uskomme, että opintojen myötä ymmärrämme kasvatustieteen perusteita ja rajapintoja muihin lähitieteisiin kuten psykologiaan. Luotamme siihen, että meillä on opiskeluajan jälkeen käsitys siitä, kuinka yhdistetään käytännön työ koulussa teoriatietoihin, ja kuinka voimme olla mukana luomassa uutta teoriatietoa käytäntöön otettavaksi. Haluamme hoitaa opetus- sekä tutkimuspuolen laadukkaasti luopumatta kummankaan perusperiaatteista.  

 

On mielenkiintoista nähdä, kuinka kasvatustieteen akateemiset opinnot valmistavat meitä arjen haasteisiin. Edessämme on viisi vuotta opiskelua. Viisi vuotta aikaa rakentaa tarvittava teoriapohja ja usko kasvatustieteeseen. Viisi vuotta aikaa kerätä rohkeutta ja rakentaa omaa itsevarmempaa minää, jollainen toivoo olevansa opettajana ja ihmisenä. Mitä ja miten ammennat teoriataustasta, kun oppilaita vastaanottaessasi mietit, tuleeko vastaan teräaseita vai vain haukut? Jos resurssit ovat rajalliset, miten opettaja pystyy hyödyntämään tuoreinta tutkimustietoa käytäntöön kaiken energian ja ajan mennessä käytöshäiriöiden ja luokassa vallitsevan kaaoksen hallitsemiseen? Voiko laadukas opetus ja pedagogiikka korvata ihmisen resurssina? Ja onko lakkautusuhan alla olevan kyläkoulun opettajan ensimmäisenä prioriteettina uuden opetussuunnitelman pikkutarkka seuraaminen, kun vanhemmat ja henkilökunta taistelevat yhtenä rintamana kunnan suunnitelmia vastaan? Ovatko suureelliset ”digiloikka”-tavoitteet mielekkäästi tavoiteltavissa, jos tarvittavia välineitä riittää kolmelle oppilaalle kerrallaan? Parempi pedagogiikka ei aina korvaa puuttuvia resursseja ja pieneltä paikkakunnalta kasvukeskuksiin karkaavia opettajia. Kasvatustiede ei toimi kvartaalitaloudessa.  

 

Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteltavuus ilmenee esimerkiksi siinä, että uusi tutkimus kehittää opetusta ja uusia opiskelutapoja. Opettajan on pysyttävä tahdissa mukana, ja opiskeltava itsekin koko ajan lisää. Päätyvätkö viimeisimmät tutkimustulokset käytännön opetukseen ja ohjataanko opettajia tarpeeksi, jotta uusinta tutkimustietoa olisi mielekästä käyttää arjen opetuksessa? Kasvatustieteellisen tutkimuksen ja käytännön tulisi tehdä yhteistyötä. Opettajaa tulisi osallistaa tutkimuksiin muutenkin kuin tutkimustulvan kautta – uudet kokeilut eivät saa tuntua loputtomilta, perusteettomilta ja raskailta. Kasvatustieteellinen tutkimus hyödyntää niin opettajien arjen kokemuksia ja tilanteita yhtä lailla kuin opettajien tulisi hyödyntää kasvatustieteellistä tutkimusta opetuksessaan. Tutkimuslähtöinen- ja oppilasta sekä opettajaa osallistava opetus hyödyttää kaikkia osapuolia. Se kannustaa sekä oppilaiden että opettajien toimijuuteen sekä tuottaa kasvatustieteelle tärkeää ja osallistavaa tietoa, dialogi näiden kahden sektorin välillä on välttämätöntä. 

 

Opettaja kohtaa arjessaan monenlaisia haasteita. Tavanomaisten, opettajan ammattiin kuuluvien haasteiden lisäksi stressiä aiheuttaa myös erilaiset kasvatukselliset tutkimukset ja parannusyritykset. Uudistuksia ei kuitenkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta. Miten tasapainotella uuden kokeilun ja nykyisen vaatimustason välillä? Uutta on luotava ja kokeiltava, mutta edelleen voimassa ovat yhteiskunnan vaatimukset siitä, mitä on opetettava. Uuden kokeileminen voi olla raastava kokemus, sillä ei ole varmuutta siitä, miten asia täytyisi tehdä, tai saako sillä edes parempia tuloksia kuin aiemmalla menetelmällä. Toisaalta, uuden kokeileminen luo lisää mielekkyyttä työhön, vaikkakin työmäärä kasvaa.  Mikään työ ei myöskään mene hukkaan, sillä kaikki uusi tieto on kallisarvoista. Kuten mainittu, olisi eduksi, jos kasvatustutkimus ja kasvatuksen kenttä kävisivät tiivistä dialogia keskenään, täydentäen toistensa puutteita.  

 

Kyllä, meillä on epäilyksemme. Mutta on myös uskoa ja luottoa. Jo ensiaskelilla meihin on istutettu myös opettajan ylpeyttä. Meitä tullaan arvostamaan – opettajia on aina arvostettu Suomessa – ja meidän täytyy arvostaa työtämme. Miten me sen paremmin näyttäisimme kuin yhdistämällä opinnoissamme saadun teoreettisen taustatiedon sekä tutkimisen halun käytännön ongelmanratkaisutaitoihimme ja kykyymme luovia arjessa. Tutkimme kunnianhimoisesti ja ennakkoluulottomasti kyseenalaistaen ja opetamme maailmanlaajuisesti tunnustetun opettajan koulutuksen luomalla ammattitaidolla. Kummankaan laadusta emme tingi. Eikä meidän kuulukaan. Nykyinen koulutuksen taso – puhutaanpa sitten opettajan koulutuksesta tai peruskoulusta – on saavutettu kriittisen ajattelun ja tarvittavan muutoksen kautta. Jatkamalla tätä ajattelumallia voimme saavuttaa jotakin vielä hienompaa ja edistyksellisempää. Odotamme innolla, että saamme olla osa tätä jatkuvaa kehitystä. 

 

 

Ryhmä 5: Iikka Koski, Niina Fernström, Elisa Tikka, Miikka Toivonen, Aki Tervonen, Marika Tapani, Juuso Ratinen, Olli Aksela, Noora Särösalmi