Pidin eilen dosentin opetusnäytteen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Aiempi dosentuurini on Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta, sosiaalipsykologian alalta. Nyt sain ilon hakea liikunta- ja terveyspsykologian alan dosentin arvoa – onhan liikunnan ja terveyden edistäminen sekä sen tieteellinen tutkiminen ollut lähellä sydäntäni jo pitkään.
Luennossani alustin siitä, miten ja miksi käyttäytymistiedettä voi hyödyntää liikunnan edistämisessä. Olen ollut useissa käyttäytymismuutosinterventioissa tutkijana. Fyysiseen aktiivisuuteen kohdistuvissa interventiotutkimuksissani kohderyhmät ovat vaihdelleet diabeetikoista kotihoidon ikääntyneisiin asiakkaisiin, ja interventiokontekstit terveydenhuollosta oppilaitoksiin. Interventiolla tarkoitan tässä mitä tahansa toimenpidettä, jolla me pyrimme edistämään väestön tai väestönosan fyysistä aktiivisuutta – esimerkiksi liikuntaesite, useita kertoja kestävä liikuntaneuvonta tai elintapamuutosryhmä voidaan kaikki lukea liikuntainterventioiksi tässä määritelmässä.
Oivalsin esityksen valmistelun loppumetreillä, että ihan hyvä tiivistys viesteistäni löytyy Suomen lääkärilehdessä julkaisemastani Näkökulma-artikkelista. Pääpointtini olivat: Huolellisella, psykologiseen teoriaan ja näyttöön perustuvalla interventiosuunnittelulla voidaan tehostaa toimenpiteiden vaikuttavuutta ja saada parempia terveystuloksia. Teoriat eivät ole mitään ohutta yläpilveä, vaan tieteen kehityksessä kertynyttä, koeteltua, ”tiivistettyä” näyttöä asioiden välisistä suhteista ja säännönmukaisuuksista – myös käyttäytymistieteissä. Siten ne auttavat terveyden edistämisen ohjelmasuunnittelijoita erittäin konkreettisesti: ”Mikään ei ole niin käytännölllistä kuin hyvä teoria”.
No mihin sitten perustan tämän väitteen? Käytin eilen esimerkkinä terveyspsykologikollegoideni British Medical Journalissa hiljattain julkaisemaa artikkelia, joka on systemoitu katsaus painonpudotuksen ylläpitoon kohdistuneista käyttäytymisperusteisista (liikunta & terveellinen ravitsemus) interventioista (ei siis lääkkeellisiä). Suhteessa siihen, että ihmisiä olisi toki tärkeä saada ylläpitämään painonpudotus, oli yllättävää, että katsauksessa löydettiin vain muutamia kymmeniä satunnaistettuja verrokkitutkimuksia aiheesta.
Keskimääräisessä painonpudotuksen ylläpidon onnistumisessa tuloksessa esiintyi aika paljon vaihtelua interventioiden välillä. Tutkijat sitten lisäanalyyseissa luokittelivat tutkimukset sen mukaan, oliko käytetty psykologista teoriaa ohjelmasuunnittelun perustana vai ei. Tämä selitti tuota heterogeenisyyttä: teoriaperustaisten ja ei-teoriaperustaisten interventioiden tulosten välillä oli yli kahden painokilon ero (interventio- ja verrokkiryhmien välillä) – teoriaperustaisten eduksi. Näitä tuloksia ei ole vielä julkaistu mutta esitelty tieteellisissä kongresseissa, esim. tutkijatohtori Keegan Knittle viimevuotisessa terveyspsykologian symposiumissa. Muissakin meta-analyyseissa (esim. Webb ym. 2010, internet-pohjaiset terveysinterventiot) on löydetty vastaavia tuloksia: Psykologisen teorian hyödyntäminen ohjelmasuunnittelussa voi parantaa tuloksia.
Olen itse vetänyt käytännössä sekä ohjelmia, joita ei ole eksplisiittisesti suunniteltu teoriaan pohjautuen, että teoriapohjaisesti suunniteltuja ohjelmia. Vaikka toimenpiteet voivat hyvinkin olla teorianmukaisia ja oikeasti olla vaikuttavia (ilmankin eksplisiittistä teoriapohjaa), niin useimmiten teoriaan tiivistyneen tiedon hyödyntämisestä on sekä ajallista että laadullista hyötyä. Teorian käyttö nimittäin lisää systematiikkaa suunnittelutyöhön ja mahdollistaa myös analyyttisemman otteen ongelmaan, jolloin todennäköisemmin osutaan maaliin intervention välitavoitteita määritellessä (”Pitääkö tällä kohderyhmällä lisätä motivaation määrää tai laatua? Vai ovatko jo motivoituneita, ja tarvitsevat keinoja motivaation kääntämisessä toiminnaksi?”). Teoriat tarjoavat myös tukipuut prosessien tutkimiseksi (”Miksi muutos tapahtui? Mitä ohjelman osat olivat tärkeimmässä roolissa?”) ja siten paremman ymmärryksen lisäämiseksi. Lisää teorioista interventioissa voi lukea tästä luvustani (ja toki useista muista lähteistä).
UCL:n professori Susan Michietä mukaillen – emmehän halua, että lääkäri valitsee lääketieteellisen ongelman hoidon ennen vaivan huolellista diagnoosia – miksi olisi OK, että käyttäytymisen muuttamiseksi suunnitellaan interventio ilman käyttäytymisongelman ja kohderyhmän kunnon käyttäytymistieteellistä erittelyä?
Sitä paitsi, kaikissa toimenpiteissä on taustalla jokin vaikuttamisen teoria – sitä ei vain välttämättä ole julkilausuttu. Oma, arkiajatteluunkin perustuva logiikkamalli muutoksen mekanismeista olisi kuitenkin hyvä tiedostaa.
Luennon lopuksi kerroin myös käyttäytymismuutostekniikkojen luokittelujärjestelmää kehittävästä työstä, josta aion blogata myöhemmin, sekä siitä, mitä tähänastisen tutkimusnäytön valossa tiedetään vaikuttavista keinoista liikunnan lisäämiseksi.
Jos et jaksanut tai ehtinyt lukea ylläolevaa, tässä tärkeimmät pointit:
- Käyttäytymistieteellinen teoria on terveyden edistäjälle silmiä ja näkökulmia avaava ystävä ja tuki!
- On jo kertynyt ”kovilla” terveysvasteilla mitattuna näyttöä siitä, että psykologisten ja sosiaalipsykologisten teorioiden hyödyntäminen suunnitteluvaiheessa tehostaa ohjelmien vaikuttavuutta.
- Monitieteinen yhteistyö on kaikkien ilo ja etu. 🙂
Nelli Hankonen