Sunnuntaisin on toripäivä, jolloin tiettömiltä taipaleilta pakataan ylimääräiset ja myytäväksi kelpaavat tavarat koreihin ja pään päälle, ja tullaan tekemään kauppaa. Oma suosikkini on sokeriruoko, jota on mukava järsiä. Se on vähän kuin purkan korvike, makea ja kuitumainen. Metri muutaman sentin paksuista ruokoa maksaa 50 ariaria, eli noin 2 senttiä. (Vertailun vuoksi: Nettiyhteys maksaa 100 ariaria minuutilta, lähdevesikylpy 10000 ariaria ulkomaalaiselta ja banaanikilo 400 ariaria.)
Ranomafana on suhteellisen vauras kylä, jossa asuu joitain satoja ihmisiä ja ympäröivällä alueella joitain tuhansia. Vauraus syntyy turisteista. Ranomafana antaa nimensä ympärillään sijaitsevalle kansallispuistolle. Turistivirrat, jotka ovat erityisen runsaita nyt lokakuussa, tuovat rahaa itse puistolle, mutta myös hotelliryppäälle, joka ulottuu puiston sisäänkäynniltä alas kylään asti.
Oma tutkimusalueeni on heti puiston sisääntulon jälkeen polun vieressä. Turistimassat (ja ne oikeasti ovat pienillä poluilla vellovia massoja!) puskevat loukutuspaikkojeni ohi. Onneksi hiirimakit eivät tunnu häirintyyvän. Monet muut eläimet, esimerkiksi linnut sen sijaan häiriintyvät. Kanssani pari vuotta sitten RESPECT-kurssilla ollut Eric tekee täällä diplome-työtään lintujen pesimisen onnistumisesta ja alustavat tulokset näyttävät kertovan suorasta riippuvuudesta turistimäärien ja pesimisen epäonnistumisen kanssa.
Yöllä turistit eivät saa mennä puistoon, mutta heidän, tai erityisesti oppaiden toimintansa, saattaa kiusata yöaktiivisten eläintenkin tutkijoita. Villaindritutkija Catherine käy päivisin etsimässä makien nukkumapuita ja hakeutuu illan suussa noiden puiden lähistölle, jotta voi seurata makilauman öisiä liikkeitä. Aina laumaa ei kuitenkaan löydy – turistioppaat heiluttelevat nukkumapuita, jotta makit lähtisivät liikkeelle ja turistit saisivat ”enemmän irti” kierroksestaan.
Viime aikoina lähes jokaisessa kansallispuistossa on ollut metsäpaloja, niin myös Ranomafanassa. Viime viikolla tuli pääsi irti kahdessa eri paikassa, puiston sisällä paikallisten ravustajien leiritulesta ja puiston ulkopuolelta tuntemattomasta lähteestä. Tilannetta on pahentanut viime aikojen kuivuus.
Haluaisin myös kertoa sille ihmiselle, joka sanoi minulle, ettei hiirimakin purema saa ihoa rikki, että ei, väärässä olit. Toissa päivänä sain ensimmäisen vertavuotavan haavan, kun ilkeähköluonteinen Borat pääsi näykkäisemään kunnolla.
Kunhan pääsen kotiin ja onnistun saamaan jonkun mielenkiintoisen taudin täältä, pystyn kuvittelemaan lääkärin ilmeen Auroran trooppisten tautien osastolla, kun annan taustatietoja: ”No siis, tutkin Madagaskarin sademetsässä kädellisten loisia, joten olin päivittäin tekemisissä ulosteiden kanssa. Ja välillä niitä käsitellessä, ne sai purtua ihon rikki. Mutta onneksi malariaestolääkkeiksi kolme ja puoli kuukautta ottamani antibiootit varmaan piti suurimman osan mikrobeista ojennuksessa.”
Keskiviikkona sain pitkästä aikaa uusia naaraita. Uusilta yksilöiltä otetaan aina hammasvalokset iän määritystä varten. Tämä toimii niin, että maki avaa suunsa, laitan muotin sisään, maki puree muottia ja jonkun ajan kuluttua avaa suunsa ja saan muotin pois. Toinen keskiviikon uutuuksista oli vaikeampi tapaus: hän piti suutaan kiinni. Ei mitenkään normaalisti, kuten suuta pidetään kiinni, vaan hän puri leukansa tiukasti yhteen. Pienen maanittelun ja uhkailun jälkeen suu aukesi ja sain muotin suuhun. Seuraava ongelma oli, ettei hän halunnut sulkea suutaan, vaan piti suutaan auki. Eikä suu ollut normaalisti auki, vaan sepposen selällään – enemmän kuin tiesin hiirimakien leukaperien antavan periksi. Tämä käytös muistutti niin paljon erästä ystävääni, että makin nimeksi tuli Krisse.