Maanantainen jouluviikon aamu Biotekniikan instituutissa vie ajatukset takaisin tropiikkiin. Käyn ohjaajieni kanssa läpi kenttäkauden saldoa: onnistumisia, kantapään kautta opittuja käytännön taitoja ja ennen kaikkea uusia ideoita.

Hyvän tutkimusaiheen tunnistaa siitä, että jatkuvasti keksii uusia asioita, joita voisi kokeilla. Kun kenttäkausi on kerran vuodessa ja monen tuhannen kilometrin päässä, tämä tosin vaatii tarkkaa suunnittelua. Niinpä nyt on aika pohtia, mitä mittauksista ja näytteistä voi jättää ensi vuonna pois ja mitä vapautuneella ajalla, tilalla tai rahoilla voi tehdä. Väitöskirjan tekijällä on krooninen pula sekä ajasta että rahasta, ja erityisesti Madagaskarilla lisäongelmia tuottaa logistiset vaikeudet: mitä mahtuu mukaan ja mikä pysyy ehjänä riittävän pitkään.

Eilen juttelin toisen graduohjaajani, Emma Vitikaisen, kanssa. Hän on nykyään post-doc -tutkijana Exeterin yliopistossa. Hänen kenttätutkimuksensa sijoittuu Ugandaan, ja aiheena on mangustien (Mungos mungo) vanheneminen. Molemmat siis päädyimme muurahaisten parissa pörröisten afrikkalaisten eläinten vanhenemisen tutkijoiksi. Kuunnellessani Emman tarinoita tajusin kuinka helppoa tutkimus Madagaskarilla kuitenkin on – voi kulkea vapaasti ulkona, kun ei tarvitse pelätä verenhimoisia virtahepoja.

Emmalta kuulin arvailun, että amerikkalaiset tutkijat ottavat itselleen aina ne söpöimmät eläimet. Tätä ajatusta vahvistaa, että toinen Madagaskarilla vaikuttava suomalainen tutkimusryhmä onkin Ilkka Hanskin projekti, jossa tutkitaan – tadaa! – lantakuoriaisia.  Amerikkalaisille söpöt karvapallot, suomalaisille kakassa möyrivät hyönteiset.

Maanantaisena hyvin lumisena aamuna Afrikka tuntuu kaukaiselta mantereelta, mutta pian, muutaman kuukauden päästä olen taas matkalla sinne, ja sitä ennen pitää tehdä vielä monta asiaa.