Virheet voitoiksi

Sen potilasseminaarin muistan aina. Pitkän uran tehnyt sisätautilääkäri kertoi meille nuorille lääketieteen opiskelijoille potilaasta, jonka hän oli itse tavannut ollessaan ensimmäisiä kertoja lääkärin töissä. Potilaalle kävi huonosti, ja opettajalääkäri kertoi meille omasta virheestään tapauksen yhteydessä. Luulen, että meningokokkibakteerin aiheuttaman yleistulehduksen ensioireet jäivät kristallinkirkkaina mieleen muillekin kuin minulle – ja nimenomaan siksi, että opettaja kertoi omasta virheestään.

Pelkäämme virheitä – ja aiheesta. Joskus pelkäämme niitä niin paljon, että rupeamme välttelemään tilanteita, joissa on virheen mahdollisuus. Ja pahimmillaan emme virheiden pelossa ryhdy alalle – lääkäriksi, muusikoksi, opettajaksi – joka muuten tuntuisi hyvältä.

Virheiden tekemistä emme kuitenkaan voi välttää. Terveydenhuollon hallinnon emeritusprofessori Martti Kekomäki on sanonut osuvasti, että lääkäri joka ei tee virheitä, näkee liian vähän potilaita. Opettamisesta voisi varmasti sanoa samalla tavoin: opettaja, joka ei tee virheitä, opettaa liian vähän.

On myös sanottu, että potilaat antavat anteeksi melkein mitä vaan, jos lääkäri kertoo avoimesti asioista ja pyytää anteeksi silloin kun siihen on aihetta. Tätäkin voinee soveltaa opettamiseen: ainakin oman kokemukseni mukaan opiskelijat antavat opettajan virheet anteeksi, kun ne avoimesti myönnetään.

Pianisti Iiro Rantala sanoi hiljattain, että jos jazz-muusikko soittaa väärän nuotin, se on mahdollisuus. Ehkä tässä on koko jutun ydin, oli sitten kyse soittamisesta, lääkärin työstä tai opettamisesta: olennaista onkin se, mitä tapahtuu virheen jälkeen.

Pekka Louhiala

Kirjoittaja on yliopistonlehtori lääketieteellisestä tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen.