Hiirimakit retrospektiivissa

Maanantainen jouluviikon aamu Biotekniikan instituutissa vie ajatukset takaisin tropiikkiin. Käyn ohjaajieni kanssa läpi kenttäkauden saldoa: onnistumisia, kantapään kautta opittuja käytännön taitoja ja ennen kaikkea uusia ideoita.

Hyvän tutkimusaiheen tunnistaa siitä, että jatkuvasti keksii uusia asioita, joita voisi kokeilla. Kun kenttäkausi on kerran vuodessa ja monen tuhannen kilometrin päässä, tämä tosin vaatii tarkkaa suunnittelua. Niinpä nyt on aika pohtia, mitä mittauksista ja näytteistä voi jättää ensi vuonna pois ja mitä vapautuneella ajalla, tilalla tai rahoilla voi tehdä. Väitöskirjan tekijällä on krooninen pula sekä ajasta että rahasta, ja erityisesti Madagaskarilla lisäongelmia tuottaa logistiset vaikeudet: mitä mahtuu mukaan ja mikä pysyy ehjänä riittävän pitkään. Lue loppuun

Vanhuus ei tule yksin

Vanheneminen on hämmentävä ilmiö. Se että kuolemme – elämämme on rajallinen – on luonnollista ja seurausta siitä, kuinka eliön toiminta on aina vaihtokauppaa. Lisääntyäkö nopeasti vai kehittyäkö pidempään ennen lisääntymistä? Paljon huonosti elämään varusteltuja jälkeläisiä vai panostusta pienempään määrään, mutta parempaan laatuun?

Vanhenemisesta tekee omituista sen vääjämättömyys. Kaikki mevanhenemme hyvin samanlaisin merkein. Vaikka naaman iho kummasti kiristyisi viidenkympin kriisin jälkeen, viimeistään kämmenselän iho kertoo totuuden. Monet eläimet vanhenevat ja hyvin samalla tavoin: väritys haalenee, muisti pätkii, lämmönsäätely on vaikeampaa, kuulo heikkenee.

Jotkut eläimet vanhenevat hämmentävän samalla tavoin ihmisen kanssa. Hiirimakit ovat tiettävästi ainoita eläimiä, joilla on samankaltaisia oireita kuin ihmisen Alzheimerin taudissa. Vankeudessa on havaittu, että vanhemmanpuoleiset makit saattavat saada aivoihinsa samanlaisia plakkeja kuin Alzheimerin taudista kärsivät ihmiset. Vanhoilla makeilla on myös selvästi heikentynyt motorinen toimintakyky ja ongelmia sekä lyhyt- että pitkäaikaisessa muistissa.

Tämä on tietenkin erityinen syy kiinnostua hiirimakista. Voisiko pikkuserkkumme tutkiminen auttaa ymmärtämään omia tautejamme? Useammassa tutkimusryhmässä selvitellään, kuinka samanlaisia hiirimakialzheimer ja oma tautimme ovat, joten aika kertoo.

Yleisiä syitä olen toistellut jo useammassa postauksessa: pitkä ikä verrattuna ruumiinkokoon, saattaa olla esikädellisen kaltainen, ajoittainen horrostaja ja tietenkin lukuisat ja hyvin tutkitut vanhenemisen oireet vankeudessa.

Paljon siitä, mitä tiedämme eläimistä, on seurausta laboratoriotutkimuksista. Esimerkiksi kädellisten käyttäytymispiirteistä suuri osa on havaittu ensin eläintarhoissa. Käytännössä oppimiskokeiden tai muiden aivotoimintaa kuvaavien tutkimusten tekeminen villeillä eläimillä on hyvin vaikeaa. Yleensä villiys tarkoittaa sitä eläimet on otettu luonnosta, mutta muutamankin kuukauden vankeuden ja toistuvien kokeiden jälkeen ei varmaankaan voida enää puhua villistä yksilöstä. Sanomattakin lienee selvää, että se mitä tapahtuu laboratoriossa, ei välttämättä tapahdu luonnossa, tai päinvastoin

Lueskelin juuri Cindy Canalen Pierre ja Marie Curien yliopistossa, Pariisissa, tehtyä väitöskirjaa, jossa hän oli selvittänyt ilmastonmuutoksen vaikutusta hiirimakien lisääntymis- ja horrostamisrytmiin. Tutkimuksessa laboratoriossa olevien hiirimakien ravinnon määrää ja päivän pituutta (eli valoisan ja pimeän jakson suhdetta) oli säädelty ja lopputuloksena oli, että horrostamaan kykenevät eläimet saattavat sopeutua tasalämpöisiä paremmin muuttuneisiin olosuhteisiin. Itsestään selvää on, että tällaisesta tutkimuksesta on todella pitkä matka siihen, mitä oikeasti tulee tapahtumaan. Toisaalta, vastaavaa tutkimusta ei pystytä luonnossa tekemään, joten siihen on tyytyminen.

Tietenkään vapaanakaan elävät tutkimuseläimet eivät koskaan voi olla täysin luonnonmukaisia: banaanisyöttimme ja muutaman tunnin vankeus vaikuttavat ilman muuta elukoihin. Tavoitteena on kuitenkin pitää tilanne mahdollisimman luomuna, jotta häiritsevät vaikutukset olisivat mahdollisimman pieniä.

Illalla katsoimme Study Abroad –ryhmän kanssa Madagaskar-piirretyn. Animaation tekijät ovat tehneet hyvin läksynsä: jokaisen makilajin erottaa helposti. Jos hiirimakit puhuisivat, ne olisivat aivan kuten piirretyt toverinsa.

Patricia Wright, puiston ja aseman impetus,  on tullut vierailemaan kuukaudeksi.  Hänen (englanninkielinen) bloginsa on osoitteessa: http://patriciacwright.wordpress.com/

Juotikkaiden puremia tähän mennessä: 15

Miksi hiirimaki kiinnostaa?

Hiirimaki (Microcebus spp., minun tutkimuksissani rufus) on jännä eläin. Sen oletetaan muistuttavan melko tavalla alkeellisia kädellisiä: pieniä, yöelämään tottuneita kaikkiruokaisia puuelukoita. Tämä tekee hiirimakeista lupaavan mallieläimen ihmislääketiedettä varten. Sillä on kuitenkin monia muitakin jänniä ominaisuuksia.

Pienestä koostaan huolimatta hiirimakit elävät vuosia. Vankeudessa ne elävät jopa kymmenen vuotta – vanhimmat yksilöt ovat jopa 15-vuotiaita. Luonnossakin ne vaikuttavat elävän useampia vuosia. Lue loppuun