Britannian kansalliskirjastossa British Libraryssa on yli 13 miljoonaa kirjaa, 920 000 lehteä ja kolme miljoonaa äänitettä. Puoli vuotta väitöskirjatyötä Lontoossa ei kuitenkaan ole avannut minulle ovia näiden kokoelmien ääreen. Moni lontoolainen ei varmaankaan osaa pitää tätä suurena menetyksenä, mutta väitöskirjantekijää se kirpaisee. Kirjastoja tästä kaupungista ei puutu, mutta pääsy niihin ei ole mitenkään itsestäänselvyys, lainaamisesta puhumattakaan. Suomalaisen kirjastolaitoksen kasvatille tämä tuntuu julkisen tiedonvälityksen häpäisyltä. Ja sitä se tietysti onkin.

Ja jos minulla on vaikeuksia päästä tiedonlähteille, voi vain kuvitella, miltä tuntuu yrittää sisään kirjastoon ilman EU-kansalaisuutta ja yliopistopaikkaa. Mitäköhän tiedon ja vallan suhteesta kirjoittanut Foucault sanoisi tähän?

Kolkutellessani turhaan kirjastojen ovia olen kuitenkin alkanut lohduttaa itseäni ajatuksilla tiedon ja kirjallisuuden sosiaalisesta luonteesta. Erään ystäväni mukaan ranskalainen filosofi Michel Serres on todennut jotain sen suuntaista, että merkittävää ei ole niinkään se, onko joku lukenut kaikki kirjastossa olevat kirjat, vaan tärkeää on se, että niistä jokaisen on lukenut ainakin yksi ihminen. Tämä oivallus konkretisoitui juuri siinä, etten lukenut Serresin ajatusta itse vaan nimenomaan kuulin sen ystävältäni. Serresin kommentti saa muistamaan, että toisinaan tunnin keskustelu toisen tutkijan kanssa voi olla arvokkaampi kuin kahdeksan tuntia 13 miljoonan kirjan kanssa. Tätä ei tietystikään saisi sanoa ääneen – etenkään ohjaajalle, kun puhe kääntyy tutkimukseni etenemiseen ja siihen, olenko lukenut 30 kirjan kirjalistan, jonka häneltä edellisellä kerralla sain.

Avainkysymys ei siis ehkä olekaan pelkästään se, kieltääkö yhteiskunta meiltä pääsyn tiedonlähteille, vaan se, miten ymmärrämme käyttää tietoa, joka meillä tai jollakulla toisella jo on. Ymmärrämmekö jakaa sitä muille, ymmärrämmekö antaa sen polveilla ja kumuloitua?

Kirjallisuuden tutkijalle tällainen ajatus kirjaston kollektiivisesta lukemisesta on erityisen kiinnostava. Miten tutkia kirjallisuutta ja lukemista ihmisten välisenä toimintana? Intertekstuaalisuuden tutkimus on pitkään pohtinut tekstien välisiä verkostoja ja yhteyksiä, mutta ehkäpä yhteydet voivat mennä usein myös kauas tekstien ulkopuolelle. Missä menee raja lukemisen, kuulemisen, puhumisen ja ei-lukemisen välillä? Ovatko British Libraryn 13 miljoonaa kirjaa ennemmin luettuja vai sittenkin lukemattomia tekstejä? Kannattaako esimerkiksi Seitsemää veljestä, Tuntematonta sotilasta, Don Quijotea, Saatanallisia säkeitä tai Da Vinci koodia ajatella kirjallisina teksteinä, joita luetaan? Vai kannattaisiko niitä ennemminkin ajatella kirjallisina tapahtumina, tapahtumasarjoina ja kollektiivisina ilmiöinä?