Etuperin – takaperin

Ihailen käänteistä oppimista ilmauksen eri merkityksissä, ihailen ongelmalähtöistä oppimista ja ihailen tutkivaa oppimista jne. Käänteistä oppimista käytetään hyvällä menestyksellä myös eri puolilla yliopistoamme. Omalla laitoksellani sitä edustaa ns. tehostettu kisällioppiminen. Opiskelun kääntämistä käsittelee esimerkiksi Johanna Rämö Kumpula opettaa –blogissaan.

Mutta jatkuvasti löydän itseni miettimästä luentomuotoa ja sen kehittämistä.

Harrastan veneilyä ja sitä varten minun täytyi suorittaa VHF-luvan edellyttämä tutkinto. Tablettiini on ollut ladattuna Viestintäviraston hyvä kirjanen aiheesta. Aina silloin tällöin olen alkanut lukea sitä. Yäk! Kesken on jäänyt. En vaan ole “jaksanut” kahlata materiaalia ajatuksella läpi ja tentti on tuntunut kaukaiselta.

Mutta pari viikkoa sitten olin kahden illan mittaisella kurssilla aiheesta. Opettajana toimi Viestintävirastosta Ari Caselius. Heti kurssin aluksi hän kertoi, ettei ole “kummoinenkaan” opettaja. Tehokasta: kaikki olivat heti hänen puolellaan.

Kurssilla käytiin läpi kurssimateriaalin pääkohdat. Kaikkia yksityiskohtia ei tietenkään voinut lyhyessä ajassa syöttää meille. Sen sijaan kurssilla piirtyi selkeä kokonaiskuva aiheesta. Lisäksi tilaisuudessa oli riittävästi vuorovaikutusta: kysymyksiä ”kateederin puolin ja toisin”. Kun sitten muutamana vapaana hetkenä ennen tutkintoa luin materiaalia, niin kaikki tiedot asettuivat paikalleen (siinä määrin kuin ehdin niitä painaa mieleeni.) Tekstiä oli nopea lukea ja kaikki yksityiskohdat olivat ”odotettuja”.

Alani on matematiikka. Monet matemaattiset tutkimukset sisältävät sivukaupalla ”risuaitaa”; kaavoja ja teknisiä määritelmiä tai päättelyitä vaikeaselkoisena ryteikkönä. Lukeminen on usein työlästä. Mutta joskus käy niin hyvin, että pääsee kysymään kirjoittajalta asiasta vaikkapa kahvipöydän ääressä. Vastaus on usein hyvin yleisellä tasolla liikkuvaa selittelyä ja piirtelyä. Kuva on usein vessapiirrosta muistuttava soikio, johon tökitään pisteitä ja viivan pätkiä runsaan höpotyksen kera. Tilanteessa on läsnä vahva vuorovaikutus osapuolten kesken.

Usein tämä auttaa. Kun uudestaan palaa vaikean tekstin ääreen, niin palaset loksahtavat kohdalleen ja lukiessa saattaa tulla tunne, että aavistaa ennalta, miten asia etenee.

Näissä kahdessa esimerkkitilanteessa on minulle paljon yhteistä. Molemmissa tapauksissa lähtökohtana on tekstiä, joka ei aukea tai johon ei ”jaksa” paneutua. Molemmissa syntyy sitten vuorovaikutusta, missä asiaa käsitellään yleisellä tasolla tai ”pääpiirteissään”. Ja molemmissa on tuloksena sujuvaa työskentelyä omin päin materiaalin ääressä.

Perinteisenä tiedonsiirtotapana luento on ehkä ajasta jäljessä. Mutta luento voi toimia myös aktiivisena vuorovaikutustilanteena ja aktiivisen (yksin tai porukalla tapahtuvan) oppimis- ja tutkimusprosessin käynnistäjänä. Vaikka opettajalla on tärkeä rooli, hän on tavallaan myös sivuhenkilö kuvaamassani prosessissa. Ei ole kysymys siitä osaako opettaja sanoa juuri oikeat sanat tai esitellä vaikeaa asiaa oikeasta lähtökohdasta. Oleellisempaa on se, millaisen prosessin opettaja vuorovaikutustilanteessa käynnistää.

Tällaisen luennon mahdollisuus on ehkä vasta osittain löydetty.

Itse yritän ainakin omassa opetuksessani etsiä sitä. Omatkin kokemukset ovat olleet rohkaisevia. Ja yllä olevan kaltaiset esimerkit toivottavasti muistuttavat aina kun luennoilla olen vaarassa eksyä pelkkään tiedon välitykseen.

Ja: kiitos Ari erinomaisesta kurssista!

Juha Oikkonen

Kirjoittaja on matematiikan professori ja Opettajien akatemian jäsen.