Hiljainen tieto siirtyy mentoroimalla

”Muista pyytää etukäteen jotakuta kokoukseen osallistuvaa palaamaan ideaasi sinun nimelläsi, jos haluat asian tulevan huomioiduksi ja keskusteluun – valmistele asia erityisesti, jos idean keksijän huomiointi on oleellista.” Tämä on yksi lukemattomista käytännön työelämäneuvoista, joita tuli esille usein varsin epämuodollisissa keskusteluissa Lynette Willoughbyn (Leeds Metropolitan University) kanssa. Uskomattoman energinen ja elämänmyönteinen nainen tulee usein mieleeni erilaisissa tiukoissa tilanteissa. Monissa keitoissa keitetyn brittileidin käytännönläheiset, välillä jopa brutaalin suoraviivaiset ohjeet, ovat ilahduttaneet ja helpottaneet elämääni kohta jo vuosikymmenen ajan.

Osallistuin Eurooppalaisille tutkijoille suunnattuun vuoden kestävään mentorointiohjelmaan vuonna 2007. Ohjelmaan kuului sekä ryhmämentorointia että yksilömentorointia. Ryhmämentorointi tapahtui vertaisryhmissä, joissa yleensä oli varttuneempi vetäjä paikalla. Yksilömentoroinnissa tapasimme kaksin vanhemman kollegan kanssa. Molemmat mentorointityypit auttoivat selkiyttämään ajatuksia ja antoivat puhtia jaksamaan eteenpäin vaikeassa uratilanteessa. Sain mentorointiohjelmasta oikeastaan joukon loistavia mentoreita. Intensiivijaksojen ryhmämentoroinnista huolehti Lynette, yksilömentoroinnista yliopistomaailman mekanismit läpikotaisin tunteva professori, ja lisävinkkejä yleiseen elämänhallintaan sain kaiken nähneeltä Suomen koulutusohjelmavetäjältä. Lisäksi tutustuin kahteen suomalaiseen suunnilleen samassa uratilanteessa olevaan tutkijaan, joiden kanssa tapaamme yhä epäsäännöllisesti meluisten lounaiden merkeissä.

Tällaisia intensiivisiä mentorointiohjelmia on tarjolla harvoin. Monille mentoroinnista voisi kuitenkin olla yhtä korvaamaton hyöty kuin itselleni vajaa vuosikymmen sitten, kun pohdin mahdollisuuksiani jatkaa yliopistouralla. Erityisesti yliopistolla opettavat tutkijat ovat usein varsin yksin tehtäviensä kanssa ja he saattavat joutua hoitamaan opetustehtäviä yllättäen ja vailla perehdytystä. Tähän tilaukseen käynnistimme vuonna 2013 Opettajien akatemiassa vertaismentorointipilotin, jossa yliopistossa opettavilla oli mahdollisuus jakaa kokemuksia, saada tukea ja pysähtyä opetusasioiden pariin. Halusin ilman muuta osallistua yliopistolaisten työhyvinvoinnin parantamiseen osallistumalla tähän mentorointikokeiluun.

Pilottiryhmien vetäjät osallistuivat valtakunnalliseen perus- ja ammattikoulujen opettajille tarkoitettuun vertaismentorointiohjelmaan, joka tuki uusia vetäjiä heidän työssään. Yhteisissä vetäjien koulutustilaisuuksissa ei jäänyt epäselväksi, että kokemukset lähiökoulujen yläasteelta, erikoisluokista, opettajainhuoneista tai yliopistolta eivät olleet kovinkaan erilaisia. Opetustyössä ja sen käytännön organisoinnissa pulmat liittyvät yleensä vuorovaikutukseen ja yhteisön tapaan toimia.

Viikissä vetämässäni vertaismentorointiryhmässä mietimme yhdessä opettamisen eettisten ulottuvuuksien moninaisuutta, toimintatapoja haastavissa tilanteissa ja erilaisten henkilöiden kanssa sekä montaa muuta periaatteellista ja käytännön asiaa. Ryhmällemme oli tärkeää luoda hetkellinen suvanto muutoin hektisen työn tohinan keskelle.

Mentorointiin osallistumisen mahdollistaminen niille yliopistolaisille, joiden yhteisössä ei sopivaa mentoria tai tukiryhmää muutoin ole, voi olla ratkaiseva tekijä työssä jaksamiselle ja hyvän opetuksen antamiselle. Onnekkaita ovat ne, jotka löytävät mentorin pääaineen vastuuprofessorista ja vertaistukiryhmän opetus- ja tutkimusyhteisönsä kollegoista. Kaikille ei näin käy, ja siihen Helsingin yliopisto on nyt vakiinnuttamassa pilotoimaamme vertaismentorointikäytäntöä. Toiminnan jatkumisesta saatiin varmistus vuoden 2015 alussa ja vertaismentorointitoiminta käynnistetään kaikilla yliopiston kampuksilla lukuvuoden 2015-2016 aikana. Helsingin yliopiston hallinnon tukemana vertaismentorointi toivottavasti saavuttaa kaikki ne, jotka kollegiaalista tukea kaipaavat ja joilla sitä ei ole. Toivon, että kaikki tulevina vuosina mentorointiin osallistuvat saavat siitä tukea, toimintatarmoa ja elämää helpottavia apuvälineitä. Tutustuminen erilaisiin ihmisiin ja heidän keinoihinsa selviytyä tilanteista lisää toimintakapasiteettia. Kun oma mielikuvitukseni loppuu voin aina miettiä: ”Mitähän ruusuntuoksuinen teräsnainen Lynette tässä tilanteessa tekisi?”

Sari Timonen

Kirjoittaja on mikrobiologian yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.