Kohti tutkivaa työtapaa -kurssi on tähän saakka ollut useimpien ryhmäläistemme mielestä paitsi mielenkiintoinen, myös stressaava. Pohdimme kukin, mitkä asiat ovat tuntuneet tällä kurssilla vaikeilta tai haastavilta. Tehtävänantojen epäselvyys tai oikeastaan puute hämmentää. Mitä meiltä oikeasti odotetaan? Heitto suoraan syvään päähän tuntuu monista epäreilulta näin aikaisessa vaiheessa opintoja. Jos tarkoituksena on herättää kiinnostuksemme tutkimusta kohtaan, on se osan mielestä epäonnistunut. Päinvastoin, joidenkin tekee mieli pysyä mahdollisimman kaukana tutkimuksen teosta, vaikka ennen kurssia fiilis on ollut positiivinen. On ollut todella vaikeaa lähteä työskentelemään vähäisillä pohjatiedoilla uutta asiaa työstäen. Tunnelma olisi varmaankin samankaltainen, jos joutuisi rakentamaan soittimen ilman työkaluja, tietämättä mitään musiikista tai siitä, millaisia ääniä soittimella pitäisi saada syntymään. Mutta ehkä tutkimuksenkin tekeminen on sellaista: tietämättömyyden, osaamattomuuden ja epävarmuuden sietämistä.
Olisimme ehkä toivoneet, että kurssin alussa olisi käsitelty enemmän teoriapohjaa esimerkiksi luentovetoisesti. Useimmille yliopistomaailma on täysin vieras eivätkä käytänteet ole tuttuja. Moni ryhmästämme kokee, että kurssin vetäjien olisi tärkeää antaa jonkinlaista runkoa tai rakennuspaloja tällaiselle kurssille, jonka fokus on useimmille osallistujille täysin vieraassa aiheessa. Tällä hetkellä kurssin suorittaminen tuntuu osin siltä kuin olisimme kokoamassa täysin sokkona tuhannen palan palapeliä. Osa hoksaa palojen yhteyden nopeammin, toisille haaste on valtavan suuri ja jo pelkästään asioiden hahmottamiseen menee valtavasti aikaa ja energiaa. Tuntemattomassa maastossa ilman karttaa suunnistaminen syö myös motivaatiota ja intoa.
Tutkimuskentän laajuus on myös yllättänyt jotkut ryhmämme jäsenet. Kasvatustieteen nimissä voidaan tutkia melkein mitä tahansa lapsiin, ihmisen kehitykseen ja oppimiseen, koulutuspolitiikkaan sekä näihin liittyviin käsitteisiin ja asenteisiin liittyvää. Olemme oppineet, että tutkimuksen tekeminen on pitkällinen ja vuorovaikutteinen prosessi, jossa täytyy tehdä jatkuvia rajanvetoja ja teoreettisia ja metodologisia valintoja. Vain mielikuvitus on rajana siinä, mitä kaikkea voidaan tutkia, mutta tutkijalla ja tutkimusryhmällä on oltava laaja käsitys siitä, millä tavoin tutkimuskysymys muotoillaan ja millä menetelmillä erilaisia ilmiöitä on tarkoituksenmukaista tutkia, jotta tutkimuksesta saatava tieto on millään tavalla relevanttia ja käyttökelpoista. Tutkimus tuntuu olevan hyvin täsmällistä ja yksityiskohtaista toimintaa, jossa omia oletuksia ja arvolatauksia tulee osata tiedostaa ja suhteuttaa.
Koemme, että ryhmätyöskentelytaitomme ovat karttuneet matkan varrella ja varmasti ryhmädynamiikkamme kehittyy jatkossakin. Keskustelu ja argumentointi on kuitenkin ollut tavalla tai toisella meille kaikille raskasta näin suuressa ryhmässä. Kymmenen ihmistä, kymmenen erilaista tapaa toimia – yhteistyön voimaa ja vaikeutta. Olemme yhdessä opetelleet uusia toimintatapoja, jakaneet vastuuta ja työstäneet tehtäviä sekä pienemmissä ryhmissä että koko kymmenhenkisen ryhmämme voimin. Olemme pureskelleet kurssin tavoitteita ja piilotavoitteita yksin ja yhdessä, tutustuneet tieteellisiin artikkeleihin ja harjoittaneet demokratiaa päätöksenteossamme.
Mikä sitten on ollut matkan varrella kiinnostavaa tai innostavaa?
Tähän saakka kurssin ehdoton kohokohta on ollut nimikkotutkijamme tapaaminen. Tutkijamme Minna Huotilainen tempaisi kertomuksillaan meidät kaikki mukaansa ikään kuin tutustumaan erilaisiin tutkimusprojekteihin. Hänestä todella huokui aito innostuneisuus ja kiinnostus tutkimusta ja tiedettä kohtaan. Huotilainen on ollut monessa mukana ja osalle meistä onkin hieman haastavaa hahmottaa, mitä kaikkea hän oikeastaan onkaan tutkinut. Saimme lööpin, joka oli aika raflaava, mutta joka ei kuvannutkaan nimikkotutkijamme työtä aivan niin suoraviivaisesti kuin olimme etukäteen ajatelleet.
Nimikkotutkijamme Minna Huotilaisen tutkimusyksikkö on Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikkö, joka julkaisee aktiivisesti aivojen toimintaan liittyviä tieteellisiä artikkeleita. Hänen ohjauksessaan syntyneissä artikkeleissa aivojen toiminnan mittaaminen esim. EEG- ja MEG-laitteilla on ollut keskeisessä roolissa. Viime vuosina tavanomaisin artikkeleiden aihe on tavalla tai toisella ollut musiikin vaikutus aivojen toimintaan. Lisäksi on tutkittu mm. katseen kohdistamista ongelmanratkaisutilanteissa (Haataja ym. 2017), ja luovien harrastusten vaikutusta aivoihin (Huotilainen ym. 2018).
Valitsemamme tutkimukset mittaavat EEG:n avulla aivojen nopeita reaktioita ääniärsykkeisiin (Putkinen ym. 2012). Nämä tutkimukset ovat aika kaukana luokanopettajan päivittäisestä työstä, mutta kertovat tärkeitä asioita aivotoiminnan perusteista. Lisäksi tutkimukset avaavat meille ikkunan tutkimuksen maailmaan. Ensimmäiseksi lukemamme artikkeli käsittelee musiikin epämuodollisen, kotona tapahtuvan harrastamisen vaikutusta aivosähkökäyrän reagointiin, eli miten erilaisten ääniärsykkeiden kuuleminen vaikuttaa EEG-tuloksiin lapsilla, joilla on eriasteista musiikinharrastamista kotona. Aihe on todella mielenkiintoinen, mutta samaan aikaan englanninkielisen tieteellisen tekstin lukeminen on meissä monissa herättänyt halun paikantaa lähin mahdollinen sanakirja.
Tutkijamme Minna Huotilainen on ollut myös viime aikoina paljon esillä mediassa ja tehnyt julkisia keskustelunavauksia tutkimuksensa kohteina oleviin ilmiöihin liittyen (mm. oppimisen ja musiikin sekä oppimisen ja liikunnan välinen yhteys, työkulttuurin pirstaloituminen ja keskittymisen sirpaloituminen aivotutkimuksen näkökulmasta). Mitenköhän yliopistomaailmassa suhtaudutaan tällaiseen tieteen ja tutkimuksen popularisoitumiseen? Toisaalta on hyvä, että laajempi joukko ihmisiä voi lisätä ymmärrystään aivotoiminnan monipuolisuudesta ja sen merkityksestä hyvinvoinnille, tieteellistä tietoa ei ole syytä kätkeä yliopiston komeroihin pölyttymään. Siitä kai tutkimuksessa loppujen lopuksi on useimmiten kysekin – halusta muuttaa maailmaa.
Kaiken kaikkiaan tutkijamme tutkimus ja koko kurssi ylipäänsä on herättänyt meissä kysymyksiä ja ajatuksia laidasta laitaan. Miten opimme haarukoimaan tietoa internetin valtavasta tietosammiosta? Mitä kaikkea kasvatustieteellinen tutkimus oikeastaan pitää sisällään? Mitä artikkelien julkaisuprosessissa oikein tapahtuu? On vain kerrottu, että niitä yritetään työntää eri julkaisuihin, ja ne saattavat tulla “hylkyinä” takaisin, mutta mitä tutkimukselle on siinä kohtaa enää tehtävissä, jotta julkaisu olisi jotenkin todennäköisempi? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin toivomme saavamme vastauksia vielä kurssin aikana. Pala palalta kokonaiskuva toivottavasti hahmottuu ja ymmärrämme tutkimuksen moniulotteisuutta ja nimikkotutkijamme työtä vielä paremmin!
Heta Eronen, Tytti Hartikainen, Tiia Kangasmäki, Jade Laurila, Mikael Nikkari, Aino-Maria Nurmi, Maritsa Palmunen, Emma Suorajärvi, Tuula Tykkyläinen, Aida Zakik
Lähteitä:
Haataja, E., Salminen-Saari, J. (2017) Exploring collaboration during mathematics problem solving in the classroom with multiple mobile eye tracking. Utrecht 2017 Conference
Huotilainen, M. J., Rankanen, M., Groth,. (2018).Why our brains love arts and crafts: Implications of creative practices on psychophysical well-being. FORMakademisk.
Putkinen, V., Niinikuru, R., Lipsanen, J., Tervaniemi, M. & Huotilainen, M. (2012). Fast measurement of auditory event-related potential profiles in 2– 3-year-olds. Dev. Neuropsychol., 37, 51–75.
Putkinen, V., Tervaniemi, M., and Huotilainen, M. (2013). Informal musical activities are linked to auditory discrimination and attention in 2–3-year-old children: an event-related potential study. E J Neurosc Vol. 37, pp. 654–661.
Kuvat: Tiia Kangasmäki