Category: Opiskelu

Posted on

Kertaus on opintojen äiti – jos muistaa jotain aiemmin oppimastaan…

Nyt syksyllä aloittamani elämänkatsomustieto on vihdoin saamassa ensimmäisiä konkreettisia tuloksiaan. Tai näin ainakin toivon; tuloksia odotellaan. Elämänkatsomustieto on monitieteinen, mielenkiintoinen kokonaisuus, johon kuuluu uskontotiedettä, filosofiaa, antropologiaa… Olen aikoinani yliopistossa suorittanut uskontotieteen peruskursseja ja juuri yksi niistä kuuluu myös elämänkatsomustiedon perusteisiin. Koska olin jo kyseisen kurssin suorittanut, hain korvaavuutta kurssista sen perusteella. Moninaisten sähköpostien jälkeen selvisi, että kurssin suorittaminen osaltani vaatii kurssikirjan ja verkkomateriaalin lukemisen ja lopputehtävän eli esseen tekemisen.

Itse kurssi olisi ollut suoritustavaltaan verkkokurssi eli en jäänyt paitsi rakastamaani luento-opetusta, mutta verkkokursseista minulla on aiempia oikein positiivisia kokemusia. Siksi hieman harmittaa, etten nyt voinutkaan osallistua itse kurssille. Kurssikirjan ja verkkomateriaalien lukeminen herättivät minussa epäilyksiä  – olenko joskus tosiaan suorittanut vastaavansisältöisen kurssin? Asia oli hämärästi kyllä tuttua, mutta sittenkin uutta. Olen aina ajatellut, että aiemmin oppimamme on jossain aivojemme sopukoissa tallella, täytyy vain löytää oikeat tiedonaktivointikeinot. Eli kyllä sitä ruotsiakin sitten pakon edessä taas osaisi ja muistuisi mieleen kaikki se lukio-opetus, jonka pohjalta joskus osasin edes jotenkin tuota toista kotimaista.

Positiivisuuteni joutui kyllä koetukselle lukiessani tuota uskontotieteen kurssikirjaa, mutta sitten esseetä kirjoittaessani jotain ilmeisesti alkoi palailla paremmin mieleen ja kirjoittaminen kävikin oikein mukavasti ja sujuvasti: asiat alkoivat loksahdella kohdalleen. Ehkäpä mielenkiintoisinta oli esseen lopussa hahmotella itseä kiinnostavaa tutkimusaihetta. Pääsisiköhän sitä todella joskus tekemään tuota suunniteltua tutkimusta?

Posted on

Opiskelun stressi ja flow

Teen ihmiskoetta itselläni. Selvitän, kykenenkö opiskelemaan psykologiaa Avoimessa vain omaksi ilokseni ilman paineita.  Ekonomin tutkintoani kun en todellakaan onnistunut suorittamaan stressittä. Mutta nyt minulla on vakituinen työ, eikä ole pakko opiskella. Teen sitä vain omasta ilostani. Vai teenkö?

Ihmiskokeen alku ei hyvää luvannut. Kun luin ensimmäiseen, neuropsykologian, tentiin, löysin itsestäni tutun suorittajan. Paineita lisäsi se, kun kuulin, että psykan aineopintojen suorittamiseen vaaditaan arvosanaksi vähintään kolmonen. Nyt yksi tentti olikin avain pidemmälle tulevaisuuteen!

Onneksi sain uusia kokemuksia kehityspsykologian kurssilla, jossa korvasin tentin harjoitustyöllä aiheesta, josta olin luontaisesti todella kiinnostunut. Suorastaan ahmin tietoa ja tein työtä mahtavassa flow-tilassa. Sain työn tehtyä jopa kolme viikkoa etuajassa!

Tähän astisen perusteella ihmiskokeeni kertoo mm. seuraavaa:

  • Kannattaa pyrkiä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Ensimmäisen tentin stressaaminen johtui paitsi halustani saada hyvä arvosana, myös siitä, että laajensin yhden tentin koskemaan koko tulevaisuuttani.
  • Aito  kiinnostus aihetta kohtaan siivittää opiskelua kummasti. Tein harjoitustyötä mahtavassa flow-tilassa, eikä stressistä ollut tietoakaan.
  • Mikä tahansa asia muuttuu mielenkiintoiseksi, kun siitä oppii enemmän. En ollut neuropsykasta aluksi kiinnostunut, mutta perehdyttyäni asiaan se muuttui mielenkiintoiseksi ja stressikin väheni.
  • Tekemättömän työn stressi poistuu ainoastaan aloittamalla työ. Otin eniten paineita harjoitustyöstäni ennen kuin olin edes aloittanut sitä.  Stressi poistui välittömästi, kun sain kirjat lainattua ja aloitin kirjoittamisen.

Millaisia kokemuksia muilla on stressistä ja flowsta?

Posted on

Pitsaa ja punaviiniä

Tällä hetkellä meillä on meneillään Rooma practicum, jonka suorittamiseen meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kirjoitamme kolme Rooma-aiheista esseetä tai sitten matkustamme Roomaan ja kirjoitamme kaksi. Vaikka kolmen esseen kirjoittaminen tulisi huomattavasti jälkimmäistä vaihtoehtoa halvemmaksi, minä totta kai lähden Roomaan! Opintomatka, mikä ihana tekosyy päästä vetämään maailman parhaimpia pitsoja ja nähdä kauneutta niin paljon, että sielu olisi pamahtamispisteessä pelkästä ilosta.

Meidän ryhmästämme on lähdössä kuusi, joten pidimme maanantaina suunnittelupalaverin, joka oli luonnollisesti höystetty pitsalla ja punaviinillä. Leppoisan alkujutustelun jälkeen naisten suut alkoivat käydä kuin perämoottori listatessamme kaikkia niitä kohteita, joita olisi välttämätöntä nähdä. Toki akveduktit ja colosseum, Sikstuksen kappelin freskot ja Chiesa di Santa Maria sopra Minerva, Rooman ainut goottilainen kirkko, josta olen myös tekemässä toista esseetäni. Mutta yksi ehdottomista minulle on Pyhän Teresan hurmio, Gian Lorenzo Berninin upea veistos, jossa on uskonnollisuudestaan huolimatta tahallista seksuaalisuutta. Siinä yhdistyvät orgasmi ja jumalallinen valo, lux, joka tekee siitä yhden ainutlaatuisimmista veistoksista, joita olen koskaan nähnyt.

Saimme jonkin verran kohteita kasaan, mutta koska suunnitelma on vielä aikataulutettava ja luovutettava opettajalle ennen matkaa, todennäköisesti kokoonnumme pohtimaan reissua vielä lisää. En voi valittaa, sillä myös seuraavassa tapaamisessa on oltava teemaa noudattaen italialaisia herkkuja.

Posted on

Opiskelun oivalluksia

Ahaa-elämys iski luennolla. Luento oli vain 45 minuutin mittainen ennen kysymysten alkamista, mutta ei se pituus, vaan se laatu. Tuntui suorastaan kuinka aivot rätisivät uusien yhteyksien muodostuessa eri osien välille.

Aiheena oli somalipojista tehdyt tutkimukset. Heitä oli tutkittu yläasteiässä ja sitten nykyhetkellä, nuorina aikuisina. Tuli ilmi aivan uusia seikkoja siitä, mitä on olla maahanmuuttajanuori Suomessa.

Ilmeisen paljon enemmän saa irti tutkittavistaan, kun pystyy viettämään vuosikausia heidän kanssaan. Rakkauteni antropologiaan pilkisti taas pimennosta, jossa se on hetkisen ollut. Että joku pääsee tutkimaan 5 vuoden ajan samoja pariakymmentä henkilöä ja sitten 10 vuoden päästä vielä 2 vuotta lisää!

Mielenkiintoisia tuloksia ja elämänkokemuksia, täytynee yrittää saada käsiini luennolla mainittu Pojat! -etnografia.

Opiskelun suurinta antia ei ole se, että uusi tieto käännyttää johonkin suuntaan, vaan se, että avautuu uusia näkökulmia vanhoihin opittuihin malleihin. On antauduttava sille ravistukselle, että tieto tulee ja horjuttaa lähtöasemista ja sitten voi koota itsensä uudelleen, paremmalle pohjalle.

Posted on

Luentojen lumo

Vaikka rakastan kirjoja ja lukemista, olen aina pitänyt luentoa parempana vaihtoehtona opiskelussa ja oppimisessa kuin pelkkää kirjatenttiä. Luennolla tuntee olevansa edes jonkinsorttisessa vuorovaikutuksessa itse aiheen kanssa luennoitsijan ja muiden opiskelijoiden välityksellä. Ajatuksetkin tuntuvat kirkastuvan ja muotoutuvan paremmin, kun tietää, että on mahdollisuus kysyä ja saada vastauksia. Usein luento tosin menee luennoitsijan yksinpuheluksi, mutta silti sosiaalinen tilanne ajaa mielestäni kotona kirjan kanssa kököttämisen ohi.

Tehtyäni kesällä päätöksen aloittaa elämänkatsomustiedon opinnot ja tutustuttuani perusopintojen tarjontaan iski paniikki: ei yhden yhtä luentoa koko syksynä! Ei kontaktia luennoitsijoihin, muihin opiskelijoihin, ei mahdollisuutta kysyä! Hädissäni etsin edes jotain luentoa, jolla voisin paikata tuota uhkaavaa yksinäisyyttä kirjojen kanssa. Löysinkin onnekseni kesäopetuksen puolelta uskontotieteen aineopintoihin kuuluvan kurssin Islam Euroopassa. Innosta puhkuen ilmoittauduin ja menin luennolle. Ja kyllä kannatti.

Luennoitsija oli innostunut, asiantunteva, motivoiva ja onnistui tuomaan laajaan ja haastavaan aiheeseensa selkeyttä, viisautta ja ymmärrystä. Hän myös otti rohkeasti kantaa ja haastoi meidätkin ajattelemaan. Olin haltioissani. Juuri tätä opiskelu parhaimmillaan on: saa kuunnella itseä kiinnostavasta aiheesta loistavaa luentoa, saa paljon uusia ideoita, näkökulmia, tietoja. Kurssin aihe oli myös mitä ajankohtaisin ja koen, että sain kurssilta paljon tietoja ja ajatuksia, joita voin käyttää ja hyödyntää myös kurssin ulkopuolella. Opiskelu parhaimmillaan todella laajentaa tajuntaa.

Kurssi laajentui myös maantieteellisesti, noin konkreettisella tasolla – lähes joka luento oli eri paikassa ympäri keskustakampusta ja laajemmallakin alueella. Tämä oli erittäin rasittavaa ja ihmettelin suuresti, miksei kurssia varten ollut löytynyt yhtä luentosalia, jossa luennot olisi voitu pitää. Kurssin suoritustapana oli luentotentti ja artikkeleiden ja luentojen pohjalta kirjoitettu essee. Aiheet oli melko vapaasti määritelty, joten esseen kirjoittaminen oli toisaalta helppoa mutta toisaalta haastavaa, kun piti yrittää pitää itse itseään aisoissa, että kertoisi olennaisen eikä eksyisi sivuraiteille. Opettavainen kokemus kerta kaikkiaan.

Posted on

Loppusuoralla!

Verkkotenttipäivän aamuna havahduin tyytyväisiin ajatuksiin siitä, että kohta kehitysmaatutkimuksen perusopinnot on jo suoritettu. Enää tämäniltainen tentti ja viimeinen verkkokurssi, ja kokonaisuus on kasassa. Asioiden loppuunsaattaminen on minulle joskus vaikeaa, mutta jokainen saavutus tuokin sitten erittäin hyvän mielen.

Kun viime syksynä aloitin kehitysmaatutkimuksen opinnot, minusta tuntui, että kolme lukukautta oli ihan liian pitkä aika perusopintoja varten. Uudesta aiheesta kiinnostuneen innolla ajattelin, että kyllähän ne kaikki kurssit olisi ehtinyt kahdessa lukukaudessa suorittaa ja ehkä vielä jotain muuta siihen lisäksi. Sen sijaan olen ollut tähän tahtiin tyytyväinen. Kursseissa on ollut tarpeeksi haasteita, enkä oikeastaan usko, että olisin pystynyt järkevästi tekemään yhtään tämän enempää työn ja arjen pyörittämisen ohella.

Ajatuksissa pyörii kuitenkin jo seuraava kiinnostuksen kohde: viestinnän perusopinnot, jotka alkavat ensi keväänä. Onneksi sekin kokonaisuus on jaettu kolmelle lukukaudelle, niin ei tarvitse luulla itsestään liikoja tai stressaantua liian kiivaan opiskelutahdin vuoksi.

Posted on

Vanhoja tuttuja

Uskontotieteen opintoni jatkuivat kesää lähestyttäessä ja törmäsin vanhaan tuttuun. Olin aikanaan yliopistolla yrittänyt suorittaa Suomalainen kansanusko -kurssia muistaakseni muutamaankin otteeseen. Tuo kurssi taisi olla ensimmäinen ja ainoa, jonka jätin kesken. Toisella yrityksellä kurssin suorittaminen oli liian aikaa vievää seminaarin ja gradun ohella. Jotain noista ajoista oli kuitenkin jäänyt mieleeni, sillä huomasin kuuntelevani samaa luennoitsijaa samasta aiheesta, vieläpä sama moniste oli edelleen jaossa! Luentopaikka oli sentään eri, ja samalla tutustuin Helsingin normaalilyseon tiloihin. Aika erilainen rakennus kuin se, jossa itse kävin lukiota aikanaan.

Opiskelijakirjastokin oli vanhojen tuttujen joukossa, se oli tosin ennättänyt muuttaa uusiin tiloihin. Sain uuden Helka-kortin, tiedot löytyivät yliopiston järjestelmästä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin! Sukunimi ja osoite piti tietysti päivittää. Vanhasta muistista opiskelijakirjaston käyttö sujui ongelmitta. Uutta oli se, että nyt sinne piti suunnata rattaiden kanssa, änkeytyä kapeista ovista ja käytävistä sekä taiteilla pieneen hissiin, johon rattaat ja äitikin onneksi juuri ja juuri mahtuivat!

Suotavaa oli myös, että päiväuniaikaan ajoitetut kirjastokäynnit saisi hoidettua nopeasti eikä lapsi heräisi kesken kaiken. Tämä koskee  yleisemminkin aivotoimintaa ja keskittymistä vaativia asioita – lapsen pitkät päiväunet takaavat tehokkaan opiskelusession. Entinen tyylini iltaisin ja öisin opiskelevana ei enää juuri onnistu, mutta siihen on varmasti yritettävä palata ainakin ajoittain – vuorokaudessa ei aina tunnu olevan tarpeeksi tunteja.

Sain kurssin lopulta suoritettua  ja kunnialla tällä kertaa! Oli mahtavaa huomata, että joitain vuosia sitten kesken jääneitä asioita voi todella joskus saattaa loppuun. Luento oli todella mielenkiintoinen ja kurssiin liittyvä kirjallisuus samoin. Tosin yhteen vanhaan tuttuun vielä törmäsin kurssin ja opiskelijakirjaston puitteissa: yksi kurssikirjoista (joka lopulta osoittautui vapaaehtoiseksi) oli sellainen, jonka olin uskontotieteen opintoja varten lainannut jo vuosia sitten. Kiinnostava kirja, joka jäi tuolloin lukematta. Aikansa nökötettyään kirjahyllyssä, työpöydän ja keittiönpöydän kulmilla palautin kirjan kirjastoon, edelleen lukemattomana…

Posted on

Long time nou see

Pakka on iloisesti sekaisin. Ajatukseni horjuvat puoleen ja toiseen opiskelun kokonaan lopettamisen suhteen. Mutta opiskelun ihanuus ja kurjuus on luikerrellut luihin, mieleen ja mitä niitä ytimiä ihmisessä onkaan. Kymmenisen vuotta, miten voin olla ilman esim. sitä kun saan oppikirjan käteeni, avaan sen melkein hellyyttä tuntien, selailen sitä, luen sieltä täältä.  Tosin samainen hellyyttävä tunne voi muuttua, että onko kirjoittaja piruuttaan etsinyt mahdollisimman monimutkaisia ja itselleen avautuvia  kielikuvioita ilmaistakseen ajatuksiaan.

Viestinnän jätin loppuun suorittamatta. Viimeisen osion kirjat on ja ne aion lukea kaikessa rauhassa ilman aikataulua ja tentin lähestymisen kauhua. Viestintä ei sytyttänyt oikein alussakaan. Suurin syy oli ehkä  muun tekemisen into. Olen kait maininnut ettei mieleeni mahdu kuin yksi ajatukset valtaava intohimo. 

Olen katsellut sivusilmällä opiskelutarjontaa. Ehkä olisi parempi sitoutua johonkin tiettyyn osaan kokonaisuudesta. Seurata intohimojaan siinä välissä ja niiden laimetessa katsella uusi opiskeltava juttu. No mikä minua niin himottaa, se on edelleen kutominen ja ompelu. Haastavin toteutettava oli pääkallokuvioiset sukat ja pipo nuorelle naiselle. Nyt tuunaan vanhoja isoon malliin ammoin kutomiani villatakkeja ja -paitoja. Ongelmana on kädet, jotka eivät kestäisi  liian pitkiä kutomissessioita, sama pätee tietsikalla kirjoittamiseenkin. Kuitenkin voin lepuuttaa särkeviä käsiäni ja miettiä miten tuon tekisin ja miten sommittelisin värit.

Olen harkinnut oikeustieteellisen verkkokursseja. Sitoutuisin yhteen/kahteen palaseen, katsoisin miten sujuu. Ehdokkana oli erityiskasvatuksen syrjäytmis-osan uudestaan suorittaminen. Olisi ollut mielenkiintoista palata juurille, siitä mistä opiskeluni avoimessa alkoi.

En ole tehnyt päätöstä mitä opiskelen, opiskelenko ensi talvena mitään ja paidatkin on melkein kaikki tuunattu eli ilmeisesti opiskelen, vai….

Posted on

Suu auki

Keskiviikkona oli taas luento. On ihanaa huomata erehtyneensä. Erittäin mukavaa se on päivänä, jonka aamuna sitä on tullut kolmatta kertaa tädiksi. Massaluennoissa ei ole mitään vikaa, jos aihe on tarpeeksi kiinnostava. Massaluennoillakin voivat aivot pysyä hereillä ja mielenkiinto herpaantumattomana aiheessa. Antropologi luennoijana on minulle parempi piriste kuin psykologi luennoimassa. Jännää sekin!

Mutta sehän ei ole vain passiivista kuuntelua, vaan osallistumista. On mukavaa päästä osallistumaan, vaikka väkeä on tupa täynnä. Itsekin pääsin ääneen, kun rohkaistuin avaamaan suuni. Päänavaus oli hyväksi myös siksi, että kommenttini kautta tuli ilmi, että eräällä osa-alueella tutkimus on puutteellista: meille luennoitiin palvelijoiden asemasta Intian keskiluokan perheissä, mutta paljastui, että tutkittavina on ollut vain sikhi- ja hinduperheitä ja täten muslimiperheisiin liittyvä kommenttini toi esiin sen seikan, ettei niitä olekaan katsottu yhtä tarkasti.

Se aiheuttaa minussa riemua siinä, että aihe on minulle kohtalaisen tuttu ja kenties voisin omaa tutkimusta ajatella sitten siihen suuntaan jonain kauniina päivänä.

Yritin jo käydä vilkuilemassa kevään tarjontaa, mutta lempiaineistani ei ollut ennakkotietoja vielä tarjolla. Todellakin toivon, että jotain aineopintoja sosiaali- ja kulttuuriantropologiassa tai kehitysmaatutkimuksessa olisi mahdollisuus suorittaa. Olen tänä talviaikaan siirtymisen aamuna ollut kovin aktiivinen muutenkin. Sain kirjailtua kahden viimeisen kerran luentopäiväkirjatkin paperille. Olen ollut hieman laiska niiden suhteen, vaikka neljä luentoa jo läpi käytynä. Nyt kuitenkin päiväkirja ajantasalla ja toivottavasti niin jatkossa pysyykin. Helpompi kirjoittaa tuoreesta muistista kuin käydä parin kuukauden päästä raastamaan 12 sivua. Nyt jo neljä sivua valmista matskua!

Posted on

Kaipaan laumaani

Opiskeluaikana tunsi ihmisiä jotka lukivat samaa kirjaa tai olivat muuten kiinnostuneita tentittävänä olevasta aiheesta. Nyt, aikuisopiskelijana, kaipaan tätä opiskelujen sosiaalista puolta kauheasti. Halutessani vaikka tarkistaa jonkin kirjasta löytyneen kohdan tai vaahdota jostain vallankumouksellisesta uudesta ajatuksesta joudun enimmäkseen joko pihisemään itsekseni tai tuhlaamaan panokset maallikoihin. Nyt aiheena oli yhteiskuntafilosofia ja kyllä kaipasinkin pallottelukaveria.

Soitin tutuilleni, joiden tiedän valmistuneen yhteiskuntatieteellisestä. Hehän ovat viettäneet ns. parhaan nuoruutensa nyt käsittelemäni aihemaailman parissa. Kolmekymppisillä opintojen aikaiset suoritukset ovat typistyneet – tai jalostuneet – työelämän tarpeita vastaaviksi taidoiksi. Yritin ottaa esille joitain kirjoista löytämiäni teemoja ja kyllä, minulle ynistiin merkiksi siitä, että luettelemani nimet olivat tuttuja, mutta se siitä: teoriat on luettu ja tentitty ja unohdettu eikä juuri sen jälkeen kaivattu.

Niin kai se on, tieto vetäytyy taustalle. Siitä tulee väline osata hoitaa se mistä maksetaan palkkaa, tai sen hankkiminen on ollut edellytyksenä oppiarvon saamiselle, porttina ammattiin tai asemaan. Minusta tämä on silti hienoa, että voi vaan natustaa ajatuksia ihan sellaisenaan, raakana. Istua ja lukea ja miettiä vaikkapa sitten sitä oikeudenmukaista yhteiskuntaa.