Tag: lukeminen

Posted on

Kaipaan laumaani

Opiskeluaikana tunsi ihmisiä jotka lukivat samaa kirjaa tai olivat muuten kiinnostuneita tentittävänä olevasta aiheesta. Nyt, aikuisopiskelijana, kaipaan tätä opiskelujen sosiaalista puolta kauheasti. Halutessani vaikka tarkistaa jonkin kirjasta löytyneen kohdan tai vaahdota jostain vallankumouksellisesta uudesta ajatuksesta joudun enimmäkseen joko pihisemään itsekseni tai tuhlaamaan panokset maallikoihin. Nyt aiheena oli yhteiskuntafilosofia ja kyllä kaipasinkin pallottelukaveria.

Soitin tutuilleni, joiden tiedän valmistuneen yhteiskuntatieteellisestä. Hehän ovat viettäneet ns. parhaan nuoruutensa nyt käsittelemäni aihemaailman parissa. Kolmekymppisillä opintojen aikaiset suoritukset ovat typistyneet – tai jalostuneet – työelämän tarpeita vastaaviksi taidoiksi. Yritin ottaa esille joitain kirjoista löytämiäni teemoja ja kyllä, minulle ynistiin merkiksi siitä, että luettelemani nimet olivat tuttuja, mutta se siitä: teoriat on luettu ja tentitty ja unohdettu eikä juuri sen jälkeen kaivattu.

Niin kai se on, tieto vetäytyy taustalle. Siitä tulee väline osata hoitaa se mistä maksetaan palkkaa, tai sen hankkiminen on ollut edellytyksenä oppiarvon saamiselle, porttina ammattiin tai asemaan. Minusta tämä on silti hienoa, että voi vaan natustaa ajatuksia ihan sellaisenaan, raakana. Istua ja lukea ja miettiä vaikkapa sitten sitä oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Posted on

Lukupiirien viehätys

Joitakin vuosia sitten kävin melko aktiivisesti ystävien kesken perustetussa kirjapiirissä, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli kaiketikin mukavien ihmisten tapaaminen kahvikupillisen äärellä samalla, kun keskusteltiin viimeksi luetusta kirjasta. Ja tietysti vähän muustakin. Se kirjapiiri kuivui kasaan osallistujien elämäntilanteiden muuttuessa tai ehkä vain siksi, että keskusteluihin ei enää tullut mitään uutta.

Nyt kuulun Facebookissa lukupiiriin, jonka jäsenistä muutamat tunnen, mutta suurinta osaa en. On taas tuntunut innostavalta keskustella kirjoista, kun ei osaakaan arvata, mitä mieltä muut niistä ovat. On myös jännittävää odottaa, mitä kirjaa muut ehdottavat luettavaksi. Oma lukulista kun harvemmin laajenee, jos ei kuuntele muiden ehdotuksia tai nimenomaan keskity sellaisten kirjojen etsimiseen, joita ei muuten tulisi lukeneeksi. Erittäin kiinnostavia ovat muiden näkökulmat sellaisiin kirjoihin, joita itse on ehdottanut luettavaksi. Joskus niihin kirjoihin suhtautuu melkein suojelevasti.

Mietin, että kannattaisiko verkko-opintojen kurssisivuille perustaa virtuaalinen lukupiiri, jossa opiskelijat vaihtaisivat ajatuksia kurssimateriaalista ja tenttikirjoista. Tulisiko tenttikirja luettua tarkemmin, jos tiedon omaksumisen lisäksi siitä pitäisi muodostaa mielipiteitä nimenomaan kirjallisena teoksena? En oikein tiedä. Mahdollisesti kyllä. Itsestäni ainakin tuntuu siltä, että luen kirjapiirin valitsemat kirjat ihan vähän tiedostavammin kuin sellaiset, jotka olen muuten vaan poiminut kirjaston hyllystä.

PS Kaikille avoin kirjapiiri netissä on esimerkiksi Hesarin Lukupiiri-blogi.

Posted on

Istu! Paikka!

Opiskelu aikuisena ei ole ihan kivutonta. Töiden jälkeen on ensin syötävä leipää ja katsottava seinällä olevaan pisteeseen jonkin aikaa täyden hiljaisuuden vallitessa. Sitten voi alkaa pikkuhiljaa miettimään iltapäivän toimia, mitä milloinkin. Illalla voi vaikkapa sporttailla, ellei tyttärellä ole jotain kilpailevaa ajanvietettä, vaikkapa kenkäkauppaan tai lääkärin vastaanotolle menoa. Vapaa-aikakonseptini on käytössä hyväksi todettu ja nyt siinä on tämä vieras palikka: opiskelu. Töiden jälkeen on istuttava ja luettava ja ei siinä mitään, avartavia hetkiähän minä olen filosofian kanssa viettänyt mutta se paikallaan istuminen töiden jälkeen, se on hankalaa.

Hyvää tässä on ollut keskustelujen tason nouseminen. Aloitusfraasi ”mitä kuuluu” saattaa tenttiin valmistautumisen aikaan johtaa taholtani ihan mihin vastaukseen tahansa. Filosofiset ajatukset ovat aika yleviä ja tuntuu, että ihmiset voisivat innostua niistä jos tuntisivat alaa paremmin.  Joskus saan vaihtarin ja ihmiset, joiden kanssa on tottunut keskustelemaan ihan tavallisista asioista intoutuvat puhumaan fiksuja.

Filosofian aloituksella olen saanut: amerikkalaisen ja suomalaisen yliopistomaailman vertailun, selvityksen siitä mitä yhteistä psykologisten testien suosiolla on Martin Lutherin jumalsuhteen kanssa ja yhden näkemyksen siitä, mitä Foucault merkitsee nykyisessä yhteiskuntatutkimuksessa. Lisäksi aina ei ole tarvittu edes sitä toista osapuolta: on aika hienoa kävellä tentin jälkeen Töölönlahden rantaa ja miettiä että ollaankos tässä nyt sitten vapaita vai systeemiin syntyneitä. Vähän niin kuin Matrix-elokuva mutta helsinkiläisillä.

Posted on

Myrskyvaroitus

Helsingin sanomien nettisivulla kehotetaan hamstraamaan viikon tarpeeksi ruokaa ja vettä myrskyn varalta. Radio ja paristojakin pitäisi kodista löytyä. Miksihän tämä neuvo ihmetyttää niin suuresti? Kyllähän meiltäkin vaikkapa puurohiutaleita, tonnikalaa, riisiä ja papuja löytyy, mutta en ihan heti osaa hahmottaa, riittäisivätkö säilykkeet ja kuivatuotteet viikon ajaksi. Entä vesi? Muistan, että neljä pulloa kivennäisvettä on sullottu yhteen keittiön kaapeista. Pitäisikö tässä alkaa pullottamaan vesijohtovettä, vai kuinka vettä on tarkoitus säilöä viikon käyttöä ajatellen?

Myrskyvaroitus ei näiden ohjeiden kohdalla ehkä sittenkään koske kaupunkilaisperheitä, joilla on useita marketteja kävelyetäisyydellä. Tai näin ainakin olettaisin. Siispä ruokatarvikkeiden hamstraamisen sijasta aloin haaveilla siitä, että myrsky sattumalta tulisi juuri, kun olen kirjastossa, ja sulkisi minut sinne viikoksi eroon muusta maailmasta. Kaikki maailman kirjat (tai ainakin tarpeeksi monta!) käden ulottuvilla ja kokonainen viikko aika lukea niitä. Sellaisen myrskyn voisin tilata tänne vaikka heti. Ainakin ajatuksissa henkinen ravinto riittäisi, käytännössä lähtisin kai ensimmäiseksi etsimään kahvinkeitintä.

Myrskyn odottamisen sijaan täytyy kuitenkin alkaa miettiä, miten ehdin lukemaan loput 600 sivua tenttikirjoista ennen syyskuun alkua. Silloin paluu arkeen on viimeistään kohdattava, ainakin opintojen osalta.

Posted on

Fennomaniaa

Minulla on ikävä suomen kieltä. Pidän äidinkielestäni ja siitä miten asiat täälläpäin sanotaan: kuljeksia on eri kuin kulkea ja halata ei vielä tarkoita sitä että halailtaisiin.  Jollen olisi koskaan lukenut filosofiaa omalla äidinkielelläni en tietäisi, että eettisiä katsantokantoja ovat seurausetiikka, velvollisuusetiikka ja maailman kaunein sana hyve-etiikka.
 
Ne pesevät kuusi nolla vaikkapa puolikielisen ”deontologisen etiikan”. Voisiko joku fiksu keksiä suomentaa sanahirviön ”maksimoitu konsekventalismi”? Mitä se on muuta kuin maallikon käännös englannin kielisestä termistä Maximizing Act Consequentialism?

 

Filosofian aineopinnoissa on yksinomaan englanninkielistä kirjallisuutta, ei ruotsia ei saksaa tai edes sitä suomea. Opiskelen amerikkalaista tulkintaa eri ajatusten merkittävyydestä, vaikka fiksuja ihmisiä varmaan löytyisi lähempääkin. Eikö Suomessa todellakaan ole julkaistu filosofian alalla yhtään järkevää teosta millään erityisalalla? Sellaista tenttikirjaksi sopivaa?  Entä muu Eurooppa? Pohjoismaat? Eurooppalaisissa yliopistoissa on filosofian laitoksia, professoreita, lehtoreita ja varmaan satoja opiskelijoita, mutta kaikki vain juovat kahvia eikä kukaan kirjoita mitään painokelpoista.

Voi olla, että se kirjalistan saksan- tai ranskankielinen vaihtoehto jäisi harvoin tentityksi, tai ettei tiedeyhteisöissä kertakaikkiaan seurata ruotsalaisia julkaisuja. Kaipaisin vain joskus jotain muuta kuin sitä iänikuista amerikkaa.
Posted on

Leonardon jalanjäljillä

Törmäsin eräässä opintoihini ehkä edes etäisesti liittyvässä netistä löytämässäni tutkimuksessa mielenkiintoiseen kuvaan hieman yli vuoden ikäisestä lapsesta, joka taitavasti näytti halkaisevan kookospähkinää jättimäiseltä näyttävällä machete-veitsellä. Teksti itsessään käsitteli kulttuurisia odotuksia siitä, mitä lapsen missäkin iässä tulisi osata. Meillä Suomessa 13 kk ikäiselle lapselle tuskin annettaisiin käteen edes tavallista ruokaveistä, machetesta puhumattakaan. Jossain toisessa maassa ehkä ihmeteltäisiin, miksi tuon ikäinen lapsi on päivähoidossa eikä kotona perheen parissa opettelemassa elämässä tarvitsemiaan taitoja, kuten kookospähkinän avaamista.

Tahtoisin irrottautua vaikka vuodeksi kaikesta muusta ja keskittyä lukemaan kaikkia niitä kirjoja, tutkimuksia, kertomuksia ja uudenlaisia näkökulmia, joille ei ikinä tunnu olevan tarpeeksi aikaa. Nykyisin kukaan ei voi olla supernero Leonardo da Vinci, joka tietää jotain lähes kaikista maailmaan mahtuvista aiheista. Se ei kuitenkaan estä haaveilemasta aina vaan suuremmasta tiedon tai oikeastaan vielä enemmän ymmärryksen määrästä.

On ehkä myyttiin perustuva väite, että ihminen käyttää vain pienen osan aivokapasiteetistaan. Joskus kun arjen pyörittämiseen ja rutiinitoimiin kuluu suurin osa päivästä on kuitenkin helppo uskoa omalla kohdallaan, että niin tosiaankin on. Yritän siis ottaa kaiken irti niistä hetkistä, kun aivoille löytyy vähän edistyksellisempää käyttöä. Täältä tullaan, Leonardo!

Posted on

Aurinkoisia ajatuksia

Aurinko paistaa ja houkuttelee viettämään aikaa ulkona. Vulkaaninen tuhkapilvi tuntuu melko kaukaiselta ajatukselta keväisen lämpimänä iltana, vaikka moni tuttava onkin joutunut hankaluuksiin peruttujen lentojen vuoksi. Itse mietin, löytäisikö nettikaupasta tilaamani kurssikirja perille vai joutuisiko sekin tuhkapilven saartamaksi. Eilen kirja kuitenkin toimitettiin perille DHL-lähetin kautta – erittäin hyvää asiakaspalvelua.

Meneillään oleva kurssi kehitysmaatutkimuksen yhteiskuntatieteellisistä perusteista on hyvin mielenkiintoinen, ja erityisesti sitä on kurssikirja, Anthony Giddensin Sociology. En muista pitkiin aikoihin nähneeni moista järkälettä. Kirjaa ei meinaa edes jaksaa nostaa, on se sen verran painava ja iso kooltaan. Sitä ei tarvitsisi lukea tenttiä varten kokonaan, mutta en varmaankaan voi vastustaa kiusausta lukea koko teosta, niin mielenkiintoiselta se vaikuttaa.

Olen taas hyvin iloinen siitä, että aloitin kehitysmaatutkimuksen opinnot, vaikka aluksi mietinkin, miten selviän tästä haasteesta perhe-elämän ja töiden ohessa. Oivalluksen ilo uusien asioiden yhdistyessä aiempaan tietoon ja palasten loksahdellessa kohdalleen on aina yhtä hieno tunne.

Posted on

Opinnot ja avara maailma

Kun on lukenut ensimmäisen tenttikirjan tietyltä aihealueelta, ajattelee tietävänsä siitä aiheesta jo kaiken ja on tiedostaen tai tiedostamattaan samaa mieltä kirjoittajan kanssa ainakin suurimmasta osasta kirjassa esitettyjä ajatuksia. Erityisesti näin käy, kun kirja ei ole tarkoitettu ainoastaan oppikirjaksi, vaan suunnattu suuremmalle yleisölle, ja siksi kirjoitettu hyvin vakuuttavasti ja helppotajuisesti.

Kun sitten tarttuu seuraavaan kirjaan, eteen aukeaakin aivan uusi maailma. Kirja saattaa käsitellä samoja aiheita kuin ensimmäinen, mutta täysin päinvastaisesta näkökulmasta, joka on kuitenkin aivan yhtä vakuuttavasti esitetty. Eri kirjoissa voi myös olla aivan eri sisältöä, jolloin näkökulma aiheeseen laajenee joskus yllättävälläkin tavalla. Ensimmäisen lukukokemuksen jälkeinen vakuuttuneisuus oman tiedon määrästä alkaa järkkyä, ja tilalle tulee epätoivoinen ymmärrys siitä, että kaikkea aiheeseen liittyvää tietoa ei ole mitenkään mahdollista omaksua. Onneksi perusopintojen tenteissä ei täydellistä ja kaiken kattavaa tietoa vaaditakaan.

Ennen tenttiä täytyisi vielä järjestää omat ajatukset aiheesta jonkinlaiseksi loogiseksi kokonaisuudeksi. Joskus tässä auttaa jokin irrallinen tiedonjyvänen, jonka kuulee vaikkapa uutisista tai lukee jostain muusta lähteestä kuin tenttimateriaalista. Kun kuulee konkreettisen esimerkin vaikkapa köyhän kehitysmaan poliittisesta tilanteesta, loksahtaa taas yksi uusi pala kehityspolitiikan viidakossa kohdalleen, ja yhdistää teorian todelliseen maailmaan.

Vaikka tällaisia suuria oivalluksia ei ehkä joka uutisesta saakaan irti, on omiin opintoihin liittyvien aiheiden seuraaminen mediassa mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Posted on

Oivaltavaa opiskelua, osa 1

Viestinnän opintojen aikana olen kuullut monen suusta että Veikko Pietilän kirja Joukkoviestinnän valtateillä on tuskaista ja puuduttavaa lukemista. Sen verran täytyy asenteita yrittää muuttaa ja innostaa muitakin kirjan lukijoita että sieltä kaiken tekstimassan joukosta löytyy uskomattoman paljon mielenkiintoisia avauksia ja näkökulmia ja itse olen ainakin saanut useita kimmokkeita etsiä lisää tietoa viestinnän oppihistorian tiimoilta.

Tässä yksi esimerkki: Viestinnän aineopintojen Pietilän teoksen pohjautuvia luentoja  kuunnellessa tajuntaani hiipii opettajan avustuksella aihe, jonka olen sivuuttanut aiemmilla itseohjautuvilla lukukerroilla. Innostun pyörittelemään aihetta ja yllätän mieheni kesken työpäivän hulluuskohtauksella. Viestittelemme työpäivän aikana pikaviestiohjelmilla yleensä vain tärkeimmistä arjen asioista, kuten lasten hakemisesta päiväkodista ja kaupassakäyntivuoroista. Tällä kertaa keskustelu etenee suunnilleen näin:

Minä:
“Et ikinä arvaa?!?”

Mies:
“No mitä nyt on sattunut”

Minä:
“Tiesitkö että Matrixin tarinan taustalla on postmodernin viestintäajattelun teoreetikon Jean Baudrillardin ajatus hypertodellisuudesta, jossa mediatodellisuus on todempaa kuin todellisuus itse?”

Mies:
“Öööö – siismitä?”

Minä:
“Taajuutsä että se on kirjottanu tästä jo 70-luvulla, sen mielestä viestimet ovat metaforisesti osa valtavaa tietokonetta, jossa on matriisi – Matrix!”

Mies:
“O-okei. Mitä sä oikein puuhaat? Olin menossa lounaalle, oliko nyt jotain oikeesti tärkeetä?”

Minä:
“No ei. Mä haen lapsen tarhasta.”

Keskustelun jälkeen käytän opiskeluun tarkoitettua aikaa googlettamalla kaikenlaista Baudrillardista ja Matrixistä ja lupaan itselleni katsoa koko elokuvatrilogian aivan uudesta lähtökohdasta. Tenttiin ei tule kysymystä aiheesta mutta innostus tarttuu muuhunkin lukemiseen ja suoritan tentin omasta mielestäni loistavasti oivallusten voimalla.

Posted on

Ystävyyttä tenttikirjan kanssa

Kun lapset ovat nukahtaneet, on hyvä hetki aloittaa tenttikirjan lueskelu – seuraavaan tenttiinhän on vielä pitkä aika, joten tässä vaiheessa lukeminen voi olla kevyempääkin selailua. Kirja kädessä sohvalle ja ajatukset pois työasioista.

Kahden sivun jälkeen kissa hyppää syliin, ja työntää kirjan päättäväisesti pois. Neulanterävät kynnet polkevat tasatahtia ja kissa hurisee onnellisena saadessaan kerrankin huomiota ilman lasten väliintuloa. Huokaus. Ei siis tenttikirjaa, vaan silityksiä ja rapsutuksia karvaiselle kaverille – kyllähän sekin tarvitsee hellittelyhetkiä.

Kissan kehräys rentouttaa, ja kun se jonkin ajan päästä kyllästyy sylittelyyn ja lähtee etsimään pehmeämpää nukkumispaikkaa, tartun taas tenttikirjaan. Tehokas opiskelijaminä yrittää ottaa vallan, ja tarttuu alleviivauskynään. Mutta ei, en halua olla niin tehokas tällä kertaa, enkä halua suhtautua kirjaan pelkkänä tenttimateriaalina. Paul Collierin The Bottom Billion tuntuu oikeasti mielenkiintoiselta kirjalta, ja annan itselleni luvan lukea sitä ilman mitään mieleenpainamisen pakkoa. Oikeastaan tämä tapa on minulle melko tehokas oppimisstrategia. Jos yritän pakolla oppia ja muistaa, muistan paljon vähemmän kuin silloin, kun luen tekstin rauhallisin mielin ja tunnen aitoa kiinnostusta sitä kohtaan. Pyrin kuitenkin jättämään itselleni aikaa vielä kertailla kirjan aiheita ennen tenttiä.

Työelämässä teen parhaan tuloksen, kun tiedossa on täsmällinen ja mielellään melko tiukka deadline. Opiskelussa sama ei päde ainakaan sellaisenaan. Kaipaan mahdollisuutta tutustua kirjoihin ja aiheisiin rauhassa, ystävystyä niiden kanssa, että ymmärtäisin niitä paremmin. Totuus on kuitenkin se, että hitaan alun jälkeen tulee aina eteen se hikinen loppukiri. Silloin on pakko ottaa käyttöön tehokas opiskelijaminä, että saa kaiken tenttimateriaalin luettua ajoissa.