Henri Tajfel (1981): Human groups and social categories

Minimaalisten ryhmien paradigma (minimal group paradigm, MGP): …”Kotimatkalla poikien vuorovaikutus alkoi taas noudattaa entisiä kuvioitaan, joilla ei ollut mitään yhteyttä kokeessa käytettyihin kategoriointeihin”.

Sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT): …”Ryhmän psykologinen todellisuus jäsenilleen on mutkikas sarja toisiaan seuraavia ilmestymisiä ja katoamisia, joista edellisiä kuvaa voimakkaasti vaikuttava läsnäolo, jälkimmäisiä taas ilmaan haihtuminen”.

Henri Tajfel syntyi Wloclawekissa Puolassa 22.6.1919. Toisen maailmansodan alkaessa hän oli kaksikymmenvuotias kemian opiskelija Sorbonnessa, joka kutsuttiin Ranskan armeijaan ja joutui vuotta myöhemmin saksalaisten vangiksi. Tajfelin juutalainen syntyperä ei kuitenkaan paljastunut, vaan häntä siirreltiin vankileiristä toiseen koko sota-ajan. Vapauduttuaan ja palattuaan kotiin hän totesi lähes kaikkien ystäviensä ja koko perheensä kuolleen. Tämä käännekohta suuntasi Tajfelin elämää kolmella eri tavalla. Ensinnäkin se herätti hänessä pysyvän kiinnostuksen ennakkoluuloisuutta kohtaan, toiseksi sai hänet tiedostamaan oman kohtalonsa yhteyden ryhmänsä identiteettiin ja kolmanneksi opetti, ettei juutalaisten tuhoamista voi selittää psykologian avulla, vaan on ymmärrettävä kuinka psykologiset prosessit toimivat tietyssä sosiaalisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Sodan loppuselvittelyjen aikana Tajfel työskenteli monissa organisaatioissa, mm. YK:n pakolaisavun palveluksessa auttaakseen orpojen ja keskitysleiriltä pelastuneiden elämää uuteen alkuun. Vuonna 1946 hän aloitti psykologian opinnot ja valmistui v. 1954 Englannissa parhain arvosanoin. Tajfelin varhaisin tutkimustyö sosiaalipsykologiassa edusti ns. ’new lookia’ ja liittyi havaintojen yliarviointiprosesseihin. Vaikka hänen myöhempi ryhmienvälisten suhteiden tutkimuksensa vaikuttaisi olevan kaukana tästä, oli kaikessa jo kuitenkin kysymys siitä, kuinka sosiaaliset arvot muovaavat kognitiivisia prosesseja – tai oikeastaan kuinka psykologinen toiminta muovaa laajamittaisia sosiaalisia prosesseja samalla kun se itse on niiden muovattavana. Empiiriseen työnsä ohella Tajfel kritisoi terävästi reduktionismia, ilmaisten suuttumuksensa siitä, kuinka psykologit kehittelevät yksinkertaistettuja malleja samalla kun he ovat ’tylsän välinpitämättömiä kaikkea sitä kohtaan, mitä ihmisten yhteiskunnasta tiedetään’.

Vuonna 1967 Tajfel otti vastaan sosiaalipsykologian professuurin Bristolin yliopistossa, missä hän toimi kuolemaansa asti, vuoteen 1982. Pian Bristoliin saavuttuaan hän toteutti kuuluisat ’minimaalisten ryhmien kokeensa’ (MGP) paikallisista koulupojista koostuvilla lähes nimellisillä ryhmillä, jotka spontaanisti alkoivat toteuttaa ryhmäkuuluvuuden mukaista sisäryhmän suosintaa. Näiden tutkimusten oli määrä edustaa perustasoa, jonka mukaan voitaisiin määritellä kollektiivisen ennakkoluuloisuuden välttämättömät ja riittävät edellytykset. Minimaalisten ryhmien kokeet siis osoittivat, että pelkkä luokittelu voi tuottaa ryhmien välistä erilaistumista. Tulosten perusteella Tajfel kehitti yhdessä John Turnerin kanssa sosiaalisen identiteetin teorian (SIT), joka usein tiivistetään seuraavasti:

Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä avulla, ja saavuttaakseen myönteisen itsemäärittelyn, pyrkivät saavuttamaan sisäryhmälleen etua tai paremmuutta vertailun kohteena oleviin ulkoryhmiin nähden. Tajfelin ajattelua kokoava teos Human groups and social categories ilmestyi 1980-luvun alussa.

Sosiaalisen identiteetin teoria syntyi osana selvästi eurooppalaisen sosiaalipsykologian tietoista kehitystä. Tavoitteena oli löytää ihmisen käyttäytymisen ”kateissa oleva” sosiaalinen ulottuvuus mm. konstruoimalla ryhmäilmiöille selityksiä, jotka eivät olisi reduktionistisia. Teorian laajempi merkitys sosiaalipsykologisena teoriana havaittiin kuitenkin pian, se valtasi alaa ja sai osakseen tukea. Sen näkyvyys ja suosio kognitiivisen sosiaalipsykologian kärjessä onkin jo pitkään ollut taattu.

Minimaalisten ryhmien tutkimus psykologisten prosessien kuvauksena oli kuitenkin Tajfelin omasta mielestä usein irrotettu kontekstistaan jopa joissakin sosiaalisen identiteetin teorian tulkinnoissa. Tällaiset kontekstia väheksyvät SIT-versiot olivat nekin hänen mukaansa yhtä kaikki reduktionistisia. Sosiaalisen identiteetin teorian tavoitteena oli tutkia, kuinka psykologinen dynamiikka toimii ja suhteutuu ideologisiin ja rakenteellisiin realiteetteihin. Yhteiskunnan erilaistuminen oli Tajfelin analyysin lähtökohta eikä lopputulos.

Sosiaalisen identiteetin teorian kehyksenä on oletus yhteiskunnan rakentumisesta hierarkkisesti eri sosiaaliryhmiksi, jotka ovat valta- ja statussuhteissa toisiinsa (esim. miehet ja naiset, Etelä-Afrikan mustat ja valkoiset, Pohjois-Irlannin katoliset ja protestantit, Malesian malaijit ja kiinalaiset). Valta- ja statuserot ovat ominaisia myös pienempien ja lyhytaikaisempien ryhmien välisissä suhteissa, esimerkiksi koululuokkien välillä. Perusoletus on, että sosiaaliset luokat (suuret ryhmät kuten kansakunta tai kirkkokunta) tai pienemmät ryhmät (kuten organisaatio tai kerho) luovat jäsenilleen sosiaalisen identiteetin. Sosiaalinen identiteetti määrittelee yksilölle, kuka hän on ja kuvaa ja arvioi mitä siitä seuraa. Sosiaaliset identiteetit eivät vain kuvaile jäseniään, vaan ne myös määräävät normeja ja arvioivat jäsenyyden merkitystä. Esimerkiksi yksilön kuuluminen sosiaaliseen kategoriaan ”romani” (gypsy) tarkoittaa, että yksilö määrittelee ja arvioi itse olevansa romani ja että muut määrittävät ja arvioivat häntä samoin, mutta lisäksi myös sitä, että hän käyttäytyy ”mustalaisperinteen” mukaisesti.

Sosiaalisen identiteetin teoriaa on myös kritisoitu (Abrams & Hogg 1990). Vaikka positiivinen erottuvuus onkin ollut erittäin hyödyllinen makrotason ryhmienvälisten suhteiden selittäjänä, ei itsetunto-oletuksella, jonka varassa ajatus loppujen lopuksi lepää, ole johdonmukaista empiiristä tukea. Muutamia selityksiä tälle on esitetty, ja erään mukaan itsetunto ja positiivinen erottuvuus eivät sovi käsitteellisesti yhteen, koska ne edustavat eri analyysitasoja (itsetunto yksilötasoa, erottuvuus ryhmätasoa). Ryhmät voivat kyetä positiiviseen erottuvuuteen monin tavoin, jotka eivät mekaanisesti heijastu yksilön itsetuntoon.

Eräs ongelma liittyy korostuneisuuteen (salience). On melko helppoa päättää yleisistä säännöistä, jotka rajaavat sosiaalisen tai henkilökohtaisen identiteetin korostumisen edellytyksiä tai sitä, mitkä sosiaaliset identiteetit milloinkin korostuvat. Jälkikäteen on myös varsin helppoa selittää, miksi tietty identiteetti korostui tietyssä tilanteessa. Silti tietyn identiteetin korostumista on yhä varsin vaikeata ennustaa luotettavasti. Teoriaa on kritisoitu jopa reduktionismista, sillä sosiaalinen identiteetti näyttää herättävän kognitiivisia ja motivaatioprosesseja yksilötasolla. SIT esittää kuitenkin, että kognitiiviset prosessit luovat ryhmäkäyttäytymisen spesifin muodon samalla kun sosiaaliset representaatiot puolestaan tuottavat sisällön ja muodon sisällöstä riippumattomat puolet.

Uudempi itsekategoriointiteoria (Turner ym. 1987) väittää, että itsensä luokittelemisesta seuraa oman minän määrittely, hahmottaminen ja arvioiminen sisäryhmäprototyypin mukaan sekä myös tämän prototyypin mukainen käyttäytyminen. Tällainen itsensä luokittelu depersonalisoi havaitsemista ja käyttäytymistä niin, että kaikki ryhmän jäsenet, oma minä mukaan lukien, ovatkin ryhmän jäseniä eivätkä ainutkertaisia yksilöitä. Tämän mukaiset tulkinnat ja sovellukset ovat osoittautuneet hedelmällisiksi jatkotutkimusten kannalta, ja tutkimus sekä siitä käytävä keskustelu jatkuvat vilkkaina. Sosiaalisen identiteetin teoria ja itsekategoriointiteoria ovat myös sulautuneet toisiinsa siinä määrin, että viime aikoina niistä on käytetty yhteisnimitystä sosiaalisen identiteetin lähestymistapa.

© Marja Ahokas