Tutkijat

Heli Alamaunu on aloittanut syksyllä 2020 väitöskirjatyön, jossa hän tutkii varhaista juutalaista tapaa puhua itsestä, tarkemmin ottaen relationaalista toimijuutta eli suhteessa olemista Sananlaskujen kirjassa ja Qumranin teksteissä 1QS ja 1QHª. Aiemmassa antiikin juutalaisten tekstien tutkimuksessa toimijuutta on tutkittu painottaen pitkälti vain moraalista aspektia. Tutkimusaihe käsittelee toimijuutta laajemmin sekä toimijasubjektin että toimijuuden sosiaalisen ulottuvuuden näkökulmasta. Alamaunu hyödyntää sosiaalisen identiteetin teoriaa (SIT) ja itsekategorisoinnin teoriaa (SCT), joiden avulla on mahdollista tutkia sitä, miten itsen määrittely suhteessa sosiaaliseen ryhmään näyttää suhteutuvan yksilölliseen kokemukseen itsestä ja valintatilanteisiin. Tekstien analyysissä olennaisen osan muodostavat myös metaforat, joiden katsotaan välittävän kielellisen informaation rinnalla syvällisempää ymmärrystä ihmisen ajattelusta, kokemusmaailmasta ja toiminnasta.


Katri Antin on koulutukseltaan raamatuntutkija ja hän on kiinnostunut erityisesti siitä, mitä Raamatun kaanonin ulkopuoliset tekstit kertovat varhaisesta juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Antin tutkii tässä projektissa varhaisjuutalaisia, pääasiassa Raamatun kaanonin ulkopuolisia opetuksia kahdesta tiestä. Nimensä mukaisesti kahden tien opetus viittaa eettiseen opetukseen, jossa elämä kuvataan kahtena tienä, joista toinen johtaa hyvään ja toinen pahaan. Etiikalla on merkittävä rooli sosiaalisen identiteetin rakentamisessa, sillä se kuvaa, miten tietyn ryhmän jäsenen tulisi käyttäytyä. Oikean ja väärän elämäntavan vastakkainasettelulle rakentuvat opetukset auttavat vastaanottajaansa jäsentämään omaa paikkaansa toisaalta suhteessa oikeaa elämäntapaa noudattavaan sisäryhmään ja toisaalta suhteessa väärää elämäntapaa noudattavaan ulkoryhmään. Antin hyödyntää tutkimuksessaan sosiaalisen identiteetin teoriassa esiintyvää prototyypin käsitettä tarkastellessaan kahdesta tiestä opettavia hahmoja kuten Henokia, Nooaa ja Tobitia. Näitä opettajia ei kuvata niinkään uniikkeina hahmoina vaan enemmänkin parhaina mahdollisina sisäryhmän edustajina, joiden omat kyvyt ja toiminta vastaa sisäryhmälle esitettyä opetusta oikeasta tiestä.


Jutta Jokiranta on Vanhan testamentin ja lähialojen tutkimuksen professori ja erikoistunut erityisesti Qumranin teksteihin ja varhaiseen juutalaisuuteen. Häntä kiinnostaa miten monin tavoin määriteltiin ajanlaskun alun tienoilla juutalaisuus tai juudealaisuus – tämä oli myös etninen kategoria – ja miten erityisesti rituaaliset toiminnot välittävät näitä käsityksiä identiteetistä. Jokiranta käytti sosiaalisen identiteetin teoriaa jo väitöskirjassaan selittäessään Qumranin liikkeen identiteetinrakennusta. Myyttistä johtajahahmoa, ”Vanhurskauden opettajaa”, kuvataan teksteissä kuin vainottua ryhmää, ja Jokiranta esitti, että hahmo oli myöhäisten tekstien keino vahvistaa sellaista ryhmäjäsenyyttä, johon kuului myös vaikeudet ja jolla oikeutettiin ryhmän jatkuva marginalisaatio. Lisäksi teoria oli tärkeä osoittamaan identiteettien dynaamisuutta: liikkeen jäsen saattoi nähdä itsensä yhdellä tavalla yhdessä kontekstissa ja toisella tavalla toisessa; nämä erot selittävät myös eroja liikkeen keskeisissä teksteissä. Teoria tarjoaa laajemman tarkastelukulman ”lahkolaisen” ryhmän tekstien tarkasteluun: niissä luodaan positiivista erottautumista. Tärkeää on myös pohtia, missä määrin historiantutkimuksessa voidaan puhua ryhmän identiteetistä (niin kuin usein tehdään); sosiaalinen identiteetti on kuitenkin aina yksilön käsitys itsestään ryhmän jäsenenä, ja tekstit välittävät aina pyrkimyksen viedä identiteettiä tiettyyn suuntaan.


Ilkka Lindstedt tutkii islamin varhaishistoria, siihen liittyviä identiteetinmuodostusprosesseja ja uskonnollisten ryhmien välistä vuorovaikutusta. Hänen tutkimukselleen tärkeä käsite on uudelleenkategorisaatio (recategorization). Käsite oli läsnä John Turnerin (k. 2011) 1980-luvun tutkimuksissa, mutta sitä ovat kehittäneet edelleen esimerkiksi S. L. Gaertner & J. F. Dovidio kirjassaan Reducing intergroup bias: The common ingroup identity model (2000). Lindstedt esittää, että islamilainen distinktiivinen identiteetti ei ollut olemassa vielä profeetta Muhammadin elinaikana (n. 570–632) tai edes häntä seuraavina vuosikymmeninä. Islam ei ollut muista alueen uskonnoista erillään (nimitys ”islam” uskonnon nimenä aletaan tuntea vasta 690-luvulta eteenpäin). Pikemminkin varhaiseen uskovien yhteisöön liittyi jäseniä eri taustoista: heidän joukoissaan oli juutalaisia, kristittyjä ja ”pakanataustaisia” uskovia. Merkittävää on, että juutalaisten ja kristittyjen ei ilmeisesti pitänyt läpikäydä minkäänlaista kääntymisriittiä eikä heidän pitänyt hylätä aikaisempia identiteettejään tyystin. Uudelleenkategorisaation käsite kuvaa hyvin näitä prosesseja. Koraani ja muut varhaiset arabiankieliset lähteet tarjoavat ryhmän jäsenille uudelleenkategorisoidun identiteetin uskovina. ”Uskovat” oli eräänlainen yläkäsite, joka piti sisällään verrattain suurta monimuotoisuutta.



Nina Nikki on Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden tutkija. Hänen väitöskirjansa vuodelta 2015 käsitteli Paavalin vastustajia Filippiläiskirjeessä. Nikki hyödynsi sosiaalisen identiteetin teoriaa vastustajien kuvausten ymmärtämisessä osana Paavalin identiteettidiskurssia. Sittemmin Nikki on laajentanut näkökulmaa kohti kulttuurievoluutiota (jossa SIA toimii yhtenä palikkana). Hän tutkii Petri Luomasen projektissa Paavali-traditioiden leviämistä ja Apostoli Paavalin hahmoa varhaisissa juutalaisissa, kristillisissä ja islamilaisissa lähteissä. Paavalista tulee valtavirta-kristinuskon sankari, joka edustaa nöyryyttä ja valmiutta kärsiä Kristuksen vuoksi. Joissakin juutalaiskristillisissä kirjoituksissa Paavali on sen sijaan pääkonna: petollinen, juonitteleva ja murhanhimoinen. Koraanissa ei mainita Paavalia, mutta myöhemmissä islamilaisissa kirjoituksissa hänestä puhutaan negatiivisesti hahmona, joka johti kristityt harhaan (700-luvun historioitsija Sayf ibn Umar at-Tamimi).


Teemu Pauha on taustaltaan psykologi ja uskontotieteilijä, ja hänen erikoisalaansa on erityisesti uskonnollisen identiteetin ja uskontoryhmien välisten suhteiden sosiaalipsykologia sekä islam Euroopassa. Aivan erityisesti häntä kiinnostaa minän eri puolien yhteensovittaminen – se, kuinka ihmiset lievittävät sosiaalisten identiteettiensä välisiä jännitteitä ja ylläpitävät näin yhtenäistä kokemusta itsestään. Pauha teki väitöskirjansa nuorten suomalaismuslimien kansallisista ja uskonnollisista identiteeteistä eli siitä, kuinka ollaan nimenomaan ”suomalaisia muslimeita”. Sen jälkeen hän on tutkinut muun muassa ateistien uskonnollisia identiteettejä ja asenteita uskovia kohtaan sekä iranilaisten ex-muslimien uskostaluopumiskertomuksia. Tällä hetkellä Pauha tutkii muun muassa sitä, kuinka kristityt vapaaotteluammattilaiset sovittavat yhteen uskonnollisen vakaumuksensa ja ammattinsa vaatimuksia. Pauhan tutkimusaihe ”Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa” -projektissa liittyy Koraanin rooliin suomalaisten shiianuorten arjessa. Hän pyrkii selvittämään muun muassa sitä, millaisissa tilanteissa nuoret lukevat Koraania, mitä he pitävät Koraanin tärkeimpänä sanomana ja kuinka he yrittävät ymmärtää mahdollisesti vaikeaselkoisia kohtia. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että nuorten eurooppalaismuslimien uskonnolliset identiteetit ja auktoriteetit eroavat heidän vanhempiensa vastaavista. Monet nuoret irtisanoutuvat niistä vanhempiensa perinteistä, joiden katsovat kuuluvan islamin sijasta vanhempiensa alkuperämaan kulttuuriin. Samalla he usein kyseenalaistavat vanhempiensa uskonnolliset auktoriteetit ja etsivät uskonnollista tietoa suoraan

islamin peruslähteistä (Koraanista ja profeetta Muhammadin perimätiedosta) tai esimerkiksi internetistä. Tästä syystä on aiheellista tutkia, kuinka nuoret muslimit käyttävät Koraania oman identiteettityönsä välineenä. Pauha on päättänyt keskittyä nimenomaan shiianuoriin, koska hänen arvioidensa mukaan Suomen yli 100 000 muslimista jopa neljäsosa saattaa olla shiioja, mutta heistä ei toistaiseksi ole tehty juuri lainkaan tutkimusta.