Hanna Kuusela, Lontoo
Professorini mukaan pari viikkoa sitten pitämäni esitelmä oli arrogantti. Hänen mielestään katsoin yleisöäni nenän vartta pitkin, ja asetin itseni heidän yläpuolelleen. Mitä oikein tulin sanoneeksi?
Esitelmäni käsitteli finanssikriisiä ja sen avaamia mahdollisuuksia uudenlaiselle politiikalle. Väitöskirjani taas käsittelee kirjallisuutta ja Afganistania, joten mistään tiedollisesta ylemmyydentunnosta tuskin oli kysymys. Olin kaukana omalta akateemiselta tontiltani.
Professorini ei hermostunut niinkään esitelmäni sisällöstä. Hermostumisen aiheutti yksi sana: aktivisti.
Esitelmäni alussa nimittäin sanoin puhuvani ennemminkin aktivistina hankkimieni kokemusten pohjalta, en akateemisena tutkijana. Tämä osoittautui virheeksi. Sanavalinnalla asetin professorini mielestä itseni moraalisesti kuulijoideni yläpuolelle, ja vastareaktio oli valmis.
Olin ymmälläni. Suomalaisena olin odottanut ennemminkin päinvastaista reaktiota. Olen tottunut siihen, että itsensä nimeäminen aktivistiksi vie vähintään puolet akateemisesta uskottavuudesta. Loppuesitelmän ajan saa vakuuttaa kuulijoitaan siitä, että esitelmällä on myös sisältö. Aktivistiksi tunnustautuminen on hieman kuin paljastaisi rikollisen taustansa.
Kulttuuriero näyttää selvältä: jos Suomessa aktivisti tarkoittaa kivienheittelijää tai objektiivisuuden hyveestä luopujaa, täällä aktivistin leima liitetään moraaliseen puhtauteen ja ylemmyyteen. Vain yhdestä asiasta näytetään olevan yhtä mieltä: aktiivinen ei pitäisi olla, ei ainakaan, jos haluaa tehdä tutkimusta.
Aihe ansaitsee tulla pohdituksi juuri nyt – niin Suomessa kuin Briteissäkin. Suomessa yliopistouudistus muuttaa radikaalisti tutkijoiden ja yliopistojen asemaa yhteiskunnassa. Uudistusta kaupataan lisääntyvän autonomian argumentilla. Samalla unohdetaan sanoa, että autonomia ehkä lisääntyy suhteessa valtioon mutta ei suhteessa yksityiseen sektoriin. Talouspolitiikka tunkeutuu yhä aggressiivisemmin myös koulutuksen ja tutkimuksen alueille, lukukausimaksut näyttävät olevan vain ajan kysymys, ja akateeminen vapaus sekä sivistysihanteet alkavat olla menneisyyttä, kun opintoaikoja halutaan rajata.
Myös yliopistojen ulkopuolella tapahtuu. Maailmaa riepotteleva finanssikriisi on luonut tarvetta sellaiselle analyysille, joka kykenisi katsomaan nykyhetken ja nykyjärjestyksen tuolle puolen. Ihmiset kaipaavat vaihtoehtoja. Geeniteknologia saa arvioimaan tiedon etsimisen rajoja. Mitä kaikkea haluamme tietää? Ja ilmastonmuutos osoittaa, että tutkijoilla ja planeetallamme on yhteisiä intressejä. Lopulta yhä monimutkaistuvat tekijänoikeus- ja patenttiregiimit haastavat akateemisen työn logiikan ja puheet tiedon avoimuudesta. Jokainen tutkija jatkakoon listaa itse.
Maailma ja yliopisto eivät näytä pysyvän erillään.
Juuri näihin keskusteluihin akateemisten ihmisten – siis meidän, joiden työnä on katsoa pintaa syvemmälle ja pidemmälle – luulisi olevan omiaan.
Eikä keskusteluihin osallistumisen tarvitse tarkoittaa itsensä hyödylliseksi tekemistä innovaatioista puhumalla. Ennemminkin sen pitäisi tarkoittaa kannan ottamista silloin, kun sille on tarvetta. Tämä vaatii kuitenkin yhden sanan arvonpalautusta.
Mitä jos aktivisti ei olisikaan kirosana, edes akateemisessa maailmassa? Mitä jos se voisi tuoda mieleen myös jotain muuta kuin 70-luvusta jääneet traumat?