Annika Pasanen kertoo inarinsaamen kielipesätoiminnasta.

Vancouverin olympiakisojen avajaisten tv-uusinnan aikaan sain puhelun. Luurin päässä oli juuri 6 vuotta täyttäneen poikani Sammelin vuotta vanhempi kaveri – kutsun häntä tässä Teemuksi. Pojat ovat olleet samassa hoitopaikassa, inarinsaamenkielisessä kielipesässä siitä saakka, kun Sammeli meni hoitoon 1,5-vuotiaana. Nykyään he viettävät osan päivää inarinsaamenkielisessä esiopetuksessa.

Teemu puhui minulle reippaasti inarinsaamea, niin kuin hänellä on tapana, ja pyysi Sammelia puhelimeen. Wohou! Puhelu jatkui inarinsaameksi! Se ei ollut itsestäänselvää, sillä useimmat  kielipesälapset puhuvat yleensä keskenään suomea.

Jälkeenpäin kuulin, että Teemun äiti oli puhelinta lainatessaan usuttanut poikaa puhumaan saamea. Se ei latistanut riemuani: joka tapauksessa puhelu oli osoitus siitä, että pojat pystyvät kommunikoimaan inarinsaameksi aiheesta, joka ei liity millään lailla kielipesän päivärutiineihin tai kielipesässä omaksuttuihin aiheisiin. Eikä Sammeli kääntänyt kieltä suomeksi tai edes vaikuttanut  hämmästyneeltä Teemun kielenvalinnasta.

Inarinsaamen puhujia on tällä hetkellä kolmisensataa, korkeintaan 350. Näin pienen kielen puhumisessa on muun muassa sellainen hauska piirre, että siinä tekee usein ihan huomaamattaan  historiaa. Vancouver-puhelun aikana olin todistamassa ainutlaatuista tilannetta, jossa kaksi pientä poikaa puhui keskenään olympiakisoista inarinsaameksi. Ei sitä ainakaan muutamaan vuosikymmeneen ole mahtanut tapahtua, sillä siitä on kauan, kun inarinsaame oli laajemmassa mittakaavassa lasten välinen kommunikointikieli. Lieneekö silloin ollut Inarissa kovin monta televisiotakaan.