Jan van Eyck Akatemia syntyi toisen maailmansodan jälkeen tarjoamaan kuvataideopetusta Limburgin provinssissa. Sen perustajia olivat kaupunki, provinssi ja valtio, sekä seurakunta, katolinen kirkko, joka tarvitsi sodan tuhojen korjaamiseen mm. kirkkomaalareita. Akatemia tarjosi myös vaihtoehdon Amsterdamin Rijksakademielle. Sittemin ajat ovat muuttuneet: Uskonto katosi kuvioista 1970-luvulla. Ja jos Akatemia perustettiin alkujaan juuri paikallisten tahdosta, nyt suhde paikalliseen vaikuttaa ongemallisemmalta kuin kansallinen tai kansainvälinen asema.
Tänä päivänä Jan van Eyck Akatemia jakautuu kolmeen osastoon: kuvataide, design ja teoria. Akatemia ei tarjoa opetusta perinteisessä mielessä. Kaikki osastoille valitut ovat tutkijoita, researcher. Eri osastojen toiminnasta vastaavien titteli on advising researcher. Akatemiaa leimaa tietty – väistämättä paradoksaalinen – pyrkimys päästä eroon instituutiosta, ennalta asetetuista malleista ja silti tarjota paikka eri alojen tutkimukselle.
Teoria, muotoilu ja taide -osastojako näyttäytyy erityisen kiinnostavana taiteellisen tutkimuksen kasvattaa suosiotaan. Akatemian rehtorin Koen Bramsin näkökulma taiteellisiin tohtorinopintoihin on selkeä. Hän kertoo, ettei Akatemia halunnut lähteä paineista huolimatta mukaan tohtorikoulutukseen. Bramsin mukaan kiinnostavina Akatemiassa on yksittäisten tutkijoiden projektit. Ne ovat sinällään niin innostavia ja tärkeitä, ettei niitä kannata alistaa tietyn ennalta määrätyn mallin mukaisiksi.
Moni tutkijoista arvostaa mahdollisuutta tehdä tutkimusta ja tuottaa uutta ilman yliopistollisia paineita tietynlaiseen tiedontuotantoon. Akatemian rahoitus tulee suurilta osin valtiolta, mutta yksittäisiin hankkeisiin – kuten Lilo Bauerin Maastrichtia käsittelevään Circling -näyttelyyn ja valokuvajulkaisuun – on saatu useita paikallisia yhteistyökumppaneita. Joitain, ei tietenkään kaikkia, tutkijoita kiehtoo nimenomaan mahdollisuus toteuttaa hankkeita, joilla ei ole mitään kaupallisia mahdollisuuksia. Tutkijoiden kommentit itsenäisyydestä ja vapaudesta saavat mielessäni aivan oman painoarvonsa lukiessani Aalto-yliopistoon ja yliopistouudistukseen liittyvää argumentaatiota, jossa vedotaan yliopistojen autonomiaan ja siten kaupallisen potentian ”vapauttamiseen”.
Akatemian tutkimus ja tuotanto konkretisoituu mm. kirjoina, seminaareina, työpajoina, teoksina ja näyttelyinä. Yksittäisten taiteilijoiden, muotoilijoiden ja teoreetikkojen kokemukset akatemian vapaudesta vaihtelevat. Toiset kokevat yhden tai kahden vuoden työskentelyjakson hyödyllisenä. Toisille oleskelu on vähemmän inspiroiva, ja kokemusta varjostaa ohjauksen tai muuten vain hedelmällisten kontaktien puute tai vetoinen työhuone. Teoria-osaston tutkijana olin yllättynyt osastojen erillisyydestä. Muistan keskustelun alkusyksyltä, jossa kuvataiteilija päivitteli iloisesti kuultuaan, että tutkimuksellani – karkeasti luonnehdittuna nykytaiteen teosluentoja Maurice Merleau-Pontyn fenomenologian valossa tai toisin päin – on jotain tekoa taiteen kanssa.
Erillisyys on tietenkin suhteellista. Juuri viime viikolla täällä järjestettiin kybernetiikkaa ja tietojärjestelmiä käsittelevä Systems Exposed -työpaja. Työryhmään kuului tutkijoita kaikilta kolmelta osastolta ja tunnelma oli avoimen innostunut. Osastojako unohtuukin kohtaamisissa ihmisten kanssa. Uudet kontaktit, keskustelut ja ideat lienevätkin yksi Akatemian tärkeimmistä puolista. Usein näiden kohtaamisten ”tuotanto” pakenee kaikenlaista tilastointia, yrityslogiikkaa ja tutkimustulosten hyödyntämistä. Mutta näemmä jossain on vielä varaa moiseen luovuushukkaan.