Politiikan valheet

Taas kerran politiikan tärkein keskustelunaihe ei ole politiikan sisältö vaan se, kuka ei ole puhunut totta. Kansa kun ei voi luottaa poliitikkoon, joka valehtelee. Keskinäinen inttäminen ja asian kauhistelu hautaavat alleen sen tosiasian, että poliitikot kertovat meille vääristeltyä totuutta joka päivä.

Kaikkein tavallisin ja vaarallisin ihmisten harhauttamisen muoto on osatotuuksien kertominen. Asioiden esittäminen vain yhdeltä kantilta katsottuna näyttää olevan edellytys politiikassa menestymiselle. Metodi on täysin sama kuin asunnon myyjällä, joka kertoo, että putkiremontti on tehty, mutta jättää kertomatta, että kohta on tulossa kallis julkisivuremontti.

Kun pääministeri kertoo hallituksen toimien purreen niin että työllisyys on kohentunut, hän kertoo osatotuuden, koska kaikki tietävät, että työllisyyteen vaikuttavat ainakin yhtä paljon maailmanmarkkinoiden heilahtelut ja edellisen hallituksen harjoittama politiikka. Samanlaisiin osatotuuksiin syyllistyy oppositio, joka syyttää hallitusta siitä, että työllisyys ei ole lähtenyt nousuun, vaikka hallitus on istunut jo puoli vuotta.

Tietynlaisia osatotuuksia ovat myös ihmisistä ja asioista käytetyt väritetyt nimitykset. Tämä on tunnettu keino erityisesti suurvaltojen propagandassa. Pommitukset eivät ole pommituksia, vaan täsmäiskuja tai reaktiivisia puolustusiskuja. Vapaustaistelijat ovat terroristeja, jos he toimivat vastapuolen piikkiin. Mutta kyllä värittäminen onnistuu suomalaisessa politiikassakin. Opposition mielestä hallituksen politiikka ”on täydellistä sähellystä”.

Poliittisen kielipelin muotisanaksi on noussut vastuullisuus. Sanaa on helppo käyttää missä tahansa tilanteessa, koska puhuja voi määritellä sen omalla tavallaan. Lisäksi sana huokuu positiivisia mielikuvia, koska kukaan ei halua olla vastuuton. Oppositio toitottaa, että hallituksen politiikka on vastuutonta, koska se ei luo riittävästi edellytyksiä vientiteollisuuden kehittymiselle. Hallituksen omasta mielestä tilanne on tietysti päinvastainen: se noudattaa vastuullista politiikkaa ottamalla huomioon myös vähäosaisten tarpeet.

Tavallinen totuuden kaihtamisen muoto on myös muiden poliitikkojen esittämien väitteiden vääristely. Jos puolueen x edustaja sanoo, että lihan syöntiä tulisi vähentää ilmastollisista ja terveydellisistä syistä, puolueen y edustaja syyttää häntä suomalaisen maaseudun elinmahdollisuuksien tuhoamisesta. Tällainen tulkinta on toki mahdollinen, koska ihmiset käyttävät usein vihjepuhetta riskialttiin suoran puhumisen sijasta. On turvallisempaa sanoa ”ydinvoiman käyttöön liittyy riskejä” kuin ”Suomeen ei saa rakentaa yhtään uutta ydinvoimalaa”.

Valehtelusta ei varsinaisesti ole kyse jos muistaa väärin. Puhuja uskoo itse puhuvansa totta, mutta kuulijan näkökulmasta kyseessä on valheellinen tieto. Muistikuvan tarkkuudesta syntyi noin vuosi sitten kiista erään kirjan julkaisemisen yhteydessä, kun presidentti Niinistö kertoi, että hänelle oli luvattu ulkoministerin salkku Kataisen hallituksessa. Niinistön mukaan Katainen ei kuitenkaan tarjonnut sitä hänelle ja niin hän ”joutui tyytymään” eduskunnan puhemiehen paikkaan. Katainen puolestaan muisti, että hän tarjosi Niinistölle molempia tehtäviä ja tämä itse valitsi puhemiehen nuijan. Näin todetessaan varmaankaan kumpikaan heistä ei valehdellut, vaan he yksinkertaisesti muistivat asian eri tavalla. Kun he olivat aikoinaan keskustelleet asiasta, puhuja on voinut tarkoittaa yhtä ja kuulija on ymmärtänyt viestin toisella tavalla. Tyypillinen väärinymmärrystilanne.

Vastaavanlainen tilanne syntyi posti-jupakassa. Rinne ja Paatero sanoivat muistavansa asian eri tavalla kuin Postin edustajat. Niinistö-Katainen-muistiottelu jäi ratkaisemattomaksi, koska katossa olleelta kärpäseltä ei voinut kysyä jälkikäteen, miten asia todellisuudessa oli. Sen sijaan ”demarit vastaan posti” -väittely päättyi siihen, että muistin tueksi löytyi dokumentteja, joilla asian todellinen laita saatiin selvitettyä – tai ainakin sellaisen kuvan media välitti.

Paljon hämärämpi tapaus oli Jäätteenmäen eroaminen pääministerin tehtävästä 68 päivän työrupeaman jälkeen. Vaikka syyksi mainittiin valehtelusta kiinni jääminen, kyse oli aivan muusta. Jäätteenmäki oli ensinnäkin poliittisesti kokematon nainen, joka ei oikein ollut miehisen poliittisen eliitin makuun, eikä hänestä tainnut pitää silloinen naispresidenttikään. Näiden tunneasioiden ohella eroon johti tarve kiinnittää huomio varsinaisen asian sijasta Jäätteenmäen toimintaan. Jäätteenmäki oli astunut ison miehen varpaille syyttämällä Lipposen johtamia demareita siitä, että Suomi oli lupautunut maan linjausten vastaisesti Yhdysvaltojen Irakin miehitystä kannattaneiden valtioiden joukkoon. Jäätteenmäen ”valehtelu” ei koskenut kyseistä tosiasiaa vaan sitä, miten hän oli saanut salaisen asiakirjan käyttöönsä. Näin demarit saivat siirrettyä keskustelun muualle itse asiasta. Tämä ei onnistunut Rinteen tapauksessa.

Rinteen ero lisää uskoa suomalaisten protestanttiseen suoraselkäisyyteen. Se on kerrasta poikki: jos ministeri jää kiinni valehtelusta, hänen on erottava. Joissakin muissa maissa presidentti saa valehdella yli 10000 kertaa ilman sen suurempia seurauksia. Suoraselkäisten suomalaisten on kuitenkin hyvä muistaa, että eivät vaan myyjät ja mainostajat vaan myös poliitikot harhauttavat meitä päivittäin kertomalla meille osatotuuksia ja käyttämällä muita hyväksi koettuja harhauttamisen keinoja. Ne kun ovat olennainen osa politiikkaa.

 

 

1 thought on “Politiikan valheet

  1. Poliittisen historian tutkijana pidän erinomaisena asiana, että kirjoittaja kertoo perustellusti Jäätteenmäen tapauksen. Juuri näin asia eteni. Toiminta saatiin näyttämään majesteettirikokselta, koska demareita pääministeripuolueena ei saanut arvostella. Pientä lohtua Jäätteenmäki sai Europarlamentin vaaleissa suurella äänimäärällään.

Vastaa käyttäjälle Kari Kaunismaa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *