Heli Kinnunen, Madagaskar

Seitsemästä suomalaisesta ja seitsemästä madagaskarlaisesta biologian opiskelijasta muodostuva ryhmämme pääsi tutustumaan kahteen Tany maitso -kehitysyhteistyöhankkeessa mukana olevaan madagaskarlaiseen kylään. Hanketta vetää suomalainen Dodo ry yhteistyössä paikallisten järjestöjen kanssa.

Saapumisemme sekä Andafy Atsimon (Ranomafanan kansallispuiston vieressä) että Sahamahitsyn kylään (Manonbon luonnonpuiston vieressä) on juhlallinen lähinnä joukkiomme hillittömästä koosta johtuen – opiskelijoiden lisäksi kyläilemässä on kurssimme järjestäviä opettajia ja hankkeen työntekijöitä. Kättelyjen, puheiden ja kylän lapsille tuomamme jalkapallon luovutuksen jälkeen pääsemme kiertelemään ja kuulemaan lisää hankkeen tuloksista.

Suomalaisessa mittakaavassa yhden huoneen kokoiset tiili- ja puutalot ovat koteja jopa 11-lapsisille perheille, ja saniteettitilojen kuntoa tai ylipäätään olemassaoloa voi arvailla. Ympäröivästä köyhyydestä huolimatta auringonpaiste, vuoristomaiseman kauneus ja joka puolella hymyilevät kasvot pistävät yllättäen miettimään, tarvitaanko onneen niinkään materiaalista rikkautta, vaan ehkä sittenkin tietynlaista rentoa elämänasennetta ja mielentilaa.

Luonnonsuojelu kehitysmaissa liittyy kiinteästi terveydenhuoltoon, perhesuunnitteluun ja yleiseen koulutustasoon. Kun lajeja halutaan suojella ja metsästä tehdään kansallispuisto, viedään puiston liepeillä olevien kylien asukkailta tulonlähde. Madagaskarilla luonnonsuojelualueiden perustamisen myötä metsässä vapaasti tottumaan liikkuneet kyläläiset joutuvat mm. etsimään polttopuunsa ja seebujen laitumet muualta. Jos kyläläisille voidaan tarjota vaikkapa parannuksia terveydenhuoltoon, rakentaa kouluja ja tarjota vaihtoehtoisia tulonlähteitä, suhtautuvat he suopeammin puiston perustamiseen. Toisaalta, ilman suojelua metsät olisivat joka tapauksessa olleet suuressa vaarassa kadota kokonaan – 90 % luonnontilaisista metsistä on jo menetetty.

ANGAP, joka Madagaskarilla vastaa luonnonsuojelualueiden hallinnoimisesta, käyttää puolet puistojen pääsymaksu- ja muista tuloista metsien liepeillä olevien kylien olojen parantamiseksi suunnattuihin hankkeisiin. Maaseudun köyhyys on kuitenkin niin kouriintuntuvaa, että ulkomaisille kehitysyhteistyöhankkeille riittää työsarkaa. Tany maitso -hankkeessa (suomeksi ”vihreä maa”) kyläläisille on opetettu puuntaimien kasvattamista ja istutusta, kasvimaan perustamista ja hoitoa, autettu torjumaan riisisatoa tuhoavia rottia, sekä opetettu mehiläisten tarhausta. Ennen suojelualueiden perustamista kyläläisillä oli tapana käydä hakemassa metsän mehiläispesistä hunajaa. Tällaisessa hunajankeruumenetelmässä puu kaadettiin ja pesä tuhottiin. Mehiläisten tarhaus siis sekä korvaa aiemman tulonlähteen, että tekee hunajan keruusta johtuneen puiden ja pesien tuhoamisen tarpeettomaksi.

Tänä vuonna Tany maitso -hankkeessa on myös aloitettu aikuisille naisille suunnattu luku-, kirjoitus- ja laskutaitokoulutus. Mukana olevien kylien asukkaista 80-90 % on lukutaidottomia. Sahamahitsyssä jututtamamme naiset olivat silminnähden ylpeitä ja innostuneita kehittyvästä lukutaidostaan. Meitä askarrutti, mikä naisia motivoi lukutaidon hankkimisessa. Naisten vastaus oli, että sama kuin teitä opiskelijoita: kouluttautumalla saa töitä, eikä ole riippuvainen muista. Useimmat naisista saivat tukea ja kannustusta aviomiehiltään. Vain yksi kertoi, että aviomies ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, koska vaimon pitäisi keskittyä lastenhoitoon. Kouluahan on yhteensä hurjat 3 tuntia viikossa (1,5 t lauantaisin ja 1,5 t sunnuntaisin), ja naiset ilmeisesti ottavat lapset mukaansa koululle.

Taidot ovat tärkeitä taloudellisessa mielessä: hankkeiden loputtua lukutaitoiset kyläläiset voivat itse päivittää tietojaan esimerkiksi mehiläisten tarhauksesta; laskutaito puolestaan auttaa arvioimaan hinnan myyntiin menevälle hunajalle ja helpottaa kaupankäyntiä. Mutta aikuiskoulutuksella on toinenkin merkitys. Kerätessämme tutkimusaineistoa ekologisen käytävän muodostavalla alueella (josta lisää tulevassa blogimerkinnässä) pääsimme jututtamaan Tolongoinassa asuvaa, oppaana työskentelevää miestä. Hänen mukaansa lähiseudun 800 lapsesta vain 60 käy koulua. Koulumatkan taivaltavat lähinnä ne lapset, joiden vanhemmatkin ovat aikoinaan koulua käyneet. Opiskelemalla aikuiset tulevat siis samalla näyttäneeksi hyvää esimerkkiä lapsilleen. Pitkällä tähtäimellä koulutustason nousulla lienee pienentävä vaikutus perhekokoihin – koulunkäynti ja sitä kautta työllistyminen on vaihtoehto nuorena naimisiin menemiselle ja lapsikatraan kasvattamiselle.

Uusien projektien sijaan kylissä toivottiin erityisesti jatkuvuutta jo käynnissä oleville projekteille. Kehitysyhteistyön tavoitteena kuitenkin on, että kylät pärjäisivät omillaan, ilman ulkopuolista apua. Ongelmana on, miten saada innostettua kylä auttamaan itse itseään, ja miten välttää tilanne, jossa kylä jää vain odottamaan seuraavaa pelastajaa. Hankkeet myös kohdistunevat pääsääntöisesti alueille, joille on helppo päästä. Kylät, joissa köyhyys on suurinta, sijaitsevat usein heikkojen kulkuyhteyksien päässä ja siten hankkeiden ulottumattomissa.

Yhtä kaikki, kehitysyhteistyöhankkeisiin tutustuminen paikan päällä oli konkreettinen muistutus siitä, miten tärkeää työtä vapaaehtoistyöntekijät ympäri maailmaa tekevät. Maailmaa voi muuttaa, kylä kerrallaan. Mielestäni kehitysyhteistyöhankkeet eivät silti voi eikä niiden ole tarkoituskaan tehdä ketään onnelliseksi – onnellisuus ja huolettomuus ovat jotain, mikä monilla tapaamillani madagaskarlaisilla on hallussa luonnostaan. Auttaminen ei ole yksipuolista, vaan siihen sisältyy aina kulttuurista vaihtoa ja molemminpuolista oppimista. Hyvin yksinkertaisilla asioilla voidaan kuitenkin parantaa ihmisten elämänlaatua ja nerokkaimmissa projekteissa tullaan samalla suojelleeksi pala katoavaa luontoa.

Tämän blogimerkinnän teki Heli Kinnunen, yksi Helsingin yliopiston järjestämän Reserve Planning in the Tropics –kenttäkurssin opiskelijoista.