Annika Pasasen lapset oppivat myös aunuksenkarjalaa.

Lapseni ovat oppineet viikon aikana vähän lisää karjalaa ja venäjää. Eniten iloa aiheuttavat  karjalankieliset eläintennimet. Čičiliušku on helppo – sisilisko tietenkin – mutta mikä on meččypočči? Metsäpossu eli villisika!

Meillä on nimittäin ollut Inarissa kohta viikon kylässä harvinainen vieras Petroskoista: Natoi, alunperin vieljärveläinen, äidinkielenään aunuksenkarjalaa puhuva nuori nainen, yksi nuorimmista aktiivisista kielenpuhujista. Natoi eli Natalja Antonova on suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen Karjalan-koordinaattori ja hän on täällä, koska olemme kirjoittamassa opaskirjaa kielipesätoiminnasta. Kirja tullaan julkaisemaan venäjän kielellä, ja toivon mukaan se rohkaisee kielensä tilasta huolestuneita vähemmistöyhteisöjä perustamaan kielipesiä omille alueilleen.

Kielipesä on Venäjällä uusi kielenelvytyskeino. Suomalais-ugrilaisissa piireissä siitä on levitetty tietoa aktiivisesti kesästä 2008 asti, jolloin alkoi Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Suomalais-ugrilainen kielipesähanke. Siihen mennessä asia oli jo saanut julkisuutta Karjalan tasavallassa, sillä Venäjän ensimmäiset kielipesät perustettiin Vienan Karjalan Uhtualle (vir. Kalevala) vuosina 2000 ja 2002. Toimin Uhtuan kielipesähankkeen vetäjänä aktiivisesti vuosina 1999-2003. Voi niitä aikoja! Oli siinä seikkuo ta čuutuo!

Kielipesä on Venäjällä paitsi laajaa kiinnostusta, niin myös epäilyksiä ja vastahankaa herättävä kielenelvytyskeino. Jo perusidea sotii totuttua vastaan: vähemmistökieli on todellisen kommunikoinnin välineenä, ei vain kauniina koristeena tai muodollisen opetuksen kohteena. Kielipesä on radikaalia toimintaa yhteiskunnassa, jossa vähemmistökielet sijoitetaan mieluiten folklore-esityksiin ja museoihin.