Trumpin voitto Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa oli monen sattuman summa, sen sijaan trumpismin näkyvä menestys on osa maailmanlaajuista kehitystä, joka on jatkunut jo pitkään. Populismi ja nationalismi ovat osa tätä ilmiötä, mutta sen varsinainen ydin on käsityksessä, jonka mukaan eliitti on unohtanut ja suorastaan tukahduttanut kansan syvien rivien äänen. Vastareaktio on alkanut jo vuosia sitten ja näkyy meillä muun muassa siinä, mitä televisio näyttää ja miten ihmiset siellä puhuvat.
Jos jätetään pohtimatta, mitä Trump omalla poukkoilevalla logiikallaan tekee ja keskitytään itse laajempaan ilmiöön, niin sen ytimessä on eliitin ja kansan välinen hegemoniataistelu. Eliitti edustaa kansan silmissä tekopyhyyttä, teennäisyyttä ja ylimielisyyttä, kun taas eliitin silmissä kansa edustaa taantumusta ja rahvaanomaisuutta. Jälkimmäisestä asenteesta Pierre Bourdieu käytti ilmausta älymystön rasismi.
Ensimmäinen suuri ottelu näiden osapuolten väillä käytiin, kun Beatlesin ja Rolling Stonesin johdolla rokista tuli laajojen kansanjoukkojen suosikkimusiikkia, joka alkoi soida myös konserttien ja klubien ulkopuolella. Suomessa populaarimusiikki keräsi arvostusta vähitellen. Jossakin vaiheessa sen edustajista tuli niin salonkikelpoisia, että heitä alettiin kutsua jopa linnan juhliin. Nykyään erilaisten tv- ja radiokanavien tarjonnassa populaarimusiikki hakkaa laajuudessaan perinteisesti oikeana musiikkina pidetyn taidemusiikin suhteessa 9,5:0,5. Tässä asiassa kansa on siis jo voittanut.
Televisiossa kansan rakastama viihde on vallannut alaa hitaasti mutta varmasti. Koska myös Yleisradio joutuu kosiskelemaan katsojia, senkin tarjonta on enenevässä määrin viihteellistä. Viime vuosina tahti vaan on kiihtynyt. Tavallisista ihmisistä on tullut reality-tähtiä tai heitä kuvataan sohvaperunoina kun he ovat katsomassa televisiota. Näyttelijät eivät enää näyttele kirjailijoiden kirjoittamissa näytelmissä, vaan pelleilevät estottomasti erilaisina hupihahmoina ja tekevät sellaista, jota ihmiset voisivat itsekin tehdä kotona kavereiden ja ystävien kanssa, mutta haluavat katsoa tätä meininkiä mieluummin televisiosta. Tässäkin kansa on jo voittanut ja saanut tahtonsa läpi. Kehitys varmasti jatkuu ja tarjonta tulee olemaan tulevaisuudessa vielä kansaan menevämpää.
Kielenkäyttö ja sen normit on yksi kansanomaisuuden mittari. Eliitti omistaa virallisen normin, jota pakkosyötetään koulussa kaikelle kansalle. Sosiaalinen normi on vallalla kaikessa kielenkäytössä, myös murteissa, slangissa ja urheilujoukkueiden pukukopeissa. Sen kuitenkin määrittelee kyseinen kieliyhteisö. Virallisen normin takana on ihmisten yläpuolella oleva taho, jolla on oikeus sanella, miten kaikkien tulee puhua ja mikä on kielessä väärin.
Kaunokirjallisuuden puolella on ollut omat taistelunsa hyvän kielen puolesta. Väinö Linnan kieltä siivottiin pahimmista ronskiuksista, mutta silti se herätti pahennusta. Kaikki kirjailijat ja elokuvantekijät joutuvat tasapainoilemaan aidon puhekielen ja kirjakielen välillä. Sama pätee lehdistöön ja muuhun mediaan. Moni meistä sanoo kotioloissa menevänsä kirppikselle eikä kirpputorille, mutta miten asiasta pitäisi kertoa lehtijutussa, televisiohaastattelussa tai vaikkapa valtion tilaamassa selvityksessä? Aikaisemmin kaikissa näissä yhteyksissä käytettiin kirjakielistä muotoa, nykyään se todennäköisesti esiintyy ainoastaan virallisissa teksteissä.
Yleisen puhekielistymisen ohella televisioesiintyjien kielenkäytössä on tapahtunut ihan viime vuosina yksi selkeä muutos rahvaanomaisuuden suuntaan. Ne jotka ovat tottuneet kiroilemaan kotiväen ja kavereittensa kanssa, ovat katsoneet oikeudekseen tai velvollisuudekseen kiroilla myös television koko perheen ohjelmissa. Näin ollaan aidompia, osa kansaa.
Trumpismi, kansan äänen esille tuominen, on siis laajempi ilmiö, joka näkyy meillä politiikan ulkopuolella. Mitä itse Trumpin harrastamaan politiikkaan tulee, niin se on sekoitus näyttävillä operaatioilla höystettyä populismia ja liike-elämän ja rahaa takovien yritysjohtajien aseman pönkittämistä. Jotain näitä aineksia on meilläkin nähtävissä lievemmässä muodossa. Edellinen piirre on tuttua meille perussuomaisten kielenkäytöstä, jälkimmäistä olemme nähneet kokoomuksen ideologiassa, jonka mukaan liike-elämän edellytysten parantamisesta seuraa koko kansan hyvinvointi.