Viisi tutkimuskuukautta Keniassa ovat nyt takana ja istun turvallisesti junassa matkalla Hämeenlinnasta Helsinkiin. On vihdoin tullut aika kirjoittaa se ensimmäinen ja viimeinen blogikirjoitukseni Kenian matkasta. Toisin kuin joskus kuukausia sitten haaveilin, en koskaan saanut kirjoitettua niitä kaikkia merkinntöjä, jotka aioin ja kirjoittaminen jäi suurelta osin Juhon puuhaksi. Se ei tosin tarkoita sitä, ettenkö olisi kirjoittanut mitään, päinvastoin, mutta tekstit päätyivät lähinnä yksityisiin kirjeisiin ja sisälsivät sen verran paljon henkilökohtaisia analyyseja ja vuodatuksia, ettei niitä olisi voinut julkaista. Sen jälkeen voimia tai aikaa ei enää kuitenkaan ollut muotoilla mitään julkaisukelpoisempia tarinoita. Pidän kuitenkin erittäin hyvänä asiana jonkinlaisten tutkimuspäiväkirjojen kirjoittamista, olivat ne sitten julkisia tai eivät, sillä nuo kirjoitukset sisältävät paljon sellaisten asioiden dokumentointia, jotka esimerkiksi luonnontieteellisessä tutkimuksessa usein saavat toisarvoisen aseman.

Jotta tästä blogista ei kuitenkaan tulisi pelkkä mekaaninen kuvaus siitä mitä kaikkea sain ja en saanut aikaan Taitavuorten tutkimusasemalla viettämieni kuukausien aikana, haluan pureutua hieman syvemmälle siihen, mitä kaikkea mielessäni alkoi liikkua, kun uppouduin tutkimukseni kiemuroihin. Jo matkan ensimmäisen kuukauden aikana sain nimittäin havaita, että voisin hyvin vaihtaa tutkimukseni otsikoksi ”luonnonmaantieteen metodologia ja sosiologia kehitysmaaympäristössä”.  Sen verran paljon aikaa ja luovuutta kului tutkimukseen ja tutkimuslaitteisiin liittyviin käytännön huoliin ja järjestelyihin, ja samalla sain myös kohdata lukuisia henkilöhahmoja ja tarinoita, jotka melkein kaikki ansaitsisivat hetkensä jonkin, kenties hieman yhteiskunnallisemman, tutkimuksen keskiössä. Jo heti ensimmäisten viikkojen aikana jouduin esimerkiksi kyseenalaistamaan tutkimusalueitteni valinnan, koska paikalliset nuorisorikolliset kähvelsivät vedenpinnan korkeuden mittaamiseen tarkoitettuja kullanvärisiä sensoreitani useampaankin otteeseen erään kylän lähistöllä. Pitkällisistä ”kuulusteluista” ja salapoliisintyöstä huolimatta ensimmäistä varastettua mittaria ei kuitenkaan koskaan tuolta paikalta saatu takaisin. Kylässä kaikki olivat kyllä nähneet sen, mutta kukaan ei tuntunut olevan varma syyllisestä. Todennäköisin syyllinen oli nuori poika, joka asui kaksin äitinsä kanssa. Tämän isä oli kuollut, mutta oli ennen kuolemaansa pitänyt poikaa ja tämän siskoa ja äitiä lukittuna kotiinsa ja polttanut kaikki äidin vaatteet, koska piti tätä prostituoituna. Sisko oli häipynyt, kun ei enää kestänyt isäänsä. Yritä nyt siinä sitten selittää jotain luonnontieteellisen tutkimuksen tärkeydestä pyykkiä pesevälle äidille, joka pelkää kuollakseen, että hänen ainut poikansa joutuu poliisin käsiin. Kun toinen korvaava mittari katosi lähistöltä, päätin, että nyt saa riittää ja rajasin kyseisen valuma-alueen ulos tutkimuksestani. Se oli sikäli harmillista, että tuon valuma-alueen vedet saivat osittain alkunsa Taitan viimeisistä jäljellä olevista alkuperäismetsistä ja se olisi sen vuoksi ollut hyvä vertailukohta toiseen tutkimukseni valuma-alueeseen. Lisäksi olin edellisellä tutkimusmatkallani kerännyt alueelta aika joukon uomageometria-aineistoa, jolla en nyt tee enää oikein mitään. No tuo toinen mittari saatiin kyllä lopulta takaisin lapsilta, jotka sen olivat vieneet, mutta en jaksanut enää siinä vaiheessa alkaa ottaa riskejä, nuo laitteet kun eivät aivan ilmaisia ole. Vielä kolmaskin mittari katosi myöhemmin toiselta valuma-alueelta, mutta se minun oli pakko korvata toisella, koska minulla ei ollut enää tutkimusalueita deletoitavana. Lisäksi en ollut aivan varma, oliko sen kohdalla kyse varkaudesta vai liian voimakkaasta virtauksesta, joka seurasi runsaita sateita.

Tapahtumat saivat pohtimaan koko luonnontieteellisen tutkimuksen moraalista oikeutusta ympäristössä, jossa paikalliset asukkaat tuntuvat olevan vailla aivan muunlaista apua ja valistusta, kuin mitä minun mekaaninen tutkimukseni heille voisi koskaan tarjota. Toki en kiellä, etteikö olisi tärkeää tutkia sitä miten maankäytön muutokset vaikuttavat vesivaroihin, sillä sehän juuri on kaikessa tuossa hyvin oleellista. Välillä oli kuitenkin hyvin vaikeata antaa vastauksia köyhille maanviljelijöille, jotka tivasivat, että kuinka se mitä teen talsiessani kalliine laitteineni hänen ja hänen naapureittensa maalla, hyödyttää häntä tai hänen yhteisöään. Se, että olisin sanonut kirjoittavani tästä tieteellisen artikkelin, joka sitten julkaistaan, jossakin hienossa kansainvälisessä lehdessä kaukana täältä ja joka edesauttaa minun tohtoroitumistani, ei ehkä olisi ollut tyydyttävä vastaus. Tuo on luultavasti asia, jonka jokainen kehitysmaissa tutkimusta tekevä akateeminen tutkija joutuu joskus kohtaamaan. Siksi toivoisinkin, etteivät tutkimussuunnitelmien ja rahoitushakemuksien korulauseissa mainitut ”benefits for the community” -kohdat, jäisi vain rahoittajien mielistelyksi ja että tästä hommasta ihan oikeasti voisi joskus olla jotain käytännön hyötyä.

Taitan tutkimusaseman koordinaattorina olen kai sellaisessa asemassa, että voisin hyvinkin toimia tuon ruohonjuuritason yhteistyön edistäjänä ja puolestapuhujana. Pieni askel siihen suuntaan oli tapaaminen Werugha Community Libraryn perustajajäseniin kuuluvan Connie Nyattan kanssa. Connie on alunperin Yhdysvaltalainen Keniaan muuttanut Taita-miehen kanssa naimisissa oleva, eläkkeellä oleva opettaja. Hän on varsinainen teräsmummo ja valistunut luonnonsuojelija vereen ja henkeen, jollaisia saisi olla maailmassa enemmänkin. Connien pyynnöstä menimme graduntekijä Janita Laakson kanssa pitämään esitelmää kirjastolle tutkimusasemalla tehtävästä tutkimuksesta, Taitavuorten geologiasta ja alkuperäismetsien säilymisen merkityksestä vesivaroille. Esitelmää oli kuuntelemassa suuri joukko lukiolaisia ja heidän opettajiaan. Mielenkiintoista oli, että suurinta kummastusta yleisön joukossa aiheutti se, että Janitan esittämä tieteellinen käsitys maapallon synnystä ei sopinut yhtään yhteen lukiolaisille opetettujen Raamatun luomiskertomusten kanssa. Toinen kohta, jossa teki mieli läimäistä käsi koomisesti otsalle, oli kun kysyessäni kuinka moni lukiolaisista oli käynyt Ngangaon alkuperäismetsässä, joka sijaitsi heidän koulunsa vieressä ja näkyi kirjaston ikkunasta, sain vastaukseksi ehkä kaksi kättä.

Hmmm, olenkohan ihan hakoteillä, jos kysyn, että onko Taitavuorilla tehtävä akateeminen luonnontutkimus jotenkin edellä aikaansa? No tuo on ehkä turhankin provokatiivinen kysymyksen asettelu, sillä luonnontieteelle kai on hyvinkin ominaista ja on jopa suositeltavaa, että sitä pyritään tekemään kontekstista irrallaan, tai oikeastaan koko konteksti on siinä yhteydessä jopa vähän turha käsite. Joku voisi sanoa samaa akatemiastakin. Ympäristöntutkimuksessakin ja erityisesti mallinnuksessa pyritään myös usein pelkistämään ilmiöitä niin, että ne kadottavat yhteytensä todellisuuteen. Samaan aikaan sitten kahvipöydissä haukutaan humanisteja. Olenkohan taas vähän provosoiva? No lähinnä tämä on kai viiden kuukauden aikana patoutunutta itseironiaa, joten älkööt kukaan pahastuko.

Mutta jos vakavoidutaan lopuksi, niin voisin todeta, että luonnontieteellisen tutkimuksen ohella toivoisin näkeväni Taitalla tulevaisuudessa myös enemmän ympäristö-, kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijöitä. Humanistitkaan eivät olisi pahitteeksi. Ja ennen kaikkea toivon kaikilta Taitan kävijöiltä edes pientä panostusta ruohonjuuritason valistustyöhön, oli sitten kyse niin ympäristöongelmista, sukupuolikasvatuksesta, kotitarveviljelystä, poliittisesta vaikuttamisesta kuin vaikkapa kotieläinten hoidosta. Ilman Taitan nuorten sukupolvien valistusta ja ympäristösuhteen perinpohjaista uudistusta ei meilläkään ole kohta enää pahemmin tutkimuskohteita, joista valita.