Annika Pasanen luennoi kielipesistä ja kävi luulajansaamen kieli- ja kulttuurikeskuksessa.

Bodøssa loppuu näinä päivinä saamen kielten dokumentointiin ja revitalisaatioon keskittyvän tutkijaverkoston SLDR:n kaksiviikkoinen talvikoulu. Olin itse mukana muutaman päivän viime viikonvaihteen molemmin puolin (ja pääsin kotiin monien rasittavien vaiheiden jälkeen vuorokauden myöhässä Pohjois-Norjassa riehuneen myrskyn takia, mutta ei siitä sen enempää). Luennoin inarinsaamen kielen elpymisestä ja kielipesän roolista kielen siirtäjänä sekä osallistuin ekskursiolle luulajansaamen kieli- ja kulttuurikeskukseen Árraniin (http://www.arran.no), joka sijaitsee Divttasvuotnan (Tysfjord) kunnassa Áiluoktan (Drag) kylässä.

Luulajansaame on yksi yhdeksästä nykyään puhuttavasta saamen kielestä (ks. esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/Saamelaiskielet), ja sitä puhutaan sekä Norjan että Ruotsin puolella. Divttasvuotnassa luulajansaamen siirtyminen lapsille väheni Norjan valtion tietoisen sulauttamispolitiikan seurauksena niin, että 1980-luvulla nuoria puhujia oli enää hyvin vähän – syrjäisessä, kalastuksesta elävässä Moskan kylässä sentään jokunen.

Vuonna 1989 Áiluoktaan perustettiin luulajansaamenkielinen lastentarha “Vuonak sámemáná”, joka toimii edelleen. Suurin osa sinne tulevista saamelaislapsista on oppinut kotonaan vain norjaa. Koko lastentarhan toiminta tapahtuu luulajansaamen kielellä. Tarhasta ei ole koskaan käytetty virallisesti nimitystä kielipesä, mutta toimintaperiaatteidensa ja taustansa puolesta sitä voi pitää sellaisena.

Muilla saamen kielillä kielipesätoiminta käynnistyi vuosia myöhemmin. Sevettijärvellä oli kokeiluluontoinen koltansaamen kielipesä vuonna 1993 ja neljä vuotta myöhemmin perustettiin kolme kielipesää – inarinsaamenkieliset Inariin ja Ivaloon ja koltansaamenkielinen uudestaan Sevettijärvelle. Nykyään koltansaamen pesä toimii Ivalossa, Inarissa taas ainoa inarinsaamenkielinen. Tarvetta toiminnan laajentamiselle olisi joka puolella.

Luulajansaamen kielen tilanne muistuttaa monessa suhteessa inarinsaamea. Kielen siirtyminen katkesi käytännössä useaksi vuosikymmeneksi, kunnes se alkoi uudestaan, pitkälti kielipesän avulla. Meneillään on siis käänteinen kielenvaihto: enemmistökieleen sulautumisen lisäksi tai asemesta on alkanut tapahtua kielenvaihtoa vähemmistökielen hyväksi. Uuden, nuoren puhujapolven ilmaantuminen kieliyhteisöön tuo uuden haasteen – kadotetun sukupolven ongelman. Revitalisaatio lisää huimasti vähemmistökieltä taitavien opettajien, lastenhoitajien, oppimateriaalin luojien, media-alan ammattilaisten, kielenhuoltajien ynnä muitten tarvetta. Kun yksi sukupolvi on jäänyt vaille kieltä, tekijöitä on vähän, työ kasaantuu harvojen kielitaitoisten harteille ja aivan liikaa jää tekemättä.

Inarissa on juuri tänä lukuvuonna meneillään suurimittainen yritys kadotetun sukupolven ongelman paikkaamiseksi. Siitä lisää tuonnempana!