Tuulessa leijaili karkkipaperi. Käveltyäni muutaman metrin eteenpäin, leijaili tiellä toinen karkkipaperi. Edessäni kävelevä keski-ikäinen naishenkilö heitti ilmaan vielä kolmannenkin karkkipaperin, jonka nostin ylös. Kiirehdin askeleitani, sain naisen kiinni ja karkkipaperia naiselle ojentaen sanoin, että sinulta putosi tämä.

Nainen tuijotti ensin hämmästyneenä karkkipaperia ja sitten minua, eikä ojentanut kättään vastaanottamaan pudottamaansa roskaa. Koska naisen käsilaukku oli houkuttelevan avoinna kainalossa, sujautin karkkipaperin sinne. Sanoin, että jaksat varmasti kuljettaa karkkipaperin kotiroskikseen saakka, kun jaksoit sitä täytenäkin tänne asti kantaa.

Nainen sai vihdoin suunsa auki ja kommentoi ivallisesti: ”Voi, kuinka kauheeta!” Samalla hän teki siirtoa kadun toiselle puolelle, vaikka suojatietä ei ollut lähettyvillä. Vastasin asiallisesti, että tuon ikäisen naisen tulisi kyllä hävetä käytöstään ja olla heittelemättä roskia toisten asuinkaduille. ”Varsinainen mallinantaja lapsille, häpeäisit!”, tokaisin perään.

Tapaus tuli mieleeni, kun tänään suunnittelin ensi viikon aamunavausta ruokalakäyttäytymisestä: Kulje jonossa hiljaa ja rauhallisesti, älä töni, syö itse ottamasi ruoka loppuun, anna ruokarauha, keskustele hillitysti, siisti jälkesi ja muista kiittää ja kehua. Aika turhalta tuntuu jauhaa näitä sääntöjä koulussa, jos vanhemmat kuuluvat ”roskanheittelijöihin”.

Ruokailutapoja opettelemassa pienestä pitäen.

Lapsen pitää saada käytösmallit kotoaan ja koulussa niitä vahvistetaan. Molemmissa päissä ei varmasti miljoonakaan toistaminen riitä, ja siinä piileekin lapsen kanssa toimimisen oivallus; toisto on arkea ja sitä kestää ainakin 18 vuotta!

Tarinan naisihminen sattuu muuten asumaan naapuritaloa vastapäätä olevassa talossa, mutta kotikadultamme en ole enää löytänyt Dumle -karkkipapereita. Ehkäpä julkinen nolaus riitti tälle rouvalle tapojen parantamiseksi.