Inka Kaakinen, Guadalajara

Näin dokumentin ensimmäistä kertaa Guadalajaran-matkallani kaksi ja puoli vuotta sitten. Haastattelemani virkamies onki sen pöytälaatikostaan ja käytti vihkosta käsissään hätäisesti kuin teksti olisi ollut valonarkaa.

Papereille oli kerätty tietoja kaupungin historiallisen keskustan katukauppiaista tuolloin vielä hankkeena ollutta uudelleensijoitusta ennakoiden: myyjien nimet, iät, ammatin aloittamisvuodet, myyntikojujen mitat ja niiden sijainnit kaupungilla, myyntiartikkelit, myyntiluvat sekä mahdolliset maksurästit.

Tarkkuudessaan dokumentti oli omaa luokkaansa – useimmiten viranomaisilla on tarjota katukaupasta vain ylimalkaisia arvioita ja mututietoa. En ollut uskaltanut edes uneksia löytäväni moista aineistoa. Mikä onni! Ja mitä kaikkea dokumentista saisikaan irti: tilastoja, ristiintaulukointeja, karttoja! Pyysin kopioita tutkimustani varten. Virkamies säilöi paperit kiireen vilkkaa pöytälaatikkoon. Ei, se nyt ei vain käy päinsä.
Minusta tuntui, kuin olisin räjäyttänyt lottopotin mutta saanut dynamiitit silmilleni.

Seuraavana päivänä palasin kaupungintalolle, mutta puhuttelemaani virkamiestä ei näkynyt, näkemästäni dokumentista ei ollut tietoakaan ja minuun suhtauduttiin kuin valtiosalaisuuksia urkkivaan vieraan vallan agenttiin. Seuraavina viikkoina tekemäni suulliset ja kirjalliset anomukset dokumentin käytöstä tutkimustarkoituksiin hylättiin. Päätöstä ei perusteltu.

Tämän kertaisella matkallani olen ottanut dokumentin puheeksi aina ollessani viranomaisten kanssa tekemisissä. Paikallishallinto on vaihtunut parin vuoden takaisesta – hallituskausi kestää vain kolme vuotta – ja uusi kaupunginjohtaja on tuonut tapojen mukaan oman hovinsa edellisen virkamiehistön tilalle. Nykyiset virkailijat suhtautuvat tutkimukseeni keskimäärin suopeasti, mutta hallinnon vaihtuessa ovat vaihtuneet myös ohjelmat, eikä yksikään tiedä katukauppiaiden rekisteristä tai sen olemassaolosta mitään. ”En osaa auttaa, mutta ehkäpä kollegani on kuullut asiasta”, on tyypillinen vastaus, jonka saatuani lähden kollegan juttusille, joka lähettää minut seuraavaa tapaamaan.

Puolentoista kuukauden ristiretken tulos on laiha ja näkemykseni paikallishallinnon tilasta koruton. Hallinnossa ei ole jatkuvuutta eikä koordinaatiota, byrokratia on ylenmääräistä. Tiedonkulku takkuaa niin eri yksiköiden välillä kuin niiden sisällä ja tiedonsaanti on melkoista arpapeliä. Ilman suhteita ja suosituksia onnistumisen todennäköisyydet ovat vielä pienemmät, kuin lotossa.

Päivä ennen paluumatkaa sain kuin sainkin suosituksen ja sen avulla audienssin tärkeän herran luokse, joka toimittaa kaupunginjohtajan oikean käden virkaa. Mikset tullut luokseni aiemmin, hän kysyi, rimpautti kerran ja toisen sisäpuhelimella ja ojensi puhelujen päätteeksi paperilappusella seitsensarjaisen puhelinnumeron kuin voittoarvan. Numeron yllä luki Ezequiel. Ezequiel vastasi edellisessä kaupunginhallinnossa katukauppiaiden uudelleensijoitussuunnitelmista, hänellä on varmastikin kaikki dokumentit kopioituina arkistoissaan, arveli kaupunginjohtajan oikea käsi. Kiitin kauniisti ja rullasin numerosarjan juhlallisesti taskuuni. Tehtävä suoritettu.

Soitin numeroon. Soitan edelleen. Ezequiel ei vastaa puhelimeen.