Author: Jukka Rajala

Posted on

Instituutiot kehityksen ajureina?

Instituutiot ovat sääntöjä, jotka vähentävät ihmisten kanssakäymiseen liittyvää epävarmuutta

 

Markkinointisäädökset, kauppasäännöt, siementen sertifiointitavat, elintarvikehygienian säännöt, yksityisen omaisuuden suoja, ja maataloustutkimusta ohjaava politiikka ovat kaikki saman pelin sääntöjä. Avainkysymys on: Kuinka instituutiot ovat muovanneet maatalouden tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian kehittämisen? Millaisia vaikutuksia niillä on kestävälle ja oikeudenmukaiselle kehitykselle? Millainen institutionaalinen järjestelmä on kyvykkäin veturiksi kestävyys- ja kehittämistavoitteiden saavuttamiseksi?

 

Ajan myötä säännöt institutionalisoituvat ja muodostuvat käytännöiksi organisaatioiden toiminnassa. Ne päättävät kuinka me yksilöinä tai ryhmänä toimimme ja kuinka resurssit ja tulot jaetaan. Säännöt voivat olla lyhyt- tai pitkäaikaisia, täsmällisiä (selkeitä) tai hiljaisia, peitettynä rutiineihin ja traditioihin tai muodollisesti kirjattuna protokolliin ja sopimuksiin.

 

Institutionaaliset rakennelmat ovat toiminnan ajureina ja raameina

 

Institutionaaliset järjestelmät sisältävät selkeitä ja ehdottomia moraalisia valintoja, jotka kuvastavat normeja, arvoja ja kiinnostusta. Tiede, osaaminen ja kokemus voivat vaikuttaa instituutioihin, mutta pystyvät harvoin muuttamaan syväänjuurtuneita mieltymyksiä. CGIAR:n (Consultative Group on International Agricultural Research) alla toimivat tutkimuskeskukset ovat harvinainen esimerkki harkitusta kollektiivisesta valinnasta, joka pyrkii tuottamaan tietotaitoa ja teknologiaa maailman yhteiseksi hyväksi. Se, että ihmiset ovat hyötyneet epätasa-arvoisesti lisääntyneestä maataloustuotannon kasvusta ja että luontoa on hyödynnetty kestämättömällä tavalla, johtuu osittain institutionaalisten järjestelmiemme heikkoudesta.

 

Palvellaksemme paremmin yhteistä hyvää me voimme parantaa maatalouteen ja ruokajärjestelmiin liittyviä institutionaalisia järjestelmiämme, tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian luomista, tiedotusta ja omaksumista vaikuttamalla neljään eri osa-alueeseen:

–          innovaatiopolitiikka

–          yhteisökaupan ja muiden maatalous- ja ruokamarkkinoiden uudistaminen

–          yksityisen omaisuuden suoja

–          maataloustutkimuksen johtaminen ja hallinnointi

 

Innovaatiopolitiikan muutostarpeet

 

1. Ministeriöiden vastuualueet tulee jakaa siten, että maataloutta ja elintarvikkeita koskevia poliittisia päätöksiä ei tehdä erillään muiden alojen päätöksenteosta. Esimerkiksi Costa Rica siirsi vuonna 1969 monimuotoisuuden suojelun ja aavikoitumisen ehkäisyn uuden ympäristö-, energia-, kaivos-, vesi- ja luonnonvaraministeriön alle. Tänään 98 % maan energiasta tuotetaan uusiutuvista luonnonvaroista ja maatalous on kehittynyt vettä säästäväksi,

 

2. Täyden kustannuksen hinnoittelu käyttöön maatalous- ja elintarviketeollisuudessa. Toistaiseksi mitään kehitetyistä täyden kustannuksen laskentamalleista ei ole hyväksytty standardiksi eikä otettu rutiinikäyttöön. Hinnat ja taloudelliset mallit antavat edelleen väärän kuvan todellisista kustannuksista, esim. eivät huomioi sosiaalisten ja ympäristövaikutusten kustannuksia.

 

Yhteisökaupan ja muiden maatalous- ja elintarvikemarkkinoiden uudistamistarpeet

 

Miten hyvin kaupan ja markkinoinnin eri instituutiot edistävät kestävää ja tasa-arvoista kehitystä tulojen, etujen, maatalous- ja luonnonvarojen jaossa?

 

Suuntaukset kohti kaupan esteiden vähentämistä ja nousevien tariffien poistoa jalostettujen tuotteiden kohdalla hyödyttäisivät yleisesti ottaen kehitysmaita. Kehitysmaat myös hyötyisivät kaupan esteiden vähenemisestä keskinäisessä kaupassaan, maaseudun tuotteiden suosituimmuusasemasta pääsyssä kehittyneiden maiden markkinoille ja suuremmasta julkisesta rahoituksesta tuotteiden lisäarvon kasvattamiseksi.

 

Pienviljelijäsektorilla on vaatimattomat mahdollisuudet hyötyä kasvavasta laadukkaiden tuotteiden kysynnästä kaupunkien keskiluokkaisen väestön lisääntyessä, elleivät hallitukset pane alulle kaupankäynnin infrastruktuuria, joka palvelisi pientuottajia, kauppiaita ja paikallisia jälleenmyyjiä.

 

Tarve murtaa yksityisen omaisuuden suojaa (IPR= intellectual property rights)

 

IPR palkitsee innovaatioista siten, että omistajalla on ehdoton oikeus innovaation abstraktiin tai biologiseen prosessiin tai aineeseen sisältyvään osaamiseen ja tietoon. Puolustajat väittävät, että vahva IPR on välttämätön kannuste, koska tutkimus ja kehittäminen ovat erittäin kalliita geeniteknisissä ja bioteknologisissa tieteissä. Kriitikot huomauttavat sen voivan muodostua kestävyyden ja kehittymisen esteeksi, ja käyttävät todistusaineistonaan sitä, että IPR:n hallinta monimutkaistuu koko ajan, ja että siementen ja muiden resurssien hallinta ovat vahvan IPR:n takia keskittymässä muutamien globaaliyritysten varaan.

 

Laatikko

Teollistuneissa maissa on 97 prosenttia maailman patenteista. Yli 80 % patenteista on yksityisten tai yhtymien omistuksessa. Maailman viisi suurinta bioteknologiayritystä hallitsee yli 95 %:ia geenisiirtopatenteista. Vuosien 1996-2000 aikana 75 % 4200:sta uudesta maatalouden biotekniikkapatenteista annettiin yksityisille yrityksille.

 

Maatalouden tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian johtamisen muutostarpeet

 

On monia mahdollisuuksia parantaa julkisen ja yksityisen tutkimuksen kykyä saavuttaa kestävyyden ja kehittämisen tavoitteita:

  1. Investoidaan maatalous- ja ekologisten tieteiden integrointiin, lähtökohtana periaate, että elämän ylläpitäminen on enemmän ekosysteemin kuin lajin, organismin tai DNA-ketjun ominaisuus.
  2. Tuodaan hallinto- ja käyttäytymistieteet mukaan maataloustutkimuksen ja tietotaidon päätöksentekoon, jotta voidaan kehittää paikallisesti ja maailmanlaajuisesti tehokkaita innovaatioprosesseja, jotka tähtäävät yhteiseen hyvään.  
  3. Otetaan maataloustutkimuksen ja teknologian suuntaamiseen mukaan laajemmat osakasryhmät, jotta varmistetaan, että päätöksissä on otettu huomioon paikallisen yhteisön monimuotoisuus, arvot, mahdollisuudet ja tarpeet.
  4. Kartoitetaan teknologisten vaihtoehtojen sopivuus hyvien toimintatapojen kanssa.

 

 

Mahdollisia tapoja edistää institutionaalisia muutoksia

 

Mitä tehdä?

Miten kannustaa muutoksen omaksumiseen?

Ota oppia alueella syntyvistä institutionaalisista järjestelmistä

Tämä edellyttää tarkkaa analyysiä tapauksista, joissa eri toimijaryhmät työskentelivät yhdessä ratkaistakseen jonkin ongelman tai ottaakseen haltuun uudet haasteet. Millaisia institutionaalisia muutoksia jouduttiin tekemään? Miten muutokset säilyivät?

Kehitä oppiva toimintakulttuuri organisaation sisälle

Oppiminen luo uusia tapoja tehdä asioita. Se johtaa kysymyksiin muutoksen tarpeesta säännöissä ja toimintatavoissa tavoitteiden saavuttamiseksi.

Luo molemminpuolista hyötyä antavat suhteet

Luo eri toimijaryhmille mahdollisuuksia kohdata ja kehitä yhteistä toimintaa. Yhteishankkeiden kehittäminen ja tarvittavien resurssien seuranta/opastus sekä rahoittaminen.

Paranna analyysirakenteita

Hyödynnä vuorovaikutustapojen analysointia toimenpiteiden suunnittelussa, innovaatiojärjestelmien ja kehitysohjelmien tarkkailussa.

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Lue lisää

Business as usual is not an option: The role of institutions
http://www.agassessment-watch.org/docs/10505_Institutions.pdf

http://www.agassessment-watch.org/

 

Posted on

Kuka omistaa luonnon?

Kolme vuosikymmentä sitten ihmiskunnalla oli ongelma: tieteellä oli unelma ja teollisuudella oli mahdollisuudet. Ongelma oli epäreiluus. Nälkä lisääntyi kun viljelijöiden ansiotulo kapeni. Samaan aikaan tiede oli ihastuksissaan bioteknologiasta – ajatus, että voimme geneettisesti muunnella viljelykasveja ja kotieläimiä (ja ihmisiä) menetelmillä jotka ratkaisisivat kaikki ongelmamme. Agribusiness näki tilaisuutensa kerätä runsaasti lisätuottoja ruokaketjusta. Hajanaisen ruokajärjestelmän taskuissa oli runsaasti rahaa ja se suorastaan odotti keskittymistä. Teollisuuden piti vain vakuuttaa hallitukset, että bioteknologinen geenivallankumous voisi lopettaa nälänhädät pilaamatta ympäristöä. Bioteknologia esitettiin liian riskialttiina pienyrityksille ja liian kalliina julkisille tutkimusyksiköille. Jotta tämä teknologia voitaisiin tuoda maailmalle, piti julkisesti rahoitettujen kasvinjalostajien lopettaa kilpaileminen yksityisten jalostusfirmojen kanssa, ja hallintoihmisten tuli katsoa muualle, kun torjunta-ainefirmat ostivat siemenliikkeitä. Hallitusten piti suojella teollisuuden investointeja antamalla patentteja ensin kasveille ja sen jälkeen geeneille. Kuluttajansuojalait, jotka oli vaivoin saatu voimaan vuosisadan aikana, piti hyväksyä geneettisesti muunneltu ruoka.

 

Teollisuus sai mitä halusi. Tuhansista siemenfirmoista ja julkisista jalostusyksiköistä 30 vuotta sitten on jäljellä enää vain kymmenen, jotka hallitsevat kahtakolmasosaa maailman siemenmyynnistä. Kymmenen torjunta-ainefirmaa hallitsee nyt noin 90 %:ia maatalouskemikaalien myynnistä. Niitä oli kolme vuosikymmentä sitten tusinoittain. Kun 15 vuotta sitten tuhansia yksiköitä aloitti geeniteknologian soveltamisen, nyt kymmenen yritystä kerää noin 75 % alan teollisuuden tuotoista. Kuusi maailman johtavaa siemenyritystä edustaa myös johtavaa asemaa torjunta-ainekaupassa ja biotekniikassa. Kolmen vuosikymmenen kuluessa kourallinen yrityksiä on päässyt hallitsemaan neljäsosaa maailman vuosittaisesta maailmankaupassa liikkuvasta biomassasta (sadot, kotieläimet, kalastus jne.).

 

Tänään ihmiskunta on ongelma; tieteellä on unelma ja teollisuudella on oikeudet. Ongelma on nälkä ja ilmastokriisissä olevan maailman epäreiluus. Tieteen unelma on nanomittakaavassa – sisältäen potentiaalin luoda uusia elämänmuotoja pohjalta alkaen. Teollisuuden mahdollisuudet ovat siinä ¾:ssa biomassaa, joka ei vielä liiku maailmankaupassa (vaikka se onkin jo muutenkin hyötykäytössä). Uusien teknologioiden avulla teollisuus uskoo kasveista pystyttävän valmistamaan samoja kemikaaleja, joita saatiin fossiilisten polttoaineiden hiilestä. Amatsonin sademetsä, valtamerien levät ja savannien heinät tarjoavat uusiutuvaa raaka-ainetta, jolla ruokitaan ihmiset ja autot, valmistetaan laitteita, ja parannetaan sairaudet samalla kun suojellaan ilmastoa lämpenemiseltä. Jotta teollisuus voisi toteuttaa tämän vision, hallitusten pitäisi hyväksyä tämän teknologian olevan liian kallista (heille). Kilpailijoille täytyisi vakuuttaa sen olevan liian riskialtista. Sääntöjä täytyy karsia ja monopoliin oikeuttavia patentteja täytyy saada.

 

Uusien teknologioiden ei tarvitse olla sosiaalisesti käyttökelpoisia tai teknisesti ylivertaisia (s.o. niiden ei tarvitse toimia) ollakseen kannattavia. Niiden täytyy vain pelottaa kilpailijat tiehensä ja pakottaa hallitukset kontrollin alle. Sitten kun monopoli on saavutettu, teknologian toimivuus on sivuseikka.

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Teksti on esipuhe ETC groupin julkaisusta Who owns world?

ETC group 2008. Who owns nature?
http://www.etcgroup.org/content/news-release-who-owns-nature-0

 

ETC group on maailmanlaajuisesti toimiva konsulttiryhmä, joka on ottanut tehtäväkseen nostaa esiin uusien teknologioiden sosioekonomisia ja ekologisia seurauksia, joilla voi olla vaikutusta maailman köyhimpien tilanteeseen. ETC group tutkii ekologista eroosioita (sisältäen myös kulttuurisen ja ihmisoikeuksien eroosion), uusien teknologioiden kehittymistä, monitoroi maailman hallintorakenteita, mikä pitää sisällään myös ylikansalliset korporaatiot ja teknologian kaupan. ETC toimii tiiviissä yhteistyössä eri maanosien kansalaisjärjestöjen kanssa.

Posted on

Mitkä ovat kestävän, monitoimisen viljelyjärjestelmän tunnusmerkit?

Maatalous tuottaa elintarvikkeiden, eläinten rehujen tai teollisuuden raaka-aineiden lisäksi monia muitakin tuotteita ja palveluita. Se tuottaa erilaisia ympäristö- ja maisemapalveluita sekä siirtää kulttuuriperintöä tuleville sukupolville. Maatilat ovat siis luontaisesti monitoimisia, vaikka yksittäisen maatilan tuotanto olisikin vain yhden viljelykasvin viljelyä.

 

Vast’ikään valmistunut maailman ekosysteemien tilan arviointiraportti Millenium Ecosystem Assessment, jota työstettiin asiantuntijoiden voimin eri puolella maapalloa, antaa synkän kuvan ihmisen toiminnan vaikutuksesta ekosysteemien tilaan. Kaksi kolmasosaa luonnon ekosysteemipalveluiden toimintakyvystä on heikentynyt, esim. geneettinen monimuotoisuus, makean veden tuotanto, veden puhdistusmekanismit, hyönteisten pölytyspalvelut, eroosion torjunta ja syötävien luonnonkasvien yleisyys.

 

Maataloudella on valtava haaste edessään maailman kasvavan väestön ruokkimiseksi, sillä vaikka syntyvyyttä saataisiin laskettua nykyisestä, vuoteen 2050 mennessä maatalouden on pystyttävä tarjoamaan ravintoa vähintään 50 % enemmän kuin nyt. Jos ihmisen toiminta entisestään heikentää ekosysteemien tilaa, heikkenevät myös maatalouden toimintaedellytykset. Toimintatapojen on muututtava, koska totutut toimintamallit vievät meiltä maan jalkojen alta.

 

Monitoimisen maatalouden palvelut voidaan jakaa karkeasti kolmeen lohkoon, sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristöpalveluihin (ks. kuva). Maatalouden palveluiden keskiössä ovat tuotteet, joilla on sosiaalinen, kulttuurinen, ja taloudellinen funktio, ja joiden tuottamisella on suora yhteys ympäristön monimuotoisuuteen, vesien tai maaperän tilaan.


Kuva. Monitoimisen maatalouden taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset ulottuvuudet (IAASTD-Issues in brief: Multifunctional agriculture. 2008).

 

Ainoa keino kasvavan väestön ruokkimiseksi lämpenevän ilmaston muuttaessa toimintaympäristöä on tukeutua paikallisiin kestävän maatalouden ratkaisuihin. Jules Pretty, Essexin yliopiston Ympäristö ja Yhteiskunta –keskuksen professori määrittelee kestävän maatalouden seuraavasti:

 

”Kestävät järjestelmät ovat sellaisia, jotka pyrkivät hyödyntämään ympäristön palveluita ja tuotteita parhaalla mahdollisella tavalla tuhoamatta niitä.” 

Kestävällä viljelyjärjestelmällä on seuraavia ominaispiirteitä:

 

1. Kestävä viljelyjärjestelmä integroi biologiset ja ekologiset prosessit ruuan tuotannon prosesseihin,

kuten ravinteiden kierrätyksen, typensidonnan, maan toiminnallisen viljavuuden, allelopatian, kilpailun, loisimisen ja saalistuksen. Kyse on agroekologisen tiedon hyödyntämisestä parhaalla mahdollisella tavalla. Voitaisiin sanoa, että ekosysteemipalveluiden käyttö on edellytys elintarvikkeiden tuottamiselle pienemmin panoksin.

 

Hyvä esimerkki erilaisten viljelyjärjestelmien vaikutuksista maan biologiaan, maan kasvukuntoon ja tuottavuuteen on Kaliforniassa toteutettu SAFS-pitkäaikaiskoe, joka on Suomessa jäänyt melko tuntemattomaksi. Luomu- ja low-input järjestelmien todettiin lisäävään maan vedenpidätyskykyä, maan rakennetta, tiettyjen hyönteisten yleisyyttä, pääravinteiden saatavuutta ja nostavan pH:ta. Luomun kannattavuus oli samaa luokkaa tavanomaisen tuotannon kanssa, kun huomioitiin luomutuotteiden saamat lisähinnat.

 

Ekosysteemipalvelut
https://blogs.helsinki.fi/ruoka-ja-kestavyys/2009/05/31/mita-ovat-ekosysteemipalvelut/

 

Temple, S. 2003. The Transition from Conventional to Low-Input or Organic Farming Systems: Soil Biology, Soil Chemistry, Soil Physics, Energy Utilization, Economics, and Risk. Final Report.
https://projects.sare.org/project-reports/sw99-008/

 

Clark, M.S., K. Scow, H. Ferris, S. Ewing, J. Mitchell, W. Horwath. 1998. SAFS Project Bulletin 2 (1):1-3.

http://safs.ucdavis.edu/newsletter/quality.pdf

 

 

2. Kestävä viljelyjärjestelmä parantaa tuotantoympäristön puskurointikykyä äärevissä ilmasto-olosuhteissa. Kestävien viljelyjärjestelmien on todettu parantavan maan vedenpidätyskykyä ja vähentävän riskiä sadonmenetyksiin pitkinä kuivuuskausina. Rodale-instituutin luomu- ja tavanomaista viljelyä vertailevassa pitkäaikaiskokeessa luonnonmukaisesti viljeltyjen maissin ja soijan sadot olivat 27 vuoden aikajakson kuivina satovuosina 28 – 75 % suurempia kuin tavanomaisessa viljelyssä. Vuosina, jolloin satoi paljon, luomupellot pystyivät pidättämään suuremman määrän vettä kuin tavanomaisesti viljellyt pellot. (Lotter ym 2003).

 

Lotter, D., Seidel, R., and W. Liebhardt. 2003. The performance of organic and conventional cropping systems in an extreme climate year. American Journal of Alternative Agriculture 18(2):1-9.
DOI: https://doi.org/10.1079/AJAA200345

 

3. Kestävä viljelyjärjestelmä käyttää mahdollisimman vähän ja tehokkaasti uusiutumattomia tuotantopanoksia, jotka aiheuttavat vahinkoa ympäristölle ja viljelijöiden tai kuluttajien terveydelle. Kestävät viljelyjärjestelmät ovat energiatehokkaampia kuin väkilannoitteita ja torjunta-aineita käyttävät systeemit. Tämä huolimatta siitä, että ulkoiset tuotantopanokset lisäävät satoja. Kanadalaisessa Glenlean pitkäaikaiskokeessa luomuviljelyjärjestelmät käyttivät alle puolet siitä energiamäärästä mitä tavanomaiset. Luomuviljely sadot sisälsivät vain 60-70 % tavanomaisen viljelyn satojen energiasta, mutta se oli silti energiankäytöltään 50-60 % tehokkaampaa.

 

Entz, M. ym. 2005. Influence of organic management with different crop rotations on selected productivity parameters in a long-term Canadian field study. Researching Sustainable Systems – Int. Scient. Conf. on Organic Agriculture, Adelaide, 21-23.9.2005.

 

4. Kestävä viljelyjärjestelmä lisää sellaisten ekosysteemipalveluiden tuotantoa, jotka ovat kytkeytyneet maataloustuotantoon. Uusseelantilaiset tutkijat vertailivat luonnonmukaisen ja tavanomaisen tuotannon tuottamien markkinattomien ekosysteemipalveluiden taloudellista arvoa Uudenseelannin Canterburyn alueella. Ekosysteemipalveluiden arvo oli luomuviljelyjärjestelmissä keskimäärin 1480 dollaria (US$) ja tavanomaisessa tuotannossa 670 $. Luomutuotannossa lisääntyivät erityisesti ravinteiden mineraloituminen, veden virtaamat, suojakaistojen ekosysteemipalvelut ja hyönteisten pölytys. Verrattaessa ekosysteemipalveluiden arvoa suhteessa samalla pinta-alalla tuotetun ruuan arvoon, oli luomutuotannossa ekosysteemipalveluiden arvo 37 % ja tavanomaisessa tuotannossa 21 % tuotetun ruuan arvosta.

 

Sandhu, H.S. et al.2008. The future of farming: The value of ecosystem services in conventional and organic arable land. An experimental approach. Ecological Economics (2008): 835-848.

 

5. Kestävä viljelyjärjestelmä on aina paikallinen, eli toimintaympäristöönsä räätälöity. Hyvä esimerkki tällaisista on Ugandan väkirikkaimmalla Igangan alueella toimineen köyhyydenpoistoprojektin aikaansaamat yhteisöllisesti suunnitellut tuotantomenetelmät (ks. linkki Esimerkki Ugandasta). Suomalaisia esimerkkejä voisivat olla eri tuotannonhaaroja edustavien luomutilojen yhteenliittymät, joissa peltoalaa ja koneistusta käytetään tehokkaasti ja viljelykierrot ovat monimuotoisia, ja tuottavat viljelyteknisiä etuja esimerkiksi rikkakasvien torjuntaan tai ravinteiden kierrätykseen. 

 

Lue esimerkki Ugandasta.
https://blogs.helsinki.fi/ruoka-ja-kestavyys/2009/05/31/case-uganda-luomu-parantaa-ruokaturvaa/

 

6. Kestävä viljelyjärjestelmä ylläpitää ja vahvistaa sosiaalista vuorovaikutusta toimintaympäristössään. Se tukeutuu viljelijöiden kekseliäisyyteen, taitoihin ja osaamiseen, joiden avulla voidaan korvata kalliita ostopanoksia. Tämä on omiaan parantamaan tuottajien itseluottamusta. Erityisesti kehitysmaissa, joissa maatalous on maaseutukylien pääasiallinen toimeentulon lähde, on havaittu, että onnistuneet kestävät viljelyjärjestelmät osaavat hyödyntää ihmisten kollektiivista voimaa työskennellä yhdessä yhteisten luonnontaloudellisten tai maatalouden ongelmien ratkaisemiseksi, kuten tuholaisten torjunta, kastelu, metsien käyttö tai velkojen hoito.

 

Tutkiessaan kehitysmaissa toteutettujen kestävän tuotannon kehittämishankkeiden tuloksellisuutta Jules Pretty ja Barbara Hine havaitsivat hankkeiden onnistumisen pohjautuvan muutamaan seikkaan: viljelijöiden koetoiminnan avulla luotu sopiva teknologia, osallistava kehittämisote ja sosiaalinen oppiminen, projektien hyvä yhteistoiminta ulkopuolisten laitosten tai asiantuntijoiden kanssa sekä niiden välillä, sekä paikallinen vahva sosiaalinen vuorovaikutus. Tutkijat myös osoittivat, että maatalouden tuottavuus parani, kun alueiden sosiaalinen ja osaamispääoma kasvoi ja luonnonvaroja osattiin käyttää kestävällä tavalla.

 

Pretty, J. & Hine, R. 2001. Reducing Food Poverty with Sustainable Agriculture: A Summary of New Evidence
http://www.essex.ac.uk/ces/occasionalpapers/SAFE%20FINAL%20-%20Pages1-22.pdf

 

7. Ylläpitää ja siirtää agrikulttuurin historiallista ja kulttuurista perintöä. Maatalous siirtää sukupolvilta toiselle esimerkiksi tiettyjä kasvilajeja tai eläinrotuja sekä niiden kantamaa geeniperintöä. Tämän lisäksi maatalous ylläpitää paikallista kulttuuria, ja vaikuttaa monin usein näkymättömin tavoin ympäröivään yhteiskuntaan, ruokakulttuuriin ja kieleen.

Kirjoittanut Jaana Väisänen
 International Assessment of Agricultural Knowledge, Science and Technology for Development. 2008.
http://www.agassessment-watch.org/

 

 

 

Posted on

Tiina Silvasti: Alkutuottajan arki muuttuu, Kuka päättää elintarvikeketjussa, Nälkä maailmassa

VTT, yliopistotutkija Tiina Silvasti:

1. Alkutuottajien arki muuttuu (16min)
”Taloudellinen hyöty ympäristötyöstä, jota viljelijät tekevät, valuu kaupalle ja jalostukselle.”

2. Kuka päättää elintarvikeketjussa (18min)
”Kuluttaja ei voi ostaa sitä, mitä ei tarjota.”

3. Nälkä kolmannessa ja toisessa maailmassa (16min)
”Kaupungistumisen myötä nekin ihmiset, jotka ennen tuottivat vähän
ruokaa, ovat nyt markkinoilla ostamassa ruokaa.”

4. Nälkä ensimmäisessä maailmassa (9min)
”Suomessa seurakunnat ajattelivat, että pitää auttaa, ennen kuin
jähmeä valtio saa toimituksi. Mutta ongelmasta tulikin pysyvä.”

Haastattelut teki Elisa Niemi keväällä 2009.

Posted on

Fosforikysymys – onko vastauksia?

Maailman fosforivarat ovat rajalliset ja sijaitsevat vain muutaman valtion alueella. Fosforin kysyntä on kuitenkin edelleen kasvussa, mikä johtuu eläintuotteiden kulutuksen lisääntymisestä ruokavalioissa. Eräiden arvioitsijoiden mukaan fosforintuotannon huippu, eli ”peak phosphorus” tultaneen saavuttamaan noin 2033, jonka jälkeen tuotanto alkaa supistua ”helppojen” raaka-ainelähteiden ehtymisen takia. Tällöin on pakko ottaa käyttöön heikompia raaka-ainelähteitä, jolloin myös fosforin louhinnan ja rikastamisen hinta kohoaa. Jo viimeisin ruokakriisi osoitti, että tällaisilla fosforilannoitteiden hinnannousulla on tuhoisat vaikutukset kehitysmaiden pienviljelijöiden talouteen.

Fosforilannoitteiden lähteet maailmassa 1800-2000
Fosforilannoitteiden lähteet maailmassa 1800-2000

 

Erittäin tehokas keino uusiutumattomien fosforivarojen säästämiseksi olisi kulutustottumusten muutos kohti vähemmän fosforia sisältävää kasvispainotteisempaa dieettiä. Kulutuksen muutokset ovat hitaita, mutta välttämättömiä. Tina Schmid Neset laski väitöskirjassaan, että eläintuotteiden kulutuksen puolittaminen vähentäisi lannoitefosforin tarvetta 25 %.

 

fosforin-tuotannon-huippu

 

Fosforin kierrätykseen takaisin viljelymaahan on olemassa toimivia ratkaisuja. Tilatason ratkaisuja ovat luomutuotantoon siirtyminen, väkilannoituksen vähentäminen, satojätteiden kyntö takaisin peltoon ja karjanlannan tarkka käyttö sekä eroosioherkkien alueiden pitäminen kasvipeitteisinä.Yhdyskuntatekniikassa puolestaan tulisi suunnata voimavarat luonnontalouden kannalta kestävien ratkaisujen kokeiluun ja käyttöönottoon. Kaupunki- ja rakennussuunnittelussa tulisi arvioida uudelleen vesivessakulttuurin kestävyyttä ja kehittää kuivakäymälöihin perustuvia asuinalueita ja jätehuoltoratkaisuja.

Vaihtoehdot fosforin saostamiseksi puhdistamolietteestä

Puhdistamolietteessa oleva rauta- tai alumiinisulfaatilla saostettu fosfori on kasveille heikosti käyttökelpoista. Vaikka kokonaisfosforipitoisuus olisikin 2-3 % kuiva-aineesta, helppoliukoista fosforia kokonaisfosforista on vain kymmenesosa. Tutkimuksen kohteeksi on viime aikoina tullut menetelmien kehittäminen fosforipitoisen struviitin tai kalsiumfosfaatin erottamiseksi puhdistamolietteestä ja lietelannasta. Toisin kuin rauta- tai alumiinisulfaatilla saostettaessa, fosfori pysyy tässä menetelmässä viljelykasveille käyttökelpoisena kasvinravinteena: Menetelmässä vesiliukoinen fosfori saostetaan amorfisiksi kalsiumfosfaateiksi tai ammoniummagnesium-fosfaatiksi eli struviitiksi, joka on todettu erinomaiseksi lannoitteeksi. Jotta saostaminen onnistuisi, lietelannan pH nostetaan saostusvalmisteen avulla lähelle 8:aa.

 

Jäteveden ja ulosteiden lannoituskäyttö – hirvittääkö?

Vaikka jätevesien hygieniariskit ovat ilmeiset, eräissä Aasian maissa kaupunkialueilla asuvat viljelijät käyttävät nykyisin jätevettä vihannesten lannoitteena. Maailman Vesihuoltoinstituutti arvioi vähintään 200 miljoonan viljelijän hyödyntävän käsittelemättömiä tai käsiteltyjä jätevesiä viljelykasvien kasteluun. Maailman kalankasvattamoiden tuotannosta puolestaan 67 % on saatu aikaan jätevesiä hyödyntämällä. Maailman Terveysjärjestö WHO on hygieniariskien välttämiseksi julkaissut perusteelliset ohjeet turvallisesta jäteveden maatalouskäytöstä.

 

Jätevesien käyttö on turvallisempaa, kunhan ihmisulosteita ja muita jätevesiä ei sekoiteta keskenään. Teollisuudesta peräisin olevissa jätevesissä voi olla raskasmetalleja ja muita myrkyllisiä aineita. Virtsan erottelu kiinteistä ulosteista ja erillisvarastointi antaa mahdollisuuden sen turvalliseen lannoitekäyttöön. Virtsa on steriiliä ja sisältää kaksi kolmasosaa ulosteiden fosforista. Toimivia yhdyskuntamittakaavassa olevia ratkaisuja on rakennettu mm. Ruotsiin, Etelä-Afrikkaan ja Kiinaan.

 

Kuluttajien ja viljelijöiden vahvat epäluulot jätteiden käyttöön lannoitteena ovat vaikea este jätevesien ravinteiden uusiokäytölle. Ihmisulosteiden keräilyn ja käsittelyn avulla voitaisiin kuitenkin korvata viidennes nykyisestä väkilannoitefosforin kulutuksesta.

 

Fosforin hyväksikäytön tehostaminen

Maatalouden fosforin käytön tehokkuuden parantamiseksi on monia eri strategioita.. Kotieläintuotannossa on pystytty fytaasientsyymin lisäyksellä rehuihin parantamaan sikojen ja siipikarjan fosforinkäyttöä ja vähentämään lantaan päätyvän fosforin määrää. Kasvinjalostuksessa ei ole toistaiseksi saatu markkinoille tehokkaampia ravinteidenkäyttäjiä, mutta tutkimusaihe on ajankohtainen ympäri maailmaa.

 

Luomutuotannossa pyritään säätelemään kasvi-maaekosysteemin olosuhteita sellaisiksi, että kasvit pystyvät paremmin hyödyntämään mykorritsa-sienijuuren apua veden ja ravinteiden otossa. Maan multavuuden kasvattamisella ja rakenteen parantamisella aikaansaatu biologisen aktiivisuuden lisäys edistää orgaanisen fosforin hyväksikäyttöä. Matalat maan fosforipitoisuudet eivät ole este hyvien satojen saamiseen multavissa peltomaissa, joiden vesitalous ja rakenne ovat kunnossa.

 

Lannoiteteollisuus pyrkii entistä enemmän tehostamaan lannoitefosforin hyväksikäyttöastetta. Euroopan lannoitevalmistajien yhdistys totesi jo vuonna 2000, että länsimaissa peltomaan kriittinen fosforitaso on jo ylitetty, joten jatkossa tarvitaan enää lievää ylläpitolannoitusta.

 

Kulutuksen muutos

Vaclav Smil esitti vuonna 2007 ”älykkääseen kasvisruokavalioon” siirtymisen sekä liikasyönnin vähentämisen olevan edullisimmat ja tuottavimmat keinot vähentää maatalouden ulkoisia panoksia, eli vettä, energiaa, maata ja lannoitteita. Näiden keinojen avulla kyetään vähentämään myös kasvihuonekaasupäästöjä ja saastumista.

 

Ruokaan liittyvät mielihalut ovat tiiviimmin kytkeytyneet makuun, mainontaan ja hintaan kuin ravintosisältöön. Siksi muutoksen aikaansaamiseksi tarvittaisiin ennen kaikkea taloudellisia kannusteita elintarviketeollisuudelle ja kaupalle, sekä viestintä- ja markkinointistrategioita, jotka ohjaavat kulutusta vähän fosforia, vettä ja energiaa kuluttavien tuotteiden käyttöön.

 

Lue lisää:

Pietola, L. Alasuutari, S, & Palva, R. 2008. Lietelannan kemiallinen fraktiointi: fosforin saostaminen. Maataloustieteen päivät. www.smts.fi/mpol2008/index_tiedostot/Esitelmat/es049.pdf

 

Cordell, D. Drangert, J-O. & White, S. 2009. The story of phosphorus: Global food security and food for thought. Global Environmental Change https://doi:10.1016/j.gloenvcha.2008.10.009

 

Braun, J. von 2008. Poverty, Climate Change, Rising Food Prices, and the Small Farmers. Power point -esitys, jossa on esitetty hyvin lannoitteiden ja ruuan hintojen nousun syyt, ja tämän aiheuttama kehitysmaiden pienviljelijöiden elämäntilanteen kurjistuminen.

Kirjoittanut Jaana Väisänen

Posted on

Case Uganda: Luomu parantaa ruokaturvaa

Ugandan köyhimmällä ja tiheimmin asutulla alueella toteutettu luomuviljelyn kehittämishanke onnistui tavoitteissaan, ruokaturvan parantamisessa ja polttopuukriisin ratkaisemisessa. Nopea väestönkasvu oli pakottanut väestön raivaamaan metsiä ja suoalueita pelloksi ja käyttämään luonnonvaroja kestämättömällä tavalla. Onnistumisen avaimet olivat osallistava, viljelijöiden omaan kokemukseen pohjaava kehittäminen ja jatkuva koulutus, jossa niin luomutuotannon neuvojat kuin viljelijät neuvoivat toisiaan.

 

Ugandan koillisosassa Igangan maaseutualue on Ugandan tiheimmin asuttuja alueita, jossa ihmisiä on n. 200 kpl/km2. Väestönkasvu on Ugandan keskitasoa nopeampaa. Seutu on alavaa, ja sitä leimaa laaja suo- ja kosteikkoalueiden verkosto. Maalajit ovat hiekkaisia, loppuun rapautuneita ja pitkään jatkunut huuhtoutuminen on tehnyt niistä vähäravinteisia. Väestö, pääosin omavaraistaloudessa eläviä pienviljelijöitä, viljelee keskimäärin kahden hehtaarin alalla monivuotisia ja yksivuotisia viljelykasveja. Perinteisiä rahakasveja ovat kahvi ja puuvilla. Tiloilla on jonkin verran nautoja, lampaita, vuohia ja kanoja. Avomaan viljelyssä on mm. maissia, kassavaa, bataatteja, jamssia, palkoviljoja, sorghumia sekä kesantoa. Polttopuuta on kerätty ja hakattu alueen metsistä, mutta viime vuosikymmenten aikana niitä on raivattu pelloiksi, joten polttopuun saanti on muuttunut epävarmaksi.

 

Väestö on erittäin köyhää. Miehistä noin 60 % ja naisista noin 40 % osaa lukea. Moniavioisuus on yleistä, ja se onkin pääasiallisin syy sukupuolten väliseen silminnähtävään epätasa-arvoon. Suurimman osan maataloustöistä tekevät naiset, mutta heillä ei ole juurikaan sanavaltaa tuotannosta saatujen tulojen käyttöön. Viljelijäorganisaatiot ovat heikkoja, ja perhekunnat huolehtivat itsenäisesti maataloustuotantonsa hallinnasta ja tuotteiden myynnistä.

 

Väestönkasvu johti 1990-luvulla luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Soita ojitettiin ja metsiä raivattiin pelloiksi. Pitkät kuivuuskaudet ja kaivojen ehtyminen alkoivat yleistyä. Pula polttopuusta alkoi muuttua yhä vakavammaksi, ja niinpä väestö alkoi käyttää polttoaineena satojätteitä, jota aiemmin oli hyödynnetty maanparannukseen.

 

Ugandan valtion maatalouspoliittinen strategia on ollut parantaa maaseudun ruokaturvaa ja elintasoa kehittämällä intensiivistä ja laajamittaista raha- ja vientikasvien viljelyä. Tämä strategia on sopinut varsin huonosti Igangan maaseudun olosuhteisiin. Viime aikojen muuttuvien hintojen tilanteessa, ilman minimihintajärjestelmää, ei tuottajalla ole ollut mitään takuita siitä, että uhraukset väkilannoitteisiin ja torjunta-aineisiin saataisiin maksetuksi sadon myynnillä.

 

Köyhyydentorjuntaprojekti käynnistyy 1997

Kolmivuotinen ”Köyhyyden poistaminen ympäristöä säästävän, kestävän teknologian avulla” –hanke käynnistyi vuonna 1997. Hankkeen tavoitteena oli parantaa maaseutuyhteisöjen taitoja ja osaamista hallita ja käyttää luonnonvaroja kestävällä tavalla, edistää yhteisöjen ruokaturvaa sekä lisätä toimeentuloa ja polttopuuntuotantoa. Lisäksi tavoitteena oli parantaa perheiden hyvinvointia aktivoimalla sekä miehiä että naisia. Hankkeen vetäjänä oli Africa 2000 Network, joka edistää pienviljelijäyhteisöjen luonnontaloudellisesti kestävää elinkeinotoimintaa.

 

Hankkeen toimintaperiaatteena oli ns. aktiivisen osallistamisen metodologia. Projekti käynnistyi tiedotuskampanjalla, jossa tietoa välitettiin videoiden, kokousten ja työpajojen avulla. Hanke eteni tämän jälkeen suunnitteluvaiheeseen, jossa viljelijät visioivat tulevaisuuttaan 5 ja 10 vuoden päähän, pohtivat oman visionsa toteutumisen esteitä ja määrittelivät käytännön toimia, joilla nämä esteet voidaan ylittää. Näistä käytännön toimista viljelijät rakensivat hanketyöntekijöiden avustuksella pieniä projekteja päähankkeen sisään.

 

Hankkeen koulutuksessa keskityttiin kestävän maatalouden ja luonnonvarojen kestävän käytön opettamiseen. Näissä koulutuksissa käsiteltiin mm. kompostointia, kate- ja viherkesantojen viljelyä, sekä laajemmin kasvin- ja kotieläintuotannon tekniikoita. Viljelijöitä pyydettiin myös kertomaan näkemyksiään omista hyvistä tekniikoistaan ja käytännöistä. Näistä keskusteltiin ryhmissä, ja pohdittiin parannusmahdollisuuksia. Tällä tavalla hanke hyödynsi olemassa olevaa viljelijöiden tietotaitoa. Hankkeeseen myös palkattiin viljelijä-neuvojia yhteisön omien viljelijöiden parista edistämään hyvien käytäntöjen ja taitojen leviämistä. Tiedon- ja kokemustenvaihto, sekä vierailut toisten viljelijöiden tiloille tai tutustumisretket toisten alueiden luomutuottajien luokse vahvistivat viljelijöiden motivaatiota.

 

Hanke organisoi tuotantopanosten vuokraus- ja lainajärjestelmän, koska monella tilalla ei ollut köyhyyden takia varaa hankkia hyvätuottoisten lajikkeiden tai palkokasvien siemeniä viherkesannointiin tai yksinkertaisia työkaluja, kuten lapioita. Viljelijät eivät saaneet panoksia ilmaiseksi, koska tavoitteena oli lisätulojen hankinta näiden investointien avulla.

 

Polttopuukriisin ratkaisemiseksi hanke opasti viljelijöitä rakentamaan ja käyttämään energiapihejä liesiä, joiden polttopuunkulutus oli 50 – 75 % pienempi kuin perinteisten liesien. Tämän lisäksi edistettiin peltometsäviljelyä (agroforestry) polttopuuhuollon parantamiseksi.

 

Nopeita parannuksia

Alueen hiekkainen peltomaa reagoi nopeasti karjanlannan kompostoinnin ja viherlannoituksen avulla parannettuun tehokkaampaan ravinnekiertoon. Niistä 10 000 viljelijästä, jotka kolmivuotinen hanke tavoitti ensi vaiheessaan, 99 % ilmoitti ruokavarastojen kasvaneen ja osa myös tulojen lisääntyneen hankkeen ansiosta. 61 % viljelijöistä ilmoitti parempien liesien ja metsäpeltoviljelyn helpottaneen polttopuun keruuta ja säästäneen rahaa. Kestävän maatalouden menetelmien avulla tarve raivata metsää ruuantuotantoon väheni, ja usealla viljelijällä tuotteita alkoi jäädä myytäväksikin.

 

Viljelijöiden itsetunto kohentui vuorovaikutteisen hankkeen myötä, kun he hankkivat uutta tietotaitoa, onnistuivat ja kokivat olevansa oman tulevaisuutensa avainhenkilöitä. Eräs hankkeen menestyksen syy oli se, että eloperäisen aineksen kierrätystä ja peltometsäviljelyä oli totuttu harjoittamaan jo aikaisemminkin. Hankkeen avulla vain tehostettiin ja muunneltiin näitä toimintatapoja.

 

Hanketta päätettiin jatkaa ja laajentaa ulottumaan 50 000 viljelijää käsittävälle alueelle. Hankeorganisaatioon tuli mukaan myös paikallishallinto, mikä helpotti kestävän maatalouden tekniikoiden leviämistä laajemmalle piirille. Kun hankkeen ensimmäinen vaihe oli tukeutunut olemassa oleviin viljelijäryhmiin, se ei pystynyt tavoittamaan kaikkein köyhimpiä viljelijöitä, jotka eivät kuuluneet tuottajien ryhmiin. Niinpä toimintatapoja muutettiin siten, että lukutaidottomille köyhimmille perheille pyrittiin luomaan mahdollisuuksia elinkeinonsa kehittämiseen. Hankkeessa ryhdyttiin mm. opettamaan lukemista.

 

Hankkeen toisessa vaiheessa ryhdyttiin myös vahvistamaan viljelijäorganisaatioita, joita tarvittiin viljelijäyhteisöjen yhteisten asioiden ajamiseen sekä organisoimaan tehokkaampaa tuotteiden markkinointia. Markkinoinnissa viljelijät ymmärsivät tarvittavanvahvempaa neuvotteluvoimaa. Torimyynnissä yksittäinen viljelijä oli tilannetta hyväksikäyttävien välittäjien armoilla, ja ostajan markkinoista haluttiin päästä eroon.

 

Moniavioisuus kantona kaskessa

Alueen naisten ja miesten välinen epätasa-arvoisuus osoittautui yhdeksi pahimmista esteistä luomutuotannon laajenemiselle, sillä se vaikutti perhekuntien työvoiman käyttöön ja resurssien jakamiseen. Vaikka muutos kohti tasa-arvoa oli hankkeen tavoitteena alusta alkaen, kovin suuria edistysaskeleita hankkeessa ei saavutettu. Moniavioisuus oli pitkään ollut paras sosiaaliturva ja tae perinteiden ja osaamisen säilymiselle, mutta uudessa tilanteessa se oli muuttunut esteeksi. Hankkeen tukena oli onneksi valtion oma tasa-arvopolitiikka. Moniavioisuus on sosiaalinen ilmiö, joten sen edistäminen vaatii yhteisön sosioekonomisen tilanteen parantamista ja yhteiskunnallista infrastruktuuria. Ruokaturvaa ja luonnonvarojen kestävää käyttöä kehittävä hanke ei ehkä ollut oikea taho korjaamaan tasa-arvokysymyksia. Siihen olisi tarvittu yhteiskunnan muita toimijoita.

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

 

Lähteitä ja lisälukemista:

 

Nadia El-Hage Scialabba and Caroline Hattam (eds.) 2002. Organic Agriculture, Environment and Food Security. FAO. Environment and Natural Resources Series 4. 

 

Africa 2000 Network – Uganda
https://www.a2n.org.ug/

Africa 2000 Network (A2N)
http://africa2000network.org/
käynnistettiin vuonna 1989 YK:n kehitysohjelman (UNDP) alaohjelmana, jota rahoittivat Kanada, Tanska, Ranska, Japani ja Norja. A2N:n toiminta koostui pienistä avustuksista ja tuista, joilla avustettiin yhteisöllisten organisaatioiden ja ryhmien kehittämistoimintaa, erityisesti luonnonvarojen kestävä käytön ja maaseutuelinkeinojen kehittämistä. A2N on vuodesta 2004 ollut itsenäinen kansallisista organisaatioista koostuva järjestö, jonka toimintaperiaatteena on osallistava ja kestävä kehittäminen. Organisaatio on yksi Afrikan luomutuotannon puolestapuhujista.

Tutustu myös Itä-Afrikassa toimivaan SACDEP-järjestön kehitystoimintaan
https://sacdepkenya.org/
Ja suurimman osan elämästään Afrikassa tutkijana toimineen Hans von Herrenin perustamaan Biovision- säätiön kehtystoimintaan ja lukuisiin kehitysporojekteihin.
https://www.biovision.ch/en/home/

Posted on

Mistä fosfori tulee?

Sen jälkeen kun Liebig oli 1840-luvulla julkaissut tieteellisen taustan kasvien ravinteista ja osoittanut ravinteiden kiertävän kuolleesta kasvimateriaalista eläviin kasveihin, alettiin lannoitteita valmistaa paikallisesti saatavissa olevista eloperäisistä aineksista. Pian alkoi kaupunkien liepeille syntyä teollisuutta, joka valmisti fosforilannoitteita kaupunkiväestön ulosteista, elintarviketeollisuuden sivuvirroista, eläinten sonnasta, kala- ja teurasjätteestä. Guanoa, joka on vuosituhansia kerääntynyttä lintujen ulostemassaa ja fosforipitoisia kivijauheita alettiin kuljettaa eri maiden lannoiteteollisuuden raaka-aineeksi. Guanon saatavuus alkoi heiketä pian, ja sen käyttö lähes loppui vuosisadan loppuun mennessä.


1900-luvun alkupuolella alkoi lisääntyä ulkoa tuotujen lannoiteraaka-aineiden käyttö. Suomeen perustettiin 1920-luvulla Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat, jotka tuottivat ruutiteollisuuden tarvitsemaa rikkihappoa ja superfosfaattia maatalouteen maan viljaomavaraisuuden parantamiseksi. Superfosfaatin tekoon hankittiin raakafosfaattia ulkomailta.


1950-luvulla alkoi väkilannoitefosforin kultakausi. Suomessakin ryhdyttiin valmistamaan rakeistettuja seoslannoitteita. Fosforilannoitteiden käyttö lisääntyi lähes eksponentiaalisesti vuonna 1990 alkaneeseen maailmanlaajuiseen lamaan asti, näin myös Suomessa. Enimmillään lannoitefosforia levitettiin jopa yli 30 kiloa hehtaarille. Esimerkiksi vuosina 1995-99 Suomessa levitettiin väkilannoitefosforia 29,5 miljoonaa kiloa, eli n. 15 kg/ha/v. Sitä korjattiin sadoissa tuolloin noin 11 kg/ha. Vuoteen 2006 mennessä väkilannoitefosforiannos oli pudonnut jo 9 kiloon.

fosforin_peltotase1985-2006

 

Kysyntä kasvaa ja varat hupenevat

Tutkijoiden arviot ennustavat kaupallisen fosforinlouhinnan loppuvan 50 – 100 vuoden kuluessa raaka-aineen ehtymiseen. Ennusteiden mukaan fosforin kysyntä tulee kuitenkin lisääntymään 3-4 % vuodessa 2010-2011 asti. Kaksi kolmasosaa lisäyksestä on peräisin Aasian maista. Kehitysmaissa ja Aasian kehittyvissä talouksissa elintason nousun myötä kasvava lihan ja maidon kulutus lisäävät lannoitefosforin tarvetta, koska kotieläintuotteiden tuotantoon vaaditaan peltopinta-alaa, vettä ja ravinteita suhteessa enemmän kuin kasvisruuan vaatimaan tuotantoon. Toinen syy fosforin kysynnän lisäykseen on biopolttoaineiden viljelyn lisääntyminen. Raaka-aineen louhinnan kallistuminen fosforivarojen huvetessa ja kasvava kysyntä tulevat pitämään fosforilannoitteiden hinnat korkealla tulevaisuudessakin.


Viljelijöille tuli täytenä yllätyksenä vuosina 2007-8 fosforikiviaineen ja fosforilannoitteiden hinnan räjähdysmäinen, jopa 700 %:iin yltänyt nousu. Taustalla oli öljyn hinnan nousu, elintarvikekasvien käyttö biopolttoaineen raaka-aineena, viljan varmuusvarastojen pienentyminen ja perinteisissä viljanvientimaissa ruokaomavaraisuuden parantamiseksi asetetut vientikiellot. Tuo kriisi osoitti, että väkilannoitteisiin ja uusiutumattoman energian käyttöön perustuva maataloutemme on erittäin haavoittuvaa. Maailman kasvavan väestön ruokaturvan varmistamiseksi on kiire ryhtyä kehittämään omavaraisempia tuotantojärjestelmiä.


Fosforipolitiikkaa

Maailman merkittävimmät fosforivarat ovat Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Marokossa. Kiina, jonka varannot ovat suurimmat, nosti vuonna 2008 fosforin vientitariffia 135 % turvatakseen oman lannoiteomavaraisuutensa. USA:ssa, joka on maailman suurin fosforilannoitteiden käyttäjä, viejä ja tuoja, omat varannot riittävät enää 25 vuodeksi. Niinpä Marokon raakafosfaattia rikastetaan USA:n lannoitetehtaissa. Marokossa ja Länsi-Afrikassa on yli kolmannes maailman fosfaattivaroista, mutta silti Marokon raakafosfaatilla on 75 %:n osuus maailmankaupasta. Länsi-Afrikan, Espanjan entisen siirtomaan jouduttua 1976 Marokon valtaan, Marokko on myynyt sen fosforimalmia omissa nimissään. Laittoman valtauksen takia esimerkiksi Norjan hallitus on taivuttanut Yaran luopumaan raakafosfaartin tuonnista Länsi-Afrikasta. Yara kuitenkin omistaa osan tästä kiistellystä kaivoksesta.


”On ironista, että Afrikka on maailman suurin raakafosfaatin viejä, ja Afrikassa on kuitenkin suurin puute ruuasta.” Dana Cordell, Jan-Olof Drangert ja Stuart White artikkelissaan The Story of Phosphorus.


Kirjoittanut Jaana Väisänen


Lue lisää:

Antikainen, Riina 2007. Substance Flow Analysis in Finland – Four Case Studies on N and P Flows. University of Helsinki. Dept of Biological and Environmental Sciences.

Cordell, D. Drangert, J-O., White, S. 2009.The story of phosphorus: Global security and food for thought. Global Environmental Change.
https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2008.10.009

Braun, J. von 2008. Poverty, Climate Change, Rising Food Prices, and the Small Farmers. www.ifad.org/gbdocs/repl/8/ii/e/presentations/IFAD_21-04-08.pps Power point -esitys, jossa on esitetty hyvin lannoitteiden ja ruuan hintojen nousun syyt, ja tämän aiheuttama kehitysmaiden pienviljelijöiden elämäntilanteen kurjistuminen.
Raportti pienviljelystä: Smallholders, Food security, and the Environment. IFAD
https://www.ifad.org/documents/38714170/39135645/smallholders_report.pdf/133e8903-0204-4e7d-a780-bca847933f2e

Posted on

Mitä ovat ekosysteemipalvelut?

Ekosysteemipalvelut ovat niitä olosuhteita ja toimintoja, joiden avulla luonnolliset ekosysteemit tuottavat edellytyksiä luonnolliselle elämälle ja ylläpitävät elämää. Ekosysteemipalvelut ovat niitä hyötyjä, joita ihmiset saavat suoraan tai epäsuorasti ekosysteemin toiminnoista.

 

Esimerkkejä ekosysteemipalveluista:

Palvelut, jotka tukevat tuotantoa

· fotosynteesi – tekee mahdolliseksi biomassan tuotannon

· juomaveden tuotanto

· elävään ainekseen sitoutuneiden ravinteiden kierrätys

· hyönteisten tekemä pölytys

· eroosion esto

· mikroilmaston vakauttaminen

Muita systeemeitä ylläpitäviä palveluita

· osallistuminen globaaleihin hydrologisiin ja biogeokemiallisiin kiertoihin (esim. hiili, happi, typpi, fosfori jne.)

· ruokamullan tuotanto

· kivennäisaineksen rapautuminen ja eloperäisen aineen muokkaus

· biologisen ja geneettisen monimuotoisuuden ylläpito

Palvelut, jotka säätelevät ekosysteemin toimintaa

· vakaan ilmaston ylläpito – esim. hiilen sidonta maaperään tai kasvillisuuteen

· ekosysteemissä tapahtuva biologinen tuholaisten, tautien ja rikkakasvien hallinta

· vesivirtojen säätely – suot, kosteikot ym. (esim. tulvasuojelu)

Ekosysteemin kulttuuripalvelut, jotka liittyvät ihmisen hyvinvointiin

· järjestys, kauneus, mielekkyys (maisema)

· luontomatkailu ja luontoelämykset

· virkistys ja metsästys


Tuotantoa tukevat ekosysteemipalvelut ovat luomuviljelyn ensisijainen perusta. Ulkoisten panosten käytön vähentäminen edistää monia ekosysteemipalveluita – esimerkiksi väkilannoitteista luopuminen suosii mykorritsasienten toimintaa viljelykasvien fosforin ja veden saamiseksi. Sama asia voitaisiin muotoilla toisinkin: Ekosysteemipalveluiden hyväksikäyttö on edellytys elintarvikkeiden tuottamiselle pienemmin panoksin.

 

Maatalouden olisi pystyttävä tuottamaan vuoteen 2050 mennessä 50 prosenttia enemmän ruokaa kuin nyt. Samaan aikaan kasvavat paineet muuttaa tuotantomenetelmiä vähemmän kasvihuonekaasuja tuottavaksi. Huolestuttava uutinen oli myös maailmanlaajuinen ekosysteemin tilaa ja kehittymistä arvioineen asiantuntijaryhmän (Millenium Ecosystem Assessment, 2004) johtopäätös: Ihminen on muuttanut viimeisten 50 vuoden aikana maailman ekosysteemien tilaa nopeammin ja laajemmin kuin koskaan aiemmin. Muutosten taustalla on ollut tarve tuottaa lisää ruokaa, juomavettä, puuta, kuitua ja energiaa. Kun ekosysteemeitä on muutettu, niiden kyky tuottaa tuotteita ja palveluita – ruokaa, juomavettä, säätely- ja tukitoimintoja ja kulttuurihyötyjä – on vaarantunut. Itse asiassa kaksi kolmasosaa nauttimistamme ekosysteemipalveluista on heikentynyt.


Millaisia ekosysteemipalveluita viljelijät voivat tuottaa?

Useimmilla ekosysteemipalveluilla ei ole arvoa markkinoilla normaalissa vaihdantataloudessa. Seuraavassa on lueteltu muutamia viljelytoiminnan kautta syntyviä ekosysteemipalveluita, joilla voisi olla taloudellista arvoa yhteiskunnan muille toimijoille – jos vain niiden merkitys ymmärretään:

Ilmastonmuutoksen lieventäminen:

· hiilidioksidin varastointi kasveissa ja maaperässä

· maan orgaanisen aineksen ja pysyvän kasvillisuuden lisääminen ilmakehän hiilidioksin sitomiseksi

· heikkotuottoisten turvemaiden poistaminen viljelystä tai muokkauksen vähentäminen turvemailla

Vesistöjen suojelu (ks. esim. linkki Vesijalanjälki)

· veden tuottavuuden lisääminen viljelyssä

· vesistöjen rehevöitymistä ehkäisevät viljelytekniikat

· veden haihdunnan vähentäminen ja käytetyn veden uusiokäyttö esim. kasteluvetenä

Monimuotoisuuden parantaminen

· ehkäistään viljelyn laajeneminen monimuotoisuudeltaan rikkaille luonnonalueille

· maatilojen monimuotoisuuden lisäys tai ylläpito

Maaseutumaiseman kauneus- ja kulttuuriarvot

· kulttuurihistoriallisten tai uskonnollisten arvojen takia säilytettävien alueiden suojelu

· maatilamatkailu tai ekomatkailupalvelut viljelytoiminnan ohella


Miksi viljelijöille pitäisi maksaa?

Viljelijät ovat maailman suurin luonnonvarojen käytöstä vastaava ammattiryhmä. Viljelijöiden toiminta voi johtaa joko positiivisiin tai negatiivisiin ympäristövaikutuksiin. Useimmiten ekosysteemipalvelut eivät ilman niistä saatavia palkkioita ole viljelijälle kannattavaa toimintaa. Esimerkiksi väkilannoitetypen käytön taloudellinen optimi voi olla suurempi kuin sen biologinen optimi, jolloin ylimäärinen typpi jää rasittamaan ympäristöä.

Kokemusten mukaan maatalous pystyy korvaamaan suhteellisen edullisesti muiden tuotannonalojen aiheuttamat ympäristöhaitat. Tämä voidaan ottaa huomioon esim. päästökaupassa. Esimerkiksi Chicago Climate Exchange (CCX)-kaupassa metaaninpäästöjään vähentäneet ja hiilidioksidia maaperään sitoneet maatilat voivat myydä toisille yrityksille päästöoikeuksia.


Ekosysteemipalveluista maksaminen ei aina ole tehokkain tapa muuttaa maatalousmaan käyttötapoja ympäristöä säästävämmäksi. Tärkeitä vaikuttamiskeinoja voivat olla esim. tiedottaminen, uusien teknologioiden käyttöönotto, luonnonvarojen käyttöä ohjaavan politiikan muuttaminen, sekä verotus ja ympäristösäännökset, kertoo ympäristöekonomisti Leslie Lipper FAO:sta. Lipper työskentelee Payments for Environmental Services –projektissa, joka hahmottelee ja arvioi eri malleja ekosysteemipalveluiden palkitsemisesta.


Sauli Rouhinen ympäristöministeriöstä puolestaan jakaa luonnonvarojen kestävän käytön politiikan elementit kolmeen eri lohkoon: päämäärien asettamiseen, tietopohjan parantamiseen ja kannustinkehikkoon. Kannustinkehikossa ekosysteemipalveluiden korvaaminen sijoittuu markkinaohjaus-työkalupakkiin.


Kuka maksaa?

Kioton sopimuksessa teollistuneet maat ovat sopineet kasvihuonekaasupäästöjensä vähentämisestä yhteensä 5,2 % vuosina 2008-2012. Maatalous voi osallistua vähentämisohjelmaan esimerkiksi kasvattamalla maan hiilivarastoa, jos valtio on ottanut ohjelmaansa hiilinielut. Yhdyskuntien juomaveden laadusta vastaavat yritykset ja vesivarojen riittävyyttä arvostavat vesivoimayhtiöt tarvitsevat sellaisia ympäristöpalveluita, jotka turvaavat heidän liiketoimintaansa. Luonnon monimuotoisuutta ja maaseutumaisemaa arvostavat ympäristötietoiset kuluttajat sekä ekoturismia ja luontoelämyksiä tarjoavat yritykset. Lisäksi on paljon vapaaehtoisia yrityksiä tai ryhmiä, joille ympäristöpalveluiden korvaaminen on tärkeää ja hyödyllistä joko liiketoiminnan tai muiden syiden takia.
Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Lue lisää:

Chicago Climate Exchange. Päästökaupan myyntipisteen toiminnan esittely. https://www.buschsystems.com/resource-center/knowledgeBase/glossary/what-is-the-chicago-climate-exchange-ccx

Lipper Leslie 2008. Paying farmers for Environmental Services as one way to provide incentives for Sustainable Land Management. FAO capacity building workshop on Payments for Environmental Services (PES) in Eastern Africa.Dar Es Salaam, 4-6 February 2008
http://www.fao.org/economic/esa/esa-events/pes-tanzania/en/

Rämert, B., Salomonsson, L. & Mäder, P. 2005. Ecosystem services as a tool for production improvement in organic farming – the role and impact of biodiversity. Ekologiskt lantbruk nr 45.
https://www.slu.se/globalassets/ew/org/centrb/epok/aldre-bilder-och-dokument/publikationer/ekolantbruk45.pdf

YM:n tiedote Kioton sopimuksesta, EU:n sisäisestö taakanjaosta ja päästöjen vähentämistoimista.
https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/hillinta/-/artikkeli/f65a78bb-dc8e-41a5-b09a-6fa36661880b/sopimukset-ohjaavat-kansainvalista-ilmastopolitiikkaa.html

Palvelut, jotka säätelevät ekosysteemin toimintaa

Posted on

Luomu pelastaa maailman 3/10: Ilmasto

Ilmakehämme on lämpenemässä massiivisen fossiilisen energian kulutuksen ja luonnosta luontaisesti vapautuvien kasvihuonekaasujen takia. Kasvihuonekaasuihin kuuluvat mm. hiilidioksidi, metaani, typpioksidit, vesihöyry ja otsoni. Ihmisen aiheuttamasta kasvihuoneilmiöstä  puolet johtuu hiilidioksidipäästöistä. Nämä kasvihuonekaasut pidättävät lämpöä ilmakehässä aiheuttaen muutoksia lämpötilassa ja muissa ilmastoprosesseissa.

 

Väkilannoitteiden raaka-aineena käytettävän ammoniumnitraatin valmistus tuottaa typpioksidia ilmakehään, joka on 320 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi. Yhden ammoniumnitraattitonnin valmistaminen tuottaa 6,7 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia (typpioksidikaasua ilmoitettuna sen vaikutuksia vastaavana hiilidioksidimääränä)

 

Luomuviljelyn pitkäaikaiskokeet ovat osoittaneet, että maan orgaanisen aineksen ja sitä myötä hiilen määrä kohoaa siirryttäessä luomutuotantoon. Näin luomupelto toimii hiilinieluna sitoen ilmakehän hiilidioksidia. Rodale-instituutin pitkäaikaiskokeiden tuloksiin pohjaavan tiedotteen mukaan kaksi eekkeriä luomuviljelyssä sitoo yhtä paljon hiiltä kuin mitä yksi auto tuottaa hiilidioksidipäästöjä 15000 mailin vuosikulutuksessa.

 

Maaperä ei kuitenkaan pysty sitomaan kaikkea ihmistoiminnan ilmakehään päästämää hiilidioksidia, vaan kulutustottumuksia ja ruokavaliota tulisi muuttaa vähemmän kasvihuonekaasupäästöjä aiheuttaviksi. Lihankulutuksen vähentäminen pudottaisi maatalouden kasvihuonepäästöjä merkittävästi, ja samalla ruokaturva paranisi.

Kirjoittanut Jaana Väisänen

Lue lisää:

LaSalle, T.J. & Hepperly, P. 2008. Regenerative Organic Farming:A Solution to Global Warming

http://www.rodaleinstitute.org/files/Rodale_Research_Paper-07_30_08.pdf

file:///C:/Users/jarajala/AppData/Local/Temp/regenerativeorganicfarmingsolutionglobalwarming.pdf

Farming Systems Trial

Hepperly, P. 2003. Organic farming sequesters atmospheric carbon and nutrients in soils.

http://www.rodaleinstitute.org/ob_2


Kuestermann, B., Kainz, M., Huelsenbergen, K-J. 2008. Modeling carbon cycles and estimation of greenhouse gas emissions from organic and conventional farming systems. Renewable Agric and Food Systems: 23 (1);38-52. doi:10.1017/S1742170507002062
Huelsenbergen, K-J. & Kuestermann, B. 2007. Ökologischer Landbau – Beitrag zum Klimaschutz. 3. Öko-Landbau-Tag am 07.03.2007 in Freising, Tagungsband, LfL-Schriftenreihe 3/2007, pp. 9-21. ISBN 1611-4159.
http://www.luomu.fi/alkutuotanto/uutisarkisto2008.htm     13.2.2008