Category Archives: Sekalaista

Suomen tulevaisuus koronan jälkeen? Pohdintoja Kultaranta-keskustelujen alla

Miltä yhteiskunta näyttää kriisin jälkeen? 

Koronakriisin jälkeen mietitään, miten rakennetaan Suomea, yhteisöllisyyttä ja ennaltaehkäistään mahdollisia ennakoitavia – ja ennakoimattomissa olevia ongelmia. Tämä on massiivinen kenttä, ja nostan seuraavassa esiin vain joitain sosiaalipsykologin mieleen ponnahtavia seikkoja.

Vaalitaan Suomen vahvuuksia

Suomessa on ollut monia yhteiskunnallista resilienssiä lisääviä ja vahvistavia tekijöitä verrattuna moniin maihin. Näitä kannattaa vaalia jatkossakin.

  1. Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus

Esimerkiksi Etelä-Koreassa tartunnat meinasivat lähteä käsistä, koska yksi keskeinen paikka olivat homobaarit.Ihmiset pelkäsivät mennä testeihin, koska pelkäsivät homofobian takia menettävänsä työpaikkansa. Toinen esimerkki: newyorkilaisella vähätuloisella tarjoilijalla ei ole varaa jäädä kotiin sairastamaan palkatta, saati mennä ilman sairausvakuutusta hoidattamaan sairauttaan. Täällä Suomessa kaikilla on säälliset elinolot, mikä auttaa estämään epidemiaa ja myös sen sosiaalisesti eriarvoistavia seurauksia.

Kriisi tuo siis näkyviin, että vähemmistöryhmien ja köyhien oikeuksien suojelu kantaa tällaisissa kriiseissä, joissa yhteisön jäsenten keskinäisriippuvuus tulee selkeällä tavalla esiin.

Lopulta on siis myös jokaisen etu, että Suomessa on turvaverkot syrjintää vastaan ja jokaisen meistä toimeentulon takaamiseksi.

Luultavasti vastaava yhteisöön satsaaminen ja kaikista huolehtiminen vahvistaa myös toisenlaisia kriisejä vastaan.

 

2. Luottamus yhteiskuntaan ja vähäinen korruptio

Suomessa on erittäin vahva luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin ja myös vallanpitäjiin. Meillä on kaikilla suhteellisen korkea peruskoulutuksen taso, ymmärrämme mitä on meneillään, ja seuraamme uutisia sanomalehdistä ja muusta mediasta, johon myös luotamme.

Verrattuna useimpiin muihin maihin, Suomessa ihmiset luottavat viranomaisiin ja siihen, että nämä ajattelevat kaikkien parasta. Suomessa valtaosa uskoo, että julkishallinnossa pyritään löytämään järkevimmät keinot pikemminkin kuin ajamaan omia etujaan. Tämä ei ole vain kansalaisten havainto: Suomi on myös monesti monipuolisin mittarein rankattu maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi.

Päätöksentekijät perustelevat päätöksensä ja kunnioittavat erimielisiä. Kuka tahansa voi lähettää pääministerille kirjelmän, jossa haastaa hallitusta, ilman pelkoa seuraamuksista – tämä ei ole arkipäivää monissa maissa! Tätä pitää vaalia.

 

3. Luottamus toisiin ihmisiin

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Klaus Helkama on tutkimuksissaan havainnut, että luottamus ennustaa kansallista kilpailukykyä – sekä viranomaisiin kohdistuva luottamus, ja erityisen hyvin nimenomaan luottamus toisiin ihmisiin. Luottamus merkitsee siis myös sitä, että toiset oletetaan hyväntahtoisiksi (European Social Surveyn luottamusta kartoittava kysymys on “useimmat ihmiset yrittävät olla avuliaita”) ja vastaavasti siis ollaan itse hyväntahtoisia. Helkama toteaa: “Tämä näkyy sitten siinä, että rajoituksia noudatetaan myös sen takia, että halutaan olla avuliaita toisille ja huolehtia heidän hyvinvoinnistaan – ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa “toisten” piiri on vähän isompi kuin hierarkkisissa.”

Yhteiskunta, jossa ihmiset luottavat toisiinsa, on kriisinkestävämpi. 

Tätä vaalimalla voidaan varautua myös uusiin, tuntemattomiin uhkiin.

Miten voisimme rakentaa vielä vahvempaa suomalaista yhteiskuntaa kriisin jälkeen?

  1. Perusasia: Toimeentulon takaaminen, eriarvoisuuden vähentäminen.

Eri ihmiset tulevat kriisistä ulos todella erilaisin seurauksin: Joidenkin firmat ovat menneet nurin, joillain bisnes kukoistaa. Irtisanomiset vaikuttavat joihinkin aloihin pahasti, toisilla työpaikka turvattu. On tärkeää huolehtia jokaisen toimeentulosta ja turvasta, jottei tämä aiheuta uusia jakolinjoja.

2. Suomalainen hyvinvointivaltio on hirveän myötätuntoinen järjestelmä. Mutta myötätuntoisuuden ja välittämisen pitäisi näkyä myös kohtaamisten tasolla, ei vain näiden sosiaalipoliittisten rakenteiden tasolla.

Yksi keskeinen huoli on kaikkien nuorten kelkassa mukana pysymisestä. On toivottu konkreettisia poliittisia toimia, joilla mahdollistetaan tai jopa velvoitetaan työn tai koulutuksen kautta parempi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Tämähän on todella välittävä ja myötätuntoinen tavoite.

Esimerkiksi monet sosiaalityöntekijät ja opettajat tekevät valtavan tärkeää työtä niissä henkilökohtaisissa kohtaamisissa, joissa he voivat valaa uskoa tulevaan, luottamusta nuoreen itseensä ja tukea voimavaroja. Mutta hyödynnetäänkö näiden kohtaamisten potentiaali ihan täysin? Vai kokevatko nuoret, että heitä kytätään tai velvoitetaan, ja sitten menee harmillisesti ihan ohi se hyvinvointivaltion pointti että tässä ollaan oikeasti sun edun asialla? Voisimmeko näissä ruohonjuurikohtaamisissa esimerkiksi työvoimaviranomaisen kanssa vielä paremmin varmistaa sen, että toimenpiteen kohteena oleva kokee tulevansa kuulluksi, että hänen näkökulmansa ymmärretään ja häntä kunnioitetaan, ja häneen uskotaan?

Ammattilaiset tarvitsevat ensinnäkin parempia resursseja jaksaakseen olla myönteisenä tukena – eli ei liian isoja asiakasvyöryjä per ammattilainen –, ja toisekseen myös ihan konkreettisia voimavaralähtöisen motivoinnin taitoja.

Voimavaralähtöisellä vuorovaikutustyylillä on todetusti vaikutusta ihmisen voimaantumiseen, aktivoitumiseen ja motivoitumiseen verrattuna neutraaliin tyyliin. Tämä on todettu monien eri alojen tutkimuksissa, myös sosiaalityöntekijöiden tyylejä verrattaessa. Näitä taitoja voivat ammattilaiset myös oppia.

Meidän pitäisi myös kiinnittää vahvemmin huomiota, mitä asioita työllisyyskursseilla tehdään: Onko niiden sisältö sellaista, että voidaan hyvin perustein uskoa sen johtavan tuloksiin (ns. ohjelmateoria), vai onko sisältö höttöä. Ei riitä, että järjestetään kursseja työttömille – niiden sisällön ja tyylin pitää myös perustua tietoon siitä, mikä parhaiten ihmisiä auttaa.

Suomalaisissa palveluissa tulisi entistä enemmän tarkastella kriittisesti vaikuttavuusnäyttöä eri palveluissa.

 

3.Palveluita ja vertaisryhmiä myös nettiin paremmin saavutettavaksi

Koronakriisin aikana on havaittu, että kansalaisyhteiskunnan toiminta on lähes pysähtynyt, esimerkiksi vertaistukiryhmätoiminta. On oltu myös huolissaan perheiden kriisiytymisestä, viiveellä, ja palveluiden tarpeen piikkiä odotetaan syksyllä.

Kasvokkaispalveluiden tarjontaa ei saa vähentää. Mutta voisiko tätä toimintaa osin siirtää verkkoon, osin tämän hyvin alkaneen korona-digiloikan jälkimainingeissa? Palvelujen suurempi vieminen nettiin lisäisi myös alueellista tasa-arvoa. Nettiverkostot vahvistaisivat Suomen sosiaalisia verkostoja uusien korona-aaltojen ja mahdollisten muiden kriisien varalta.

On jo olemassa hyviä, vaikuttavaksi osoitettuja palveluita ja terapioita digivälitteisesti – ja näitä pitäisi kehittää eteenpäin jatkossa. Esimerkiksi vanhemmuustaitokursseja, joiden on havaittu vähentävän lasten käytöshäiriöitä, voi tuottaa netissä. Tämä on etu myös Suomen välimatkoilla.

Vertaistukea voisi myös pyrkiä mahdollistamaan netin kautta ja löytämään parhaat tavat.

Toki tulee varmistaa digilaitteiden saatavuus ja tasa-arvo sen suhteen, mutta Suomen etuna on jo pitkällä oleva digitalisaatio verrattuna moniin muihin maihin. (Työelämän rakenteenkin takia Suomessa oli parhaat mahdollisuudet siirtyä etätöihin ja vähiten työtuntien vähenemistä.)

Palveluja ja koulutusta voidaan toimittaa suht helposti netitse. Tähän tutkijat mukaan tekemään ja koordinoimaan!

 

4.Puhummeko meistä, vai meistä ja muista, jakolinjoista? Myös puhe tuottaa niitä: Olemmeko matkalla lamaan, vai olemmeko nousemassa yhdessä kriisistä?

On ehdotettu, että kannattaa valaa ihmisiin mieluummin turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, ei pelkoa. Tästä olen täysin samaa mieltä. On muistettava: Ennenkin kriiseistä on noustu. Vaikka sota on hyvin erilainen koettelemus ja tämän metaforan käyttöä on kritisoitu, kansa voi saada ajatuksen tasolla voimaa siitä, että sellaisestakin olemme yhdessä nousseet. Ihmisyhteisöt ovat kautta aikain kohdanneet kriisejä, ja voidaan myös ajatella antifragiliteetin hengessä, että se joka ei tapa, vahvistaa: Kun tällaisia ei-toivottuja koettelemuksia kohdataan, niistä selviytymisessä syntyy myös hyviäkin asioita ja keksintöjä.

5.Yrittäjien kokemus oikeudenmukaisesta kohtelusta

Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta on leimannut yrittäjien auttamista 1990-luvun lamassa, ja olisi tärkeä välttää vastaavanlaisen tilanteen syntymistä. Hyödyllistä on myös tiedostaa, että kysymyksessä ole vain jaon lopputulosten oikeudenmukaisuus, vaan myös menettelytapojen, prosessien koettu oikeudenmukaisuus. Menettelytapojen oikeudenmukaisuuden kokemus on vähintään yhtä tärkeää kuin jaon lopputulokset.

Menettelytavat koetaan oikeudenmukaiseksi mm. silloin, kun perusteet ovat läpinäkyvät, puolueellisuutta ei ole, ratkaisuista voi valittaa, ja ne eivät kestä hirveän kauan. Prosessien oikeudenmukaisuus esim. työpaikalla on havaittu olevan yhteydessä stressiin ja sitä kautta jopa sydäntautikuolleisuuteen, eli se miten ihmiset kokevat tulevansa kohdelluksi, on myös ihan elämän ja kuoleman kysymys.

 

6.Absoluuttista tietoa ei ole nyt kellään, lähinnä valistuneita arvauksia – paljon on epävarmuutta.

Ongelmat ovat monitekijäisiä, ratkaisut eivät ole helppoja, ja niitä kannattaa kehittää yhteistoiminnassa. Esimerkiksi mikään edellä mainittu yksittäinen keino ei tietenkään yksin ratkaise Suomen tai hyvinvoinnin suuntaa, vaan monia yhtäaikaisia toimia vaaditaan monella eri saralla. Monet tässä esitetyistä kysymyksistä vaativat tuumausta isolla joukolla ja monet tutkijat ovat lähteneet tätä työtä jo tekemään.

On myös huomautettava, että tieteestä olisi ollut hyötyä etukäteen: Pandemiaan olisi voitu varautua paremmin. Ennaltaehkäisy olisi yleensä halvempaa ja helpompaa kuin jälkien korjaaminen vahingon tapahduttua, mutta näkymättömät uhat ovat aina kovin abstrakteja, ja ennaltaehkäisyn vaikutuksia ei pysty näyttämään yhtä konkreettisesti toteen: “Tämä hyödytti.” Ehkä usko tieteeseen lujittuu tämän prosessin aikana. Tieteellinen prosessi ei ole täydellinen, mutta se on vähiten huono vaihtoehto maailman ongelmien selvittämiseen.

Edit 27.5.2020: Tekstiä on tiivistetty viemällä yksi asiasisältö omaksi blogikseen.

Päätöksentekijä: Älä laske yksittäisten ihmisten rationaalisten päätösten tai vastuullisuuden varaan

Fyysisten kontaktien rajoittaminen on epidemiologien ja terveysviranomaisten mukaan nyt avainasemassa, jotta saisimme suojeltua terveydenhoitojärjestelmää ja vältettyä turhia kuolemia. Akuutissa koronaviruksen kaltaisessa kriisissä valtiovallan tulisikin käyttää selkeää ohjausta.

Suomessa on tehty hyviä päätöksiä isojen tapahtumien rajoittamisesta, koulujen sulkemisesta ja monien muidenkin julkisten palveluiden ja tilojen sulkemisesta.

Silti esimerkiksi kauppakeskuksia ja kauppoja saa pitää auki, baarit ja ravintolat toimivat, ja laskettelu- ja lomakeskuksetkin saivat luvan jäädä auki.

Poliitikot ihmettelevät lehtijutuissa, miksi ihmiset menevät näihin paikkoihin. Mutta moni ihmettelee, miksi poliitikot sallivat paikkojen olla auki.

Pääministeri laskee ihmisten vastuullisuuden varaan: “Vasta jälkikäteen näemme senkin, toimivatko ihmiset riittävästi ohjeiden mukaisesti. Itse haluan ajatella, että suomalaiset ovat vastuullisia ja noudattavat ohjeita ja suosituksia.” Arvostan pääministeriä monella saralla, mutta pelkään pahoin, että tämä luottamus ei perustu tutkimusnäyttöön ihmisten rationaalisuudesta ja kollektiivisesta käyttäytymisestä.

Yhtä huono kuin vastuullisen kuluttajan ideaali ilmastonmuutoksen ratkaisemisessa, on vastuullisen yksilön ideaali tartuntatautien rajoittamisessa. Miksi? Kokosin alle liudan sosiaalipsykologisia ja psykologisia ilmiöitä, jotka selittävät asiaa. Listaa koostaessani olen myös suomentaen soveltanut koronavirustilanteeseen ajatuksia toisesta, sosiaalipsykologian apulaisprofessori Mads Nordmo Arnestadin blogitekstistä ”Bad Psychology: Why Climate Change Won’t Be Solved by Better Decisions at the Supermarket”, jossa perustellaan, miksi ilmastonmuutokseen pitää vaikuttaa korkeamman tason päätöksillä ja ohjauksella sen sijaan, että luotetaan yksittäisten ihmisten järkeviin valintoihin.

Miksi ei riitä, että hallitus antaa suosituksia ja odottaa, että yksilöt tekevät järkevän päätöksen kotiin jäämisestä?

  1. Tieto ei riitä käyttäytymisen muutokseen. Jos julkishallinnon antamat suositukset tehokkaasti ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä, meillä olisi vain vähän vähäisestä liikunnasta johtuvia sairauksia tai ravitsemusongelmia.
  2. Vetoavat viestit tavoittavat kansan epätasaisesti. Vaikka osa kansalaisista seuraa tiiviisti sanomalehtien kokoamia koronavirusvinkkejä, Ylen ohjelmia ja viranomaisten sekä ministeröiden tiedotusta suoraankin – ja noudattavatkin ohjeita, osa viis veisaa. Lisäksi epidemian rajoittamisen logiikkaa voi olla myös hankala ymmärtää kollektiivisena yrityksenä eikä vain oman yksittäisen riskin välttämisenä. Väärinymmärryksiäkin tulee helposti, puhumattakaan epäselvän viestin moninaisista tulkinnoista.
    Uuden ilmiön edessä kestää aikaa, ennen kuin viestinnän ammattilaiset pystyvät puskemaan ulos taiten suunniteltuja, helposti ymmärrettäviä valistusviestejä ja levittämään niitä niin, että ne saavuttavat kaikki.
  3. Optimistiset harhat. Tutkimus on osoittanut, että ns. normaaliin psykologiaan kuuluu liuta itseä palvelevia, ”oman edun” harhoja: Kuuluisin näistä on varmasti se, että valtaosa autoilijoista pitää itseään keskimääräistä parempana kuskina. Samalla ihmiset voivat olettaa, että he osaavat välttää vaaroja tai toimia paremmin kuin muut. Ylioptimistiset harhat palvelevat normaalia toimintakykyä, mutta vaaratilanteessa osoittautuvat epätarkoituksenmukaisiksi.
  4. Vastuun hajaantuminen & yhteismaan dilemma. Ongelman ratkaisun vastuu hajaantuu useiden ihmisten välille. Mitä enemmän ihmisiä on mukana, kunkin yksilön suhteellinen vastuun kokemus vähenee. Suomalaisten aikuisten kesken koronaviruksen leviämisen riskin vähentämistoimien 100% vastuu jakautuu noin 3.5 miljoonan ihmisen kesken, kun taas jokainen yksilö on 100%:sti vastuussa omien tarpeidensa ja halujensa toteuttamisesta. Monen kohdalla vaakakupissa painaa enemmän jälkimmäisten täyttäminen kuin yhteisen hyvän eteen toimiminen – varsinkin kun oman toiminnan painoarvo voi tuntua niin vähäiseltä isossa kokonaisuudessa. Seurauksena on ns. yhteismaan dilemma ja tragedia – jokainen yksilö toimii oman intressin mukaan yhteisön intressin sijaan – ja loppujen lopuksi kaikki kärsivät.
  5. Mittakaavan huomiotta jättäminen. Ihmiset havaitsevat ongelmia eri tavalla, eivätkä osaa tajuta ongelman vakavuutta.
  6. Empatialoukku. Kun ihmisiä pyydetään lahjoittamaan rahaa esimerkiksi nälänhädän lievittämiseen, he ovat vähemmän halukkaita antamaan rahaa, mitä enemmän kärsiviä lapsia on. Eli paradoksaalisesti: Mitä isompi ongelman mittakaava on, sitä vähemmän motivoituneita olemme auttamaan.
    Our intuitive-empathic hardware is perfectly designed to elicit heroic efforts to save cute individuals who are similar to us. It is much less adapted to solving global, slow-moving, impersonal and abstract problems, such as climate change. The death of a polar bear is a tragedy—the melting of millions of tons of ice is just a statistic.” (lähde)
    Toisaalta: akuutissa ja nopeasti eskaloituvassa kriisissä empatiaprosessit voivat toimia hieman eri tavalla kuin hitaasti etenevässä ilmastonmuutoksessa.
  7. Sosiaalinen hyväksyttävyys ja eri viiteryhmien eri normit. Me ihmiset haluamme mukautua normeihin ja trendeihin. Eri viiteryhmissä suhtautuminen esimerkiksi koronavirukseen ja ”hyväksyttäviin tapoihin suhtautua” on hyvin erilainen. Harva nuori haluaa olla kaveriporukassaan ainoa, joka yskii oikeaoppisesti hihaan, jos suojaavat, varovaiset käyttäytymismallit on tuomittu epäcooleiksi.
  8. Moraalinen valtuutus. Kun koemme moraalisen hyvänolon tunteen tehtyään hyvän teon, me tunnemme olomme paremmaksi ja sitten seuraavaksi teemme vähemmän hyviä tekoja. Terveyspsykologogiassa näitä kutsutaan myös kompensoiviksi terveyskäyttäytymisiksi: ”Kun kävin aamulla kuntosalilla, niin tänään voin hyvin ottaa pussillisen irtokarkkeja.” Tai: ”Annoin niin ison summan nälkäpäiväkeräykseen, että voin nyt hyvin jättää parkkimaksun maksamatta.” Koronatapauksessa: ”Olen nyt ollut niin monta päivää kotona eristyksissä, että voin hyvin lähteä istumaan ravintolaan hetkeksi.”
  9. “Jos se on sallittua, se on turvallista” -päätelmä. Tämä ei ole psykologian piirissä tutkittu harha, mutta eräs mahdollinen päättelyketju, jota juuri tässä koronakriisissä voi esiintyä – varsinkin sellaisissa maissa, joissa kansalaiset ovat tottuneet valtion vahvaan sääntelyyn ja ohjaukseen (kuten Suomessa). Tutkijaystäväni Venla Bernelius toteaa: “Vaikka viranomaiset kokevat, että heidän pääviestinsä on se, että nyt pitää rajoittaa kontakteja ja ottaa itse vastuuta, monen yksilön tulkinta on kuitenkin se, että hänelle on annettu selkeästi lupa lähteä baariin, hiihtokeskukseen tai muuhun kansankokoukseen, koska sellaisia on annettu järjestää.”

On hurjan (kurjan!) paljon näyttöä ihmisten valintojen epärationaalisuudesta, tiedollisista vääristymistä ja kyvyttömyydestä käsitellä tietoa tehokkaasti. Toki vääristymistä pystyy tulemaan tietoiseksi ja ohittamaan ne, mutta se vaatii tietoa, taitoa ja yritystä. Meillä monella on rajallinen energia käytettävissä harkintaan, ja moni toimii autopilotilla, Arnestad muistuttaa.

Kuten ilmastonmuutoksessa, myös koronaviruksen yhteiskunnallisessa hillitsemisessä on kolme tahoa: Poliitikot, yritykset ja kansalaiset. Poliitikot säätävät lakeja, jotka vaikuttavat yritysten toimintaan. Yritysten täytyy noudattaa näitä – toki he voivat tehdä halutessaan ja pystyessään enemmänkin. Yritysten päätöksiin toki vaikuttaa kuluttajien vaatimukset – esimerkiksi ison ketjun näyttävä kuntosalien sulkeminen voi tuoda hyvää mainetta vastuullisena toimijana alalla, asiakkaiden terveyden suojelijana. Baarien aukipitäminen toisaalta voi myös olla vastausta ”koronahömpötykseen” kyllästyneiden kuluttajien kysyntään (ks. kohta 6 & loppusanat).

Sosiaalipsykologi Arnestadin sanat käyvät yhtä hyvin koronakriisiin kuin ilmastonmuutokseenkin: “But holding the individual consumer responsible is a dangerous fallacy. The climate crisis will never be avoided by the voluntary efforts of five billion powerless, selfish, uninformed and self-centred individuals, who keep fanciful climate karma scorecards and who are not cognitively adapted to the sort of problem-solving required.”

Jos poliitikot haluavat noudattaa terveysviranomaisten linjauksia, heidän tulee tehdä korkeamman rakenteellisen tason päätöksiä, jotka rajaavat ihmisten välisiä fyysisiä kontakteja niin selkeästi ja tehokkaasti kuin vain mahdollista. Yksittäisten ihmisten suostutteluun ja vapaaehtoiseen toimintaan ei kannata nyt nojata.

Jopa yksilön vapauden ideaalin kehdossa, Yhdysvalloissa, on muitta mutkitta määrätty sulkemaan ravintolat ja baarit useassa osavaltiossa.

Määräykset ja rajoitukset tulee perustella kansalaisille

Kun rajoituksiin siirrytään ja ihmisten liikkumisvapautta rajoitetaan, on toki tärkeää samanaikaisesti informoida ja perustella näitä päätöksiä. Psykologian asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että voimallisimmin ihmisten käyttäytymiseen voidaan vaikuttaa siten, että säädetään laki ja aletaan sanktioida sen rikkomuksia JA samalla informoidaan ja perustellaan ihmisten määräysten noudattamisen motivaation kasvattamiseksi. Yhtä aikaa siis vaikutetaan sekä ympäristön tuottamiin pakotteisiin että ihmisen asenteiden muutokseen. Näin meneteltiin esimerkiksi turvavöiden käytön yleistymisessä. Ei ihmisillä aina tarvitse ENSIN olla motivaatiota, myös ympäristön ja ohjauksen muutoksilla – yhdistettynä valistukseen – voi yhtäaikaisesti luoda motivaation ja toiminnan.

Epidemian kasvaessa eksponentiaalisesti elämme jo nyt menneisyydessä – nyt tehtävät rajoitukset vaikuttavat vasta 2-3 viikon päästä. Epidemia pitkittyy, mitä kauemmin rajoituksia lykätään. Koko kansan ymmärryksen saavuttaminen ja vapaaehtoinen toiminta voi yksinkertaisesti viedä liian kauan aikaa.

Ei tarvitse ajatella, että valintana on joko autoritäärinen määräily tai ihmisten vapaaehtoisuuteen luottaminen. Hyvin perustellut, yksiselitteiset määräykset ja rajoitukset akuutissa yhdistettynä tehokkaaseen, selkeään perustelevaan viestintään akuutissa kriisissä voivat hyvin olla osa länsimaista liberaalia demokratiaa, myös Suomea.

* * * * * * * *

Tilanne on kuitenkin kaikille uusi, ja on vaikea valita paras toimenpidekokonaisuus tilanteessa, jossa kaikki hoputtavat ratkaisuja. Tsemppiä kaikille, jotka joutuvat punnitsemaan konkreettisia ratkaisuja tässä erittäin kompleksisessa ja nopeasti eskaloituvassa ongelmassa.

***********
Lisäys 21.3.20 klo 19.15:
– Demos Helsingin Lari Hokkanen muistutti hyvästä täsmennyksestä: Kriisiaikana, kun pitää saada *heti* tulosta aikaiseksi, on turha miettiä hienovaraisia tapoja muuttaa käyttäytymistä. Vaikka tässä esitellyt periaatteet sinänsä pätevät myös normaalisti, silloin on pelivaraa enemmän pohtia ei-pakkokeinoja. Näihin käyttäytymistieteillä on myös paljon nykyistä enemmän annettavaa.
– Listaan voisin lisätä vielä psykologisen reaktanssin, eli mutta se pätee kaikkiin vaikuttamisyrityksiin. Kirjoitan tästä joskus myöhemmin oman blogauksensa!

* * * * * * * *

Loppusanat: En ole taloustieteilijä, mutta myös pienyritykset ovat hankalien päätösten edessä, jossa he tavallaan myös kohtaavat yhteismaan dilemman:

”Liikunta-alan yrittäjät peräänkuuluttavat selkeämpää viestiä valtiojohdolta.

– Pelkkä suositus sulkemisesta asettaa yrittäjät moraalia kyseenalaistavaan asemaan. Tässä kamppaillaan oman talouden ja tietyllä tavalla koko elämän puolesta ja yritetään selvitä, Äikäs sanoo.

Hänen mukaansa pk-yrittäjä on aivan erilaisessa asemassa kuin ovensa jo viikko sitten sulkenut markkinajohtaja Elixia.

– Siellä on ihan mieletön pääoma taustalla, ja he selviävät tästä kyllä, mutta pk-yrityksille on annettu paljon vastuuta. Jos sulkemisesta tulee määräys, olemme kaikki samalla viivalla. Nyt viesti jää liian väljäksi.” (Ilta-Sanomat 20.3.20)

Vaikuttavaa interventiotutkimusta tehdään yhteistyössä käytännön kanssa

Ajatteletko, että tieteen ja käytännön sovellusten suhde on seuraavanlainen:

Tieteellinen tutkimus -> tieteelliset löydökset -> soveltaminen käytännön toimintaan (“translaatio”)

Jatko-opintojeni keskivaiheilla luin kirjan, joka viimeistään vakuutti siitä, miksi tutkijoiden pitää olla alusta asti tiiviissä yhteistyössä käytännön toimijoiden kanssa, kun tehdään ongelmia ratkaisevaa interventiotutkimusta. Intervention Mapping -lähestymistavan mukaan interventio-tutkimusprojektia ei voi aloittaa oma lempiteoria edellä, vaan sen mukaan, mi(t)kä teoria(t) on/ovat tarkoituksenmukaista käyttää kuhunkin ongelmaan, kohderyhmään ja kontekstiin – ja sen jälkeen kun on perinpohjaisesti tutustuttu ihmisiin ja käytäntöihin, heidän tarpeisiinsa ja resursseihinsa.

Pidän nykyään niin itsestäänselvänä kohderyhmän osallistamista ja stakeholder-verkoston yhdistämistä tutkimusprojekteihin, että välillä unohdan mainita siitä. Muistan sen aina silloin, kun joku vihjailee tutkimuksen olevan norsunluutornista huutelua, käytännöstä irrallaan. Vaikka kansainvälisistä tutkimuskatsauksista voi saada laajaa ymmärrystä ja suuntaviivoja, tutkijana minun on välttämätöntä viedä tämä käytännön kokeiluiksi ja interventioiksi yhdessä käytännön asiantuntijoiden kanssa. Esimerkiksi valmennusvuorovaikutuksesta en unelmoisi tekeväni konkreettista interventiotutkimusta ilman (a) vankkaa käytännön kokemusta omaavaa tutkimushenkilöstöä ja (b) kentän toimijoiden, ml. valmentajien edustajia.

Ilman tällaista yhteistyötä kehitettävien ratkaisujen hyväksyttävyys, implementoitavuus (toimeenpantavuus) ja siten vaikuttavuus olisi lähtökohtaisesti uhattuna.

Esimerkiksi ammattiin opiskelevien liikuntaa koskevassa Let’s Move It -hankkeessa interventiokokonaisuuden kehittämiseen v. 2013-14 vaikutti suoraan ja välillisesti satoja nuoria, opettajia, muun henkilöstön edustajia ja käytännön toimijoita kentältä.

Sen lisäksi itse Let’s Move It -interventiokokonaisuuden henkeen kuuluu toimenpiteiden osallistavuus, muokkautuvuus ja valinnanvara sen raamien sisällä. Omiin tarpeisiin ja preferensseihin räätälöitävyys (sekä yksilö- että koulutasolla) siis kuuluu sekä opettaja- että oppilas-interventiopaketin periaatteisiin.

Käytännöstä tieteeksi

Entä mitenkäs käytännön toiminnasta syntyneet ja nousseet erinomaisesti toimivat keinot? Tuttava kerran kysyi, miksette tutki huippuhyviä personal trainereita ja sitten sisällytä heidän käytäntöjään interventioihinne. Tällaisia periaatteita laadukas interventiotutkimus oikeastaan hyödyntääkin, eli opitaan myös käytännön menestyksistä.

Niin ihmisten osallistaminen ja kuuleminen tutkimuksen kehittämisvaiheessa että käytännön menestysten ottaminen tieteellisen tarkastelun kohteeksi usein luetaan “käänteiseksi translaatioksi” (Reverse Translation).

Laajasti ottaen kyse on siis sen perinteisemmän ideaalin vastakohdasta, että tieteellinen tutkimus kehittää idean joka viedään käytäntöön (kliinisessä lääketieteessä “From Bench to Bedside” vs “From Bedside to Bench”, esimerkiksi kun halutaan ymmärtää odottamattomia tuloksia saaneita tapauksia kenttäkokeissa, ja lähteä rakentamaan tästä uusia testattavia hypoteeseja).

Käänteisen translaation käsitteen alle voi lukea myös paljon muuta (ks. Health Psychology -lehden uuden Reverse Translation -sarjan tavoitteet täältä), mutta johtavana ideana on, että tutkijoiden pitäisi aktiivisesti hankkia tutkimustaan varten vaikutteita kentältä.

* * * * * * * * * * * * * *

Researchers can have a strong impact on evidence-based practices only if their research goals are guided by the real-world needs of patients, practitioners, and other stakeholders in the practice of evidence-based clinical health psychology.

Thus, health psychology researchers need input from practicing health psychologists, from their patients, and from others who are involved in multidisciplinary health care services.”
(Health Psychology -lehden Reverse Translation -sarja)

* * * * * * * * * * * * * *

Tämä kytkeytyy osaksi maailmanlaajuista kehitystä saada tiede lähemmäksi käytäntöä, (joka on saanut joskus myös ylilyöntejä).

Useissa tilanteissa nähdäkseni kaikki pääsääntöisesti hyötyvät, kun tiede ja käytäntö kietoutuvat toisiinsa syklisenä prosessina.

Argumenta-hankkeemme puitteissa järjestämme symposion tästä aiheesta erityisesti käyttäytymiseen vaikuttamisen interventioiden kontekstissa: “Reverse Translation: Practice-Based Evidence“, 21. helmikuuta 2020. Symposio on jo lähes täynnä, mutta se livestreamin kautta voi seurata tilaisuutta myös etänä.

Tervetuloa keskustelemaan näistä asioista yhdessä!

Käyttäytymisen muutoksen ratkaisukilpailut – mistä lisää tehoja? 6 ideaa

Sain ilon ja kunnian toimia sparraajana sekä tuomariston jäsenenä tänä keväänä järjestetyssä PsyHack-haastekilpailussa, joka kuuluu Helsingin yliopiston Think Companyn toimintaan. Tiimien tehtävinä tällä kerralla oli luoda ratkaisuja kahteen haasteeseen – työn merkityksellisyys sekä elintapojen muuttaminen.

Yleisiä havaintoja psykologiseen osaamiseen perustuvien ratkaisujen haastekilpailuista

Tunnustan olleeni etukäteen hieman skeptinen: Mitenkäs lienee mahdollista luoda äärimmäisen lyhyessä ajassa ratkaisu monimutkaiseen ongelmaan tiimeissä, joista kaikilla ei ole välttämättä juurikaan perustietoa psykologiasta?

Mielestäni ThinkCompanyn ohjaama prosessi sisälsi keskeiset asiat ratkaisujen (interventioiden) muotoilun perusteista. Ratkaisuja ei kiirehditty pohtimaan ennen ongelman huolellisen määrittelyn ja täsmentämisen vaihetta. Luovuuteen kannustettiin, ryhmäprosessia fasilitoitiin.

Oivalsin myös, että tämä on konseptina tarkoitetustikin hurjan intensiivinen, tiukan aikataulun täsmäisku johonkin ongelmakokonaisuuteen – ja tällä on oma paikkansa ja aikansa. Ihmiset oppivat interventiomuotoilun perusprosesseja, ideat lähtevät kytemään… Pidempiäkin ideakiihdyttämöprosesseja on, ja niillä on oma paikkansa.

Loppupitchaukset – wau! Todella lyhyessä ajassa aivan upeasti joka ikinen tiimi oli saanut kiteytettyä ongelman ja ratkaisun sekä luotua & harjoiteltua todella hienon esittelyn – osa jopa jo liiketoimintasuunnitelmaa ja konkreettisia etenemisen steppejä. Olisinko itse pystynyt tähän opiskeluaikana tai edes nyt? Tuskin! Hienoa nähdä, kuinka nykyään osataan tiiviisti ja innostavasti esittää isoja asioita.

Ideoita kilpailuratkaisujen parantamiseksi

Entä mitä mielestäni jäi puuttumaan? Lista huomioistani alla. Näiden pohtiminen olisi voinut auttaa kiteyttämään ongelmaa ja kehittämään vakuuttavaa ratkaisua vielä pidemmälle! Ehkäpä näistä on jatkossa hyötyä muillekin haastekilpailuihin osallistujille, erityisesti niissä haasteissa jossa keskiössä on käyttäytymisen muutoksen muotoilu.

  1. Psykologisen osaamisen – teorian ja tutkimusnäytön – eksplisiittinen käyttö. PsyHackissa esitetyt haasteet olivat psykologian ilmiöalueen ongelmia, joihin psykologista osaamista jo löytyy. Monista ideoista näkyi ratkaisun raami mutta kaikista ei välttämättä käynyt ilmi, miten ja mikä konkreettinen psykologinen osaaminen olisi osa tätä ratkaisua. Haastekisan ytimessä tulisikin olla juuri psykologisen tiedon (innovatiivinen) käyttö ratkaisujen luomisessa.
  2. Vaikuttavuusnäytön pohtiminen. On selvää, että näin lyhyessä ajassa ei ole mahdollista tehdä systemoitua kirjallisuuskatsausta ja meta-analyysia erilaisten vaikuttamiskeinojen tehokkuudesta saati pilotoda ja tutkia oman ratkaisun toimivuutta käytännössä – silti jotenkin ajattelisin, että oman ratkaisun tavoitteiden saavuttamisen todennäköisyyden eksplisiittinen pohtiminen olisi tärkeää, sen vaikuttavuuspotentiaalista vakuuttamiseksi.Eräs tuttu hyvinvointi-startup-yrittäjä joka möi tuotettaan sekä Suomessa että Briteissä kertoi, että keskeisin ero Suomen ja Brittilän välillä oli, että ”britit osaavat kysyä vaikuttavuusnäytön perään”, kun taas Suomessa uskotaan sinisilmäisemmin yrittäjän vakuutteluihin tuotteen toimivuudesta. Tämä kommentti on monen vuoden takaa, ja kuulemani mukaan nykyään Suomessakin ollaan aiempaa kriittisempiä.
    Tieteellisen näytön huomioiminen sopisi hyvin myös siksi, että haastekilpailu järjestetään yliopiston toiminnan puitteissa.
  3. Käyttäytymisongelmien diagnosointi systeemeinäsekä oletettujen vaikutusten ketjujen artikulointi ja heikkojen lenkkien tunnistaminen…
    Monesti pulmissa on kyse käyttäytymisen muutoksesta. Elämäntavatkin ovat osa monien käyttäytymisten verkkoa, jollaisten osaksi myös muut elämäntavat tulevat. Miten ymmärtää yksilön käyttäytymistä – esimerkiksi minkälaisia tärkeitä funktioita eri elämäntavat palvelevat yksilön kannalta, paitsi terveyttä? Millaisiin arjen kokonaisuuksiin tavat, esim. ruokailutottumukset uppoavat? Ketkä muut vaikuttavat yksilöön (kuin nyt esitetty ratkaisu)? Kenen kaikkien pitää muuttaa (mitä) käyttäytymistä? Mitkä seikat vaikuttavat ongelmakäyttäytymisiin, mitkä taas tavoiteltuihin käyttäytymisiin?Keissiin pureutumisessa voi auttaa yleinen käyttäytymisen muutoksen malli, joka auttaa diagnosoimaan, missä määrin pulma johtuu MOTIVAATION, TAITOJEN tai MAHDOLLISUUKSIEN puutteesta. Ratkaisu riippuu siitä, mikä tai mitkä näistä ovat käyttäytymisen keskeisiä vaikuttimia. Käyttäytymisen muutospyörän viitekehys on yksi systemaattinen työkalu kehittämistyöhön.
    (Joskin näitä käyttäytymistieteen hyödyntämistyökaluja on useita, ks. European Psychologist –lehdessä julkaistu integratiivinen katsauksemme viitekehyksistä.)
  4. Sosiaalisten verkostojen huomioiminen. Lisäksi yhteisöjen voima yksittäisiin käyttäytymisiin on kiistaton: Esimerkiksi yhdessä parin tai kaverin tai työporukan kanssa tehty tavoitteen asettelu tai suunnittelu johtaa todennäköisemmin tavoitteen toteutumiseen kuin yksin tehty (ks. esim. Epton ym 2018). Elintapamuutoksen eräs viime vuosien menestystarina on Football Fans In Training –elintapaohjelma, jossa jalkapallofanit pääsevät muuttamaan elintapojaan ja pudottamaan painoaan fanittamiensa futisjoukkueiden yhteyteen perustettuihin miesten vertaisryhmiin (ks. esim. Hunt et al 2014 Lancet). Siispä yksilöille suunnatut äppsit ja muut ratkaisut, joita maailma on pullollaan, eivät tämänhetkisen tutkimusnäytön valossa ole yhtä todennäköisiä onnistujia kuin ryhmän, yhteisön tai suhteen voimaa hyödyntävät ratkaisut.Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän, kuinka vaikeaa on rakentaa sosiaalinen dimensio toimivasti ja toteutuskelpoisesti mukaan elintapainterventioihin – helpommin sanottu kuin tehty.
  5. Julkilausutut kriteerit ongelmien valinnan ja ratkaisujen karsimisen & valinnan prosessissa. Ratkaisuehdotuksia voi punnita vapaasti kokonaisuuksina, mutta itse olen tykännyt siitä, että tietää ja ääneen lausuu, millaiseen ratkaisuun tähdätään – esim. toteutuskelpoinen, hyväksyttävä, vaikuttava, kustannuksiltaan sopiva, jne…
  6. Monipuolisten ratkaisujen suosiminen – niiden kommunikoinnin vaikeudesta huolimatta! Siinä, missä joissain ratkaisuissa ei mainittu psykologisen tiedon ydintä, joissain ilmeni, kuinka monipuolinen ja asiaa eri kulmista huomioiva kokonaisuus on. Sitä on kuitenkin vaikea viestiä lyhyessä ajassa. Tässä olen kanssakärsijä, koska tiedän omassa työssäni, kuinka vaikea on kiteyttää lyhyesti mutta havainnollisesti monipuoliset ratkaisut. 🙂 Vaatimus esittää kompleksisiin ongelmiin ratkaisu parin minuutin aikana tuntuukin välillä kohtuuttomalta: Simppelit keinot on usein helpompi kommunikoida (mistä nudgingin eli tuuppauksen viime vuosien suosion on myös osin sanottu johtuvan) mutta toisaalta tutkimusnäytön mukaan sellaiset harvemmin riittävät kestävään muutokseen.

Tässä muutamia ajatuksia. Kaikkiaan kuitenkin todella hienoa, että tiedettä pyritään laittamaan käytäntöön ja autetaan ihmisiä ajattelemaan ratkaisuja tiedepohjaisesti.

Innolla odotan tulevaisuutta ja uusia PsyHackista nousevia ratkaisuideoita!

Käyttäytymistaloustiedettä vai sosiaalipsykologiaa? Rasittava termisekaannus, josta olen nobelistin kanssa samaa mieltä

Törmään aina välillä siihen, että nudgingia (“tuuppausta”) ja vähän muunkinlaista ajatteluun, valintoihin ja käyttäytymiseen vaikuttamista kutsutaan käyttäytymistaloustieteeksi. Myös tässä tänään ilmestyneessä Psykologi-lehden jutussa, jossa kerrotaan sinänsä erinomaiselta kuulostavista psykologian opintokokonaisuuksista, yhdistettiin nudget vain käyttäytymistaloustieteeseen kuuluvaksi.

On ihan totta, että erilaisia valinta-arkkitehtuurin keinoja on tutkittu paljon käyttäytymistaloustieteeksi kutsutussa taloustieteen haarassa liittyen erityisesti taloudelliseen päätöksentekoon. Mutta erilaisten nudgejen käyttö käyttäytymiseen vaikuttamiseksi ei ole (yksinomaan) käyttäytymistaloustiedettä (jota kyllä arvostan korkealle) vaan yksinkertaisesti psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa – käyttäytymiseen vaikuttamista koskevaa tiedettä.

Tämän on myös taloustieteen nobelisti, psykologi Daniel Kahneman monesti tuonut esiin.

“- – the kinds of things that behavioral economists are supposed to do, that’s really social psychology.” [Taloustieteen nobelisti Daniel Kahneman]

Juuri sen takia psykologian tutkija Kahneman sai taloustieteen Nobelin, että hänen tutkimusohjelmansa kognitiivisista vääristymistä oli auttanut taloustieteilijöitä innostumaan rationaalisen ja epärationaalisen taloudellisen päätöksenteon empiirisestä tutkimuksesta.

Esimerkiksi tässä artikkelissa vuodelta 2013 nobelisti Kahneman selittää, miksi hänen mielestään on ongelmallista käyttää termiä käyttäytymistaloustiede (behavioural economics):

“The intrepid readers who get close to the end of my long tome will find an enthusiastic endorsement of the policy applications that have come under the label of behavioral economics. I am very optimistic about the future of that work, which is characterized by achieving medium-sized gains by nano-sized investments. But I hope that the work will eventually be recognized for what it is and relabeled. In the U.K., for example, there is a unit doing that work at 10 Downing Street. Its informal name is “the Nudge Unit” and its formal name is the “Behavioural Insights Team.” It is headed by a psychologist. The value of proper labeling is that good psychologists are more likely to be drawn to participate in efforts that explicitly recognize their discipline.

Hän on myös sanonut Krista Tippettin On Being -podcastissa vuonna 2017:
“I’d like to observe that the term behavioral economics, as it is used today, the kinds of things that behavioral economists are supposed to do, that’s really social psychology. It’s principles about how to affect behavior. It is remarkable, and some people find it sad, that social psychology had to disguise itself as economics before it had an impact on the culture.”

Ja vielä suomennettuna:

“On huomionarvoista, ja joidenkin mielestä surullista, että sosiaalipsykologian piti naamioida itsensä taloustieteeksi, ennen kuin se pääsi vaikuttamaan kulttuuriin.”

Vaikka tietysti itse lienen sosiaalipsykologina jäävi ja tämä ryhmäjäsenyys varmasti jonkin verran vääristää rationaalista ajatteluani (heh), niin ehdotan, että käytämme jatkossa täsmällisiä ja tarkoituksenmukaisimpia termejä 🙂

Perus- vai soveltavaa tiedettä? Virheellinen vastakkainasettelu

Yleinen jakolinja tutkimuksessa on soveltavan ja perustutkimuksen välillä. Näin myös tuoreessa artikkelissa, jossa nostettiin esiin, että viime aikoina on lisääntynyt ongelmiin kohdistuva soveltava tutkimus. “Jo vuosikymmeniä tieteentutkimuksessa on puhuttu uuden tiedon tuottamisen mallista, joka eroaa perinteisestä tieteentekemisestä. Tämä uusi muoto on soveltavaa ja siinä tähdätään käytännön hyötyyn, ongelmanratkaisuun. Uudessa tutkimustavassa tavoitteita asettaa rahoittaja.”

On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että soveltava tutkimus olisi lisääntynyt ja perustutkimus vähentynyt, tai että tällainen uusi muoto tähtäisi vain käytännön hyötyyn – kyseessä on lähtökohtaisesti virheellinen dikotomia.

Donald Stokes on esittänyt, että tieteellisiä ja teknologisia näkökulmia voi ymmärtää kahtena ulottuvuutena, ja osa tutkimuksesta osuu sekä soveltavan että perustutkimuksen alueelle. Tämän hän nimeää “Pasteurin kvadrantiksi”.

Puhdas perustutkimus on kiinnostunut syvällisen ymmärryksen lisäämisestä (esim. Curie, Bohr), ja puhdas soveltava tutkimus suuntautuu käytännön sovellusten synnyttämiseen (esim. Edison). Sen sijaan “käytöstä inspiroitunut perustutkimus” pyrkii molempiin: Sekä tuottamaan käytännön hyötyä että lisäämään syvällistä tieteellistä ymmärrystä.

Tämä nurkka nimettiin Pasteurin kvadrantiksi – Louis Pasteur on paraatiesimerkki tutkijasta, joka on intohimoisen kiinnostunut ymmärtämään perustutkimuksellisen jättipähkinän mutta samalla haluaa edistää konkreettista käytännön ongelman ratkaisua.

Stokesin nelikentän kolmesta kulmasta yhtäkään ei arvoteta ylitse muiden – myös puhdas perustutkimus ja puhdas soveltava tutkimus ovat tärkeitä. Toisaalta alakulman nelikentän alue, jossa ei ole pyrkimystä ilmiöiden syvällisen ymmärryksen lisäämiseen eikä käytännön hyötyyn, kuvaa ehkä tutkimusta, jonka tekemiselle ja rahoittamiselle on hankala löytää hyvää perustelua.

Itselleni käyttäytymisen muutoksen tutkijana on käynyt vuosien varrella yhä selvemmäksi, että käyttäytymisen muutoksen ja siihen vaikuttamisen problematiikkaa ei ymmärretä laisinkaan riittävästi. Tieteellisiä pähkinöitä on tällä alueella kasakaupalla. Näiden ratkaisu havainnoivalla tutkimuksella tai tutkijan nojatuolissa on mahdotonta, ja konkreettisten ratkaisujen testaaminen tuottaa empiiristä dataa joiden avulla voi arvioida, koetella ja edelleenkehittää teorioita.

Sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewinin sitaatti sopiikin tähän hyvin: “If you truly want to understand something, try to change it.”

Ongelmiin kohdistuva, asioita muuttamaan pyrkivä tutkimus voi myös olennaisesti lisätä perustavaa laatua olevaa tieteellistä ymmärrystä.

Ratkaisuja hakevaa tutkimusta ja perustutkimusta onkin hölmöä laittaa vastakkain. Sosiologi ja fyysikko Duncan Watts on esittänyt, että itse asiassa ongelmalähtöinen, ratkaisujen etsintään suuntautunut tutkimus voi edistää myös teoriankehitystä. Teorialähtöiset havainnoivat tutkimukset eivät pysty kiihdyttämään teoriakehitystä yhtä hyvin.

Yhteiskuntatieteilijänä on tottunut siihen, että aina silloin tällöin kuulee soveltavaa tutkimusta halveksuvia ilmaisuja, ikään kuin aidosti akateemisten ja intellektuaalien yliopistoihmisten pitäisi pysyä sellaisesta mahdollisimman kaukana, jonkin kriittisen etäisyyden päässä, ja jättää sovellusten kehittäminen käytännön ihmisille. Tässä kuultaa implisiittisenä oletus, että sovellusten kehittäminen on jotain vähemmän arvokasta, vähemmän älyllistä ja akateemiseen maailmaan heikommin istuvaa puuhaa kuin “todellinen perustutkimus”.

Erilaiset käyttäytymismuutoskysymykset ja “äppsien” kehittely voi kuulostaakin yksinkertaiselta ja tylsältä näpertelyltä ensi kuulemalta. Mutta todellisuudessa ihmisen käyttäytyminen kytkeytyy monimutkaisiin sosiaalisiin verkostoihin, ja on osa käyttäytymisten systeemien verkostoa, ja siihen vaikuttavat hyvin monet eri tekijät yksilöpsykologisista aina organisatorisiin ja kulttuurisiin sekä rakennetun ympäristön piirteisiin. Tämä on toki itsestäänselvää, mutta juuri tämän kompleksisuuden ymmärtäminen ja mallintaminen – ja tähän kokonaisuuteen vaikuttamisen tieteellinen ymmärtäminen – on tällä hetkellä lapsenkengissä.

Käyttäytymiseen vaikuttaminen on yleensä hankalaa monista eri syistä. Jos on suhtautunut oikealla analyyttisyyden tasolla mihin tahansa yhteiskunnalliseen ja käyttäytymisenmuutos-ongelmaan ja miettinyt ratkaisuja sekä pohtinut näiden luotettavia arvioinnin menetelmiä, ratkaisuorientoituneen tieteen väheksyminen triviaalina ja sen leimaaminen helpoksi puuhasteluksi on älyllisesti epärehellistä.

Joidenkin tutkijoiden penseys soveltavaa tutkimusta kohtaan saattaa osin johtua riippumattomuuden uhan pelosta. Poliitikkojen ja rahoittajien talutusnuorassa ei haluta olla. Kaikkea rahoitusta ei tietenkään pidä suunnata soveltavaan tai Pasteurin kentään, puhtaalla perustutkimuksella on tärkeä roolinsa ja ihmiskunta ja yhteiskunta tarvitsevat kaikkia kolmea kvadranttia. Sitä paitsi – myös perustutkimuksen piirissä voi syntyä innovaatioita, vahingossa. Lisäksi tutkimuskysymysten tarkka sanelu ei kuulu asiaan missään nelikentän nurkassa, tai strategisten painopisteiden valinnassa – professori Hanskin sanoin – tieteellisen tutkimuksen tavoitteena ei toki tulisi olla “yksin taloudellinen menestyminen, vaan tavoitteena olisi samalla edistää kestävää kehitystä ja parempaa tulevaisuutta.”

Tutkijatkin voisivat paremmin hyödyntää mahdollisuudet yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä.

Summa summarum: Nyt, kun rahoitusta on siirretty jossain määrin ratkaisusuuntautuneeseen tutkimukseen, tätä ei tarvitse nähdä uhkana perustutkimukselle. Voisimmeko me tutkijat paremmin hyödyntää mahdollisuuksia yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä? Kun on ongelma, se voidaan tiedeperustaisesti yrittää ratkaista, mutta samalla oppia jotain uutta, fundamentaalista koko ilmiöalueesta.

Lähteitä & lisälukemistoa:

Tutkimuksella eteenpäin -kärkihankkeemme on ohi

Meillä oli ilo toteuttaa Suomen Akatemian rahoituksella Tutkimuksella eteenpäin -kärkihanke tutkimustiedon hyödyntämiseksi. Hanke päättyy syyskuussa. Hankkeen tutkijatohtori Elina Renko esitteli tuloksiamme Suomen akatemian kärkihankkeisiin liittyvässä tilaisuudessa toissa viikolla tiiviin posterin muodossa. Toteutimme koulutuksia yli 1000 liikunnan ja terveyden edistämisen ammattilaiselle – erityisesti toisen asteen koulutuksen piirissä. Hankkeesta kertyi monipuolinen aineisto, joka on toistaiseksi osoittanut, että koulutusten

  • hyväksyttävyys oli korkea: kahden puolipäiväisen motivoivan vuorovaikutuksen koulutukseen osallistuneista nimettömistä vastaajista 86% sanoi oppineensa konkreettisia tekniikoita joita voi käyttää jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa ja yli 90% suosittelisi koulutusta kollegoilleen
  • vaikuttavuus oli lupaava: motivoivan vuorovaikutuksen koulutukseen osallistuneiden vuorovaikutustyyli muuttui 3 kuukauden seurannassa osallistavammaksi
  • saavuttavuus oli hyvä (suhteessa hankkeen resursseihin): Let’s Move It -toimenpiteet ehtivät saavuttaa tuhansia nuoria eri puolilla Suomea 200 ammattilaisen kautta heidän kyselyvastaustensa perusteella.

Kiitos paljon kaikille kiinnostuneille ja osallistuneille! Jatkamme aineiston hyödyntämistä ja julkaisemme kolme tiedeartikkelia hankkeen tuloksista ja löydöksistä.

Pakko vai halu liikuntamotivaation taustalla?

Lancet-lehdessä julkaistiin yli 1.2 miljoonaa ihmisen tiedot koonnut tutkimus, jossa havaittiin liikunnan olevan yhteydessä parempaan mielenterveyteen. Kuitenkin erittäin suuria määriä liikkuneiden joukossa oli enemmän mielenterveysongelmia.

Puhuin tänään Ylen aamu-tv:ssä siitä, miten intohimostakin voi syntyä pakkomielteinen intohimo. Motivaation laadussa voi olla painotuseroja.

Psykologiselle hyvinvoinnille on tuhoisaa jos ulkoisen painostuksen tai sisäisen pakon kokemus korostuvat omassa mielessä liikunnan syynä.

Useimmilla meistä on “motivaatiokoktailissaan” elementtejä sekä sisäisemmästä motivaatiosta (liikun, koska se on hauskaa ja auttaa saavuttamaan itselle tärkeitä päämääriä kuten jaksamista temmeltää lapseni kanssa) että ulkoisemmasta motivaatiosta (liikun, jotta näyttäisin paremmalta muiden silmissä ja voisin tehdä muihin vaikutuksen). Kuitenkin kannattaa pitää huoli, ettei ulkonäkömotiivi saa liian suurta roolia omassa motivaatiokoktailissa! Sisäisen motivaation painotukset johtavat kestävimpiin tottumuksiin. Tarkista siis motivaatiosi laatu aika ajoin – ja muista liikunnan monipuoliset lyhytaikaisetkin hyödyt!

Miten sitten motivaatiosta toimintaan?

Tutkimus on osoittanut, että yleinen “haluan liikkua lisää” ei ole tehokas tavoite eikä useinkaan johda käyttäytymisen toteutumiseen. Kun konkretisoit tavoitteesi – mitä, missä milloin ja kenen kanssa aion liikkua, toteutat aikomuksesi todennäköisemmin. Kannattaa siis tehdä selvä toimintasuunnitelma, joka on myös realistinen!

Yleinen erhe on aloittaa liikunta liian raskaasti ja väsähtää heti alkuun – aloita rauhallisesti ja rakenna siitä! Vähäkin on parempi kuin ei mitään.

Toimintasuunnitelman toteutumista kannattaa seurata, ja kun oppii tuntemaan omia mielihaluja, muokata tavoitteita ja suunnitelmia sopivammiksi itselleen ja arkeensa.

Yritä löytää liikunnan muoto, josta voit oppia nauttimaan ja jonka voit yhdistää elämäsi muihin tärkeisiin asioihin: Esimerkiksi perheen kanssa yhdessä voi viettää aikaa myös kansallispuiston polulla tai lähipuistossa pelaillen, tai tv-uutisia katsoessa voi tehdä pieniä jumppaliikkeitä, tai kaverin kanssa kahville menon sijaan voi kuulumiset vaihtaa myös lenkkipolulla.

Liikuntatavoite jää saavuttamatta helpommin, jos se kilpailee muiden arjen asioiden kanssa: tavoitteiden yhdistäminen kunniaan.

Ihminen on sosiaalinen eläin – tutkimusten mukaan ryhmissä tai pareissa asetetut tavoitteet ja toimintasuunnitelmat voivat olla tehokkaampia kuin ihmisen yksinään tekemät!

Kiinnostaako motivoimisen ABC?

Miten ruokkia sisäistä motivaatiota? Kuinka tukea toisia liikuntasuunnitelmien teossa? Liikunnan edistämisen ammattilaisille sekä toisen asteen oppilaitosten opettajille suunnatut Let’s Move It -hankkeen aikana suosiota niittäneet materiaalimme & aktiviteetti-ideat terveyskasvatukseen on julkaistu tänään osoitteessa www.letsmoveit.fi.

Hyvää liikuntasyksyä!

Miten viestiä liikkumisen lisäämisen puolesta?

Monen vähän liikkuvan toiminnan esteenä on joukko ajatuksia ja jopa väärinkäsityksiä, joiden oikaiseminen voi olla avainasemassa siihen, että ihminen alkaa harkita liikkeen lisäämistä.

Kiteytin tutkimuksen ja käytännön työn myötä tulleet havainnot siitä, millaisia viestejä olisi tärkeä paketoida toimenpiteisiin ja kampanjoihin, joiden tavoite on muuttaa liikuntaan liittyviä asenteita ja liikkumista itseään.

  1. “Sinä päätät itse miten liikut. Tai liikutko ollenkaan.”
    On hienoa, että nykyään ympäristöjä muutetaan ja mahdollistetaan liikkeen kytkeminen organisaatioiden toimintoihin kuten kokouksiin. Tämän rinnalla olisi tärkeää pitää liikunnallistumiseen osallistuminen vapaaehtoisena – ei pitäisi olla PAKKO seistä. Tuolia ei ole tarkoituksenmukaista demonisoida. Överiksi mennyt innostus liikuttamiseksi ja liikunnallistamisen läpivienti absoluuttisina pakkoina voi aiheuttaa vastarintaa ja kapinaa. Vapaaehtoisuus ja rentous tekemisessä on hyvä pitää mielessä – ja kaikilla oikeastikin on edelleen vapaus valita liikkumattomuus, jos niin haluavat. 🙂
    Pakottamisen fiilis voi syntyä kohderyhmälle myös tahattomasti.
  2. “Vähäkin on hyvästä. Jo seisomaan nousu riittää! Ei tarvitse olla kilpaurheilua tai hikiliikuntaa.”
    Tämä oivallus voi olla tärkeä vähän liikkuvalle. Jos mieltää, että terveyttä hyödyttävä liikkumisen määrän rima on lannistavan korkealla, ei lähde edes yrittämään. Tärkeä on saada ihmiset tiedostamaan, että liikkumisen hyötyjä voi kartuttaa pienilläkin teoilla.
  3. “Liikkumisen ei tarvitse olla este tai vaihtoehto mukaville tärkeille asioille elämässä – niitä voi yhdistää.”
    Moni vähän liikkuva haluaisi lisätä liikuntaa mutta kokee, ettei halua laiminlyödä muita itselle tärkeitä asioita – töitä, perhettä, lapsia. Tällöin on hyödyllistä muistuttaa ja tuoda esiin konkreettisia keinoja, miten näitä tavoitteita voi yhdistää. Illan lasten kanssa voi viettää puistossa keinuen, tai hippaa leikkien. Voiko osan työstä tehdä seisten tai vaikka lukea työpapereita? Arkeen voi myös lisätä hyötyliikuntaa monin keinoin.
  4. Kaikki liikkuu jo, tämän päälle on hyvä rakentaa lisää.
    Vähän liikkuviksi leimatut tai itsensä leimaavat voivat hämmästyä oivaltaessaan, kuinka paljon he jo liikkuvat. Aina töissä kävelen rappuset! Kun ihmiselle tekee näkyväksi jo hänen tekemänsä liikunnalliset valinnat, “ei-liikunnallisen minäkäsitys” alkaa murtua. Tunnistettujen vahvuuksien päälle on hyvä rakentaa lisää – vähä vähältä.
  5. Liikunnan monipuoliset hyödyt – ei vain ilo.
    Monille meistä on mennyt jakeluun, että liikunta ennaltaehkäisee sydänsairauksia, syöpiä ja dementiaa. Mutta monet lyhytaikaiset ja muuhun hyvinvointiin vaikuttavat hyödyt helposti unohtuvat: Jaksaminen, mieliala, laadukkaampi uni ja helpompi nukahtaminen, aivojen toiminta & oppiminen, selkävaivat, matkaliikunnan tuottama luontoystävällisyys…
    Liikunnan edistämisen kärkeä ei kannata nojata pelkästään liikunnan tuomaan iloon ja nautintoon, koska niin moni meistä ei välttämättä nauti kaikesta liikunnasta. Liikkumisvalintoja voi tehdä kuitenkin myös siksi, että mieltää sen itselleen tärkeäksi ja liikunnan seuraukset omien arvojensa mukaisiksi.
  6. “Näillä konkreettisilla keinoilla ja ideoilla voin toimia.”
    Joskus vähän liikkuva on oivaltanut kaikki kohdat 1-5, mutta kuntosalille meno tai lenkkeily eivät maistu. Konkreettiset monipuoliset, helpot toimet ja uudet ideat liikkeen lisäämiseksi voivat myös auttaa.

Lopuksi: Miksi ihmisten asenteita ja motivaatiota pitää muuttaa – eikö vain riitä, että huomaamatta ja salaa muutamme ympäristöjämme aktiivisemmiksi? Ympäristöjen muuttaminen ja liikkumisen HELPOKSI tekeminen on tietysti erittäin tärkeä osa liikunnan edistämistä. Kuitenkin ihmiset ovat aktiivisia toimijoita. Ympäristön liikuntamahdollisuuksiin tartutaan todennäköisemmin ja paremmin mielin, kun niiden idea ja hyöty on oivallettu ja sisäistetty.

Tutkitaan käyttäytymisen muutosta terveyden edistämiseksi

Lähivuosikymmeninä terveyttämme ja hyvinvointiamme – ja sitä mukaa terveydenhuoltojärjestelmäämme – tulevat kuormittamaan sellaiset sairaudet, joiden kehittymiseen suurelta osin vaikuttavat elintapamme. Tuki- ja liikuntaelinongelmat, muistisairaudet, masennus, diabetes – moniin näistä vaikuttavat muutettavissa olevien käyttäytymismuotojemme lisäksi elinympäristöjemme muutettavissa olevat piirteet.

Yksinkertaiset ratkaisut eivät riitä, vaan tarvitsemme monipuolista vaikuttamista – sosiaalisiin ja rakennettuihin ympäristöihin, työ- ja koulutusorganisaatioihimme, taitoihimme – ja tällaisten ratkaisujen luomisessa sekä arvioinnissa menetelmät eivät ole simppeleitä.

Monet suomalaiset, monitieteelliset tutkimusryhmät painiskelevat näiden ongelmien parissa – haluamme olla tekemässä laadukasta, ratkaisuhakuista tiedettä. Siksi Suomen suurin tieteellinen seura Duodecim ja Juho Vainion säätiö järjestävät kansainvälisen symposiumin tämän aihepiirin tieteellisestä tutkimuksesta.

Pääsemme kuulemaan yli 10 kansainvälisen alan uranuurtajan esitelmiä alan tutkimuksen ajankohtaisista metodologisista kehityskuluista. Sovellusalueina on erityisesti positiivisen mielenterveyden, terveellisen ravitsemuksen sekä liikunnan edistäminen, mutta näihin interventioihin liittyviä teorioita, viitekehyksiä ja metodologiaa voi toki soveltaa myös laajemmin eri käyttäytymismuotoihin.

Kerron Duodecimin sivuilla julkaistussa blogissa symposiumista tarkemmin, mutta alempana lyhyesti joitakin pääkohtia. Sosiaalipsykologina oma mielenkiintoni kohdistuu erityisesti sosiaalisten verkostojen hyödyntämisen potentiaaliin interventioissa (kehittäminen), asenteiden, motivaation ja käyttäytymisen muutoksen teorioiden testaamiseen ja edelleenkehittämiseen (prosessien arviointi) sekä organisaatioiden muuttamisen dynamiikkaan (implementaatio).

* * * *

1) Kehittäminen
Monikomponenttisten käyttäytymismuutosinterventioiden tutkimus- ja teoriaperustainen kehittäminen:

  • Miten uudet toimintamallit ja innovaatiot voidaan parhaiten rakentaa, kytkeytyen aiempaan näyttöön ja näyttöperustaisiin teorioihin?
  • Miten yhdistää yksilötason ja ympäristötason vaikuttaminen?
  • Miten optimoida intervention vaikuttavuus ja hyväksyttävyys? Miten varmistaa, että se vähentää terveyseroja pikemminkin kuin lisää niitä?
  • Mikä on vaikuttamisen logiikka?
  • Miten hyödyntää yhteiskehittämistä ja muuta yhteistyötä potilaiden/asiakkaiden kanssa?

2) Arviointi
Interventioiden ja politiikkatoimien tieteellinen arviointi:

  • Onko interventio vaikuttanut käyttäytymisen muutokseen ja siten hyvinvoinnin lisääntymiseen?
  • Mikä on vaikutusten hinta?
  • Miksi ja kenelle interventio toimii/ei toimi?

3) Järjestelmien muuttaminen ja implementointi:

  • Miten vaikuttaviksi todettujen näyttöperustaisten menetelmien toimeenpano ja levittäminen tapahtuu tehokkaimmin?
  • Mikä on implementaatio- ja translaatiotutkimuksen anti kansanterveyden edistämiseen tällä hetkellä?
  • Suomalaiset menestystarina -caset: Miten tutkimuksesta käytännön impaktiin?

Symposiumilla on selvästi tilausta, koska paikat ovat täyttyneet ennakoitua nopeampaa vauhtia.

Tervetuloa mukaan!

Lisätietoa täällä.