Kriisiviestintä epäonnistuu lähes aina – vältä nämä sudenkuopat

Kriisien seurausten minimoinnissa tehokkaalla viestinnällä on olennainen rooli. Tiedonkulun on oltava nopeaa, sujuvaa ja suunniteltua. Viestintä kuitenkin helposti epäonnistuu, jolloin seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

Yhteiskunnallisten siviilikriisien, kuten suuronnettomuuksien tai luonnonkatastrofien, sattuessa tärkeää on minimoida ihmisvahingot ja kärsimys. Ongelmat kriisiviestinnässä voivat vaikeuttaa kansalaisten tiedonsaantia ja selviytymistä. Organisaatioiden kohtaamat kriisit taas voivat horjuttaa niiden mainetta, luotettavuutta ja toiminnan legitimiteettiä.

Yhtä kaikki erilaisiin kriisitilanteisiin tulee varautua ja niitä täytyy osata ennakoida. Organisaatioiden tulee suunnitella toimet mahdollisten kriisien varalle. Kriisitilanteiden johtamisen tuleekin olla strategista. Kirjassaan Kriisi ja viestintä Hannele Huhtala ja Salli Hakala ruotivat monialaisen kriisiviestinnän ongelmia ja ratkaisuja.kriisikuva2

Organisaatioiden kriisiviestinnässä toistuvat usein tietyt ja samat ongelmat. Yleinen syy viestinnän epäonnistumiselle on kehno tekninen valmistautuminen. Viestintäongelmia syntyy, kun esimerkiksi organisaation verkkosivut, sähköposti ja puhelinlinjat tukkeutuvat.

Kriisiä varten kannattaakin luoda ulkopuolelta tuleville viesteille oma sähköpostiosoite, johon viestit voivat ohjautua. Kriisitilanteeseen kannattaa luoda myös erilliset, kevyemmät verkkosivut. Näitä sivuja tulee päivittää aktiivisesti ruuhkauttavan kyselytulvan keventämiseksi ja huhujen leviämisen välttämiseksi. Erilaisia kriisiskenaarioita ennakoimalla voidaan myös tehdä valmiiksi tietopohjia, jotka auttavat tiedotteiden laatimista.

Organisaation harjoittaman ulkoisen viestinnän lisäksi sisäinen viestintä voi epäonnistua ja työntekijöiden sähköpostit ruuhkautua. Sähköpostilistat ja intranet ovat käteviä sisäisessä tiedonvälityksessä. Ennakkoharjoittelun avulla välineet voidaan aktivoida nopeasti, ja niiden käyttöön laaditut säännöt varmistavat, etteivät turhat viestit aiheuta harmia.

Yhteiskunnallisissa siviilikriiseissä jokaisen kansalaisen perusoikeudet tulisi toteutua. Viranomaistahoilla on velvollisuus selvittää kansalaisten tilanne niin kotimaan sisällä tapahtuvissa kuin kansainvälisissäkin kriiseissä. Viranomaisviestintä on tärkein väline kansalaisten oikeuksien toteutumiseksi, mutta byrokratia hidastaa viestintää.

Poikkeustilanne aiheuttaa ongelmia, jotka vaikeuttavat tilanteen käsittelyä valtiohallinnollisissa organisaatioissa. Puhelinlinjat ruuhkautuvat, viranomaiset eivät saa yhteyttä kansalaisiin, tieto ei liiku eri organisaatioiden välillä, media tulkitsee tiedotteita omalla tavallaan, kukaan ei tiedä kenen kuuluisi ottaa vastuu – pieninkin liikkuva osanen aiheuttaa tiedonkulkuun tukkeumia.

Poikkeustilanteessa avainasemassa ovat tiedonkulun varmistaminen, kansalaisten kohtaaminen ja kokonaisvaltaisen tilannekuvan luominen. Prosessi kaipaa vastuunkantajia.

Siviilikriisissä kriisin uhrien ja heidän omaistensa tarpeet poikkeavat muiden kansalaisten tarpeista. Heille tärkeintä on saada käytännön ohjeistusta. Tarve informaatiolle, mutta myös ongelmat tiedonkulussa, vahvistuvat entisestään, jos onnettomuus tapahtuu ulkomailla.

Muille kansalaisille media muodostaa yhteisöllisen tilan surun käsittelyyn. Viranomaisten työn kannalta media kuitenkin vaikuttaa kiusankappaleelta. Se dramatisoi, kertoo tarinoita ja saattaa uutisoida tilannetta vahingoittavaa informaatiota. Pahimmassa tapauksessa materiaali loukkaa uhrien yksityisyydensuojaa.

Viranomaistahojen täytyy huolehtia, ettei median rooliksi tule huonosti hoidetun viestinnän kritisointi. Median kanssa on osattava tehdä yhteistyötä ja varmistaa, että annetut tiedotteet tulkitaan toimituksissa oikeissa viitekehyksissään.

Vaikka viestintä kriisitilanteessa mitä todennäköisimmin takkuaa, on sujuvuuden eteen mahdollista varautua etukäteen. Harvemmin tiedetään, minkälainen kriisi on käsillä seuraavaksi, ja mitkä organisaatiot ovat toiminnan keskellä. Edellisistä kriiseistä voidaan silti oppia. Tärkeintä on, että tilanteessa otetaan vastuu ja kriisille annetaan kansalaisille tutun henkilön kasvot. Strategista ja vahvaa johtajuutta tarvitaan niin organisaatioiden sisäisen kuin ulkoisenkin viestinnän sujuvuuteen.

Anna ja Pinja

Skandaali, tuo journalismin henkireikä

axl_smith_youtube
Kohun myötä Axl Smithistä alkoi kiertää verkossa useita meemejä.

Maaliskuun alussa mediapersoona Axl Smith nousi otsikoihin koko suomalaista mediakenttää ravisuttaneen skandaalin voimin.  Aiemmin reilun ja sympaattisen miehen maineesta nauttinutta Smithiä syytettiin seksivideoiden salakuvaamisesta. Puhtoinen julkisuuskuva oli yhdessä yössä pelkkä muisto ja skandaalin ainekset valmiit.

Skandaali lähti liikkeelle 9. maaliskuuta Smithin tuodessa salakuvaussyytteensä julkisuuteen itse. Julkaisemassaan videoblogissaan hän perusteli salakuvaustaan pyrkimyksellään välttää Music Television -aikaisen kollegansa, Peterin, kokema kohtalo: perättömät raiskaussyytteet, lehdistön viha, työpaikan menettäminen, vankila ja lopulta itsensä juominen hengiltä. Kaikki ei mennyt kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan: Smithin varovaisesti paljastama vyyhti alkoikin aueta vauhdilla ja levitä hallitsemattomasti.

Vain kaksi päivää Smithin paljastuksen jälkeen poliisi oli haastatellut jo 20 salakuvauksen uhria. Seuraavaksi Ilta-Sanomat julkaisivat Smithin salakuvauksen uhriksi joutuneiden naisten haastatteluja ja Smith vetäytyi RadioAwardsien juontajan tehtävästä. Skandaalin neljäntenä päivänä Nelonen ilmoitti, ettei Smith juontaisi enää The Voice of Finlandin suoria lähetyksiä. Viidentenä päivänä Smith ilmoitti Instagram-tilillään luopuvansa tehtävästään Unicefin Hyvän tahdon lähettiläänä. Lopulta tiedotettiin Smithin jättävän tehtävänsä myös Jook Joint Movement -nuorisoverkoston johdossa.

Viikon sisällä skandaalin alusta Smith oli joutunut luopumaan kaikista työtehtävistään. Samalla kun Smithin ura rapistui, lehdet porskuttivat eteenpäin paljastaen ja spekuloiden päivittäin skandaalin yksityiskohtia. Asiasta kohistiin kovin sanoin myös sosiaalisessa mediassa, eivätkä sivullisetkaan säästyneet vammoitta: esimerkiksi Jounin Kaupan Sampo Kaulanen sai vihapostia aina tappouhkauksia myöten puolustettuaan Smithiä Facebook-päivityksessään.

Pikkuhiljaa skandaali laantui, joskaan ei unohtunut. Kun tapahtuneesta alkoi mennä maku, median huomio kiinnittyi muihin asioihin, kuten uusiin potentiaalisiin skandaaleihin. Tästä huolimatta Smithin tapauksesta uutisoidaan silti yhä tasaisin väliajoin: aallonharjaltaan laskenut kohu jatkuu tasaisena, ja kovan kolauksen ottaneelle Smithille paluu myönteiseen julkisuuteen tulee olemaan vaikea, ellei jopa mahdoton.

Skandaalien logiikka notkeassa yhteiskunnassa

Anu Kantolan toimittamassa kirjassa Hetken hallitsijat: julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa  (2011) käsitellään julkisen elämän ja erityisesti politiikan skandaloitumista yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Kuten Smithin esimerkki osoittaa, skandaloitumista tapahtuu kuitenkin myös politiikan ulkopuolella, kaikkialla mediassa ja julkisuudessa. Osin tätä trendiä selittää 90-luvun mediamarkkinoiden avautuminen ja kilpailun lisääntyminen: median kriisi ja pula varoista lisäävät skandaalien määrää medioissa, sillä mediat taistelevat yleisöidensä huomiosta ja skandaalit myyvät hyvin. Millään medialla ei ole varaa asettautua skandaalien yläpuolelle ja jättää niitä huomiotta, sillä se tarkoittaisi lukijoiden siirtymistä muiden lähteiden luokse. Kiinnostavuudesta tuntuu tulleen tärkein uutiskriteeri. Skandaalit kiinnostavat ihmisiä ja siten myös myyvät, joten miksi niitä ei huomioitaisi – tai jopa luotaisi keinotekoisesti?

Journalismin muutokseen on vaikuttanut myös internetin ja sosiaalisen median kehitys: journalismista on tullut ihmislähtöisempää, merkityksellisyys on korvautunut kiinnostavuudella ja iltapäivälehdistölle ominainen skandaalihakuisuus on levinnyt kaikkialle journalismin piiriin. Asiakaslähtöisyys ja ihmiskeskeisyys ovat ottaneet vallan: journalismi henkilöityy, mikä näkyy myös skandaaleissa, jotka usein pyörivät yksittäisten ihmisten ympärillä. Skandaaleja myös pitkitetään, jolloin syntyy niin kutsuttuja pseudoskandaaleja, jotka paisuvat, eskaloituvat ja elävät omaa elämäänsä skandaalin todellisesta luonteesta piittaamatta. Kohuun lisätään tulta päivittäisillä uusilla paljastuksilla ja mielenkiintoa pidetään yllä jatkokertomuksilla. Mediat toimivat ikään kuin skandaalikoneina, joissa kaikkien on juostava mukana ja joita kukaan ei pysty pysäyttämään. 

Julkinen anteeksipyyntö

Lähde: Facebook
Lähde: Facebook

Skandaalit aina lopulta hiljenevät – viimeistään silloin, kun lukijoilta loppuu mielenkiinto. Kirjan mukaan skandaalin lopputulos riippuu usein siitä, miten kohun kohde toimii. Julkinen anteeksipyyntö on yksi keino selvitä skandaalista. Se saattaa johtaa skandaalin laantumiseen; toisaalta, kuten vaikkapa Smithin tapauksessa, väärin tehty julkinen anteeksipyyntö voi myös pahentaa tilannetta. Se millainen anteeksipyyntö on sitten oikea ja millainen väärä, on taas toinen kysymys, johon on vaikea löytää oikeaa vastausta.

16. maaliskuuta Smith julkaisi Facebook-sivullaan julkaisun, jossa hän otti kantaa mediassa esitettyihin vaatimuksiin anteeksipyynnöstä. Julkaisussa Smith ihmetteli sitä, kuinka hänen lukuisat sosiaalisessa mediassa esittämänsä anteeksipyynnöt tuntuvat kaikuneen kuuroille korville.

Sosiaalisen median hienous onkin siinä, että Smith pystyi puolustamaan itseään julkisesti ilman median välitystä ja riskiä vääristetyistä lausunnoista. Tästä huolimatta tärkein yleisen mielipiteen muodostaja tapauksesta tuntuu olleen perinteinen media, ei se, mitä Smith on itse sanonut tai mitä hänestä on sosiaalisessa mediassa kirjoitettu. Sosiaalisen median sisällöt ovat olleet pikemminkin raaka-ainetta, jota on sittemmin analysoitu, tulkittu ja tuomittu perinteisissä medioissa. Smithin tapaus ja skandaalit yleensä heijastelevatkin perinteisen median valtaa. Joukkoviestimet kykenevät yhä vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, ja näin esimerkiksi pilaamaan julkisuuden henkilön maineen yhdessä yössä.

Siinä missä skandaalit sekä myyvät että vaikuttavat, joukkoviestinten on kuitenkin varottava inflaatiota. Jatkuva skandaalimylly heijastelee myös sitä, kuinka journalismin merkittävyys heikkenee kiinnostavuuden kustannuksella. Journalismilla on valtaa saada koko Suomi paheksumaan yksittäisen ihmisen kyseenalaisia yksityiselämän valintoja, mutta onko se menettämässä valtaansa herättää keskustelua ja muokata mielipiteitä yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista?

– Annika ja Saana

Kuka leikkii ja kenen kanssa?

bullying-679274_1280
Lähde: www.pixabay.com / Jedidja

Ala-asteella opetettiin, että kaikki täytyy ottaa välituntileikkeihin mukaan eikä ketään saa syrjiä. Aikuisten maailmassa säännöt ovat kuitenkin monimutkaisempia, ja nämä kaksi asiaa tuntuvat olevan välillä ristiriidassa toistensa kanssa. Joskus tuntuu olevan ihan hyväksyttävää jättää joku keskustelun ulkopuolelle ja näin syrjiä, ettei vaan syrjittäisi joitain muita.

Yksi esimerkki tästä on maaliskuulta, kun kansanedustajat Nasima Razmyar ja Jani Toivola vetäytyivät maahanmuuttoa käsitelleestä Ylen A2-illan Turvattomuus-illasta. Heidän lisäkseen keskustelemaan oli kutsuttu avoimen rasistisia ryhmiä, kuten kiihkokansallisen Finnish Defence Leaguen puheenjohtaja Jukka Ketonen. Kansanedustajat kirjoittivat Facebook-sivuillaan, etteivät rasistiset tai syrjivät liikkeet tai ideologiat voi olla tasavertainen ääni muiden joukossa eikä keskustelu heidän kanssaan olisi aidosti mahdollista. Myös ihmisoikeusliiton mukaan Yleltä oli vastuutonta antaa näkyvyyttä FDL:lle, jonka tiedetään lietsoneen syrjintää ja vihaa maahanmuuttajia kohtaan. Tällaiset järjestöt haluttiin siis sulkea julkisen keskustelun tilasta pois.

Tavallaan keskustelijoita suljetaan keskustelujen ulkopuolelle jo moderoimalla kommentteja internetin uutisista ja keskustelupalstoilta. Herjaaminen ja valheelliset väitteet eivät ole siellä sallittuja, sillä muuten syyttömästä ihmisestä voisi tulla nettikansan silmissä raiskaaja tai luotettavasta yrityksestä huijari. Kaikilla lienee olevan suurin piirtein yksimielisyys siitä, miksi keskustelupalstan ylläpitäjällä on suorastaan velvollisuus poistaa kyseenalaiset kommentit.

Julkisen keskustelun tilasta poissulkemiseen ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaista selkeyttä. Razmyarin ja Toivolan päätöstä tukeneiden mukaan julkisen keskustelun tulisi aina pohjautua ihmisten yhdenvertaisuudelle. Tämä ei toteudu keskusteltaessa avoimesti rasistisen liikkeen kanssa. Jotkut kritisoivat sitä, etteivät kansanedustajat halunneet edes yrittää keskustella. Dialogissa ei toisaalta taas ole mitään järkeä, jos vastapuolen tarkoitus ei ole edes käydä sitä, vaan pikemminkin saada rasismi näyttämään hyväksyttävältä reaktiolta maahanmuuttoon ja saada itselleen lisää julkisuutta.

Dialogi tuntuukin olevan nykyisin melko mahdoton käsite. Internetin piti tehdä julkisen keskustelun tilaa avoimemmaksi, mutta sen lisäksi se on mahdollistanut myös tyhjänpäiväisen öykkäröinnin. Netissä lentävät solvaukset ja epäpätevät argumentit eivät johda mihinkään, keskustelijat ymmärtävät tahallaan väärin toistensa argumentteja eikä julkinen keskustelu kertakaikkiaan toimi. Osa kokee ilmapiirin niin ikäväksi, että haluaa vapaaehtoisesti jopa poistua sieltä.

Tästä hyvä esimerkki on Hesburgerin toimitusjohtaja Heikki Salmela, joka kritisoi helmikuussa kovin sanoin Suomen työtilannetta. Hän nousi julkisuuden parrasvaloihin ehdottamalla siirtymistä 45-tuntiseen työviikkoon sekä vapautta sopia työehdoista työnantajan ja työntekijän välillä.

Salmela sai pian osakseen kovaa kritiikkiä. Esimerkiksi PAM:n valtuuston jäsen Anne Nyman kritisoi Salmelan ehdotusta irvokkaaksi, koska tämä itse tarjoaa yrityksessään pääosin osa-aikatyötä. Kirjoitukset levisivät nopeasti ja herättivät sosiaalisessa mediassa raivoa. Pian Salmela päättikin lopettaa omalta osaltaan julkisen keskustelun aiheesta. Hän perusteli päätöstään sillä, että joutuu vastaanottamaan lausuntonsa takia ”henkilökohtaisia hyökkäyksiä ja vihapuhetta”. Salmela koki julkisen keskustelun syrjäytyneen raiteiltaan niin ikäväksi, ettei enää halunnut olla siinä mukana.  

Tietyllä tavalla Razmyarin ja Toivolan päätös olla osallistumatta Ylen keskusteluiltaan oli samanlainen keskustelusta poistuminen kuin Hesburgerin Salmelalla. Salmela vain poistui kokonaan, mutta Razmyar ja Toivola olivat valmiita jatkamaan keskustelua toisenlaisten keskustelukumppaneiden kanssa.

Salmelan, Razmyarin ja Toivolan ratkaisut ymmärtää. Kukaan ei halua olla uhkailevan nettikirjoittelun kohteena, ja rasismi on yksiselitteisesti tuomittava. Kansallisen turvallisuuden nimissä voi olla myös perusteltua yrittää estää joidenkin ryhmien näkyvyyttä julkisuudessa. Keskustelu on myös turhaa, jos vastapuoli tyytyy argumentoinnin sijaan vain uhkailemaan tai edistämään julkisuudessa omaa maailmankatsomustaan.

Takavasemmalle poistuminen tai keskustelusta pois sulkeminen eivät kuitenkaan kuulosta asioiden edistämisen kannalta kovin rakentavilta vaihtoehdoilta. Kyse ei ole vain yksittäisten henkilöiden ratkaisuista, vaan koko julkisen keskustelun tilasta. Meillä ei ole olemassa selkeitä yhteisiä pelisääntöjä, ja vaikka olisikin, kaikki eivät halua niitä noudattaa. Emmekä me oikein tiedä, mitä näiden vastarannan kiiskien kanssa tulisi tehdä.

Keskustelemattomuus on tuskin koskaan ratkaissut yhtään maailman ongelmaa. Vihapuhetta netissä levittelevä voi oppia uhkailevien lauseiden johtavan väittelyn voittoon, kun vastapuoli perääntyy hämillään. Keskustelun ulkopuolelle jätetyn ärtymys ja viha voi taas kasvaa entisestään. Vastakkainasettelu voi ottaa lisää tuulta alleen ja on vaarana, että keskustelemattomuudesta syntyy niin sanottuja sosiaalisia kuplia, jotka eivät edes tiedä toistensa olemassaolosta.

On hyvä kysymys, oliko Yleltä perusteltua kutsua keskusteluiltaan vieraaksi henkilö, jonka johtama järjestö pyrkii estämään islamin leviämistä Suomeen. Suurempi ratkaisematon kysymys on kuitenkin se, ketkä ylipäätään ovat tasavertaisia keskustelukumppaneita. Missä menee julkisen keskustelun rajat? Ketkä asettavat ne rajat? Itse keskustelijatko, jotka eivät edes suostu keskustelemaan toistensa kanssa? Ja miten onnistuu käydä tätä keskustelua tilassa, jonka toimimattomuus on myös se ongelma? Miten saataisiin luotua kaikille tyydyttävä ja turvallinen tila keskusteluun, jossa kaikille pätee samat argumentoinnin säännöt?

Ratkaisu tuntuu tällä hetkellä hyvin kaukaiselta, mutta sitä voi lähteä etsimään ala-asteen välitunnilta. Kokisimmeko siellä turvallisemmaksi jättää öykkäröijä leikin ulkopuolelle, poistuisimmeko itse tilanteesta jättäen muut pulaan, yrittäisimmekö rakentaa yhdessä yhteiset pelisäännöt vai onko tällaisten sääntöjen luominen edes mahdollista?

Maiju & Max

Keskustelu uutismedioissa – miksei yleisö enää osallistu?

KUVA- Yau Hoong Tang - Flickr
Kuva: Yau Hoong Tang/Flickr, http://www.hs.fi/kotimaa/a1460598877664

Törmään Talouselämän nettisivuilla kärkkääseen kolumniin Panaman papereista. Skrollaan alas jutun kommenttiosioon päästäkseni oikaisemaan kirjoittajan harhaluuloja Suomen kokonaisveroasteesta sekä tarjoamaan oman arvokkaan näkemykseni aiheesta. Kirjoitan nasevan mutta asiallisen, lyhyehkön kommentin ja painan enteriä.

Kommenttini ei kuitenkaan ilmesty saitille. Päivitän nettisivua muutaman minuutin ajan, mutta tekstini on edelleen esimoderoitavana. Jatkan oman Facebook-feedini selailemista ja Talouselämän kolumni unohtuu toiseen välilehteen. Mitä on tapahtunut uutismedioiden keskustelukulttuurille? Sisältöjen kommentointi ei palkitse tai motivoi. Keskustelu on hidastempoista ja hiljaista.

Vuonna 2011 Julkisen sanan neuvosto laati journalistin ohjeisiin liitteen, joka velvoittaa jäsenjulkaisunsa ottamaan vastuuta yleisön tuottamasta aineistosta tiedotusvälineiden verkkosivuilla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että mediat loivat ohjesäännöt oman kommenttifooruminsa käyttöön ja alkoivat moderoida keskustelua joko etu- tai jälkikäteen. Journalistin ohjeiden liitteen mukaan käyttäjillä tulee myös olla mahdollisuus ilmoittaa löytämästään asiattomasta sisällöstä toimitukselle.

Kuulostaa kohtuulliselta – onhan kaikkien etu, etteivät journalistiset julkaisut tarjoa alustoja esimerkiksi yksityisyydensuojan tai ihmisarvojen loukkaamiseen. Useat uutispalvelut ovat kuitenkin huomanneet, etteivät resurssit riitä epäasiallisten kommenttien vyöryn alla. Nyt.fi ja MTV-uutiset sulkivat vuonna 2015 kommentointimahdollisuuden nettisivuillaan, koska maahanmuttoaiheiset jutut kuumensivat liiaksi lukijoiden tunteita.

Et itse ehkä ole edes huomannut tätä muutosta. Keskustelu toimittajien esille nostamista aiheista ei suinkaan ole loppunut, vaikka julkaisut itse ovatkin sen suhteen jo luovuttaneet. Keskustelu on siirtynyt sosiaaliseen mediaan ja vaihtoehtomedioiden foorumeille. Nyt.fi:n keskustelun alas ajaneet rasistit ovat luoneet omaa kuplaansa MV-lehden sivuille. Valitettavasti myös Facebookissa uutisjuttuja jaetaan usein vain omalle samanmielisten verkostolle. Kaikille avoimet, moniääniset ja demokraattiset keskusteluareenat vaikuttavat olevan yhä harvinaisempia.

Mediayritykset käyttävät palvelukeskeistä sisällöntuotannon logiikkaa (service dominant logic) jo sujuvasti, kun yleisön kokemuksien kuulemisesta on välitöntä hyötyä yritykselle itselleen. Yleisön tuottamaa sisältöä käytetään uusien juttujen lähteenä kysyen esimerkiksi mitä mieltä he ovat työpaikkojen kesätyörumbasta. Yhteisöllisyyden ja yhteyksien luomisen markkinat perinteiset mediayritykset ovat kuitenkin hävinneet sosiaalisen median palveluille. Kun keskustelu ajankohtaisista aiheista siirtyy uutismedian kommenttikentästä kavereiden Facebook-seinille, Facebook voittaa käyttäjien määrässä sekä heidän tuomissaan mainostuloissa.

Löytyykö internetin maailmasta sitten mediaa, joka olisi onnistunut osallistamaan käyttäjät keskusteluun? Vaihtoehtomedia MV-lehti on ainakin saanut yleisönsä keskustelemaan. Lehden keskustelufoorumilla sääntöjä ei ole paljon ja lähes kaikenlainen keskustelu on sallittua. On toinen kysymys, onko keskustelu sitten kehittävää ja voiko MV-lehteä kutsua suureksi demokratian areenaksi. Keskusteluja lukemalla huomaa, että MV-lehden foorumi on kerännyt ne kommentit, jotka suodattuisivat valtamedioiden moderoinnissa. Keskustelu on pääsääntöisesti vihasta kumpuavaa haukkumista, eikä rakentavaa dialogia. Kovinkaan paljon eriäviä mielipiteitä ei keskusteluista löydy.

Osallistavan, kiinnostavan ja asiallisen kommentointikulttuurin rakentaminen on journalistiselle julkaisulle kallista ja vie aikaa. Se on suuri sijoitus, jota ei voi toteuttaa ilman johtoportaan sitoutumista ja tukea. Yhteiskunnallisista asioista keskusteleminen voisi kuitenkin olla asia, jossa journalistinen eetos menee vielä liiketaloudellisen voiton edelle . Uutismedia, joka onnistuu saamaan maineen laadukkaiden uutisjuttujen lisäksi ajatuksia herättelevästä ja demokraattisesta keskustelusta, saisi asemastaan varmasti myös markkinaetua.

Käyn katsomassa myöhemmin uudestaan Talouselämän raflaavan kolumnin kommenttikenttää. Kommenttini on julkaistu 13 päivää sitten. Harmikseni kukaan ei ole vastannut siihen, eikä antanut sille plus- tai miinuspisteitä. Jos olisin jakanut näkemykseni Facebook-seinälläni, olisin varmaankin saanut edes muutamia tykkäyksiä kavereiltani.

Martta ja Linda-Liisa

Huonoa johtamista

www.pixabay.com / Unsplash
www.pixabay.com / Unsplash

Millaista on hyvä johtaminen?

Kas siinäpä kysymys, joka on herättänyt pohdiskelua iät ja ajat, ja johon ei lopullista vastausta ole aikojen saatossa löytynyt. On helpompaa varmastikin määritellä se, millaista on huono johtaminen. Useimmiten se yhdistetään vanhakantaiseen käskytystyyliin: uskomukseen, että koska minä olen johtaja, tiedän aina kaiken paremmin kuin alaiseni. Haluan, että alaiseni tekevät aina kuten käsketään ja jos joku menee vikaan, syy ei ole minussa vaan siinä, että alaiset eivät ole joko tajunneet mitä ajan takaa määräyksilläni, tai ovat vain toteuttaneet ne huonosti.

Otetaanpa vaikka tällainen kuvitteellinen tapaus, jota voisi kutsua huonojen johtamistapojen karikatyyriksi. Tässä tapauksessa kyse on media-alan yrityksestä, koska tuskin on olemassa alaa, joka olisi ollut yhtä voimakkaan muutoksen kourissa viimeiset pari vuosikymmentä. Tämä on tietysti yliampuvan liioiteltu kuvaus – tuskin (toivottavasti) löytyy enää sellaisia johtajia, jotka olisivat aivan näin pihalla kaikesta kuin Pertti.

Pertti on johtaja. Hän johtaa keskikokoista media-alan yritystä Suomessa. Yritys julkaisee sanomalehteä ja on ollut olemassa jo pitkän aikaa. Pertin yrityksellä on mennyt viime vuodet suhteellisen jyrkkää alamäkeä. Tilaajamäärät ovat olleet laskussa, mainostajat vähentyneet. Pertti on tästä kaikesta ihmeissään, hän on kuitenkin ollut firman johdossa jo lähes kolme vuosikymmentä, eikä varmasti ole omasta mielestään tullut ainakaan huonommaksi työssään. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Pertti tulee aamulla aikaisin toimistolle ja avaa tietokoneensa. Sieltä hän tarkistaa Helsingin Sanomien etusivun nähdäkseen, onko yön aikana tapahtunut jotain merkittävää, jonka pitäisi päätyä hänenkin julkaisuunsa. Tietysti se ehtisi vasta seuraavan päivän lehteen, sillä tämän päivän lehti on jo painettu ja jaettu. Mutta jutun voi aina laittaa tietysti myös lehden verkkosivulle. Niitä päivitetään sentään vähän useammin, siitä Pertti on pitänyt huolta. Hän on värvännyt tähän tehtävään ihan erityisen työntekijän. Tosin päivitykset voi tehdä vasta kun tuo työntekijä tulee töihin, Pertti kun ei itse sellaisia osaa tehdä. Ja sitä ennen työntekijän pitää tietysti käyttää uutiset Pertin kautta hyväksyttävänä.

Pertti on näet päättänyt, että jokainen päivitys tai juttu, mikä hänen yrityksestään menee ulos, kulkee hänen hyväksyntänsä kautta. Eihän siitä mitään tulisi, jos kuka tahansa pääsisi pistämään ulos lehden nimissä mitä tahansa. Tulee huono maine vielä! Eikä hän voi luottaa siihen, että alaiset osaisivat päättää mikä on oikea uutinen ja mikä ei. Sitä varten johto on olemassa, tekemässä päätöksiä.

Tarkistettuaan uutiset Pertti avaa Twitterin, senkin tietokoneen ruudulla. Hän ei ole ikinä oikein pitänyt siitä, koska sen jutut ovat niin lyhyitä ja niitä tulee ruudulle niin nopeaa tahtia. Entä jos jää jotain tärkeää näkemättä? Ei hänellä ole aikaa rullailla sitä listaa alaspäin. Sama juttu Facebookin kanssa. Pertti on ollut siellä jo pari vuotta, liittyi kun kaverit sanoivat, että sieltä löytää vanhoja tuttuja. Ja niin on käynytkin: on ollut kiva nähdä mitä vanhat kaverit puuhailevat.

Mutta sitä Pertti ei tajua, että jotkut katsovat sieltä uutisiakin. Miten ihmeessä? Kuka niitä sinne laittaa? Ja kenen luvalla? Hän on päättänyt. että jos näkee ikinä oman lehtensä jutun niin hän tekee ilmiannon tai valituksen, mikä se nyt ikinä onkaan. Hänen juttujaan ei ilmaiseksi levitellä! Ja kuka niitä muka oikeastaan edes siellä lukee? Ei hänen tuttavistaan ainakaan kukaan, he haluavat lehden kotiinsa, painettuna. Kunnon painomusteen tuoksuisena.

Pertti on vakaasti myös sitä mieltä, että työntekijöiden taso on laskenut vuosien saatossa. Nykyään ne jopa sanovat vastaan, kun hän yrittää selittää miten asiat pitää hoitaa. Ikään kuin he tietäisivät miten lehteä julkaistaan. Hemmetin kakarat! Yrittävät väittää, että pitäisi näkyä enemmän sosiaalisessa mediassa. Höpön löpöä. Sosiaalinen media muka. Haluavat vaan tekosyyn, että saavat roikkua siellä työaikana sen sijaan, että tekisivät oikeita töitä.

Pertti ei käsittänyt mikä nykypäivän työntekijöitä muutenkin vaivasi. Eivät enää tee niin kuin käsketään, vaan sanovat vastaan. Eihän tavallinen työntekijä voi olla mitenkään selvillä siitä, miten yritystä johdetaan tai mitä suunnitelmia johtoportaassa on firman varalle tehty. Nyt jokainen toimittajanplanttukin muka kuvittelee tietävänsä miten firman toimintaa tulisi kehittää. Ihan kuin tietäisivät mitä yrityksen johtamiseen vaaditaan!

Pertti on tehnyt tätä työtä niin kauan, että hän on varma siitä, että hän tietää kyllä mitä ihmiset haluavat. Nyt on mennyt vähän huonommin, mutta kunhan aika kuluu ja ihmiset väsähtävät kaiken maailman hömpötyksiin, niin lukijat ja sitä myöten mainostajat kyllä tulevat takaisin. Se on vaan tämä talouden huono tila, joka karkottaa heitä pois. Kunhan se hellittää, niin kaikki palaa ennalleen. Hänen lehtensä on vakaa ja tunnettu, ihmiset ovat aina luottaneet siihen ja siinä julkaistuihin uutisiin. Ja luottavat jatkossakin. Pertti on siitä varma.
Aivan varma.

Onko Pertin kaltaisia dinosauruksia sitten oikeasti enää olemassa suomalaisessa mediakentässä? Edes sellaisia, joilla olisi joitain Pertin piirteitä?

Johtajia, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että ovat aina oikeassa? Varmasti.
Johtajia, jotka eivät ole tajunneet, että ”uusi media” on ollut täällä jo hyvän aikaa, eikä sitä voi mitenkään sivuuttaa? Toivottavasti ei, ihan yritysten työvoiman kannalta. Johtajia, jotka luottavat siihen, että hyvät ajat vielä palaavat, kunhan vain on kärsivällinen ja jaksaa odottaa? Vaikea uskoa, mutta ei mahdotonta.

Toivottavasti tällainen johtaminen on kuitenkin katoavaa kansanperinnettä, ainakin media-alalla: nopeasti muuttuva ala tarvitsee myös muuttuvaa johtamista ja kehittyvää ja keskustelevampaa otetta sekä työhön että alaisiin. Maailma sosiaalistuu ja verkostoituu kovaa kyytiä, ja yhteistyöllä on yhä enemmän merkitystä – myös johdon ja alaisten välillä. Julkisuudessa onkin puhuttu paljon siitä, että perinteisen käskytysjohtamisen aika alkaa olla ohi. Toivottavasti asia on myös näin.

Media-ala on siinä mielessä erityinen esimerkki muutenkin, että se on ollut valtavassa muutoksessa viime aikoina – ja on edelleenkin – mutta myös sen takia, että usein väitetään, että mediayritysten työntekijät eroavat niin sanotuista normaaleista työntekijöistä. Tällä tarkoitetaan lähinnä media-alan niin kutsuttua luovaa osastoa: journalisteja, muita kirjoittajia, elokuvantekijöitä, muusikkoja ja niin edelleen.

Monen mielestä nämä media-alan työntekijät, olivatpa he töissä isossa tai pienessä mediassa, ovat lähinnä kiinnostuneita siitä, miten heidän oma työnsä otetaan vastaan, eivät niinkään siitä, miten heidän työnantajansa menestyy taloudellisesti. Kun taas näiden yritysten johtoporras on yhä enemmän ja enemmän samanlaista kuin muissakin yrityksissä, eli talouskoulutuksen saaneita ammattilaisia. Heissä on yhä vähemmän niitä, jotka ovat joskus toimineet itse media-alalla tuotteen tekijöinä, minkä vuoksi kytkös luovaan työhön on heikentynyt.

Onko tämä sitten kehityssuunta, joka on hyvästä? Onko niin, että johtaminen pitää jättää johtamisen ammattilaisille, niille jotka tajuavat numeroiden päälle, ja muun tekemisen hoitakoon sitten se joukko, joka on koulutettu siihen työhön? Nykypäivänä media-alan ammattilaiselta vaaditaan monialaosaamista: saman henkilön pitää olla usein kirjoittaja, kuvaaja ja editori ja pahimmillaan vielä taittajakin. Eikö olisi järkevää, että myös johtoportaassa olisi ainakin joitakin sellaisia, jotka osaavat ja tuntevat sitä alaa, jonka asioista he päättävät – niin että pelkkä talousosaaminen ei olisikaan se ainoa kriteeri?

Toisaalta ei tietenkään ole yritykselle hyväksi, jos johdossa on Pertin kaltainen jäärä – oli sitten vaikka vuosikymmeniä alalla ollut – joka kuvittelee, että hänen vanha tapansa tehdä asioita on se ainoa oikea. Ehkä siksi olisikin hyvä saada myös johtoportaaseen kaikenlaista osaamista, monipuolisuutta myös päättäjien joukkoon.

– Marko

Verkkoyhteisöt: maineen tekijät vai tuhoajat?

 

Pekka Aula ja Jouni Heinonen puhuvat kirjassaan Maineen uusi aalto yksittäisten tapausten ympärille rakentuvista verkkoyhteisöistä potentiaalisina maineen haastajina. Yritysten töppäilystä ja sidosryhmien jäsenten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta syntyy helposti some-kohu ja suivaantuneen asiakkaan Facebook-päivityksestä maan- tai jopa maailmanlaajuinen negatiivisen julkisuuden mylly, joka kasvaa nopeasti paljon yksittäistä tapausta laajemmaksi ja asettaa yrityksen maineen vaaraan. Yritysten on oltava tietoisia riskeistä ja samalla hyväksyttävä se, että nykypäivänä julkisuus ja maine ei ole koskaan täysin yrityksen hallittavissa. Omalla proaktiivisella toiminnalla yritykset voivat kuitenkin vaikuttaa suotuisasti omaan maineeseen, myös silloin kun yritys kohtaa vaikeita aikoja ja tekee itse virheitä. Joskus negatiivinen julkisuus voi jopa kääntyä yrityksen eduksi, jos se osaa tarttua toimeen ajoissa, myöntää virheensä ja muuttaa toimintatapojaan.

Kuinka suuri osa sosiaalisen median käyttäjistä, vaarallisen sidosryhmä C:n jäsenistä, kuitenkaan nostaa jokaisesta kokemastaan vääryydestä metelin? Parikymppinen lähestulkoon diginatiivi viestinnän opiskelija kuulunee yritysten näkökulmasta suurimpaan ”riskiryhmään”. Itsekin olen tehnyt tuttavuutta monien raflaavien hashtagien, boikottien ja hyvän asian puolesta vaihdeltavien Facebook-kuvien kanssa. Kynä pysyy kädessä, tai ennemminkin sormi näppäimistöllä. Samanmielisiä seurattavia, seuraajia ja kavereita löytyy suuri joukko. Vähintäänkin unelmissani ainakin taistelen väsymättä yhteiskunnan suuria ja pieniä epäkohtia vastaan – tosielämän lisäksi tarvittaessa myös somessa. Mutta miten reagoinkaan, kun itse sain huonoa palvelua yritykseltä?

Viime kesänä asuntoni vuokrasopimus oli päättymässä ja etsin asuinkumppanini kanssa kuumeisesti uutta kattoa päidemme päälle. Moni muukin oli muuttoaikeissa, ja asuntonäyttö toisensa perään tuotti karvaan pettymyksen. Lopulta, muumimukien ollessa jo pinossa banaanilaatikossa, löysimme sopivan asunnon, jota vuokraavalle taholle kiireinen aikataulumme sopi mainiosti. Helpotuksesta huokaisten sovimme kiinteistönvälittäjän kanssa tapaamisen vuokrasopimuksen kirjoittamista varten, ja olimmekin poikaystäväni kanssa täsmällisinä tulevan kotitalomme ovella sovittuun aikaan. Kiinteistönvälittäjää ei kuitenkaan näkynyt – viiteen minuuttiin, varttiin, puoleen tuntiin. Yritimme soittaa hänen työnumeroonsa, mutta puhelin ilmoitti numeron olevan poissa käytöstä. Kiinteistönvälittäjä oli tehnyt meille oharit ja muutto häämötti parin päivän päässä. Totta kai oli perjantai-ilta, eikä päivystävä kiinteistönvälittäjä tiennyt asiasta mitään eikä näin ollen pystynyt meitä juuri auttamaan.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin; pääsimme muuttamaan asuntoon, vaikka lähipiirimme jo maalailikin piruja seinille huijarivälittäjästä ja kadulle joutumisesta. Yrityksen toiminta kuitenkin herätti suurta hämmennystä; kiinteistönvälittäjän äkilliseen katoamiseen saimme hyvin epämääräisen selityksen, emmekä saaneet muuta hyvitystä kuin vaisun anteeksipyynnön, vaikka välittäjä tiesi varsin hyvin tukalasta tilanteestamme. Itse asiassa toiminta herätti niin paljon kummastusta, että avasin tietokoneeni kirjoittaakseni tulikivenkatkuista palautetta – enkä suinkaan yrityksen nettisivujen palautelaatikkoon, vaan julkisesti omalle Facebook-seinälleni. Mietin hetken, tuijotin tyhjää tekstikenttää. Suljin Facebookin.

Mitä tapahtui? Väittäisin, etten ole ongelmani kanssa yksin. Yksittäisen ihmisen on lopulta vaikea nousta vastustamaan suurta yritystä. Syitä on monia, minulla se oli ehkä se, että en lopulta tiennytkään, mitä olisin yritykseltä hyvitykseksi halunnut ja oliko asia julkisen puimisen arvoinen. Asiahan oli, no, jos ei nyt selvitetty niin ainakin hoidossa.

Toki yritysten kannattaa ottaa huomioon sosiaalisen median vaarallinen luonne – periaatteessa kuka tahansa voi milloin tahansa vaatia yritystä tilille mistä tahansa. Yksittäisiä asiakkaita suurempi riski maineelle taitavat kuitenkin olla ennen kaikkea sosiaalisessa mediassa vaikuttavat kansalaisjärjestöt ja muu astetta organisoituneempi toiminta. Joukossa tosiaan on enemmän voimaa, ja monet järjestöt ja ryhmittymät tulkitsevat joka tapauksessa aina yritysten viestintää ja toimintaa ”kuin piru Raamattua”. Toki kuka tahansa yhtään sosiaalisessa mediassa ja netissä ylipäänsä liikkunut näkee, etteivät yksittäisten ihmisten aiheuttamat valtavat maineriskit ole ollenkaan tavattomia.Monesti yritysten mokailu jää kuitenkin rankaisematta, se kuitataan olankohautuksella tai valitetaan vain tosielämän kavereille kasvotusten.

Nämä ajatukset nousevat esiin etenkin näin keväällä kilpailun kesätöistä ollessa jälleen kovimmillaan. Miten moni yritys laiminlyö asianmukaista viestintää ja jättää ilmoittamatta hakijoille heidän kohtalostaan rekrytointiprosessissa? Viestintä loppuu usein työhakemuksen lähettämisen jälkeen. Sama ilmiö näkyy taas loppukesällä kiinteistönvälittäjien toiminnassa uusien opiskelijoiden etsiessä asuntoja. Yritykset eivät välinpitämättömällä toiminnallaan ainakaan sitouta nuoria osaajia tai vahvista mielikuvaa itsestään houkuttelevana työnantajana. Ja silti, valitettavan usein, juuri me nuoret osaajat annamme anteeksi ja alistumme kohtaloomme. Kuluttajan ja asiakkaan muisti on lyhyt ja jopa nykyaikana usko omaan vaikuttamiseen voi olla vähäinen. Syynä voi olla se, että kyseessä ovat tarjoajan markkinat, kun kysyntää on enemmän kuin tarjontaa ja myyjillä on varaa valita. Tästä huolimatta on lyhytnäköistä olla ottamatta huomioon asiakkaita tai mahdollisia tulevia työntekijöitä paremmin. Kunnialla loppuun hoidettu prosessi ei ikinä ole negatiivinen asia ja voi hyvin lisätä yrityksen vetovoimaa ja vahvistaa sidosryhmien sitoutumista. Potentiaalisten asiakkaiden ylenkatsominen ja välinpitämätön suhtautuminen ei ainakaan paranna yrityksen mainetta. Vanhaa suomalaista sananlaskua lainatakseni: pienistä puroista ne isotkin joet kasvaa.

– Aino ja Kati

 

 

Minähän en anteeksi pyydä – vaikka maine menisi

On helppo saada pikavoittoja testeissä liukuhihnatuotetta paremmilla renkailla tai rakentelemalla asiakkaille veroparatiisiyhtiöitä. Kun liiketoiminnan todellinen luonto paljastuu, syntyy kriisi.

Modernissa maailmassa maineriskit ovat arvaamattomia. Jouni Heinonen ja Pekka Aula pohtivat viisi vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan M2 – Maineen uusi aalto, kuinka yritykset voisivat parantaa maineenhallintaansa. Aulan ja Heinosen keskeisimmän huomion voisi tiivistää toteamalla, että parasta maineenhallintaa on tehdä asiat oikein ja viestiä siitä hyvin.

Nopea katsaus viime aikojen kriiseihin muistuttaa, kuinka jäykkä niska suomalaisella yritysjohtajalla on. Anteeksi pyytäminen vaatii ylimaallisia ponnistuksia. Ja se näkyy pörssikursseissa.

Niin sanottujen Panama-paperien avaaminen paljasti pankkikonserni Nordean auttaneen asiakkaitaan perustamaan yhtiöitä veroparatiiseihin.

Nordean viestintä tapauksessa on ollut ristiriitaista. Aluksi Nordealta pahoiteltiin tapahtunutta ja korostettiin, että käytäntöjä muutettiin jo vuonna 2014. Samalla huomautettiin väheksyen, että toiminta on ollut laillista.

Vasta useamman päivän ajan velloneen kohun jälkeen Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos astui Tukholmassa järjestetyssä tiedotustilaisuudessa julkisuuteen. Esiintyminen oli yhtä aikaa nöyrän anteeksipyytelevä, mutta samalla Wahlroosille tyypilliseen tapaan ylimielinen. Hänen pääviestinsä oli, ettei toiminta ollut rikollista, ja että verottajan menettämät summat naurettavan pieniä.

Helmikuussa Nokian Renkaat jäi kiinni testihuijauksesta. Kriisin hoidon alku oli lupaavampaa kuin Nordean tapauksessa. Toimitusjohtaja Ari Lehtoranta oli tunnustanut testirenkaiden ”tuunauksen” jo kaksi päivää ennen paljastusta. Vasta Kauppalehden saamiin sähköposteihin pohjautunut juttu nosti myrskyn, joka sai osakkeen arvon sukeltamaan. Toimitusjohtaja Lehtoranta pyysi median edessä nöyrästi anteeksi Nokian Renkaiden toimintaa, avasi huijausten taustaa ja vannoi, ettei vastaava enää toistuisi.

Sitten kaikki meni pieleen. Yritys alkoi viestiä ristiriitaisesti. Vielä samana päivänä yhtiön hallituksen puheenjohtaja Petteri Walden kiiruhti kiistämään syytökset ja väitti, että testeihin olisi lähetetty vain seuraavan vuoden renkaita.

Finnmatkojen medialle suunnatussa Uutishuoneessa kerrotaan muun muassa Matkatreffit sokkona -parien kuulumisista ja romanttisesta, vain aikuisille tarkoitetusta lentoluokasta.
Finnmatkojen medialle suunnatussa Uutishuoneessa kerrotaan muun muassa Matkatreffit sokkona -parien kuulumisista ja romanttisesta, vain aikuisille tarkoitetusta lentoluokasta.

Finnmatkojen Facebook-sivut täyttyivät vihaisista palautteista, kun yrityksen asiakkaan matkavakuutus ei korvannut Meksikoon matkustaneen suomalaisen sydäninfarktin ensihoitoa. Kansainvälisen vakuutusyhtiö Allianzin toiminta oli malliesimerkki siitä, kuinka mainekriisi syntyy kuin itsestään huonolla liiketoiminnalla. Ensin yhtiö passitti potilaan yksityissairaalaan. Sitten se pyörsi päätöksensä, ja naisen perheelle iskettiin käteen viisinumeroinen lasku. Ambulanssilento kotiin olisi maksanut vielä enemmän.

Naisen kotiin saamiseksi perustettu Äiti kotiin -sivu Facebookissa sai suuren mediahuomion. Allianz päättikin kustantaa ambulanssilennon ja hoidon. Päätös tuli liian myöhään, koska potilas kuoli sairaalassa.

Finnmatkat valitsi strategiakseen hiljaisuuden. Yrityksen verkkosivujen tiedotteissa Meksikoon kuolleen naisen tapausta ei kommentoida sanallakaan. Facebook-sivullaan yhtiö on kommentoinut aihetta harvasanaisesti ja ympäripyöreästi. Tiedusteluihin on vastattu toteamalla kuolemantapaus surulliseksi asiaksi ja korostamalla, että ”dialogia vakuutuksen myöntäneen yhtiön kanssa käydään”.

Tapauksen saama huomio ei ole vaikuttanut niin vakuutusyhtiö Allianzin kuin TUI Groupinkaan (suuri kansainvälinen konserni, johon Finnmatkat kuuluu) osakekursseihin, todennäköisesti niiden suuruuden ja kansainvälisyyden takia. Voi kuitenkin olla, että aiempaa useampi suomalainen harkitsee kahdesti matkan ja matkavakuutuksen ostamista Finnmatkoilta.

Mutta eivät kaikki yritykset täysin toivottomiakaan ole. Hyviä esimerkkejä löytyy, kun vähän käyttää mielikuvitustaan.

Felix sai aikaan somemyrskyn julkaisemalla mainoksen, jossa mustaihoinen nainen kertoo harrastuksistaan ja suomalaisuudestaan. HOK-Elanto kuvasi musiikkivideon, jossa maahanmuuttajataustaiset laulajat esittävät Eppu Normaalien hitin ”Tuhansien murheellisten laulujen maa”.

Molemmat tapaukset jakoivat mielipiteitä, mutta kääntyivät lopulta yritysten voitoksi. Yritykset ottivat aktiivisen roolin ainakin yhdessä arvokysymyksessä. Ne puhuivat rohkeasti suomalaisuuden monimuotoisuudesta tavalla, jonka mainostajien varovaisuus on yleensä estänyt. Tinkimätön linja viestinnässä nosti mainevaikutuksen lopulta selvästi myönteiseksi.

Suunnan näyttämisessä on toki riskinsä. Rasismi millä tahansa työpaikalla olisi huono juttu. Jos Felixin tai HOK-Elannon työyhteisöistä paljastuisi selvää rasismia, se olisi erityisen noloa. Maailmanparannus on hyvä tavoite myös yrityksille, mutta se täytyy aina aloittaa omasta pesästä.

 Erik ja Joona