Suomenvierailullani kävin katsastamassa kuulemisen, joka järjestettiin yliopistolain ja Helsingin yliopiston johtosäännön uudistuksista. Joku voisi sanoa, että muutoksia tulee ovista ja ikkunoista, vaikka kukaan ei niitä edistä.

Opiskelijatoiminnan järjestämässä kuulemistilaisuudessa näkemyksiään kertoivat ja puolustivat rehtori Thomas Wilhelmsson, kansleri Ilkka Niiniluoto ja kehitysjohtaja Ulla Mansikkamäki. He edustivat yliopiston johtoa, mutta osittain epäselväksi jäi, ketä johto edusti: itseään, yliopistoa vai yliopistolakiuudistusta. Hieman ulkopuolisena seurasin kiinnostuneena sitä, miten tällaiset poliittiset prosessit esitetään neutraaleina uudistuksina, joissa muutoksen tekijöitä ei löydy etsimälläkään.

Rehtori Wilhelmsson vakuutti, että hänellä ja kansleri Niiniluodolla ei ole mitään agendaa ajettavanaan – vaikkakin he ovat sitoutuneita uudistuksen toteuttamiseen. Ei agendaa, ei omaa tahtoa, vain yhteisön parasta uudistuksen muodossa.

Kuunnellessani tätä arvoneutraalia ja agendatonta keskustelua mieleeni muistui juuri lukemani Sitran raportti Muutoksen Suomi. Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituution ihmisten tukijoina. Sen takana olleen työryhmän puheenjohtajan toimi kansleri Ilkka Niiniluoto, ja sen on toimittanut Suomen innovaatiopolitiikan harmaa eminenssi Antti Hautamäki (joka sivumennen sanottuna muuten kannattaa lukukausimaksuja myös suomalaisille). Ehkä Niiniluoto ei kirjoittanut osaansa kanslerina – vaan yksityishenkilönä, mutta jonkun mielestä teksti voisi edustaa joka tapauksessa agendallista lähestymistapaa ja julkista interventiota Suomen poliittiseen nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. On hyvä muistaa, että Sitra on paitsi eduskunnan alainen instituutio myös suomalaisen innovaatio- ja kilpailukykypolitiikan suunnannäyttäjä. Joku voisi sanoa, että sen toimintaa ohjaa agenda. Mutta kukaanhan ei tällaisia sano, koska kenelläkään ei ole mitään agendaa.

Raportissa muutoksia kutsutaan välttämättömyyksiksi, joihin ihmisiä pitää valmistaa. Suunnilleen tällainen kuva minulle tuli myös kuulemisessa. Uudistus on välttämättömyys, ja millainen tahansa kritiikki on joko tarpeetonta, vaikeasti todennettavissa tai se tulee esiin väärällä hetkellä.

Kritiikkiä ovat esittäneet niin professorit, dekaanit, Tieteentekijöiden liitto, Professoriliitto, tiedekuntajärjestö kuin opiskelijatkin, mutta Wilhelmssonin mukaan on vaikea tietää, kuinka laajaa kritiikki on. Näin voi olla, mutta on myös selvää, että monella Helsingin yliopistossa näyttää olevan juuri nyt sellainen olo, että he ovat vain muutoksen kokijoita mutteivät tekijöitä? Monet kokevat, että heitä ei ole kuultu.

Näyttää siltä kuin Hautamäen ja Niiniluodon raportin viesti olisi yliopistouudistuksen kohdalla kääntynyt päälaelleen: ihmiset muutoksen tukijoina, instituutiot muutosten tekijöinä. Rehtori ja kansleri ovat sitoutuneita muutokseen, ja kentältä vaaditaan nyt lähinnä tukea.

Joku voisi sanoa, että huolestuttavinta keskustelussa on se, että uudistuksen puolustajat sanovat aina kritiikin tulevan väärään aikaan. Vastarinta tulee aina joko liian myöhään tai liian aikaisin, väärällä tavalla tai se on kohdistettu väärään suuntaan. Kafkalaisessa keskustelukulttuurissa voi vain toivoa, että joitain demokraattisen päätöksenteon perusoletuksia onnistuttaisiin murtamaan niin, että hallintokin ymmärtäisi. Se, että asioista nousee aina viime hetkellä kohu, on useimmiten osoitus siitä, että päätöksentekoprosessissa on jossakin (tai useassa) kohdassa epäkohtia. Ja vaikka kohu syntyisikin myöhään, pitäisi se aina ottaa ilmauksena aidosta tyytymättömyydestä. Joidenkin mukaan vasta monimutkaiset asiat, sellaiset joita hallintokoneisto ei pysty ratkaisemaan rutiininomaisesti, saavat demokraattisen yhteisön syntymään. Vasta kun jokin asia on liian vaikea byrokratian ratkaistavaksi, tarvitaan yhteisön heräämistä. Ja kun tämä herääminen tapahtuu, viimeinen ja suurin virhe on sivuuttaa syntyvät argumentit viittaamalla aikatauluun.

Yliopistolain kohdalla on hyvin ymmärrettävää, että kritiikki löytää muotonsa vasta kun hallituksen – tai yliopiston johdon – laajat linjaukset ovat muuttuneet konkreettisiksi ehdotuksiksi. Vasta kun muutosta tapahtuu ja siltä ovat kadonneet kaikki tekijät, muutoksen kokijat voivat huolestua.

Joku voisi tosin sanoa, ettei yliopistolla nyt käynnissä olevan prosessin henki ole kovin yllättävä, jos luetaan Sitran raportin sanat: ”Kukaan ei voi varsinaisesti hallita suuria muutoksia (globalisaatio, ilmastonmuutos, teknologinen kehitys, muuttoliike). Ne vain tapahtuvat – meistä riippumatta.”