Ravinnetaselaskelmilla voidaan tarkastella maatalouden ravinteiden käyttöä. Laskelman matematiikka on yksinkertaista. Ravinnepanosten ja tuotoksen ravinteiden erotus on ravinnetase. Ravinnetaseita on erilaisia riippuen laskentaan sisällytettävistä asioista. Näitä ovat esimerkiksi porttitase, peltotase, karjantase ja lantatase. Samoista lähtötiedoista voidaan laskea myös ravinteiden käytön hyötysuhde, eli kuinka monta prosenttia käytetyistä ravinteista siirtyy tuotteisiin. Taseet ja hyötysuhteet voivat kertoa paljonkin ja olla avuksi, tai sitten ei mitään ja johtaa harhaan. Luvut tarvitsevat rinnalleen tulkintaa miksi lukema on mitä on. Lisäksi taseita tulisi seurata useana vuonna peräkkäin. Monesti ravinnetaseet lasketaan typelle (N), fosforille (P) ja kaliumille (K). Näin tehtiin myös esimerkkitiloille.

Peltotase lasketaan vähentämällä peltoon viedyistä ravinteista pellolta poistetut ravinteet. Tässä tapauksessa peltoon viedyiksi ravinteiksi laskettiin siemenet, lannoitteet, karjanlanta ja laskeuma. Pelloilta poistetuiksi ravinteiksi laskettiin korjattu sato ja mahdollinen sivusato. Laskelmissa käytettiin kokonaisravinteita ja ne tehtiin lohkokohtaisesti lohkokirjanpidon avulla.

Taulukossa 1 on kunkin esimerkkitilan (T1 – T9) keskimääräinen peltotase kg/ha ja ravinteiden hyväksikäyttöaste prosentteina. Kun tase kg/ha on lähellä nollaa, on pellolta korjattu suurin piirtein sama määrä ravinteita, kuin peltoon on laitettu. Jos arvo on negatiivinen, pelloilta poistettiin ravinteita enemmän kuin sinne vietiin. Tase on tyypillisesti positiivinen, näin myös esimerkkitiloilla. Ravinteita siis jää kasvuston juuriin, sänkeen ja niitä voi myös haihtua ja huuhtoutua. Laskelmissa on otettu huomioon kesantopellot ja vastaavat joita ei lannoitettu.

Arvot eivät sisällä biologista typensidontaa, koska todellisen typensidonnan määrä on hyvin haasteellista määrittää. Siihen vaikuttaa useita eri tekijöitä. Muun muassa runsas lannoitus pienentää ilmasta sidotun typen määrää. Biologinen typensidonta kuitenkin kasvattaa luomupeltojen (tilat T1, T5 ja T9) tasetta. Biologisen typensidonnan määräksi on todettu noin 10 kg/ha tavanomaisilla apilanurmilla ja noin 50 kg/ha luonnonmukaisilla apilanurmilla. Näin ollen nurmivaltainen karjatila 5 pääsisi lähelle nollatasetta. Tilalla T9 oli käytettävissä runsaasti lantaa, jonka vuoksi tase on tilaa 5 suurempi.

Hyväksikäyttöaste on toisaalta kg/ha tasetta kuvaavampi. Se kertoo kuinka tehokkaasti käytetyt ravinnepanokset on saatu hyödynnettyä. Esimerkiksi tilan 7 typpitase kg/ha on selvästi muita suurempi, mutta suuren sadon myötä hyväksikäyttöaste on jokseenkin samalla tasolla. Suuri sato on hyvä juttu. Näinhän todettiin myös energialaskelmissa.

Ravinteiden hyväksikäyttöaste voi olla pelloilla suurempi kuin 100 %. Tällöin pellolta on viety enemmän ravinteita kuin sinne on tuotu. Tilan 5 typen lukema on poikkeuksellisen suuri, koska se ei huomioi biologista typensidontaa. Jos käytettäisiin edellä mainittua 50 kg/ha typensidonnan määrää, hyväksikäyttöaste olisi 100 % paikkeilla. Tämä tosin menisi täysin arvailuksi.

Eläintiloille laskettiin myös karjantase. Taulukon 2 hyväksikäyttöasteet kertovat kuinka suuri osuus karjalle annetuista rehujen ravinteista päätyy tuotteisiin. Loput ravinteista päätyvät lantaan. Laskentaa varten tiloilta kerättiin tiedot eläimille vuoden aikana annetuista rehuista, eläinliikenteestä ja myydyistä tuotteista. Karjantaseen arvot ovat erilaisia eri eläimillä ja tuotantomuodoilla.

Sikatilojen ravinteiden hyväksikäyttöasteet olivat melko lähellä toisiaan, samoin maitotilojen. Lihanautatilan prosentit olivat yllättävänkin hyvät. Vastaaviin lukuihin ja vaihteluun on päädytty kuitenkin myös muutamassa muussa tutkimuksessa, joten mitään kovin poikkeuksellista näissä luvuissa ei ole. Hyväksikäyttöaste ei voi olla karjantaseella yli 100 %.

Taseita tarkastellaan vielä hieman tarkemmin, kunhan saadaan lisää aineistoa laskentaa varten.