Uusi yliopistolaki on hyväksytty ja astuu voimaan vuoden 2010 alusta. Yliopistoyhteisö piti periaatteessa hyvänä uudistuksen päätavoitetta eli oman päätäntävallan korostumista, kun yliopistot muuttuvat valtion tilivirastoista joko säätiöiksi tai julkisoikeudellisiksi laitoksiksi.

Silti valmisteluvaiheessa virisi äänekäs protestiliike lähinnä vastustamaan lakiesityksen kohtaa, joka olisi edellyttänyt ulkopuolisten edustajien enemmistöä yliopiston hallituksessa.

Tämän väitettiin johtavan sekä autonomian että demokratian tuhoon ja markkinavoimien ylivaltaan, vaikka yliopistot itse saisivat nimetä nämä edustajat.

Eräiden perustuslaillisten koukeroiden ja ankaran lobbauksen jälkeen laki hyväksyttiin kompromissina, jossa ulkopuolisten osuus säädettiin vähintään 40 %:ksi. Niinpä useimmat yliopistot ovatkin säilyttäneet sisäisen enemmistön, Vaasaa lukuunottamatta. Eräät protestiliikkeen lainoppineet edustajat ovat toitottaneet suurta torjuntavoittoa ja esiintyvät ikään kuin yliopistojen pelastajina.

Maailman parhaiden yliopistojen päätöksentekoelimet ja sisäiset rakenteet ovat erittäin kirjavat. Ääripäihin voitaneen lukea Oxford ja Cambridge, joiden ylin päättävä elin koostuu kaikista opettajista (n. 4 000) ja muutamista hallintovirkamiehistä, ja toisaalta Hollannin yliopistot, joiden hallituksessa on rehtori, vararehtori ja ulkopuolinen puheenjohtaja.

Ranking-listojen sadan parhaan joukossa on alle 10 yliopistoa, joissa hallituksen jäsenistä yli puolet on sisäisiä edustajia. Jos vaivautuu todella analysoimaan asiaa, niin voi vakuuttua siitä, että hallituksen kokoonpanolla ja sisäisillä rakenteilla ei ole mitään korrelaatiota yliopiston menestykseen, jos tätä mitataan tutkimuksen ja opetuksen kriteereillä.

Näin ollen se protestiliike, joka vaahtosi yliopistolain muutosesitystä vastaan ja agitoi jopa joitakin tutkijoita ja opettajia tieteellisen työn äärestä kirjoittelemaan julkilausumia, sai aikaan paljon melua tyhjästä.

Toinen hallituksen kokoonpanoa koskeva kiistakysymys nousi yllättävän voimakkaasti esiin Helsingin yliopiston avajaisissa 7.9. Tuo tilaisuus antaa Ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajalla oikeastaan ainoan mahdollisuuden kautensa aikana nousta suuren juhlasalin Parnassolle ja julistaa sanomansa täydelle salille kuulijoita, kuin myös medialle.

Tällä kertaa Pasi Hario oli valinnut ainoaksi teemakseen hallituksen sisäisten jäsenten väliset voimasuhteet, joihin yliopiston kollegio oli päättänyt tasakolmikannan asemesta yhden professorijäsenen ”ylivallan” ( professorit: muut opettajat ja henkilöstö:opiskelijat suhteessa 3:2:2) .

Tämä yksi ylimääräinen professori antaa Harion mukaan kuoliniskun yliopistodemokratialle ja tuhoaa opiskelijoiden vaikutusmahdollisuudet.

En tiedä mikä on Pasi Harion käsitys yliopistodemokratiasta, vaikka hän puheessaan kyllä sanoutui irti mies-ja-ääni –periaatteesta. Maailman yliopistoista Suomi ja Ruotsi ovat poikkeuksellisia, sillä niissä opiskelijoilla on hallinnon eri portaissa täysivaltainen edustus eikä vain tarkkailija-asema, kuten pääsääntöisesti muissa maissa.

Silti toivon, ettei Hario kuvittele opiskelijajäsenten istuvan hallituksessa nimenomaan valvomassa opiskelijoiden intressejä. Asiallisesti toimivan hallituksen kaikkien jäsenten tulee näet päätöksenteossaan ajatella vain yliopiston, ei minkään kuppikunnan etua. Nykyisen hallituksen kolme professorijäsentä ovat kaikki arvostettuja tutkijoita ja opettajia, eivät Professoriliiton aktivisteja. Yhden heistä ulosheitto ei mielestäni tippaakaan paranna yliopistodemokratiaa, mutta voi huonontaa hallituksen kollektiivista viisautta.

Opiskelijat ovat yliopistoyhteisön olennainen osa. Vuosittain sisään tulevat nuoret, älykkäät, innostuneet mutta kokemattomat nuoret antavat vanhempien ja kokeneempien tutkijoiden ja opettajien joukolle piristysruiskeen, jota hyvällä syyllä voidaan pitää dynaamisen ja innovatiivisen ilmapiirin luomisen edellytyksenä.

Opiskelijoiden aktiivinen osallistuminen perustehtäviin, tutkimukseen ja opetukseen, on olennaista, kun taas kuviteltujen etujen vahtiminen hallintoelimissä ei ole.

Avajaisten jälkeen Yliopistonkadulla jaettiin tiedotuslehtisiä asunnottomien opiskelijoiden puolesta. Vaikka kämppä löytyisikin, toimeentulo aiheuttaa monille huolta ja työnteko viivästyttää opintoja kohtuuttomasti. Koko opiskelukulttuurissa on paljon parantamisen varaa, jotta sekä opettajat että opiskelijat sitoutuisivat paremmin yhteisiin ponnistuksiin.

Väitän että jos Helsingin yliopiston 38 000 opiskelijaa pantaisiin listaamaan viisi tärkeintä ongelmaansa, yliopiston hallituksen tasakolmikantaa tuskin kovinkaan monen paperista löytyisi. Jos olen oikeassa, niin herää kysymys, onko Ylioppilaskunnan johto vieraantunut suuren jäsenkuntansa tarpeista ja intresseistä, ja tästä syystä tuottaa paljon melua tyhjästä.

Jos olen väärässä, nöyrin anteeksipyyntöni Pasi Hariolle.

KARI RAIVIO