Mitä käyttäytymismuutostiede on? Top 3 väärinymmärrystä (osa 2)

***Jatkoa edelliselle blogaukselle ***

2.Luulo, että ”oikeiden” sosiaali- ja käyttäytymistieteiden kuuluu olla lähinnä deskriptiivistä ja sovellukset ovat muualla

Olen kuullut joskus ajatuksen, että yliopistolla tehdään perustutkimusta ja soveltamista sitten ammattikorkeakouluissa ja yrityksissä. Tämä on väärinymmärrys ja loogisesti virheellinen dikotomia (ks. myös blogaukseni Pasteurin kvadrantista).

Käyttäytymistieteellinen interventiotutkimus on erinomainen mahdollisuus kerätä arvokasta dataa ja löytää perustutkimuksellisia oivalluksia käyttäytymismuutoksen ilmiöistä. Ei ole niin, että havainnoivat tai laboratoriotutkimukset olisivat perustutkimusta, ja käytännön kannalta hyödyllisiä sovelluksia sitten olisivat ne muut ja tapahtuisi akateemisen tutkimuksen ulkopuolella. Interventiot (esim. elintapamuutoksen tukemiseen pyrkivä mobiili-app tai ohjattu tukiryhmä) voisi jaotella seuraavanlaisesti: Interventio…

  1. … on keksitty päästä, ja joka voi olla yhteensopiva käyttäytymistieteen kanssa (behaviourally aligned” Euroopan komission termein) tai ei.
    (Toteutus pääosin: Yritykset ja järjestöt)
  2. … perustuu käyttäytymistieteelliseen teoriaan ja näyttöön, ja toteutetaan käytännössä (Euroopan komission termein ”behaviourally-informed”).
    (Pääosin: yritykset ja järjestöt, joissa on itse kehitetty ohjelma – tai toteutetaan/levitetään esim. ammattikorkeakouluhankkeessa tai tieteellisen tutkimuksen piirissä kehitettyä ratkaisua)
  3. …perustuu käyttäytymistieteelliseen teoriaan ja näyttöön, joka toteutetaan, ja myös arvioidaan.
    (Pääosin: Yritykset ja järjestöt. Arviointi on käytännönläheistä.)
  4. … perustuu käyttäytymistieteelliseen teoriaan ja näyttöön, joka toteutetaan, ja josta kerätään monipuolista aineistoa tieteellistä tutkimusta varten (vastaa Euroopan komission termiä ”behaviourally-tested”, mutta tieteellinen tutkimus interventioista sisältää myös laajemman fokuksen kuin pelkän ”vaikuttiko vai ei”-kysymyksen testin).
    (Pääosin: Yliopistot, useimmiten tiiviissä yhteistyössä käytännön toimijoiden kanssa.)

Kuten Louis Pasteur sanoi: SEKÄ käytäntö ETTÄ teoria ovat tärkeitä. Näytön tukemat teoriat ovat parhaita tiivistyksiä ns. todellisen elämän ja käytännön syy-seuraus-mekanismeista – eivät erillisiä siitä. Teoriat tietysti ovat jatkuvasti täsmennykselle ja korjaamiselle avoimia ja alttiita.

Ns. puhdas perustutkimus on toki tärkeää, mutta tieteen tehtävä on auttaa myös etsimään ratkaisuja. Ratkaisuja etsivä tutkimus voi jopa tuottaa tärkeitä oivalluksia perustutkimukselle. Viime aikoina eräs LSE-blogi esitti, että jos tieteenalat perustettaisiin nyt, sosiaali- ja yhteiskuntatieteissä ei välttämättä edes tehtäisi jaottelua basic ja applied. Arvostetun Nature Human Behaviour -lehden viime vuoden luetuimpia artikkeleita on sosiologi Wattsin kirjoitus, joka väittää, että sosiaalitieteiden kehitys junnaa paikoillaan, koska teorioita kehitetään liikaa ERILLÄÄN käytännön toiminnasta ja ratkaisuista. Hän väittää, että ratkaisuorientoitunut tutkimus parantaisi oleellisesti sosiaalitieteiden ongelmallista, keskenään ristiriitaisten teorioiden ja jargonviidakon leimaamaa tilannetta. (En ole kaikesta täysin samaa mieltä, mutta Watts on oikeilla jäljillä.)

Vaikka olenkin promonnut ratkaisuhakuisen interventiotutkimuksen osuuden lisäämisen puolesta, en tietystikään näe, että olisi tarkoituksenmukaista valjastaa 100% tieteestä ratkaisuhakuisuuden alle. Puhdas perustutkimus on tärkeää turvata. Suomalainen akateeminen yhteisö ymmärrettävästi kavahti viime vuonna Tampere3:n hallituksen vahvasti missiolähtöisestä visio- ja strategia-työstä kuullessaan.

3.Luulo, että interventiotutkimus onnistuu silloin, kun ne pystyvät tuottamaan mullistavia muutoksia pikavauhdilla

Strategisen tutkimuksen rahoituksen lisääntyessä monissa maissa tutkijoille kuulee tulleen harmaita hiuksia poliitikkojen tai muiden tilaajien yleisistä epärealistisista odotuksista: Usein ei tunnu olevan hajuakaan siitä, kuinka kauan ratkaisuhakuinen tutkimus kestää. ”We want this solution YESTERDAY!”

Epärealistiset odotukset johtuvat osin myös siitä, miten sekä lehdistö että tutkijat itse ovat aiemmin tottuneet viestimään tuloksistaan. Me tutkijatkin olemme ehkä välillä antaneet suhteettoman suurta painoarvoa tutkimuksille, joissa on löytynyt ”tilastollisesti merkitsevä yhteys”, ja tuloksia on puffattu ”mullistavina” tai muuten ylisanoilla – osin ehkä johtuen paineista rahoittajaan päin. Epäonnista ja epäsopivaa on myös dikotominen tapa kirjoittaa käyttäytymistieteen löydöksistä, jotka ovat oikeasti enemmänkin todennäköisyyksiä ja tendenssejä. Tämä liittyy 1. luuloon: Kukaan ei väitä, että jokin interventiotutkimus, koe tai piirre ratkaisisi koko asian koko väestössä, vaan tarvitaan monen eri tekijän ja useiden interventioiden (useilla tasoilla) yhteistyötä.

Onneksi replikaatiokriisi on saanut tolkkua tutkijoiden tapaan kirjoittaa sekä omiin julkaisuihinsa että pressitiedotteisiin, vaikka ylilyöntejä esiintyy vielä. Enää pitäisi saada suuri yleisö ja lehdistö havahtumaan siihen, että valtaosa tutkimuksesta ON tylsää. Suuresta osasta tutkimuksesta EI saa revittyä ”groundbreaking!”-shokkiotsikoita. Arvokasta tutkimusta ovat myös ns. tylsät replikaatiotutkimukset tai interventiotutkimukset, joissa ei näy mullistavaa muutosta – tällaisistakin tutkimusta kertyy arvokasta tietoa monin tavoin, joka ei kuitenkaan maallikolle välttämättä heti aukene.

Käyttäytymisen muutos on erittäin vaikeaa (ainakin useimmiten saatavilla olevilla keinoilla): Siksi käyttäytymismuutostutkimus pureutuukin usein pähkinään, miten saada muutos aikaan / tukea ihmisten muutosta niukoilla resursseilla kustannusvaikuttavasti. (Nykyisellä käyttäytymismuutostieteellä pystyttäisiin luomaan aivan varmasti merkittäviä tuloksia saavia ohjelmia, jos resursseja ja skaalautuvuuden mahdollisuuksia ei tarvitsisi ajatella! Esimerkiksi Let’s Move It -interventiokokonaisuus toisen asteen opiskelijoiden liikuttamiseksi näyttäisi aivan erilaiselta, jos ei olisi lähdetty optimoimaan mahdollisimman halpaa mutta samalla vaikuttavaa ratkaisua.) Tämä on todellinen älyllinen pähkinä.

Jos muutos tapahtuisi ja kestävä tottumusten luominen syntyisi käskyttämällä tai pelkästään tietoa jakamalla, käyttäytymismuutostiedettä tuskin olisi syntynyt.

Se, miten käyttäytymismuutostiede kontribuoi ongelmien ymmärtämiseen ja ratkaisuun – osana monitieteellisiä tiimejä – on periaatteessa sama kuin monesti tieteellisen ymmärryksen kontribuutio: Tarjoamalla struktuurin, viitekehyksen, metodin ja teoreettisen käsitteistön ongelman jäsentämiseen ja siten parempaan hallitsemiseen, ja sen pohjalta systemaattisten ratkaisuvaihtoehtojen tuottamiseen.

Euroopan komission raportti (2016) toteaa käyttäytymistieteiden hyödyistä julkishallinnolle:
“Overall, the evidence shows that insights from behavioural sciences are contributing to reshaping public policy in a wide range of domains, in particular employment, consumer protection, health, taxation, environment and transport. Furthermore, some successful behavioural initiatives seem to be replicated or adapted across countries, and this includes well-known examples (e.g. receipt-based tax lotteries) but also less obvious ones (e.g. the penalty points system for driving offences).”

Monissa maissa on perustettu valtionhallinnon piiriin kokonaisia yksikköjä käyttäytymistiedon sekä kenttäkokeiden hyödyntämiseksi julkishallinnon parantamisessa.

Monissa maissa – mm. Britanniassa, Saksassa, Ranskassa – on perustettu valtionhallinnon piiriin kokonaisia yksikköjä käyttäytymistiedon sekä kenttäkokeiden hyödyntämiseksi julkishallinnon parantamisessa. Suomessa asian edistämiselle on Valtioneuvoston kansliassa toistaiseksi hieman pienempi porukka. Sektoritutkimuslaitoksissa tunnutaan havahdutun siihen, että nykyajan viheliäisten ongelmien ytimessä on käyttäytymisen muutos – joko kansalaisten tai ylemmän tason organisaatioiden toimijoiden. Esimerkiksi Luonnonvarakeskukseen on perustettu käyttäytymismuutoksen ryhmä.

Vaikka käyttäytymismuutoksen tutkimus on tällä hetkellä hajaantunut useaan eri alaan ja käyttäytymismuutoksen ongelmaan, on ennakoitu, että Suomeenkin perustetaan lähitulevaisuudessa käyttäytymismuutoksen teoriaan ja metodologiaan keskittyvä tutkimuskeskus. Se vauhdittaisi sekä käyttäytymismuutoksen perustutkimuksen, soveltavan tutkimuksen että yhteiskunnallisten sovellusten etenemistä.

Tulevaisuus on valoisa!

Lähteitä ja lisälukemistoa:

Mitä käyttäytymismuutostiede on? Top 3 väärinymmärrystä (osa 1)

Käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimus käsittelee sitä, miten ja millä ehdoin ihmiset muuttavat käyttäytymistään – tapahtui se sitten asenteiden, fyysisen ympäristön muutosten tai vaikka sosiaalisen paineen kautta. Tutkimusalan piiriin kuuluu populaaria ja Nobel-huomiotakin saanut tuuppaus-lähestymistapa (ns. nudging), joskin käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimuskenttä on paljon tätä monipuolisempi ja laajempi. Monissa tilanteissa käyttäytymisen muutos on kuitenkin paljon kompleksisempi ongelma kuin nudge-lähestymistapa antaa ymmärtää.

 

Käyttäytymisen muutos on monien yhteiskunnallisten haasteiden ytimessä

IPCC:n erikoisraportista ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi saa lukea tukun toimenpiteitä, joissa avain on monien eri toimijoiden käyttäytymisen muutoksessa. Tuotannon piirissä tulee hyödyntää vähäpäästöisiä alumiininvaihtoehtoja, kansalaisten tulee osallistua enemmän politiikkaan, ruoan osalta tulee vähentää ruoan poisheittämistä ja kuluttaa vähemmän liha- ja maitotuotteita; liikenteen osalta tulee kävellä ja pyöräillä enemmän lyhyillä välimatkoilla, ja niin edelleen. Energian kulutuksen vähentämiseen tähtäävässä TRED-projektissa tunnistettiin tukku eri energiankulutuksen kannalta olennaisia toimia – ja identifioi peräti 240 eri käyttäytymistä (esim. 40 lämmittämiseen ja viilentämiseen liittyvää käyttäytymistä, 18 viihdelaitteistoon liittyvää käyttäytymistä, jne…).

Niin ympäristön pelastamisessa kuin muillakin alueilla vaikuttaminen on tehokkaampaa, kun systemaattisesti pilkotaan ongelma konkreettisiin osasiin – käyttäytymisinä. Näin voidaan tunnistaa oleellisimmat käyttäytymismuodot, joihin sitten kohdistetaan toimenpiteitä.  Samalla on tärkeää tunnistaa näihin käyttäytymisiin vaikuttavat tekijät sekä vaikuttamiskeinot. Tiedottaminen ei useinkaan riitä käyttäytymisen muuttamiseksi.
Käyttäytymismuutos-ohjelmien rakentamisen lähtökohta onkin systemaattisesti pilkkoa ongelma palasiksi. Sitten kääritään hihat, ja analysoidaan miten kohderyhmässä näitä käyttäytymisiä parhaiten voidaan edistää.

Tutkimusryhmässämme tutkimuksen kohteena olevia käyttäytymisiä ovat liikunta, mielen hyvinvoinnin ylläpitoon & stressin hallintaan tähtäävien harjoitteiden tekeminen, terveellinen syöminen, liiallisen istuminen vähentäminen, hyvinvointia edistävän luokkahuoneympäristön luominen, voimaannuttava ja motivaatiota tukeva vuorovaikutus sekä terveyteen liittyvän geenitiedon viestiminen. Arvioimme ja kehitämme teorioita sekä tieteellisiä menetelmiä muutoksen tutkimukseen. Käyttämämme teoriat ja viitekehykset soveltuvat monipuolisesti erilaisten käyttäytymisongelmien analyysiin.

Käyttäytymismuutostieteen taustaa ja määrittelyä

Käyttäytymisen muutosta ja siihen vaikuttamista on sosiaalipsykologia tutkinut jo sata vuotta, mutta systemaattisempana kokonaisuutena se on alkanut nousta esiin erityisesti viimeisimmän vuosikymmenen aikana. Varhainen tutkimus keskitty 1900-luvun alussa asenteisiin ja niiden muuttamiseen, sen jälkeen rakentaen teoriaa moninaisista muista käyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä, niiden keskinäisistä suhteista ja niihin vaikuttamisen tavoista. Erityisen vahvasti aihe on kehittynyt terveyspsykologian piirissä: Ensinnäkin sairaanhoitokulujen hillitsemiseksi elintapamuutos sairauksien ennaltaehkäisyksi on ollut kiinnostavaa – monissa maissa on haluttu suunnata rahoitusta sen ymmärtämiseksi, millä keinoin saataisiin vaikutettua ihmisten terveyteen vaikuttaviin käyttäytymismuotoihin kuten liikuntaan, ravitsemukseen – ja siksi psykologian sisällä rahoitusta on monissa maissa (ei Suomessa) suunnattu tähän tutkimuskenttään. Toiseksi, terveyspsykologian kehittyessä läheisesti lääketieteen kyljessä, se on joutunut enemmän kuin muut psykologian sovellusalat – haastetuksi metodien systemaattisuuden ja täsmällisyyden osalta, lääketieteen tiukkuuden näkökulmasta, ja myös siten laadullisesti kehittänyt voimakkaasti aihepiirin edistysaskelia.

Käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimus käsittelee sitä, miten ja millä ehdoin ihmiset muuttavat käyttäytymistään – tapahtui se sitten asenteiden, fyysisen ympäristön muutosten tai vaikka sosiaalisen paineen kautta. Tutkimusalan piiriin kuuluu populaaria ja Nobel-huomiotakin saanut tuuppaus-lähestymistapa (ns. nudging), joskin käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimuskenttä on paljon tätä monipuolisempi ja laajempi. Monissa tilanteissa käyttäytymisen muutos on kuitenkin paljon kompleksisempi ongelma kuin nudge-lähestymistapa antaa ymmärtää.

Mihin kaikkiin käytännön tilanteisiin käyttäytymismuutostiede on relevantti? Yhteiskunnan eri puolille. Suuri osa ongelmistamme – jättimäisistä arkisiin – olisi ratkaistavissa jos ihmiset saataisiin muuttamaan käyttäytymistään (esim. ilmastonmuutos, kansanterveysongelmat, arjen stressi, kohtaamiset arjessa). Euroopan komission raportti (2016) totesikin, että käyttäytymistieteeseen perustuvasta tai sen informoimasta suunnittelusta olisi usealla eri julkishallinnon alalla hyötyä ja listaa mm. liikenteen, terveyden, verotuksen, työllisyyden, ympäristön ja kuluttajansuojan alueet. Raportissa esitellään monia kustannusvaikuttaviksi osoitettuja ’behavioural insights’-interventioita.

Tutkimusalana tämä on järjestynyt – tai järjestymässä – vasta hiljattain: Suomessakaan en tiedä käytetyn ’behaviour change science’ -nimitystä ennen omaa väitöskirjaani vuodelta 2011.

Alalle omistettuja oppituoleja ei juuri vielä ole. Termiä aletaan hiljalleen käyttää enenevissä määrin. University College London perusti uutena käyttäytymismuutoskeskuksen vuonna 2014. Scienceofbehaviorchange.org on tuore amerikkalainen projekti. Alaa kehittävät tutkijat tekevät tätä monen eri tieteenalan piirissä ja julkaisevat eri alojen lehdissä – sosiaalipsykologian, psykologian, käyttäytymislääketieteen, käyttäytymistaloustieteen, jne…

Tutkimusalueen nuoruus saattaa olla yksi syy, miksi olen usein kohdannut seuraavia harmillisia väärinymmärryksiä – sekä tutkijoiden että maallikoiden joukossa.

Väärinymmärrys nro 1.) Luulo, että käyttäytymismuutos liittyy vain yksilön muutokseen ja suoraan yksilöön vaikuttamiseen

Yleisimmin kohtaamme virhekäsityksen, että käyttäytymismuutostutkijat keskittyvät tutkimaan yksilön käyttäytymistä, yksilön käyttäytymisvalintoihin suuntautuvien keinojen (”käyttäytymisen muutostekniikoiden”) toimintamekanismeja, ja/tai yksilön psykologista toimintaa esim. motivaatiota käyttäytymisen päävaikuttimena.*

Tähän harhaluuloon kuulee kytkettävän lause: ”Mutta rakenteet ovat paljon tärkeämmät!” – tai ”Yhteiskunnallisilla, rakenteellisilla keinoilla vaikuttaminen on paljon tehokkaampaa.” – tai ”Poliitikkoihinhan meidän pitää vaikuttaa.”

Käyttäytymismuutostutkimuksessa otetaan hyvin usein monitasonäkökulma. On päivänselvää, että yhteiskunnallisilla, kulttuurisilla, rakenteellisilla tekijöillä on merkittävä vaikutus käyttäytymiseen. Lisäksi ihmisten välittömät interpersoonalliset kontaktit, vertaisryhmät ja työtiimit ovat merkityksellisiä. Monet käyttäytymismuutostutkijat suunnittelevat interventioita, jotka operoivat sekä sosiaalisen ja fyysisen ympäristön että yksilön psykologian tasoilla. Ei pelkästään yksilöön keskittyen.

  • Ensinnäkin: Käyttäytymismuutostutkija EI kuvittele, etteikö lainsäädäntö olisi tehokkain keino ohjata kansan käyttäytymistä – monesti näin nimenomaan on. Turvavyöpakko, baaritupakointikielto, ja monet muut asiat eivät todellakaan olisi muuttuneet yhtä tehokkaasti pehmeästi ns. valistuksen keinoin. Kuitenkin on lukemattomia asioita ja seikkoja, joita emme toistaiseksi ole yhteiskuntana halunneet julkisen sääntelyn piiriin tai joiden osalta emme halua rajoittaa ihmisten valinnanvapautta. Silloin vaikuttamisen keinovalikoima kaikilla muilla tasoilla on se, joka on käytössä.Toisaalta myös valintoja rajoittava säätely vaatii kansan hyväksyntää: Käyttäytymistieteiden avulla voidaan paremmin ymmärtää esimerkiksi sitä, miten kansa helpommin hyväksyisi uusien rajujen ilmastopoliittisten linjaukset ja näitä poliitikot siten uskaltaisivat todella tehdä (ks. Prof., Dame Theresa Marteun artikkeli aiheesta).
  • Toiseksi: Lainsäädäntö ja politiikkatoimien suunnittelu on myös alue, jota voisi tehostaa käyttäytymistieteellisellä näkemyksellä. Tätä havainnollistaa hyvin tutkimuksemme, jossa analysoitiin työpaikkaterveyden edistämiseen liittyviä politiikka-asiakirjoja: Politiikkasuositukset oli muotoiltu epämääräisesti tai sitten ne tyypillisesti perustivat oletukseen, että toimijoille jalkautetaan toimenpiteitä tietoa jakamalla (tutkimusnäyttö osoittaa, ettei tiedon antaminen riitä muutoksen aikaan saamiseksi). Analyysi osoitti selvästi, että toimenpiteissä alihyödynnettiin käyttäytymistiedettä. Käyttäytymismuutostieteen sisartiede, implementaatiotiede (implementation science), syntyi Pohjois-Amerikassa havainnosta, että lääketieteen perustutkimuksen innovaatioilla kestää vuosikausia siirtyä käytännön praktiikkaan. Pelkkä uusista innovaatioista tiedottaminen ei saakaan aikaan muutosta hoidossa. Välihuomiona todettakoon, että myöskään implementaatiotieteen professuureja Suomeen ei ole tietääkseni toistaiseksi perustettu.
  • Kolmanneksi väestön hyvinvointi- ja eriarvoisuusongelmista puhuttaessa myös usein tuodaan esiin raha. Hyvinvoinnin lisäämiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi tarvitaan julkishallinnolta riittäviä budjettipanostusta. Tämä ei myöskään ole mitenkään ristiriidassa käyttäytymismuutos-projektien kanssa.Tämän väärinymmärryksen yksi erityismuoto liittyy terveydenedistämisen kontekstiin. Joskus on käynyt ilmi harhaluulo – joskus omien opiskelijoidenikin parissa – että jos tutkija tutkii vaikkapa liikuntamotivaatiota, niin tutkija samalla ajattelee, että liikuntamotivaation kautta löytyy (aina) ratkaisu liikkumattomuuteen. Näinhän ei ole. Liikkumattomuutta tai aika monta muuta vastaavaa elintapaongelmaa miettineille tutkijoille on selvää, että kestävään ja tehokkaaseen terveyden edistämiseen tarvitaan vaikuttamista monella alueella – aina köyhyyden edistämisestä palvelujen tarjoamiseen; aktiivista liikkumisesta tukemisen infrastruktuurin rakentamisesta tiedon, taitojen ja motivaation lisäämiseen. Ongelmat ovat monitekijäisiä ja kompleksisia. Silti on monesti tarkoituksenmukaista tutkia yhtä vaikuttavaa tekijää kerrallaan ja porautua siihen syvälle.Siinä missä ortopedikaan ei ajattele jalkojen terveyden määrittävän ihmisen koko tervettä, ei myöskään motivaatiotutkija ajattele tietoisen motivaation olevan riittävä – tai aina edes välttämätön! – käyttäytymiselle. Tai että kaikki tai edes valtaosa käyttäytymismuutos-satsauksista käytännössä olisi järkevää tehdä yksilöön ja motivaatioon suuntautuen. Silti jokin rajattu osa ongelmasta tai sen determinanteista on arvokas tutkittavaksi yksinäänkin.Ja edelleen, koska ongelmat ovat monitekijäisiä, myös käyttäytymismuutostutkijaa turhauttaa kuulla maallikon vuorenvarma yhden syyn analyysi: ”TÄSTÄ tämä asia johtuu!”, kun kyseisestä asiasta on varmasti tutkimusnäyttöä että sillä on vain oma (pieni) yhteytensä asiaan.

(*) Yksinkertainen termisekaannus voi olla yksi syy hämmennykseen. Behavioristinen sekoitetaan usein behavioraaliseen. Behaviorismi on 1920-60-luvuilla vallinnut psykologisen tutkimuksen paradigma, jonka nykymuotoja tutkivat neobehavioristit lähinnä Amerikassa. Termi ”behavioraalinen” liittyy kaikenlaiseen käyttäytymiseen, eikä se sisällä mitään ihmiskuva- tai epistemologisia oletuksia tai kuten behaviorismi. Käyttäytymistaloustieteilijätkin harmittelevat joskus journalistien virheellisestä käännöksestä behavioristinen taloustiede – kyse on toki behavioraalinen eli käyttäytymistaloustiede.

BLOGAUKSEN SEURAAVA OSA VALOTTAA YLEISTÄ VÄÄRINYMMÄRRYSTÄ NRO 2 – MIKÄ SE LIENEE, ARVAATKO? STAY TUNED! 🙂

Ps. Palaute on arvokasta ja tervetullutta!

Kiitos Marja Kinnuselle ensimmäisen version lukemisesta (jo elokuussa 2018, apua!) ja parannusehdotusten esittämisestä!

Perus- vai soveltavaa tiedettä? Virheellinen vastakkainasettelu

Yleinen jakolinja tutkimuksessa on soveltavan ja perustutkimuksen välillä. Näin myös tuoreessa artikkelissa, jossa nostettiin esiin, että viime aikoina on lisääntynyt ongelmiin kohdistuva soveltava tutkimus. “Jo vuosikymmeniä tieteentutkimuksessa on puhuttu uuden tiedon tuottamisen mallista, joka eroaa perinteisestä tieteentekemisestä. Tämä uusi muoto on soveltavaa ja siinä tähdätään käytännön hyötyyn, ongelmanratkaisuun. Uudessa tutkimustavassa tavoitteita asettaa rahoittaja.”

On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että soveltava tutkimus olisi lisääntynyt ja perustutkimus vähentynyt, tai että tällainen uusi muoto tähtäisi vain käytännön hyötyyn – kyseessä on lähtökohtaisesti virheellinen dikotomia.

Donald Stokes on esittänyt, että tieteellisiä ja teknologisia näkökulmia voi ymmärtää kahtena ulottuvuutena, ja osa tutkimuksesta osuu sekä soveltavan että perustutkimuksen alueelle. Tämän hän nimeää “Pasteurin kvadrantiksi”.

Puhdas perustutkimus on kiinnostunut syvällisen ymmärryksen lisäämisestä (esim. Curie, Bohr), ja puhdas soveltava tutkimus suuntautuu käytännön sovellusten synnyttämiseen (esim. Edison). Sen sijaan “käytöstä inspiroitunut perustutkimus” pyrkii molempiin: Sekä tuottamaan käytännön hyötyä että lisäämään syvällistä tieteellistä ymmärrystä.

Tämä nurkka nimettiin Pasteurin kvadrantiksi – Louis Pasteur on paraatiesimerkki tutkijasta, joka on intohimoisen kiinnostunut ymmärtämään perustutkimuksellisen jättipähkinän mutta samalla haluaa edistää konkreettista käytännön ongelman ratkaisua.

Stokesin nelikentän kolmesta kulmasta yhtäkään ei arvoteta ylitse muiden – myös puhdas perustutkimus ja puhdas soveltava tutkimus ovat tärkeitä. Toisaalta alakulman nelikentän alue, jossa ei ole pyrkimystä ilmiöiden syvällisen ymmärryksen lisäämiseen eikä käytännön hyötyyn, kuvaa ehkä tutkimusta, jonka tekemiselle ja rahoittamiselle on hankala löytää hyvää perustelua.

Itselleni käyttäytymisen muutoksen tutkijana on käynyt vuosien varrella yhä selvemmäksi, että käyttäytymisen muutoksen ja siihen vaikuttamisen problematiikkaa ei ymmärretä laisinkaan riittävästi. Tieteellisiä pähkinöitä on tällä alueella kasakaupalla. Näiden ratkaisu havainnoivalla tutkimuksella tai tutkijan nojatuolissa on mahdotonta, ja konkreettisten ratkaisujen testaaminen tuottaa empiiristä dataa joiden avulla voi arvioida, koetella ja edelleenkehittää teorioita.

Sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewinin sitaatti sopiikin tähän hyvin: “If you truly want to understand something, try to change it.”

Ongelmiin kohdistuva, asioita muuttamaan pyrkivä tutkimus voi myös olennaisesti lisätä perustavaa laatua olevaa tieteellistä ymmärrystä.

Ratkaisuja hakevaa tutkimusta ja perustutkimusta onkin hölmöä laittaa vastakkain. Sosiologi ja fyysikko Duncan Watts on esittänyt, että itse asiassa ongelmalähtöinen, ratkaisujen etsintään suuntautunut tutkimus voi edistää myös teoriankehitystä. Teorialähtöiset havainnoivat tutkimukset eivät pysty kiihdyttämään teoriakehitystä yhtä hyvin.

Yhteiskuntatieteilijänä on tottunut siihen, että aina silloin tällöin kuulee soveltavaa tutkimusta halveksuvia ilmaisuja, ikään kuin aidosti akateemisten ja intellektuaalien yliopistoihmisten pitäisi pysyä sellaisesta mahdollisimman kaukana, jonkin kriittisen etäisyyden päässä, ja jättää sovellusten kehittäminen käytännön ihmisille. Tässä kuultaa implisiittisenä oletus, että sovellusten kehittäminen on jotain vähemmän arvokasta, vähemmän älyllistä ja akateemiseen maailmaan heikommin istuvaa puuhaa kuin “todellinen perustutkimus”.

Erilaiset käyttäytymismuutoskysymykset ja “äppsien” kehittely voi kuulostaakin yksinkertaiselta ja tylsältä näpertelyltä ensi kuulemalta. Mutta todellisuudessa ihmisen käyttäytyminen kytkeytyy monimutkaisiin sosiaalisiin verkostoihin, ja on osa käyttäytymisten systeemien verkostoa, ja siihen vaikuttavat hyvin monet eri tekijät yksilöpsykologisista aina organisatorisiin ja kulttuurisiin sekä rakennetun ympäristön piirteisiin. Tämä on toki itsestäänselvää, mutta juuri tämän kompleksisuuden ymmärtäminen ja mallintaminen – ja tähän kokonaisuuteen vaikuttamisen tieteellinen ymmärtäminen – on tällä hetkellä lapsenkengissä.

Käyttäytymiseen vaikuttaminen on yleensä hankalaa monista eri syistä. Jos on suhtautunut oikealla analyyttisyyden tasolla mihin tahansa yhteiskunnalliseen ja käyttäytymisenmuutos-ongelmaan ja miettinyt ratkaisuja sekä pohtinut näiden luotettavia arvioinnin menetelmiä, ratkaisuorientoituneen tieteen väheksyminen triviaalina ja sen leimaaminen helpoksi puuhasteluksi on älyllisesti epärehellistä.

Joidenkin tutkijoiden penseys soveltavaa tutkimusta kohtaan saattaa osin johtua riippumattomuuden uhan pelosta. Poliitikkojen ja rahoittajien talutusnuorassa ei haluta olla. Kaikkea rahoitusta ei tietenkään pidä suunnata soveltavaan tai Pasteurin kentään, puhtaalla perustutkimuksella on tärkeä roolinsa ja ihmiskunta ja yhteiskunta tarvitsevat kaikkia kolmea kvadranttia. Sitä paitsi – myös perustutkimuksen piirissä voi syntyä innovaatioita, vahingossa. Lisäksi tutkimuskysymysten tarkka sanelu ei kuulu asiaan missään nelikentän nurkassa, tai strategisten painopisteiden valinnassa – professori Hanskin sanoin – tieteellisen tutkimuksen tavoitteena ei toki tulisi olla “yksin taloudellinen menestyminen, vaan tavoitteena olisi samalla edistää kestävää kehitystä ja parempaa tulevaisuutta.”

Tutkijatkin voisivat paremmin hyödyntää mahdollisuudet yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä.

Summa summarum: Nyt, kun rahoitusta on siirretty jossain määrin ratkaisusuuntautuneeseen tutkimukseen, tätä ei tarvitse nähdä uhkana perustutkimukselle. Voisimmeko me tutkijat paremmin hyödyntää mahdollisuuksia yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä? Kun on ongelma, se voidaan tiedeperustaisesti yrittää ratkaista, mutta samalla oppia jotain uutta, fundamentaalista koko ilmiöalueesta.

Lähteitä & lisälukemistoa:

Tutkimuksella eteenpäin -kärkihankkeemme on ohi

Meillä oli ilo toteuttaa Suomen Akatemian rahoituksella Tutkimuksella eteenpäin -kärkihanke tutkimustiedon hyödyntämiseksi. Hanke päättyy syyskuussa. Hankkeen tutkijatohtori Elina Renko esitteli tuloksiamme Suomen akatemian kärkihankkeisiin liittyvässä tilaisuudessa toissa viikolla tiiviin posterin muodossa. Toteutimme koulutuksia yli 1000 liikunnan ja terveyden edistämisen ammattilaiselle – erityisesti toisen asteen koulutuksen piirissä. Hankkeesta kertyi monipuolinen aineisto, joka on toistaiseksi osoittanut, että koulutusten

  • hyväksyttävyys oli korkea: kahden puolipäiväisen motivoivan vuorovaikutuksen koulutukseen osallistuneista nimettömistä vastaajista 86% sanoi oppineensa konkreettisia tekniikoita joita voi käyttää jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa ja yli 90% suosittelisi koulutusta kollegoilleen
  • vaikuttavuus oli lupaava: motivoivan vuorovaikutuksen koulutukseen osallistuneiden vuorovaikutustyyli muuttui 3 kuukauden seurannassa osallistavammaksi
  • saavuttavuus oli hyvä (suhteessa hankkeen resursseihin): Let’s Move It -toimenpiteet ehtivät saavuttaa tuhansia nuoria eri puolilla Suomea 200 ammattilaisen kautta heidän kyselyvastaustensa perusteella.

Kiitos paljon kaikille kiinnostuneille ja osallistuneille! Jatkamme aineiston hyödyntämistä ja julkaisemme kolme tiedeartikkelia hankkeen tuloksista ja löydöksistä.

Pakko vai halu liikuntamotivaation taustalla?

Lancet-lehdessä julkaistiin yli 1.2 miljoonaa ihmisen tiedot koonnut tutkimus, jossa havaittiin liikunnan olevan yhteydessä parempaan mielenterveyteen. Kuitenkin erittäin suuria määriä liikkuneiden joukossa oli enemmän mielenterveysongelmia.

Puhuin tänään Ylen aamu-tv:ssä siitä, miten intohimostakin voi syntyä pakkomielteinen intohimo. Motivaation laadussa voi olla painotuseroja.

Psykologiselle hyvinvoinnille on tuhoisaa jos ulkoisen painostuksen tai sisäisen pakon kokemus korostuvat omassa mielessä liikunnan syynä.

Useimmilla meistä on “motivaatiokoktailissaan” elementtejä sekä sisäisemmästä motivaatiosta (liikun, koska se on hauskaa ja auttaa saavuttamaan itselle tärkeitä päämääriä kuten jaksamista temmeltää lapseni kanssa) että ulkoisemmasta motivaatiosta (liikun, jotta näyttäisin paremmalta muiden silmissä ja voisin tehdä muihin vaikutuksen). Kuitenkin kannattaa pitää huoli, ettei ulkonäkömotiivi saa liian suurta roolia omassa motivaatiokoktailissa! Sisäisen motivaation painotukset johtavat kestävimpiin tottumuksiin. Tarkista siis motivaatiosi laatu aika ajoin – ja muista liikunnan monipuoliset lyhytaikaisetkin hyödyt!

Miten sitten motivaatiosta toimintaan?

Tutkimus on osoittanut, että yleinen “haluan liikkua lisää” ei ole tehokas tavoite eikä useinkaan johda käyttäytymisen toteutumiseen. Kun konkretisoit tavoitteesi – mitä, missä milloin ja kenen kanssa aion liikkua, toteutat aikomuksesi todennäköisemmin. Kannattaa siis tehdä selvä toimintasuunnitelma, joka on myös realistinen!

Yleinen erhe on aloittaa liikunta liian raskaasti ja väsähtää heti alkuun – aloita rauhallisesti ja rakenna siitä! Vähäkin on parempi kuin ei mitään.

Toimintasuunnitelman toteutumista kannattaa seurata, ja kun oppii tuntemaan omia mielihaluja, muokata tavoitteita ja suunnitelmia sopivammiksi itselleen ja arkeensa.

Yritä löytää liikunnan muoto, josta voit oppia nauttimaan ja jonka voit yhdistää elämäsi muihin tärkeisiin asioihin: Esimerkiksi perheen kanssa yhdessä voi viettää aikaa myös kansallispuiston polulla tai lähipuistossa pelaillen, tai tv-uutisia katsoessa voi tehdä pieniä jumppaliikkeitä, tai kaverin kanssa kahville menon sijaan voi kuulumiset vaihtaa myös lenkkipolulla.

Liikuntatavoite jää saavuttamatta helpommin, jos se kilpailee muiden arjen asioiden kanssa: tavoitteiden yhdistäminen kunniaan.

Ihminen on sosiaalinen eläin – tutkimusten mukaan ryhmissä tai pareissa asetetut tavoitteet ja toimintasuunnitelmat voivat olla tehokkaampia kuin ihmisen yksinään tekemät!

Kiinnostaako motivoimisen ABC?

Miten ruokkia sisäistä motivaatiota? Kuinka tukea toisia liikuntasuunnitelmien teossa? Liikunnan edistämisen ammattilaisille sekä toisen asteen oppilaitosten opettajille suunnatut Let’s Move It -hankkeen aikana suosiota niittäneet materiaalimme & aktiviteetti-ideat terveyskasvatukseen on julkaistu tänään osoitteessa www.letsmoveit.fi.

Hyvää liikuntasyksyä!

Miten viestiä liikkumisen lisäämisen puolesta?

Monen vähän liikkuvan toiminnan esteenä on joukko ajatuksia ja jopa väärinkäsityksiä, joiden oikaiseminen voi olla avainasemassa siihen, että ihminen alkaa harkita liikkeen lisäämistä.

Kiteytin tutkimuksen ja käytännön työn myötä tulleet havainnot siitä, millaisia viestejä olisi tärkeä paketoida toimenpiteisiin ja kampanjoihin, joiden tavoite on muuttaa liikuntaan liittyviä asenteita ja liikkumista itseään.

  1. “Sinä päätät itse miten liikut. Tai liikutko ollenkaan.”
    On hienoa, että nykyään ympäristöjä muutetaan ja mahdollistetaan liikkeen kytkeminen organisaatioiden toimintoihin kuten kokouksiin. Tämän rinnalla olisi tärkeää pitää liikunnallistumiseen osallistuminen vapaaehtoisena – ei pitäisi olla PAKKO seistä. Tuolia ei ole tarkoituksenmukaista demonisoida. Överiksi mennyt innostus liikuttamiseksi ja liikunnallistamisen läpivienti absoluuttisina pakkoina voi aiheuttaa vastarintaa ja kapinaa. Vapaaehtoisuus ja rentous tekemisessä on hyvä pitää mielessä – ja kaikilla oikeastikin on edelleen vapaus valita liikkumattomuus, jos niin haluavat. 🙂
    Pakottamisen fiilis voi syntyä kohderyhmälle myös tahattomasti.
  2. “Vähäkin on hyvästä. Jo seisomaan nousu riittää! Ei tarvitse olla kilpaurheilua tai hikiliikuntaa.”
    Tämä oivallus voi olla tärkeä vähän liikkuvalle. Jos mieltää, että terveyttä hyödyttävä liikkumisen määrän rima on lannistavan korkealla, ei lähde edes yrittämään. Tärkeä on saada ihmiset tiedostamaan, että liikkumisen hyötyjä voi kartuttaa pienilläkin teoilla.
  3. “Liikkumisen ei tarvitse olla este tai vaihtoehto mukaville tärkeille asioille elämässä – niitä voi yhdistää.”
    Moni vähän liikkuva haluaisi lisätä liikuntaa mutta kokee, ettei halua laiminlyödä muita itselle tärkeitä asioita – töitä, perhettä, lapsia. Tällöin on hyödyllistä muistuttaa ja tuoda esiin konkreettisia keinoja, miten näitä tavoitteita voi yhdistää. Illan lasten kanssa voi viettää puistossa keinuen, tai hippaa leikkien. Voiko osan työstä tehdä seisten tai vaikka lukea työpapereita? Arkeen voi myös lisätä hyötyliikuntaa monin keinoin.
  4. Kaikki liikkuu jo, tämän päälle on hyvä rakentaa lisää.
    Vähän liikkuviksi leimatut tai itsensä leimaavat voivat hämmästyä oivaltaessaan, kuinka paljon he jo liikkuvat. Aina töissä kävelen rappuset! Kun ihmiselle tekee näkyväksi jo hänen tekemänsä liikunnalliset valinnat, “ei-liikunnallisen minäkäsitys” alkaa murtua. Tunnistettujen vahvuuksien päälle on hyvä rakentaa lisää – vähä vähältä.
  5. Liikunnan monipuoliset hyödyt – ei vain ilo.
    Monille meistä on mennyt jakeluun, että liikunta ennaltaehkäisee sydänsairauksia, syöpiä ja dementiaa. Mutta monet lyhytaikaiset ja muuhun hyvinvointiin vaikuttavat hyödyt helposti unohtuvat: Jaksaminen, mieliala, laadukkaampi uni ja helpompi nukahtaminen, aivojen toiminta & oppiminen, selkävaivat, matkaliikunnan tuottama luontoystävällisyys…
    Liikunnan edistämisen kärkeä ei kannata nojata pelkästään liikunnan tuomaan iloon ja nautintoon, koska niin moni meistä ei välttämättä nauti kaikesta liikunnasta. Liikkumisvalintoja voi tehdä kuitenkin myös siksi, että mieltää sen itselleen tärkeäksi ja liikunnan seuraukset omien arvojensa mukaisiksi.
  6. “Näillä konkreettisilla keinoilla ja ideoilla voin toimia.”
    Joskus vähän liikkuva on oivaltanut kaikki kohdat 1-5, mutta kuntosalille meno tai lenkkeily eivät maistu. Konkreettiset monipuoliset, helpot toimet ja uudet ideat liikkeen lisäämiseksi voivat myös auttaa.

Lopuksi: Miksi ihmisten asenteita ja motivaatiota pitää muuttaa – eikö vain riitä, että huomaamatta ja salaa muutamme ympäristöjämme aktiivisemmiksi? Ympäristöjen muuttaminen ja liikkumisen HELPOKSI tekeminen on tietysti erittäin tärkeä osa liikunnan edistämistä. Kuitenkin ihmiset ovat aktiivisia toimijoita. Ympäristön liikuntamahdollisuuksiin tartutaan todennäköisemmin ja paremmin mielin, kun niiden idea ja hyöty on oivallettu ja sisäistetty.

Tutkitaan käyttäytymisen muutosta terveyden edistämiseksi

Lähivuosikymmeninä terveyttämme ja hyvinvointiamme – ja sitä mukaa terveydenhuoltojärjestelmäämme – tulevat kuormittamaan sellaiset sairaudet, joiden kehittymiseen suurelta osin vaikuttavat elintapamme. Tuki- ja liikuntaelinongelmat, muistisairaudet, masennus, diabetes – moniin näistä vaikuttavat muutettavissa olevien käyttäytymismuotojemme lisäksi elinympäristöjemme muutettavissa olevat piirteet.

Yksinkertaiset ratkaisut eivät riitä, vaan tarvitsemme monipuolista vaikuttamista – sosiaalisiin ja rakennettuihin ympäristöihin, työ- ja koulutusorganisaatioihimme, taitoihimme – ja tällaisten ratkaisujen luomisessa sekä arvioinnissa menetelmät eivät ole simppeleitä.

Monet suomalaiset, monitieteelliset tutkimusryhmät painiskelevat näiden ongelmien parissa – haluamme olla tekemässä laadukasta, ratkaisuhakuista tiedettä. Siksi Suomen suurin tieteellinen seura Duodecim ja Juho Vainion säätiö järjestävät kansainvälisen symposiumin tämän aihepiirin tieteellisestä tutkimuksesta.

Pääsemme kuulemaan yli 10 kansainvälisen alan uranuurtajan esitelmiä alan tutkimuksen ajankohtaisista metodologisista kehityskuluista. Sovellusalueina on erityisesti positiivisen mielenterveyden, terveellisen ravitsemuksen sekä liikunnan edistäminen, mutta näihin interventioihin liittyviä teorioita, viitekehyksiä ja metodologiaa voi toki soveltaa myös laajemmin eri käyttäytymismuotoihin.

Kerron Duodecimin sivuilla julkaistussa blogissa symposiumista tarkemmin, mutta alempana lyhyesti joitakin pääkohtia. Sosiaalipsykologina oma mielenkiintoni kohdistuu erityisesti sosiaalisten verkostojen hyödyntämisen potentiaaliin interventioissa (kehittäminen), asenteiden, motivaation ja käyttäytymisen muutoksen teorioiden testaamiseen ja edelleenkehittämiseen (prosessien arviointi) sekä organisaatioiden muuttamisen dynamiikkaan (implementaatio).

* * * *

1) Kehittäminen
Monikomponenttisten käyttäytymismuutosinterventioiden tutkimus- ja teoriaperustainen kehittäminen:

  • Miten uudet toimintamallit ja innovaatiot voidaan parhaiten rakentaa, kytkeytyen aiempaan näyttöön ja näyttöperustaisiin teorioihin?
  • Miten yhdistää yksilötason ja ympäristötason vaikuttaminen?
  • Miten optimoida intervention vaikuttavuus ja hyväksyttävyys? Miten varmistaa, että se vähentää terveyseroja pikemminkin kuin lisää niitä?
  • Mikä on vaikuttamisen logiikka?
  • Miten hyödyntää yhteiskehittämistä ja muuta yhteistyötä potilaiden/asiakkaiden kanssa?

2) Arviointi
Interventioiden ja politiikkatoimien tieteellinen arviointi:

  • Onko interventio vaikuttanut käyttäytymisen muutokseen ja siten hyvinvoinnin lisääntymiseen?
  • Mikä on vaikutusten hinta?
  • Miksi ja kenelle interventio toimii/ei toimi?

3) Järjestelmien muuttaminen ja implementointi:

  • Miten vaikuttaviksi todettujen näyttöperustaisten menetelmien toimeenpano ja levittäminen tapahtuu tehokkaimmin?
  • Mikä on implementaatio- ja translaatiotutkimuksen anti kansanterveyden edistämiseen tällä hetkellä?
  • Suomalaiset menestystarina -caset: Miten tutkimuksesta käytännön impaktiin?

Symposiumilla on selvästi tilausta, koska paikat ovat täyttyneet ennakoitua nopeampaa vauhtia.

Tervetuloa mukaan!

Lisätietoa täällä.

 

 

Miten käy uuden vuoden lupauksille tänä vuonna? Osa 1, jossa tarkastellaan lupausten laatua

Suurin osa käyttäytymisestämme on automaattista, tottumusten ohjaamaa, mutta muodostamme myös tietoisesti aikomuksia ja asetamme tavoitteita ohjataksemme toimintaa. Jälleen koittaa aika, kun uusia aikomuksia muodostetaan:
”Tänä vuonna aion laihduttaa 5 kiloa!”,
”Nyt aion korottaa lopputodistuksen keskiarvoa!”,
”Kierrätän kaikki metallipurkit”,
”Lopetan puolisolleni nalkuttamisen” tai
”Tästä lähin aion lenkkeillä joka toinen päivä”.
Tietoinen tavoitteen asettaminen johtaa moniin prosesseihin, jotka puolestaan helpottavat tavoitteen saavuttamista – esimerkiksi tavoitteeseen liittyvän tiedon parantunutta käsittelyä. Pelkkä tavoitteen asettaminen ei kuitenkaan riitä.

Sosiaalipsykologiassa on vuosien varrella tutkittu, miksi hyvät aikomukset eivät aina toteudu. ”Aikomuksen ja käyttäytymisen välinen kuilu” (intention – behaviour -gap) todentui meta-analyysissa yli 15 vuotta sitten: aikomukset kääntyvät teoiksi vain noin puolessa kerroista.

(Toki verrattuna muihin kognitioihin – kuten asenteisiin, normeihin, pystyvyyden tunteeseen ja riskihavaintoihin tai persoonallisuustekijöihin, aikomus ennustaa käyttäytymistä selvästi paremmin kuin ne.)

Pääasiassa kuilussa kyse on siitä, että aikovat ihmiset jättävät aikeen toteuttamatta. Tässä blogipostauksessa tiivistän suomeksi viimeaikaisen koosteartikkelin antia aiheeseen liittyvästä tutkimustiedosta: (Sheeran & Webb 2016): Millaiset aikomukset eivät mene mönkään – ja mitkä ongelmat estävät ihmisiä toteuttamasta aikomuksiaan? Osassa 2 käsittelen tavoitteeseen pyrkimisen ongelmia ja sitä, millaiset tavoitteenasettamis-interventiot ovat johtaneet onnistuneempiin lopputuloksiin. Mutta käydään ensin tämän kysymyksen pariin:

Millaiset aikomukset todennäköisemmin onnistuvat?

Tutkimus on osoittanut joitakin aikomusten ja tavoitteiden ominaisuuksia, jotka vaikuttavat aikeen laatuun ja sen toteutumisen todennäköisyyteen. Tietyistä ominaisuuksista on mahdollista ennustaa, miten todennäköisesti se toteutuu.

1.Tavoitteen ulottuvuudet

Määritellyn tavoitteen sisällölliset tai rakenteelliset ominaisuudet vaikuttavat todennäköisyyteen, että aikomus saavuttaa kyseinen tavoite toteutuu. Muotoile tavoitteesi…

  • edistämisen merkeissä (vs. ehkäisyfokus)
    • Pyrin tavoitteeseen, koska se auttaa minua saavuttamaan jotain hyvää” vs. ”Pyrin tähän tavoitteeseen välttääkseni ikäviä lopputulemia”
      (Tosin tässä on yksilöllisiä eroja)
  • autonomisiksi (vs. kontrolloivina)
    • Minä haluan tehdä tämän” vs. ”Puolisoni haluaa minun tekevän tämän”
  • oppimista tai osaamista tavoittelevina (vs. suoritusta)
    • Osaan käydä keskustelun ruotsiksi” vs. ”Saan ruotsin kurssista parhaan arvosanan”
  • konkreettisiksi ja tarkoiksi (ei ”tee parhaasi”)
    • ”Syön päivän joka pääruualla kourallisen vihanneksia seuraavan kuukauden aikana” vs. ”Yritän jatkossa syödä vihanneksia niin paljon kuin mahdollista”

Vaikka tavoitteiden on hyvä olla haastavia, usein liiallinen toiveikkuus ja ylioptimismi johtaa epärealististisiin tavoitteisiin ja niiden saavuttamattomuuteen. Ns. suunnitteluerhe, ”planning fallacy”, kuvastaa tavoitteiden saavuttamiseen tarvittavan ajan tai yrityksen aliarviointia (esim. ”Kuinka paljon aikaa tarvitsen tämän blogauksen kirjoittamiseen? No varmaan tunti riittää!”). Kylmästä lämpimään empatia –kuilu (”cold-to-hot empathy gap”): Kun asetamme tavoitteita ”viileässä” (esim. tyynessä tai kylläisessä) tilassa, emme huomioi kehollisten, sisäisten tilojen vaikutusta siinä tilanteessa, kun sitten pitäisi toimia (esim. kiihtyneisyys, nälkä).

Toisaalta: Optimistiset ja haastavat tavoitteet voivat ensinnäkin olla innostavia ja toiseksi helpottaa itsesäätelyä: Ihmiset ehkäpä yrittävät ja tsemppaavat vaikeiden tavoitteiden kohdalla enemmän kuin realististen, ja siksi onnistuvat paremmin.

Optimistiset ja haastavat tavoitteet voivat ensinnäkin olla innostavia ja toiseksi helpottaa itsesäätelyä

Missä määrin tavoitekäyttäytymisen vaikeus/helppous vaikuttaa? Tässä on jossain määrin sekalaista evidenssiä. Tavoitteen vaikeuteen vaikuttavat ihmisen käytössä olevat resurssit, kyvyt, taidot, yhteistyö, mahdollisuudet ja tavoitteen saavuttamisen edellyttämä aika ja työmäärä.

Vaikka meta-analyyseissa on todettu vaikeiden tavoitteiden tulevan todennäköisemmin saavutetuiksi kuin helppojen (mm. Epton et al. 2017), tutkimusnäyttö ei yksiselitteisesti tue YLEn jutussa esitettyä suositusta asettaa tavoite niin korkealle, ”että itseäkin pelottaa”. Tavoitteen ei toki tulisi olla ihan mitätön, mutta epärealististen pilvilinnojen rakentelu voi olla lannistavaa. Tavoitteen tulisi siis olla haastava mutta saavutettavissa.

 

2. Aikomisen perusta

Useat tekijät jotka ohjaavat aikomuksen muodostamista (eli muodostavat sen perustan) vaikuttavat myös niiden toteutumiseen. Pohdi, missä määrin aikomuksesi…

  • perustuu henkilökohtaisiin, omiin uskomuksiin toiminnan seurauksista, pikemminkin kuin sosiaalisen paineeseen toimia? Mitä omemmaksi koet tavoitteen, sitä todennäköisempää sen toteutuminen on. Yritä muistuttaa itsellesi, mitkä omat syysi toimia ovat. (Ks. myös blogaus tavoitteiden sisäisyydestä vs. ulkoisuudesta).
  • perustuu siihen, mitä tunnet toiminnasta (ns. tunne-asenteet) pikemminkin kuin vain ajatuksiisi toiminnan seurauksista? Eli: Tykkäätkö kohdekäyttäytymisestä riittävästi? Jos inhoat sitä, mitä aiot tehdä, tavoite toteutuu epätodennäköisemmin. Yritä keksiä keinoja ja tapoja tehdä siitä miellyttävämpää.
  • voit huomioida myös moraalisen velvollisuuden tunteet ja ennakoida, missä määrin tulet tuntemaan katumusta, jos epäonnistut toimeen tarttumisessa.
  • kohdistuu toimintaan, joka on jossain määrin automaattista? Jos tottumus ohjaa toimintaasi vahvasti, automaattiset reaktiot saattavat ajaa vahvankin aikeen yli. Esimerkiksi aamulla töihin lähtiessäsi kävelet hajamielisesti autollesi, vaikka olit aikonut alkaa työmatkapyöräillä. Analysoi automaattinen tottumuksesi ja tee tarkka, tietoinen suunnitelma korvaavan toiminnan toteuttamiseksi.
    Tavoitteen automatisoimiseksi voit hyödyntää esimerkiksi tämän artikkelimme oheisaineistoa 2.

Monet ihmiset toki tuntevat ristiriitaa tämänhetkisten tekemisensä ja sen, mitä he kokevat, että heidän PITÄISI tehdä. Ristiriitaiset tunteet toisinaan saavat ihmisen perustelemaan ja oikeuttamaan itselleen poikkeuksia, mikä taas voi hankaloittaa aikeiden toteuttamista.

Kun käyttäytymisaikomukset alkavat palvella identiteettitavoitetta, ja muut ihmiset panevat merkille aikomuksen, niin aikeen kääntäminen toiminnaksi vaarantuu: ihminen kokee jo omaavansa identiteetin eikä enää koe tarvetta konkreettisiin toimiin.

Identiteetin merkitys käyttäytymiselle on kiinnostava. Vaikka minäkäsitys ohjaa vahvasti toimintaa (liikunnalliseksi itsensä määrittelevät kääntävät useammin liikunta-aikomuksensa toiminnaksi kuin ne, joiden minäkäsitykseen liikunnallisuus ei kuulu), tällä on kääntöpuolensa: kun käyttäytymisaikomukset palvelevatkin identiteettitavoitetta, ja muut ihmiset huomaavat ihmisen aikomuksen, niin aikeen kääntäminen toiminnaksi vaarantuu: ihminen kokee jo omaavansa identiteetin eikä enää koe/huomaa tarvetta toimia. Varmista siis, että olet tietoinen tästä ”minäkuvauhkasta”: Vain, koska miellät olevasi sporttinen tyyppi ja arvostavasi säännöllistä liikuntaa korkealle, ei tarkoita, että olet tullut harrastaneeksi liikuntaa vähään aikaan! Tai jos miellät olevasi luonnonsuojelua arvostava henkilö, tarkista säännöllisin väliajoin, että käyttäytymisesi vastaa minäkuvaasi.

 

3. Aikomuksen ominaisuudet

Aikomuksen ominaisuutta koskevat tutkimukset ovat mitanneet aikomuksen suuntaa ja intensiteettiä (esim. ”aion pyöräillä enemmän työmatkoilla!”) sekä saatavuutta (mm. kuinka nopeasti aikova henkilö vastaa aiettaan koskeviin kysymyksiin), varmuutta (”Olen varma, että aikomukseni ei muutu”) ja ajallista pysyvyyttä (aikomus ei vaihtele viikosta toiseen).

Tämänhetkisen tutkimuksen valossa näyttäisi siltä, että intention vahvuuden indikaattorina paras on sen ajallinen pysyvyys kuin sen saatavuus tai varmuus. Mutta mitä sitten? Aikomuksen ajallinen pysyvyys helpottaa myös tavoitteen kannalta olennaisen informaation käsittelyä ja lisääntynyttä vastustuskykyä aikomukseen kohdistuvien “hyökkäysten” varalta (esim. kaverien houkutukset pyörtää aikomus).

Aikomuksen ajallinen pysyvyys on merkittävä aikomuksen ominaisuus: kohdassa 2 esitellyt aikomuksen perustat vaikuttavat intention pysyvyyteen (eli mitä enemmän tykkäät aikeen kohteesta, koet sen omaksi, ja ennakoit katuvasi epäonnistumista – sitä stabiilimmaksi aikomuksesi muodostuu), ja siksi helpottavat sen toteutumista.

Aikomuksen ja tavoitteen laadun varmistaminen on vain ensi askel matkalla tavoitteen saavuttamiseen. Mitä kaikkea matkalla voi sattua? Millaiset käyttäytymismuutostekniikat suojelevat tavoitteeseen pyrkimistä parhaiten? Jalo aikomukseni on käsitellä tätä seuraavassa blogipostauksessa….

 

 

Lähde: Sheeran, P., and Webb, T. L. (2016). The Intention–Behavior Gap. Social and Personality Psychology Compass, 10: 503–518. doi: 10.1111/spc3.12265.

Helposti ymmärrettäviä juttuja aihetta liipaten on mm. tässä lehtijuttulistauksessa.

Tutkimuksellisempia juttuja aiheista erityisesti siitä näkökulmasta, miten hyvinvoinnin ja terveyden ammattilainen voi tukea potilastaan tai asiakastaan:

Loppuhuomio: Aihetta koskeva tutkimustieto on kohtuullisen vähäistä (tieteenalamme ollessa kohtuullisen nuori) ja on huomioitava, että systemaattisiin katsauksiinkin perustuvien meta-analyysien tuottama tieto saattaa joiltain osin olla vääristynyttä mm. julkaisuharhan vuoksi. Hyödynnä siis edellä olevaa tietoa oman aikomuksesi ja tavoitteesi muotoiluun soveltaen.

Käyttäytymistieteen mukainen vai siihen perustuva vaikuttaminen – mitä väliä?

Eräs koulu oli onnistunut vähentämään ruokahävikkiä merkittävästi, eli muuttamaan oppilaidensa käyttäytymistä ruokailun yhteydessä. Hienoa!

Huomasin somesta kommentin, että koulu onnistui ”tuuppaamaan” ilman psykologiaa tai käyttäytymistaloustiedettä, tai pikemminkin näiden edustajia suunnittelemassa toimenpiteitä. (Useimmitenhan vaikuttamistoimet menevät läpi psykologisten prosessien ja aina siinä on psykologiaa mukana.)

Tässä olisi pari juttua selvennettävänä.

Ensinnäkin, vaikka kannatankin lämpimästi käyttäytymistieteeseen pohjautuvaa interventioiden suunnittelua, uskon toki olevan mahdollista luoda tehokkaita vaikuttamistoimenpiteitä ilman tiedettä tai käyttäytymistieteen, palvelumuotoilun tai interventiosuunnittelun formaalia koulutusta. Kaikilla meillä on maallikkoteorioita ihmisten toiminnasta ja psykologiasta, ja (sosiaali)psykologia vain pyrkii täsmentämään näitä teorioita ja ennustuksia – tästähän kaikessa tieteessä on kyse (kuten Albert Einstein sanoi, ”Science is nothing but a refinement of everyday thinking”). Aivan hyvin ilman formaalia käyttäytymistieteiden koulutusta voi osua oikeaan interventiotoimenpiteiden suunnittelussa.

Vuosien varrella ihan tavallisille ihmisille on hiljalleen valunut sitä sun tätä käyttäytymistieteellistä tietoa ja ”niksejä” popularisoitujen teosten, lukion psykologian ja sosiaalipsykologian kurssien, Ted-talkien ja blogien kautta. Tämä on omiaan täsmentämään kunkin meidän maallikkoteorioita. Hienoa, jos tieteen ja sen käsitteellisten työkalujen popularisointi auttaa vaikuttamisen suunnittelussa.

Olemassa olevat taidot, “psykologinen silmä” ja ”vaikuttamisen vainu” tietysti vaihtelevat kaikilla meillä. Tämän huomaan myös esimerkiksi motivoivan vuorovaikutuksen taitojen tutkimuksessa ja käytännössä. Jos terveysneuvoja tai liikunnanopettaja toimii motivoivan vuorovaikutuksen periaatteiden mukaisesti, neuvonnan kohteen jonkin verran todennäköisemmin onnistuvat muuttamaan elintapojaan tutkimuskatsausten mukaan.

No, aina löytyy terveydenhoitajia ja liikunnanopettajia, jotka jo luonnostaan tai käytännön ammatillisen kokemuksen pohjalta osaavat hyödyntää motivoivan vuorovaikutuksen eri elementtejä, ilman että ovat saaneet aiheen koulutusta. Mutta aina on myös niitä, jotka hyötyvät taitojen koulutuksesta ja teoriaopetuksesta. (Välihuomiona todettakoon, että parhaiden motivoivan vuorovaikutuksen teorioiden kehittäjät ovat kehittäneet teoriansa vahvan käytännön ammattikokemuksen perusteella, eikä missään nojatuolissa filosofoiden.)

Yhteenvetäen: tieteen tukemiin toimenpiteisin voidaan aivan hyvin päätyä ilman, että käytäntöjä eksplisiittisesti suunnitellaan tieteen informoimina. Tästä on EU-komission raportissa (s. 15) mielestäni aika näppärä luokittelu: käyttäytymiseen vaikuttamisen toimenpide voi olla:

a) käyttäytymistieteellisesti testattu ”behaviourally-tested” (arvioitu toimenpiteen vaikutukset käyttäytymiseen esim. kokeellisessa asetelmassa),

b) käyttäytymistieteen informoima ”behaviourally-informed” (toimenpiteen suunnittelussa on hyödynnetty aiempaa käyttäytymistieteellistä näyttöä)
tai

c) käyttäytymistieteen mukainen ”behaviourally-aligned” (jälkeenpäin voidaan todeta, että jokin toimenpide itse asiassa noudatteleekin käyttäytymistieteen teorioita ja näyttöä).

a-kohdan mukainen esimerkki on vaikkapa Ikihyvä-elintaparyhmäneuvontamalli, joka myös perustuu terveyspsykologisiin teorihin (b-kohta). Let’s Move It -interventio puolestaan on toistaiseksi vain käyttäytymistieteen informoima (b-kohta), mutta sen vaikuttavuutta on koeteltu kenttäkokeessa ja analyysit valmistuvat pian.

c-kohta tarkoittaa, että jälkeenpäin voidaan siis monesti todeta ns. maallikkoideoinnin pohjalta syntyneen aivan tieteellisesti uskottava ja pätevä vaikuttamiskokonaisuus, joka noudattelee käyttäytymistieteen säännönmukaisuuksia ja tilanteeseen sopivia vaikuttamisen keinoja.

Mutu-pohjalta ei aina osuta oikeaan.

Mutu-pohjalta ei tietystikään aina osuta oikeaan. Surullisimpia ovat tapaukset, joissa kaadetaan paljon rahaa kampanjaan, jolla ei hyvällä tahdollakaan (saati empiirisessä testauksessa) voi nähdä olevan vaikuttavuutta tai peräti käyttäytymistieteellisellä ennakkoanalyysilla olisi ehkä osattu ennustaa peräti mahdolliset haittavaikutukset (esim. jo motivoituneiden syyllistäminen tai pelottelu shokkikuvilla, lihavuuden stigmatisointi, jne.).

Analogisesti: Valtaosa meistä osaa diagnosoida itseltään flunssan ja valita sopivan ”intervention” eli levon ja särkylääkkeen. Usein diagnoosi ja hoito ovat lääketieteen mukaisia, vaikka ne on maallikkopohjalta valittu. Kuitenkin monimutkaisemmissa ongelmissa on tarkoituksenmukaista ottaa yhteyttä lääkäriin.

Voisiko ajatella näin olevan myös monimutkaisissa käyttäytymisongelmissa? Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että jos ei ole huolellisesti diagnosoitu ongelman syytä (esim. onko kohderyhmän käyttäytymisongelma kiinni motivaation puutteesta vai taitojen puutteesta), toimenpide valitaan pieleen ja vaikuttaminen menee ohi maalin.

Täytyy myös todeta (itsestäänselvyytenä), että samoin kuin joskus mutu-pohjalta voidaan löytää toimiva ratkaisu, aina käyttäytymistieteen informoimat ratkaisut eivät osoittaudu vaikuttaviksi. (Käyttäytymismuutostiede on siinä mielessä “rakettitiedettäkin” vaikeampaa, että käyttäytymisen pysyvä muuttaminen on erittäin hankalaa ja kompleksinen prosessi.)

 

Käyttäytymistiede prosessin tehostajana?

Toisekseen, voidaan kysyä, voisiko vaikuttamistoimenpiteiden luomisessa olla enemmän tehoja, jos siinä hyödynnetään käyttäytymistiedettä? Esimerkiksi:

  1. Alun perin käytetään hyödyksi käyttäytymistieteellistä analyysia ongelman diagnosoinnissa ja sitten tieteen informoimina valitaan tilanteeseen sopivat toimenpiteet. (EU-komission raportin b-kohta. Parhaimmillaan tietysti käytetään myös hyvän interventiosuunnittelun viitekehyksissäkin suositeltua osallistavaa kehittämistä, esitestataan ja optimoidaan iteratiivisesti, jne.)Kollegani Hollannissa ovat parhaillaan tekemässä systemaattista katsausta ja meta-analyysia tästä kysymyksestä: Hyödyttääkö perinpohjaisempi, tieteellinen työ intervention suunnittelussa? The jury is still out.Esimerkiksi nettivälitteisistä terveyden edistämisen interventioista on havaittu, että käyttäytymistieteellisten teorioiden hyödyntäminen suunnittelussa lisäsi niiden vaikuttavuutta elintapojen muutoksiin nähden.
  2. Entäpä voisiko olemassa olevia vaikuttamistoimenpiteitä kohentaa yhdistämällä niihin käyttäytymistieteellistä analyysia ja tietoa. Tätä kokeiltiin eräässä tutkimuksessa Painonvartijat-ohjelmalle (alla lainaus luvustani Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjät -kirjasta vuodelta 2012):Siis aina ei tarvitse lähteä alusta asti kehittämään – kustannustehokasta olisi ainakin joidenkin toimenpiteiden osalta tarkastaa ja ”tuunata” toimenpiteet ja materiaalit käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta.
  3. Tai minimissään: Tehdään näkyväksi se implisiittinen vaikuttamisen logiikka ja käyttäytymisen muuttamisen teoria, mikä vaikuttamisen toimenpiteissä on – tietoisesti tai tiedostamatta – taustalla? Elokuussa julkaistussa tutkimuksessa (Seppälä et al 2017) kävimme läpi työpaikkaterveyden edistämiseen liittyvät policy-dokumentteja, erilaisia toimenpideohjelmia, ja analysoimme niissä esitettyjä vaikuttamisen keinoja (käyttäytymismuutostekniikoita) sekä vaikuttamisen välikohteita (esim. taidot, sosiaalinen tuki, ympäristömuutokset). Tällainen analyysi voi parhaimmillaan paljastaa unohdettuja mahdollisuuksia politiikkatoimissa, ja toisaalta löytää myös epätarkoituksenmukaisia vaikuttamisen reittejä.

Käyttäytymistiede on kesken: Tarvitsemme vaikuttamisen prosessiarviointeja

Viimeinen pointtini: Mistä tiedämme, että kyseinen koulu onnistui juuri tuuppaamalla (nudge) vaikuttamaan käyttäytymiseen? Tarkemmin luettaessa paljastuu, että valinta-arkkitehtuurin muutokset olivat vain yksi osa vaikuttamistoimenpiteitä, ja toimittajankin mukaan ”Tärkein taistelu hävikkiä vastaan käydään kuitenkin kerrosta ylempänä, luokkahuoneissa. Siellä puhutaan ruoasta, elintarvikeketjusta ja luodaan kilpailuhenkeä. Viidesluokkalainen Ellen Mustonen kertoo luokan rakentaneen kouluun kiertopalkinnon, jonka luokka saa silloin kun ruokahävikkitaistelussa on onnistuttu erityisen hyvin.

Pitkin Ylen artikkelia koko ruokahävikki-interventiosta piirtyy kuva, jossa on mittava määrä käyttäytymismuutostekniikoita, joista suuri osa ei kuulu pelkän ”tuuppauksen” piiriin (joka on aika kapea-alainen vaikuttamisen keino).

Ehkä mitään keittiöhenkilökunnan tuuppauksia eli “nudgeja” ei tarvittukaan, olisiko pelkkä asioista keskustelu ja ruokahävikin eettisistä puolista, elintarvikeketjun pohtiminen ja siten omaehtoisen tietoisen motivaation herättely riittänyt? Vai olisiko pelkkä luokkien välinen kilpailu riittänyt?

Ellei interventioista tehdä a) selkeitä vaikuttamisen logiikkamalleja ja b) arvioida niitä prosessievaluaation keinoin, tietopohjamme näistä asioista ei kartu. Emme viisastu.

Vaikuttamisen teorioita ja hypoteeseja pitää koetella empiirisesti, vain siten käyttäytymistiede kohenee ja siitä on jatkossa enemmän hyötyä.

Jos joku koulu haluaa toistaa ruokahävikki-intervention, olisi hyödyllistä tietää, mikä riittää – tai sitten vain toistetaan aivan kaikki toimenpiteet kuin ensimmäisessäkin koulussa. Voihan tietysti olla, että tässä tarvittiinkin monikomponenttinen, synergistisesti vaikuttava interventio (useimmiten yksittäiset temput eivät riitä).

Kannatan lämpimästi arjen innovaatioita ja kokeiluja – mutta myös niiden arviointia.

Vaikuttamistoimenpiteiden prosessiarvioinnista voit lukea lisää vaikkapa viimekeväisistä slideistani. Vähintään tutkimuksellisilta interventioilta, jotka toteutetaan julkisin varoin, pitäisi edellyttää prosessievaluaatiota (ei tietenkään kaikista käytännön kokeiluista yksittäisissä kouluissa, se olisi resurssien valossa toki kohtuuton vaatimus).

Lopuksi vielä isot onnittelut ruokahävikin vähentämistä monipuolisesti innovoineelle koululle, mahtava suoritus! 🙂

Rokotevastaisuus ja sosiaalipsykologiset prosessit: Millainen vaikuttaminen tehoaa?

Faktojen jälkeinen aika näkyy myös kansanterveydestä käytävässä keskustelussa. Useissa maissa pieni mutta lisääntyvä joukko vanhempia, jotka epäröivät lastensa rokottamista, koska kokevat ne turvattomiksi tai tarpeettomiksi. Tähän ongelmaan mietitään kipeästi ratkaisukeinoja. Kiinnostavan katsausartikkelin mukaan rokotevastaisuutta vähentämään tarkoitetut kampanjat eivät huomioi ihmisten tiedonkäsittelyn ilmiöitä tai (sosiaali)psykologisia prosesseja, minkä takia ne eivät tehoa. Nykystrategioiden suostuttelukeinot perustuvatkin kampanjasuunnittelijoiden intuitioon eivätkä käyttäytymistieteiden tutkimukseen: Helposti viestintäsuunnittelijat otaksuvat, että faktojen järkiperustainen listaaminen riittää.

Sitten päivitellään, mikseivät hölmöt ihmiset usko – mutta toimiiko ihmisen mieli niin?

  1. Pelkkä faktojen listaaminen ja järkisyihin vetoaminen ei toimi

Jo vuonna 2002 taloustieteen Nobel jaettiin psykologille tunnustuksena tutkimusohjelmasta, jossa Daniel Kahneman ja Amos Tversky olivat havainnollistaneet mm. monissa taloustieteellisissäkin teorioissa esiintyvän rationaalisuusoletuksen vääräksi: ihmisen päätöksenteossa ja päättelyssä on monia vääristymiä. Faktojen listaaminen ei saa päätä kääntymään.

Ihmisen päätöksenteossa ja päättelyssä on monia vääristymiä. Faktojen listaaminen ei saa päätä kääntymään.

Isabel Rossenin ja kollegojen artikkeli listaa erilaisia psykologisia seikkoja, joiden vuoksi tavanomaiset “järkeen vetoavat” argumentit eivät vähennä rokotevastaisuutta – ja pahimmillaan voivat jopa aiheuttaa haittavaikutuksia.

(Lyhyt katsausartikkeli on kohtuullisen helppolukuinen myös ei-käyttäytymistieteilijöille, ja kiireinen lukija hyötyy Table 1:sta, jossa listataan efektejä, jotka vaikuttavat viestien pieleen menemiseen – aina asenteiden polarisoitumisesta ja ryhmäilmöistä pelotteluviestinnän vaikutuksiin.

Yksi klassinen esimerkki mönkään menevästä viestinnästä on, että aloitetaan päivittelyllä, kuinka harmillisen suuri osa väestöstä toimii ei-halutulla tavalla (“Niin harva harrastaa liikuntaa riittävästi!” “Yllättävän moni kieltäytyy rokotuksista!”). Kuitenkin tämä viesti luo vastaanottajan mieleen normia siitä, että tämä valintahan on ihan yleistä ja OK muidenkin mielestä – ja näin viesti epäonnistuu.)

2. Kielteisiin tunteisiin vetoaminen ei tehoa 

Mutta tarkoittaako faktojen listaamisen toimimattomuus sitä, että järkeen ja tietoon vetoavien viestien sijaan pitäisi esimerkiksi pelotella tai nolata rokotevastaisia? Ei. Monesti intuitiivisesti saatamme ajatella, että ikävillä riskiskenaarioilla shokeeraava pelotteluviestintä tai sitten nolaava ivaaminen (esim. netissäkin näkynyt meemi, jossa lapsen hauta-arkun kuva ja teksti “Pitääkö kaikki lapset rokottaa? Vain ne, jotka aikoo pitää“) voisi saada päät kääntymään, mutta tällaisen tehosta ei ole näyttöä rokotevastaisuudenkaan vähentämisessä.

Kohderyhmän näkökulmaa ymmärtävä ja teilaamaton viestintä toimii paremmin kuin syyllistävä, pilkkaava tai shokeeraava tyyli. Jarrettin & kumppanien (2015) systemaattisen katsauksen mukaan monikomponenttiset ja dialogiin perustuvat interventiot ovat vaikuttavimpia rokote-epäilyksien hälventämisessä. Joka tapauksessa rokotevastaisuus on niin monimutkainen ilmiö, että strategiat pitäisi huolellisesti räätälöidä kohdepopulaatioon, heidän epäröintinsä syihin ja kyseiseen ympäristöön (Jarrett et al 2015).

Kohderyhmää ymmärtävä ja teilaamaton viestintä toimii paremmin rokotevastaisuuden vähentämisessä kuin syyllistävä, pilkkaava tai shokeeraava tyyli.

3. Voisiko viestinnän suunnittelussa hyödyntää käyttäytymistieteellistä tietoa?

Rokotevastaisuuteen vaikuttaminen on siis kompleksinen ongelma. Perusrokotteiden osalta lääketieteellinen tutkimusnäyttö on kiistatonta niiden hyödyllisyydestä kansanterveyden takaamisessa. Onkin hämmentävää, kuinka vähän tehokasta rokoteviestintää on tutkittu (Jarrett et al 2015).

Ihan yhtä lailla, kuin arvostamme lääketieteellistä tutkimusnäyttöä rokotusten hyödyllisyydestä ”mutu-tuntuman” sijaan, olisi loogista arvostaa käyttäytymistieteellistä ymmärrystä rokotevastaisuteen vähentämisen keinoista – ”mutun” sijaan.

Ministereitä myöten on peräänkuulutettu parempaa valistusta. Mutta kuka rokotevalistusta tällä erää suunnittelee, ja millä tietopohjalla?

Kansainvälisesti asia tiedostetaan: Esimerkiksi European Centre for Disease Prevention and Control on ohjeistanut huomioimaan psykologiset ilmiöt rokotteista viestittäessä.

Nyt olisikin hyvä aika suunnata enemmän tutkimusresurssia siihen, miten tämä parhaiten osataan selittää kansalaisille heidän turvallisuutensa takaamiseksi. Tätä varten tarvitaan tutkimukseen perustuen suunniteltuja viestejä ja niiden testaamista satunnaistetuissa kokeissa.

Nyt olisi tutkittava, miten rokotteiden hyödyllisyys parhaiten osataan selittää kansalaisille ja hälventää aiheettomia pelkoja.
Vähimmillään kampanjojen suunnittelijoiden tulisi tutustua tietoon, millaiset strategiat toimivat tai eivät toimi rokotuskampanjoissa.

Vähimmillään kampanjasuunnittelun toimeksiantajat voisivat edellyttää, että mainos- ja viestintätoimistojen väki tutustuisi siihen, millaisten strategioiden jo tiedämme toimivan tai epäonnistuvan.

Dube ja MacDonald (2016) kiteyttävät: “On merkittävää näyttöä siitä, että ihmisten tiedon lisääminen – vaikkakin tärkeää – ei ole riittävää käyttäytymisen muuttamiseksi. Viestintä kansanterveys- ja terveysammattilaisilta pitäisi muuttua “puutteellisen tiedon mallista”, tehokkaamman kaksisuuntaisen lähestymistavan omaksumiseen: Se, että kuunnellaan heitä, joille viesti aiotaan suunnata, on yhtä tärkeää kuin muotoilla se viesti, jonka asiantuntijat haluavat kommunikoida. 5 Nämä viestit tulee räätälöidä kohtaamaan vastaanottajan tarpeet. Tutkimukset osoittavat, että kaikkein epäröivimmin rokotteisiin suhtautuvien joukossa sellaiset viestit, jotka liian voimakkaasti puolustavat rokotteita saattavat tuottaa päinvastaisia tuloksia ja vahvistaa epäröintiä, ei suinkaan lieventää sitä.6 Dialogi, ymmärtäminen ja räätälöinti ovat avainasemassa.

 

EDIT: 16.8.2017, lisätty lähteitä ja tarkennuksia

Lähteitä:

Eve Dubé & Noni E. MacDonald. (2016). Addressing vaccine hesitancy and refusal in Canada. Commentary. CMAJ. doi: 10.1503/cmaj.150707

Jarrett C, Wilson R, O’Leary M, Eckersberger E, Larson HJ; SAGE Working Group on Vaccine Hesitancy (2015). Strategies for addressing vaccine hesitancy – A systematic review. Vaccine. 14;33(34):4180-90. doi: 10.1016/j.vaccine.2015.04.040. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/25896377

Isabel Rossen, Mark J. Hurlstone and Carmen Lawrence (2016). Going with the Grain of Cognition: Applying Insights from Psychology to Build Support for Childhood Vaccination. Front. Psycholhttps://doi.org/10.3389/fpsyg.2016.01483