How to Perform Acoustic Measurements at the Finnish Rock Painting Sites – A Multimedia Guide

Since 2013, the archaeoacoustic team of the University of Helsinki has been exploring acoustic properties of rock painting sites in Finland, ritual places of prehistoric hunter-gatherers. The rock paintings, comprising figures of elks, boats and humans, sometimes holding drums, are typically situated on vertical highly-reflective cliffs that generate echoes and other startling acoustic effects (Rainio et al. 2014; 2017a–b). As these cliffs rise directly from lakes or rivers, the ritual activities, such as painting, sacrificing or drumming, were probably performed from a boat, some type of dugout or canoe.

To study the acoustics of these hardly accessible, rugged places, new field recording and audio analysis methods have been developed by our archaeoacoustic team. The primary analysis method is multichannel impulse response measurement using custom-built recording equipment tailored to the field conditions at Finnish rock paintings. The in situ measurement data is post-processed with custom-written signal analysis software (Lassfolk & Uimonen 2008; Lassfolk 2013; 2014). This educational audiovisual material shows step by step, how the fieldwork and the acoustic measurements of our project are carried out in practice. Full reports of the methods have been published in earlier research articles (Rainio et al. 2017a; Lassfolk & Rainio 2020). The equipment featured in the videos has been acquired between 2013 and 2019 for the project and entrusted to the University of Helsinki Music Research Laboratory. The videos were shot during the field season 2020 with the Canon Legria HF G26 camera.

Step One: Make a Boat

As the acoustic measurements must be performed at the location of the prehistoric rituals, that is on the lake, a vehicle operating in water is needed. The best solution is to use an inflatable rubber boat that is easy to transport and shift from lake to lake. The rubber boat of the model Talamex GLW300 is assembled at a slipway in the vicinity of the rock painting, as follows: 1) by inflating the rail and prow tubes of the boat with an airpump, 2) by fixing the oars into the oarlocks, 3) by fixing and adjusting the seatbench, 4) by inflating the keel tube of the boat, 5) by tying the mooring line to the prow, 6) by launching the boat, and 7) by fixing the electric outboard motor over the transom. This procedure takes about 10 minutes.

Video 1. Assembling the rubber boat on the field trip to the rock painting of Tupavuori by Lake Vuohijärvi in Kouvola. The electric outboard motor was mounted after the video recording.

Step Two: Make a Raft

While the boat is indispensable for carrying the researchers and the equipment to the study site, it is a too unsteady platform for the most sensible measuring devices. Therefore, a separate floating raft is used to accommodate the microphones and the loudspeaker. The towed raft called Echo Explorer, designed by Pekka Mikael Laine, is assembled at a slipway, as follows: 1) by screwing the central plates and crosswise wings of the raft together, 2) by placing the buoyant canisters at the tips of the wings, 3) by screwing the reeled anchor lines and the upright stands to the tips of the wings, 4) by fixing the custom-built tetrahedron microphone rack to its stand and four omnidirectional Neumann KM 183 microphones to their numbered places in the rack, 5) by fixing the custom-built dodecahedron loudspeaker to its stand and the external loudspeaker crossover to the central plate of the raft, 6) by fitting the microphone array and the loudspeaker with cables, 6) by fitting the microphone array with windshields, and 7) by tying the drag line to the tip of the wing. This procedure takes about 15 minutes.

Video 2. Assembling the recording raft on the field trip to the rock painting of Ruominkapia by Lake Kivijärvi in Lemi. The loudspeaker is not seen in the video, because it was not in use on that day.

Step Three, Option A: Make Noise

At the study site, the raft is anchored to a chosen location in front of the rock painting, the wing with the microphones pointing at the rock. A suitable distance between the rock and the microphones is 20–50 metres. The microphone and loudspeaker cables from the raft are connected to the Zoom F8 and H4n multichannel audio recorders and a battery-powered amplifier situated in the boat. The impulse response measurement, as such, comprises a performance of an excitation signal, either an instantaneous broadband impulse or a sine wave sweep, and the recording of this signal with subsequent reflections generated by the space. The following video shows the option with an instantaneous impulse, in this case, a balloon pop. First, a balloon is inflated to the breadth of 40 centimetres using an airpump and a template. Next, the F8 recorder is switched on and the predefined recording levels are set. At a distance of 5 metres from the microphones, at a windless moment, the balloon is detonated with a utility knife. After listening silently for approximately six seconds, the recorder is switched off and tatters of the balloon are harvested from the water using a net bag.

Video 3. Performing acoustic measurement with a balloon pop at the rock painting of Salmijärvi on Lake Salmijärvi in Vihti. The video was shot with the assistance of Ulla Valovesi.

Step Three, Option B: Make a Sweep

In the following video, a sine wave sweep serves as the excitation signal. The logarithmic sine sweep is played through the omnidirectional dodecahedron loudspeaker using the H4n recorder in the boat as a playback device. When all devices are switched on, the signal sweeps through all audio frequencies heard by the human ear (20–20 000 Hertz) in 10 seconds. Although at the time of measurement, the sweep masks most of the reflections generated by the space, the site’s acoustic response becomes audible in the post-processing phase, in the process of deconvolution. The sine sweep provides an optimal measurement signal because of its repeatability and even dynamic range.

Video 4. Performing acoustic measurement with a sine wave sweep in front of the rock painting of Haukkasaari on Lake Kivijärvi in Lemi.

Step Four: Make Music

In addition to impulse response measurements, it is exciting to test the site’s acoustics with freeform excitation signals, such as human voice talking, singing, hooting or crying and instruments presumably employed by the prehistoric hunter-gatherers. These live experiments help develop and formulate hypotheses about the ancient sound rituals, and the recordings work well for demonstration purposes (Rainio & Shpinitskaya 2020; Shpinitskaya & Rainio 2021). The last video shows a drumming session, in which the beats of a frame drum from the boat bounce off the opposing rock surface, forming thus a duett between the performer and the painted rock. Further demonstrations and digital reconstructions of the site’s acoustics can be created with convolution and auralization techniques (see Lassfolk & Rainio 2020).

Video 5. Beating the drum in front of the rock painting of Olhavanvuori on Lake Olhavanlampi in Kouvola.


Riitta Rainio & Julia Shpinitskaya

Sources & Further Reading

Acoustics of Sacred Sites – University of Helsinki Project Webpage:

Acoustics of Sacred Sites – University of Helsinki YouTube Video Channel:

Lassfolk, Kai 2013. Fourier-muunnos ja spektrianalyysikuvaajien tulkinta musiikintutkimuksessa, osa 1. Musiikin suunta 35 (1): 57–65.

Lassfolk, Kai 2014. Fourier-muunnos ja spektrianalyysikuvaajien tulkinta musiikintutkimuksessa, osa 2. Musiikin suunta 36 (1): 67–72.

Lassfolk, Kai & Jaska Uimonen 2008. Spectutils: an audio signal analysis and visualization toolkit for GNU Octave. Proceedings of the 11th International Conference on Digital Audio Effects (DAFx-08), September 1–4, 2008, Espoo, Finland, toim. J. Pakarinen, C. Erkut, H. Penttinen & V. Välimäki. 289–292.

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2020. Suomen kalliomaalauskohteiden arkeoakustinen tutkimus. Musiikki 50/1–2: 17–44.

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2014. Acoustic Measurements at the Rock Painting of Värikallio, Northern Finland. Archaeoacoustics: The Archaeology of Sound, ed. Linda C. Eneix. Myakka City, Florida: OTS Foundation. 141‒152.

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2017a. Acoustic measurements and digital image processing suggest a link between sound rituals and sacred sites in northern Finland. Journal of Archaeological Method and Theory 25 (2): 453–474.

Rainio, Riitta, Tiina Äikäs, Antti Lahelma & Kai Lassfolk 2017b. Nauravat kalliot: Pohjois-Suomen pyhien paikkojen kaikututkimus. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat, eds. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press. 167‒199.

Rainio, Riitta & Julia Shpinitskaya 2020. ”Niin kallio vastaa kuin sille huutaa!” Kaikuakustiikka esihistoriallisilla kalliomaalauksilla. Kalmistopiiri 29.12.2020.

Shpinitskaya, Julia & Riitta Rainio 2021. Talking Rocks, Illusory Sounds, and Projections of Otherworld: Acoustics of Sacred Sites As a Magic Media in Cultures of Shamanism. Illusion in Cultural Practice: Productive Deceptions, ed. Katharina Rein. Abingdon: Routledge. 165–188.  Supplementary audiovisual material available online:

Taituri Podcast: Katsojan ”ei-toiminta” Q-teatterin Toksinen Kabaree -esityksessä

Olemme Jalmari Savolainen ja Sara Vaittinen. Opiskelemme taiteiden tutkimuksen kandiohjelmassa pääaineenamme teatteritiede. Tämän podcastin teimme Esityksen katsojakokemuksen tutkiminen -kurssin lopputyönä. Podcastissa analysoimme katsojakokemusta Q-teatterin Toksinen kabaree -livestreamissä (29.3.2021 näytös) ja keskitymme erityisesti osallistuvuuden kokemukseen sekä siihen, miten katsojat kokivat muiden läsnäolon streamin aikana. Pohdimme myös miten pandemiavuosi on saattanut vaikuttaa katsojakokemukseen ja teatterin katsomiseen ylipäänsä. Podcastia varten on haastateltu neljää ihmistä, jotka kaikki katsoivat saman näytöksen.

Podcastin prosessi oli mukavaa vaihtelua etäopintoihin. Monella on varmasti alla pitkä vuosi etäopintoja, joten nyt kasvokkain teatterista keskusteleminen Seurasaaren ulkoilmassa tuntui raikkaalta vaihtelulta.

Podcastissa viittaamme lyhyesti ei-aktiivisuuden (enaction) käsitteeseen, joka saattaa jäädä hieman epäselväksi. Tässä vielä tarkennus käsitteeseen ja miten se mielestämme liittyy käsittelemäämme aiheeseen: Gabriele Sofia esittää käsitteen enaction Francisco Varelan ja Humberto Maturanan autopoeettisen ja dynaamisen organisaation ontologisen selityksen kautta. Podcastissa elävänä järjestelmänä (a life system / a living system) tai dynaamisena organisaationa voidaan pitää itse teatteritapahtumaa, esitystä Toksinen kabaree. Näiden elävien järjestelmien ontologia määritellään niiden toiminal-lisuuden kautta yksittäisten elementtien tai osien sijaan. Näin ollen toiminnallisuudella on ontologinen rooli, joten ei-toiminnalla voidaan myös nähdä olevan merkittävä paikkansa. (Sofia, 2018).

Toiminnallisuudeksi voidaan katsoa Toksisessa kabareessa yhtäältä teatteriesitykseen muutoinkin liitetty vuorovaikutuksen taso, josta muun muassa Grotowski kirjoittaa, että esiintyjä ja katsoja ovat vuorovaikutuksessa eikä katsoja tarkastele esitystapahtumaa vain objektina. (Grotowski, 1968.) Tällöin katsoja on toimimattomuutensakin äärellä yhteydessä teatteritapahtumaan ainaisessa vuorovaikutuksessa ja osallistuu täten ei-toiminnallaan tai ”passiivisuudellaan” siihen.

Toksinen kabaree on livestream-esitys, jolloin haastateltavamme eivät olleet fyysisesti samassa tilassa, jossa teatteritapahtuma tapahtuu. Näin ollen käytimme käsitettä kuvaamaan osallistumattomuutta eli ei-toimintaa, sillä äänestäminen oli selkeä kanava, jolla katsoja pystyi muokkaamaan itse teatteritapahtumaa. Tosiasiassa enactionin käsite edustaa kognitiivisten prosessien määritelmää, joka ei välttämättä vaadi jaettua fyysistä tilaa tapahtuakseen. Katsoja on silti vuorovaikutuksessa dynaamisen organisaation kanssa, tarkasteli hän tapahtumaa minkälaisten kuvapintojen kautta tahansa.

Lähdeteoksina käytimme seuraavaa materiaalia:

Grotowski, Jerzy.; Barba, Eugenio 1992 (1968). Towards a Poor Theatre. Lontoo: Methuen.

Kildal, Nanna ja Stein Kuhnle 2005. Normative Foundtations of the Welfare State: The Nordic Exprerience. Lontoo; New York: Routledge.

Sauter, Willmar 2000. The Theatrical Event: Dynamics of Performance and Perception. Iowa City: University of Iowa Press.

Sofia, Gabriele 2019. ”Systems Theory, Enaction and Performing Arts.” Teoksessa The Routledge Companion to Theatre, Performance and Cognitive Science. Toim. Rick Kemp ja Bruce McConachie, 195–202. Abingdon, Oxon; New York, NY: Routledge.

Sullivan, Erin 2020. ”Live to your living room: Streamed theatre, audience experience, and The Globe’s Midsummer Night’s Dream.” Teoksessa Participations: journal of audience & reception studies, vol. 17, no. 1, 92-119. University of Birmingham: Shakespeare Institute.

Walmsley, Ben. 2019. Audience Engagement in the Performing Arts : A Critical Analysis. Cham: Springer International Publishing AG.

Underbelly. 2019. Eyeliner. Poimittu YouTuben audiokirjastosta 03.06.2021. YouTuben audiokirjaston lisenssi.
Mukavia hetkiä podcastin parissa!

Q-teatteri: Toksinen kabaree (ensi-ilta 18.2.2021)

teksti ja ohjaus: Juho Mantere
rooleissa: Miro Lopperi, Olli Riipinen, Miiko Toiviainen ja
Anna-Sofia Tuominen

lavastus ja pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen
valosuunnittelu: William Iles
äänisuunnittelu: Pekka Kiiliäinen
säveltäjä ja muusikko: Henri Lyysaari

livestriimin ohjaus: Ville Seppänen ja Juho Mantere
leikkaus: Lauri Lundahl
kuvaajat: Ida Järvinen, Kalle Mäkelä ja Jonatan Sundström
live-miksaus: Pekka Kiiliäinen
tekninen tuottaja: Matias Koivuniemi

Työharjoittelu Teatterimuseossa: arkisto- ja multimediatyötä

Teatteritieteen 2. vuoden opiskelija Kati Lehtola suoritti työelämäopinnot työharjoitteluna Teatterimuseossa Helsingissä. Harjoittelun tuloksena syntyi video Syvää liikettä -näyttelyyn, joka avautuu marraskuussa.

 Tein toukokuussa teatteritieteen opintoihin kuuluvan kuukauden pituisen työharjoittelun Teatterimuseolla. Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitseva museo on remontin takia suljettuna, joten tein harjoitteluni Vallilassa sijaitsevalla Teatterimuseon toimistolla ja arkistolla. Työtehtävieni oli jo ennen harjoittelun alkua sovittu liittyvän tulevaan tanssiaiheiseen näyttelyyn, koska alun perinkin kysyin harjoittelupaikkaa nimenomaan kyseiseen näyttelyyn liittyen. Lähestyin museota jo keväällä 2020 ja sovimme ajankohdaksi kevään 2021. Aikataulu eli hieman koronapandemian vuoksi, mutta toukokuu sopi lopulta mitä parhaiten.

Teatterimuseo on perustettu vuonna 1962, ja vuodesta 2020 lähtien se on ollut valtakunnallinen vastuumuseo tallennusvastuualueinaan teatteri, tanssi, ooppera, sirkus ja esitystaide. Museolla on laajat esine-, valokuva- ja asiakirjakokoelmat sekä pysyviä ja vaihtuvia näyttelyitä. Lisäksi Teatterimuseo tekee esimerkiksi yleisötyötä monipuolisten työpajojen merkeissä. Oman tanssijataustani takia museon vastuualueista tanssi luonnollisestikin kiinnostaa eniten, joten lähdin odottavaisin tunnelmin harjoitteluun.

Ennen harjoittelun alkamista viestittelin ja keskustelin näyttelyn tulevan ohjaajani ja näyttelyn käsikirjoittajan, Aino Kukkosen kanssa sekä tanssinäyttelystä että tulevista työtehtävistäni. Aino on tanssintutkija ja väitellyt teatteritieteestä vuonna 2014. Näyttelyn kantavana teemana on suomalaisen tanssin kansainvälisyys aina 1800–1900-lukujen vaihteesta nykypäivään. Ajatustenvaihdon jälkeen sovimme, että aloitan työni tuon varhaisen modernin tanssin parissa, koska oman oppimiseni kannalta se olisi hyödyllisempää kuin myöhäisempi tai nykyhetken tanssiin keskittyvä työ. Aloittaisin arkistossa käymällä läpi suomalaisen modernin tanssin pioneerin Maggie Gripenbergin (1881–1976) henkilöarkistoa. Ajatuksena oli tuottaa näyttelyyn videokooste Gripenbergin elämästä ja urasta tukemaan seinille tulevia tietoja ja kuvia. Jos aikaa riittäisi, saisin käydä läpi muitakin varhaisen modernin tanssin suomalaisia tekijöitä.

Heti ensimmäisenä päivänä pääsin arkistoon ihmettelemään Gripenbergin elämää. Hänen henkilöarkistostaan sekä aikakautensa tanssikriitikko Ukko Havukan arkistosta löytyi mm. Gripenbergin muistikirjoja, kirjeenvaihtoa, postikortteja, esitysten käsiohjelmia, eri oppilaitosten esitteitä ja roppakaupalla valokuvia. Sain ohjeeksi pistää ylös ja ottaa omaan käyttöön kuvat niistä aineistoista, jotka jollakin tavalla puhuttelevat minua ja/tai jotka sopisivat mielestäni videokoosteeseen. Videokoosteesta ei vielä alkuun ollut tarkkaa suunnitelmaa, vaan tarkoitus oli antaa aineiston määritellä sen sisältö.

Vapaus katsoa ja valita, ja siihen kuulunut luottamus ohjaajan ja museon puolelta, oli inspiroivaa ja hienoa. Olen aiemmin tehnyt jonkin verran videoita, mutta en koskaan museon näyttelyä varten, joten tekemisen vapaus oli alkuun myös hieman stressaavaa. Minkä tyylinen video sopii näyttelyyn? Aineistoa Maggie Gripenbergistä löytyi paljon, joten ainakin valinnanvaraa olisi paljon. Yhdessä Ainon kanssa pyörittelimme aineistoja ja hän teki samanaikaisesti näyttelyn käsikirjoitusta. Mikä kuva tulee isona seinälle, mikä on pääkuva ja minkä voi jättää pois? Mitä Gripenbergistä kerrotaan, mitä painotetaan ja kuinka monta minuuttia video voi kestää?

Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät pitkälti arkistossa katsellessa, tutkiessa, lukiessa, ihmetellessä ja järjestellessä aineistoja. Teatterimuseon arkiston lisäksi tein hakuja muihinkin tietokantoihin, esimerkiksi Finnaan. Edetäänkö videokoosteessa kronologisesti vai teemoittain? Kronologian lisäksi mahdollisia teemoja oli useita: Gripenbergin lapsuus ja varhaisvuodet (hän opiskeli ensin taidemaalariksi), tanssiopinnot ulkomailla, kansainväliset vierailut, soolo-, duo- ja ryhmäesitykset, opetustyö, menestys kansainvälisissä tanssikilpailuissa… Gripenberg eli 95-vuotiaaksi, joten niin pitkään elämään mahtuu todella monenlaista ja monipuolista työtä. Aineistoa löytyi jokaiselta osa-alueelta niin paljon, että niistä jokaisesta olisi saanut viisiminuuttiset videot helposti kasaan.

Yksi iso kysymys oli, löytyykö Gripenbergistä tai muista hänen aikalaisistaan liikkuvaa kuvaa. Sain tehtäväkseni lähteä selvittämään sitä Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista, eli Kavista, sekä YLEltä. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, onhan kyse 1900-luvun ensimmäisistä vuosikymmenistä. Kavista saimme iloiseksi yllätykseksemme vastauksen, että heiltä löytyy 1920–30-luvun Suomi-Filmin arkistofilmiä, jossa on tanssia. Viesteissä ei ollut mainintaa, kuka filmillä mahdollisesti tanssii, mutta filmistä otetun kuvakaappauksen perusteella Aino oletti tanssijan olevan Marta Bröyer (1897–1979). Vertailimme kuvakaappauksen kuvaa arkistosta löytyviin valokuviin ja tulos vahvistui Bröyeriksi: valokuvissa hänellä on päällään sama asu kuin filmillä. Mikä löytö, noin sata vuotta vanhaa tanssifilmiä! Kävimme katsomassa filminpätkää Kavin toimipisteessä Sörnäisissä ja laitoimme aineiston tilaukseen. Maggie Gripenbergistä ei valitettavasti löytynyt tanssifilmiä.

Näyttelyn käsikirjoituksen edetessä sekä aineistojen järjestäytyessä videokoosteenkin sisältö alkoi hahmottua paremmin. Ottamieni kännykkäkuvien avulla harjoittelin itselleni uuden videoeditorin käyttöä, jotta varsinaisen materiaalin ollessa kasassa ei tarvitsisi opetella ohjelman käyttöä. Pääsin myös ottamaan valokuvia ja videokuvaa aineistoista museon pienessä studiohuoneessa. Välillä oli usko loppua omiin taitoihini (en tokikaan ole ammattikuvaaja), mutta kysymällä oppii. Kaikki museon työntekijät olivat avuliaita ja ystävällisiä, sekä uskoivat ja luottivat harjoittelijan taitoihin. Omaksi ilokseni voin myös todeta, että kaikki tekniset haasteet eivät johtuneetkaan vain tekijästä vaan myös laitteet reistailivat hieman.

Harjoittelujakson kolmas viikko oli sitten ahkeraa videon tekoa: valikoidun aineiston kuvaamista, skannaamista, koneelle siirtämistä ja editoriin asettamista. Samalla videon käsikirjoitus vahvistui ja materiaalin paljoudesta huolimatta (tai sen takia?) päädyimme keskittymään videossa lähinnä Maggie Gripenbergin uraan esityskuvien kautta. Ohjeelliseksi pituudeksi annettiin noin viisi minuuttia, mikä täyttyi nopeasti. Videon toinen osa olisi Marta Bröyerin tanssivideo, jonka saimme siis Kavista näyttelyä varten.

Viimeinen viikko menikin pitkälti videon valmiiksi saamisessa. Viimeisenä päivänä tein vielä viimeiset viilaukset ja video valmistui ajallaan. Lopputuloksen kaikki halukkaat pääsevät katsomaan Teatterimuseolle marraskuusta alkaen Syvää liikettä -näyttelyssä. Hienoa saada oma tuotos museoon! Suuret kiitokset Ainolle ja Teatterimuseon väelle luottamuksesta.

Mielenkiintoisinta ja parhainta antia harjoittelussa oli arkistotyö. Pääsin tutustumaan Gripenbergin lisäksi Bröyeriin hieman tarkemmin, ja esimerkiksi kääntämään saksalaisen modernin tanssin pioneerin Mary Wigmanin Bröyerille lähettämiä postikortteja. Kaikesta Wigmanin kirjoituksesta en tosin saanut selvää käsialan vuoksi, mutta oli hieno tunne pitää käsissään nimekkään ja merkityksellisen tanssitaiteilijan itsensä kirjoittamia postikortteja. Opin paljon uutta 1900-luvun alkuvuosien suomalaisesta ja eurooppalaisesta modernista tanssista niin ko. henkilöiden kuin heidän käymiensä koulujen ja kansainvälisten yhteyksiensä kautta. Paljon olisi vielä myös mielenkiintoisia, tutkimattomia aineistoja, joten tanssintutkimuksen pienuus Suomessa tuli myös esille.

Teatteri- ja tanssinhistorian tuntemus sekä esimerkiksi juuri käymäni Symbolismi ja dekadenssi -kurssin tiedoista oli paljon hyötyä. Symbolismi ja dekadenssi -kurssilla käsiteltiin 1800–1900-lukujen vaihteen taiteen suuntauksia ja yleisestikin yhteiskuntia ja ajankuvaa. Olen myös lukenut viime aikoina aika paljon viime vuosisadan vaihteen naisista tehtyjä elämäkertoja, joten osasin asettaa Maggie Gripenbergin aikalaisineen kontekstiinsa ja sen pohjalta myös kuvitella, millaista tanssitaiteilijan elämä on voinut olla. Harjoittelun ohella luin myös Gripenbergin muistelmia, joista saattoi oppia Gripenbergin urasta ja elämästä hänen itsensä kertomana vielä lisää. Arkistojen aineistot kun eivät kerro valmista tarinaa, vaan ovat palasia sieltä täältä. Hyvää oppia oli myös se, minkälaisten valintojen eteen tutkija joutuu työstäessään tarinaa joistakin henkilöstä. Monta monituista mitähän/kuinkahan/missähän-kysymystä tuli myös kysyttyä aineistojen äärellä. Vastaukset ovat aina jokseenkin tulkinnanvaraisia eikä niitä aina edes löydy.

Oli myös jännittävää huomata, miten samanlaisia asioita tanssijat ovat miettineet ja tehneet sata vuotta sitten kuin nykyäänkin. Itsekin olen opiskellut ulkomailla ja oli ilahduttavan tuttua selailla Gripenbergin muistiinpanoja Saksassa käydystä koulusta: osa tekstistä oli Gripenbergin äidinkielillä ruotsiksi, osa saksaksi ja osa englanniksi. Aivan kuin omat muistiinpanoni myöskin Saksassa käydystä koulusta, joista näin jälkikäteen on vaikea saada selvää kielen sekasotkun takia. Voin hyvin eläytyä siihen, kun opetus on saksaksi ja tekee muistiinpanoja, mutta yhtäkkiä jokin sana ei tulekaan mieleen ja kirjoittaa sen jollain muulla kielellä, useimmiten englanniksi. Omasta kielitaidostani oli siis arkistotyössä paljon apua, varsinkin kun Gripenbergin äidinkieli oli ruotsi ja elämä niin kansainvälistä.

Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan läheltä näyttelyn valmistelua ja siihen liittyviä monia osa-alueita. Museossa kävijöille näkyvillä oleva näyttely on vain vuorenhuippu siitä kaikesta aineistosta, työstä ja valmistelusta, mitä museolla tehdään.

Videonteon tauoilla kävin myös tutustumassa Teatterimuseon laajoihin esinearkistoihin. Suuret salit täynnä teatterin aivan konkreettista historiaa valonheittimistä näyttämöiden pienoismalleihin ja roolipuvuista nukkeihin olivat todella kiinnostavia. Esineet tuovat aina historiaa jotenkin konkreettisemmin nykyhetkeen kuin erilaiset asiakirjat ja valokuvat. Tämä puku tosiaan oli sen ja sen näyttelijän päällä, tämä pesukone rekvisiittana Tuntemattomassa sotilaassa!

Antoisa kuukausi päättyi Teatterimuseon kesäiseen virkistyspäivään piknikillä, joka oli hieno päätös harjoittelulle. Koronan takia osa museon työntekijöistä oli etänä eikä yhteisiä kahvi- tai lounashetkiä ollut, joten oli mukava päästä näkemään suurinta osaa samassa paikassa ja juttelemaan vapaamuotoisesti. Jään mielenkiinnolla odottamaan, minkälainen Syvää liikettä -näyttelystä lopulta tulee ja mitä aineistoja siihen on valittu. Sen voi jo sanoa, että näyttelystä tulee kiinnostava ja visuaalinen sukellus suomalaisen tanssin kansainväliseen historiaan.

Viestintäharjoittelijana Baltic Circle -festivaalilla

Teatteritieteen kolmannen vuoden opiskelija Nelly Hakkarainen kertoo kokemuksistaan viestinnän harjoittelijana kansainvälisellä Baltic Circle -teatterifestivaalilla koronapandemian keskellä. Festivaalin järjestämistiimissä mukana olo poikkeusajassa oli erikoinen mutta palkitseva työkokemus.

Olin syksyllä 2020 Baltic Circle -festivaalilla 2 kuukautta viestinnän työharjoittelussa. Tuntui onnekkaalta saada harjoittelupaikka teatterialalta koronaviruksen jyllätessä. Baltic Circle on vuosittain järjestettävä kansainvälinen teatterifestivaali, joka tänä vuonna juhli 20 vuotista taivaltaan, joskin pandemian himmentämänä pienimuotoisemmin kuin alun perin oli suunniteltu.

Työt alkoivat syyskuun alussa. Tein ensin kaksi kuukautta 50 %:n työaikaa ja marraskuun täyspäiväisesti. Alkuun työskentelimme ”kuplissa”, niin että viestinnän ja tuotannon tiimit työskentelivät vuorotellen toimistolla ja etänä. Kuplautumisesta huolimatta viestinnän työssä sai seurata lähietäisyydeltä myös tuotannon ja taiteellisen johtajan työtä.

Työyhteisö oli pieni mutta lämminhenkinen. Harjoittelijat otettiin heti mukaan tasavertaisiksi jäseniksi, joiden mielipiteitä ja näkemyksiä kuunneltiin. Oli tilaa olla oma itsensä. Työnohjaukseen panostettiin, ja tuli sellainen olo, että kaikki Baltic Circlella halusivat antaa harjoittelijoille mahdollisimman hyödyllisen ja antoisan työkokemuksen. Kävin säännöllisesti kävelyillä viestintäpäällikkö Johanna Salmelan kanssa keskustelemassa tavoitteista ja toiveistani työharjoittelulle ja laajemminkin työelämästä ja uratoiveista.

Työtehtäviin kuului festivaaliviestintää koko kirjossaan, suurimpana osa-alueena sisällöntuotanto festivaalin sähköisiin viestinnän kanaviin ja erilaisille sidosryhmille. Opin muun muassa päivittämään verkkosivuja ja rakentamaan uutiskirjeen. Näille molemmille oli omat ohjelmansa ja alkuun tuntui, että oli todella paljon opittavaa uusien sovellusten ja ohjelmien kanssa. Onneksi sain koko ajan kysyä apua, ja parin viikon päästä tietojen muokkaaminen nettisivuilla sujui jo rutiinilla. Päivitin myös ahkerasti festivaalin Instagramia ja Facebookia.

Syksyn aikana tutustuin syvällisesti festivaaliohjelmistoon ainakin teoskuvausten perusteella. Opin, että viestintätyö festivaalilla on tasapainottelua taiteilijoiden ja yleisön välillä. Täytyy ottaa huomioon taiteilijoiden toiveet ja se, miten he sanallistavat omia teoksiaan, mutta samanaikaisesti on tärkeää tuottaa yleisöystävällistä ja informatiivista kuvausta teoksista.

Kiinnostavinta oli pidempien artikkeleiden kirjoittaminen Baltic Circlen nettisivuille. Pääsin haastattelemaan Maija Hirvasta ja Juha Valkeapäätä heidän festivaaliohjelmistossa olevan Life as we know it teoksen tiimoilta. Osallistuin myös VeiculoSUR -residenssiohjelman viestintästrategian suunnitteluun festivaalille, ja löysin jopa residenssistä aiheen kanditutkielmaani.

Baltic Circlella viestintä edellyttää luontevaa englannin kielen taitoa, sillä kansainvälisellä festivaalilla pääasiallinen viestinnän kieli on englanti. Työ vaati myös kielikorvaa kääntämiselle suomesta englantiin ja toisinpäin. Maija Hirvasen ja Juha Valkeapään puhekielisen haastattelun kääntäminen englanniksi hipoi kielitaitoni rajoja. Värikkäät ilmaisut kuten ”olisi vaan saamarin nastaa” latistuivat englanniksi ”it would be wonderful” -fraasiksi.

Työtahti kiihtyi festivaalin lähestyessä. Ohjelmisto oli suunniteltu koronatilanne huomioon ottaen. Oli esityksiä ulkona, myös Internetissä pyöriviä audio- ja videoteoksia, vain yhdelle katsojalle kerrallaan esitettävä VR-laseilla katsottava teos. Sisätiloissa tapahtuvilla esityksillä oli rajoitettu yleisökapasiteetti, jotta turvaväleistä voitaisiin huolehtia.

Koko syksy oli mennyt jollain tapaa luottaen hyvään onneen, siihen, että esitykset saavat turvatoimin pyöriä. Sitten tuli festivaalin alkamisviikko ja koronatapaukset alkoivat nousta kohisten. Festivaali alkoi perjantaina 20.11. ja kuuntelimme tiedotustilaisuutta henkeämme pidätellen. Yleisötilaisuudet rajattaisiin seuraavasta maanantaista lähtien 20 henkilöön. Huh! Festivaali saatiin käyntiin ja viikonlopun Life as we know it esitykset Espoon Louhisalissa pystyttiin toteuttamaan suunnitelmien mukaan. Vain paria seuraavan viikon esityksistä pitäisi mukauttaa yleisökapasiteetiltaan uusiin rajoituksiin sopivaksi…

Uudet rajoitukset ehtivät olla voimassa päivän. Koronakäyrä näyttää pääkaupunkiseudulla lähes pystysuoraan ylöspäin ja päättäjät kokoontuvat uudestaan. Yleisötilaisuudet aiotaan kieltää kokonaan, kysymys on vain siitä, milloin kielto astuu voimaan. Keskiviikkona 25.11. Baltic Circle -festivaali päätetään keskeyttää. Ei tunnu oikealta kutsua ihmisiä koolle, kun yhteiskunnan viesti on se, että olisi parempi pysyä kotona ja minimoida kontaktit. Keskiviikko on oppitunti kriisiviestinnästä. Keitä kaikkia infotaan ja missä järjestyksessä? Festivaalin keskeyttäminen oli iso järkytys kaikille siellä työskennelleille, ja viikko oli henkisesti melkoisen rankka. Purimme tätä kokemusta myöhemmin vielä ulkopuolisen työnohjaajan kanssa.

Olen kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen Baltic Circlelle toteutuneesta työharjoittelusta.

Minuun teki vaikutuksen se, kuinka festivaali pyrkii olemaan vastuullinen toimija. Vastuullisuus tarkoittaa joskus myös vaikeita päätöksiä, kuten tässä tilanteessa festivaalin keskeyttämistä.

Baltic Circlella on vahvat arvot ja se pyrkii kehittämään eettisempiä ja ekologisempia toimintamalleja. Taiteellisen johtajan Hanna Parryn tinkimätöntä työskentelyä näiden hyväksi oli inspiroivaa seurata. Oli myös hienoa kokea, miten näitä arvoja käytännössä edistetään. Opin esimerkiksi valtavasti turvallisen tilan periaatteista. Ne eivät jääneet sanahelinäksi, vaan kävimme niitä todella tarkasti ja konkreettisesti läpi saaden myös opastusta siihen, miten toimia käytännössä sellaisessa tilanteessa, jossa turvallisuuden tunne tulee loukatuksi.

Baltic Circle on työharjoittelupaikka, jota voin lämmöllä suositella muillekin taitulaisille. Viestinnän harjoittelussa pärjää pitkälle hyvällä suomen ja englannin kielen taidolla ja sillä, että on herkkä erilaisille kielen nyansseille ja sanavalinnoille. Meitä oli viestinnässä nelihenkinen tiimi, joten myös ryhmätyötaidot olivat tärkeässä roolissa. Harjoittelu sopii kommunikaatiosta ja kirjoittamisesta innostuneille, ja tietenkin pääsee aitiopaikalta seuraamaan kiinnostavia esittävän taiteen sisältöjä. Suurimman osan käytännön asioista oppii vain kokeilemalla ja tekemällä.

Minea Lång: Minä täynnä työtä

Janne Saarakkala puhui 2020-luvun työväenteatteri -kurssin alussa siitä, että oli tajunnut tehneensä työväenteatteria koko uransa tietämättään.

Koen samaistuvani lauseeseen, koska tuntuu, että olen mieltänyt työväenteatterin sanana, joka kuvaa tänä päivänä jonkinlaista laiskaa, konservatiivista, kyllästynyttä kaupunginteatterin ohjelmistoa. Ja näinhän asia ei ole. Eikö kaikki teatteri ole tuon kurssin pohjalta ikäänkuin työväen teatteria? Poliittinen agenda, yhteisöteatteri, radikaali performanssi, dokumenttiteatteri. Minulle tuo kaikki kuulostaa modernilta, uraauurtavalta, kokeelliselta. Näistä asioita puhuimme kurssilla, mutta kuitenkin työväenteatteri käsitteestä puhuttaessa ensimmäinen lause oli “Työväen teatteri viittaa teatterin tai näytelmäseuran historiaan, perinteeseen; yhteisölliseen yleensä harrastajapohjaiseen teatteritoimintaan työväenyhdistyksen puitteissa ja laajemmin työväenliikkeen raameissa, työväenkulttuuriin”. Onko siis pointtina ei tämä hetki vaan tulevaisuus? Tässä tajuan vasta. Tai siis kyllähän sen tajusi jo aikasemmin ja se sanallistettiin, mutta se mitä työn käsite nyt tarkoittaa, on eri kuin mitä kaikkea se voisi olla. Ja oliko opettajien/luennoitsijoiden käsissä, mitä kaikkea työväenteatteri -käsitteen alle voisi laittaa? Että juonteita on, mutta nämä aiheet eivät täysin mene tämän käsitteen alle, mutta ne voisivat mennä. En tiedä mihin tällä pallottelulla pyrin, ehkä vieläkin vain tuo käsite hämmentää.

Kohtaus, joka jäi mieleeni kurssilta, oli Ella Kähärän työryhmän kohtaus, jonka alkuperäisteoksena toimi Peter Weissin Tutkimus. Olin itse myös kyseissä työryhmässä, mutta poissa silloin, kun tätä kohtausta luotiin. Asetelmana oli pimeä huone, jossa neljä nuorta istui tyynyillä katsoen toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia ja syöden karkkia. Visuaalisesti kohtaus oli mielestäni onnistunut ja kaunis, tuntui kuin olisin huomaamatta osa tuota yhteisöä tyynyillä, mutta vain salaa, koska ketään ei oikeastaan pimeässä näkynyt. Tuntui myös hyvältä suhteessa aiheeseen, ettei ketään näkynyt, kukaan ei joutunut jalustalle ns. puhumaan aiheesta “ylimielisenä teininä”, vaan kaikki olivat varjoja, edustivat sukupolvea, jolla ei ole mitään käsitystä siitä hirveydestä. Samaa aikaa koko tilanne tuntui täysin perverssiltä, että me korkeakouluopiskelijat täällä hyvinvointivaltiossa leikimme pienissä kopeissa ja se on meidän työmme. Oma kriisi työn merkityksestä nousi taas esiin sen aspektin myötä, että analysoimme kohtausta oman sukupolveni naiiviudesta ja empatiakyvyttömyydestä käsin, siitä järjettömyydestä ja luonnollisesta etääntymisestä suhteessa noin suureen ihmisoikeusrikkomukseen. Mitä me täällä oikein yritämme? Auttaako tämä mitään mihinkään?Tämä on myös oma kriisini suhteessa juuri työhön, mikä työ on arvokasta ja millä oikeudella minä leikin ammatikseni. Tämä ei tietenkään ole koko totuus, vaan yksi ääni päässäni, joka saa välillä aikaan täydellisen romahduksen oman työn koetusta merkityksettömyydestä.

Omasta suhteestani työhön

Tuntuu, että olen oppinut ajattelumalliin, jossa työnarkomaanius on hyvä asia ja kokoaikainen työskentely tavoiteltavaa ja kunniakasta. Vapaa-aikaa ei juuri ole ollut, koska olen täyttänyt koko elämäni työllä. Tänä vuonna olen alkanut viimein rajaamaan työtä ja työntekoa/vapaa-aikaa. Nuorempana ehkä juuri kulttuurialalla tuntui, että työn tekeminen on etuoikeus ja se on nautinnollista, vapaa-ajan voi käyttää työhön koska se on leikkiä ja fantasiaa. Ajatus kuitenkin meni liian pitkälle, koska vaikka taiteellinen työ on etuoikeus, se on myös työtä ja koko elämäni ei voi rakentua 24/7-työn ympärille. Elänkö työtä varten? Samalla tavalla tämä on kuormittavaa, kuin mikä tahansa muu työ, sitä ei vain ole ajatellut niin. Ehkä tässä on se, että taiteelliseen työhön ja näyttelijäntyöhön liittyy niin paljon ns. taustatyötä, jota kertyy huomaamatta, että tuntuu, että vapaa-aikakin on työntekoa välillä. Se, että ruumiillisessa työssäni joudun harjoittamaan ja palauttamaan ruumistani ennen ja jälkeen “töiden” ja “töiden” välissä, on työtä. Kaiken voi valjastaa kunnianhimoiseen työn tekemiseen. Se, että ihmissuhteeni toimivat, tekee minusta paremman työntekijän. Se, että teen ajatustyötä, lepään, syön, rentoudun, tekee minusta paremman työntekijän. Tästä tulee myös mieleen palkattoman työn määrä; teen töitä, että saisin tehdä töitä, koska kilpailu on niin kovaa.

Suhteesta taiteen ja oman alan tekijöiden työhön

Uskon oikeasti, omien kriisieni välissä, mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskuntaan todella. Teatteri luo todellisuutta, vahvistaa ja purkaa rakenteita, ja vaikkakin vaikutukset eivät näy heti, syy-seuraus suhteita on mahdotonta täysin paikantaa ja näyttää, uskon, että teatteri voi parhaimmillaan muuttaa (ja muuttaakin) maailmaa yhdenvertaisemmaksi. Tuntuu, että positiossa jossa on suurempi valta vaikuttaa teoksen sisältöön, muotoon ja saavutettavuuteen, kontekstiin, on myös enemmän valtaa muuttaa asioita, mutta myös työryhmän muilla jäsenillä on oma vaikutuksensa lopputulokseen, ja valinnat työtavoista taiteellisiin ratkaisuihin ovat kaikki luomassa todellisuutta. Omalla kohdallani konkreettinen sisällön tuottaminen kirjoittamalla on ollut helpoin tapa lähestyä todellisuuden luomista, mutta opin myös jatkuvasti miettimällä työryhmän jäsenenenä, esim. esiintyjänä ja näyttelijänä, kyseenalaistamaan työnteon rakenteita ja ruumiillista materiaalia, jota näyttämölle tuotan. Näyttelijänä on tottakai myös tuntunut välillä merkityksettömältä hankaukselta koittaa muuttaa vahvoissa rakenteissa pienillä ratkaisuilla asioita, mutta tämähän onkin sitten maratoonijuoksua. Kun esimerkiksi miettii vähemmistöjen asemaa ja representointia taiteessa; diskurssi aiheesta koko ajan lisääntyy ja uusia tarinoita kerrotaan koko ajan. Koko Hubara puhuu Todellisuuden tutkimuskeskuksen Työ 5.0 – Leipä -keskustelussa myös siitä, että itse työskentelyn tavan ja tekemisen rakenteet pitää olla yhdenvertaisemmat. Vaikka tuottaisinkin sisältöä ns. oikeasta asiasta, mutta jos keinot ovat huonot, niin mitä? Näen välillä teatteritaiteen lopputuloksissa tämän prosessin hankauksen, vaikka tottakai useimmiten se peittyy sisällön alle. Muilla aloilla sitä onkin hankalampaa todeta. Olen myös miettinyt omaa työkykyäni. Olen ollut joutunut kohtaamaan työkyvyttömyyttä kroonisen sairauden takia paljon. Vaikka tuntuu etten ehkä pärjää normaalissa toimisto-aikataulussa, saati sitten VOS-teattereiden kaksiosaisissa harjoitteluaikatauluissa, onko minun kuitenkin mahdollista harjoittaa tätä fyysistä ammattia? Onko minunlaisilleni tekijöille mitään saumaa tässä kilpailussa, jossa kykenevämmätkin ruumiit ovat vailla töitä ja työpaikkoja?

Näyttelijäntyössä tuotteeni on ruumiini

Aiheuttaa hankausta, kun työnhaussa tulee vastaan kielteisiä päätöksiä. Koitan muistaa, että oma arvoni ihmisenä on eri asia kuin tuote jota tarjoan työnhaussa, mutta välillä sitä on hankala muistaa. Väistämättä kieltäytymiset liittyvät ulkonäkööni, habitukseeni, ulosantiini, jotka ovat linkissä minuun myös yksityishenkilönä. Kuinka kauan pystyy vastaanottamaan kielteistä palautetta, kunnes katkeroituu? Tai kuinka paljon käytän energiaa siihen, että muokkaan tuotettani, onko se oma valintani, pitäisikö koittaa arvailla millä tavalla ruumiini miellyttäisi työtä tarjoavia? Olen kokenut, että taiteellinen ajattelutyöni on otettu työmarkkinoilla paremmin vastaan kuin ruumiini ja se on ohjannut työidentiteettiäni vuosien varrella. Samalla se avaa enemmän mahdollisuuksia tehdä töitä ja aina kun saan kielteisen vastauksen ruumiistani, voin ‘paeta’ siihen, että ainakin taiteellinen työni sisällön tuottajana/kirjoittajana otetaan vastaan ja sitä arvostetaan. Samalla kaipaan kuitenkin hyväksyntää ruumiilleni, näyttelijäntyölleni, ulkonäölleni. Toivon, että voisin tehdä myös töitä näyttelijänä. Tässä tullaan taas kysymykseen muokkaamisesta, missä menee raja siinä, että muokkaan ruumistani liikaa, koitan miellyttää liikaa ja missä menee raja psyykkisesti terveestä ruumiin harjoittamisesta? Laajempana kysymyksenä on tietenkin esim. kameratyössä se, millaisia kehoja päästetään kameran eteen. Ei sillä, että kehoni olisi kovin paljoa monimuotoisempi verrattuna muihin näyttelijöihin, olen valkoinen, normaali-kroppainen cis-nainen.

Stereotypiat, mielikuvat ja konventiot vaikuttavat valintoihin. Koko ala näyttelijöiden osalta on järjettömän mystiikan ja mutu-tuntuman varjossa, lähtien valintaprosesseista koulutusohjelmissa. Liikaa potentiaalisia opiskelijoita ja liian vähän koulutuspaikkoja ja töitä tarjolla. Näillä spekseillähän on järkevää alkaa ajattelemaan B-suunnitelmaa, töitä joita voisi tehdä ohella. Samahan ongelma on varmasti taidealalla ylipäänsä, liian paljon tekijöitä ja liian vähän tilaisuuksia ja rahaa.

Tästä päästään brändäämiseen. Ajatus siitä, että markkinoisin itseäni, tuntuu oudolta ja ällöttävältä, vaikka se on nykypäivänä välttämätöntä. Voinko näyttelijänä kadota työni taakse? Onko mahdollista tehdä töitä ilman julkisuutta? Voiko joku muu hoitaa markkinoinnin puolestani? Miten olisi se B-suunnitelma, jossa voisin tehdä jotain konkreettista, puutöitä?

Tuntuu, että taidetta, kulttuuria ja muuta sisältöä tuotetaan mediaan ja muualle nykyaikana niin valtavalla vauhdilla ja saavutettavuus on erilaista kuin aiemmin, niin tietynlainen turtuminen myös esittävään taiteeseen voi olla läsnä. Keinot vaikuttaa ovat myös moninaisemmat, koska medialukutaito on hurja ja tiedon varmentaminen helpompaa. Tunteellisesti agitoiminen on myös hankalampaa, koska olemme turtuneempia tiedon määrästä. Pitää siis miettiä pidemmälle. Puhuimme kurssilla ironian aikakaudesta, tästä sukupolvesta, joka haluaa tiedostaa ja nauttii siitä. Että emme voi olla minkään asian äärellä tosissamme. Olen miettinyt erilaisia taideteoksia, jotka ovat onnistuneet esim. herkistämään minua viime aikoina. Yhtäläisyyksiä dramaturgiassa on ollut huumorista herkkyyteen -kaari, jossa ensin viritetään tiedostava platformi ja sen jälkeen pikkuhiljaa aletaan valua kohti todellista ‘aihetta’, josta tekijä haluaa puhua. Näin ollen olen ensin saanut nauraa tiedostetulle huumorille ja sen jälkeen olen valmis vastaanottamaan herkkyyttä. Samoin hyviä keinoja vaikuttaa tunteellisesti olen kohdannut teoksissa, jossa ei ole käytetty konventionaalisia keinoja luoda tunnetilaa. Niitä on väistetty ja kartoitettu, ja asiat esitetään raakoina ilman affektioita.

Suhteessa esim. ekologiseen uudelleenrakennukseen

Tässä kohtaa meinaa ajattelu tyssätä. Eikä sillä, että kuvittelisin, että minulla pitäisi jotain ratkaisuja olla, mutta haluaisin niin. Mitä minä voisin tehdä omalla työlläni ekokriisin suhteen?Kierrättää produktioissa tai vaihtaa alaa? Ainoastaan nämä kaksi vastausta tulevat nyt mieleen. Voiko kaikkia teattereita velvoittaa ekologisempaan ajatteluun? Pitäisikö kaikkien työajasta käyttää 20 prosenttia siihen, että mietitään yhdessä millaisia asioita ekokriisin eteen voidaan tehdä? Miksi ilmastonmuutoksesta kertovat esitykset ovat aina saaneet minut vain ajattelemaan, että olipa huono esitys? Millaisia keinoja ja dramaturgisia valintoja pitäisi tehdä, että ilmastokriisistä voi kertoa ilman etäännyttävää saarnaamista ja voivottelua?

Suvi Auvinen puhuu Työ 5.0 – Leipä -keskustelussa Slush-tapahtumasta, teknologian nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Teknologian aikakausi nyt myös verrattuna korona-epidemiaan. Muuttuuko koronan kautta myös taidemaailma? Kokeminen tässä ja nyt, itsensä elättäminen esittävällä taiteella? Pitääkö yhtälöön lisätä väistämättä teknologia ja taiteen saavutettavuus ilman fyysistä läsnäoloa kokijan osalta? Viimeisten kuukausien aikana olen nähnyt kiihtyvällä tahdilla erilaisia kokeiluja virtuaalisista teoksista, livestreamausta, nettisivuja, äänitteitä. Pitääkö minun pystyä tekemään samanlainen digiloikka ja pystyä innovoimaan taiteellinen työskentelyni alustoille, jotka toimivat myös pysähtyneessä karanteenimaailmassa?

2020-luvun työväenteatteri- kurssi tuntui tulevan juuri oikeaan aikaan opintoja. Samaa aikaa tuntuu, että kurssi lisäsi omaa ahdistusta työstä ja työn tekemisestä, mutta oikealla tavalla myös stimuloi ottamaan tosissaan tulevan valmistumisen. Kurssi oli myös viimeinen, jonka ehdimme käydä ennen kuin karanteeni alkoi. Tietynlainen lähtölaukaus konkreettisesti muuttuvalle työelämälle. Nopeasti kehittyvässä maailmassa herää huoli työllisyydestä ja työttömyydestä valmistumisen jälkeen. Tuntuu, että samaa aikaa kun Nätyn koulutusohjelma on valmistanut meitä tekemään töitä sekä perinteisemmässä työssä näyttelijänä että avannut tutkimuksia tulevaisuuden mahdollisuuksista; millä tavalla voimme varioida ja viedä pidemmälle omaa osaamistamme, että myös 40 vuoden päästä voimme tehdä töitä. Ymmärrän erilaisia mahdollisuuksia, mitä kaikkea voin tehdä, miten voin tuottaa itselleni töitä, mutta samaa aikaa tuntuu siltä, että pitäisi keksiä pyörä uudelleen. Ei ole valmiita raameja uudelle työlle ja vanhat raamit tuntuvat vain hidastavan konventiollaan uusia ratkaisuja. Tunnistan myös tästä nuoruuden mentaliteetin ‘kaikki tänne heti nyt’. Että kaikki pitäisi jo ratkaista, ennen kuin edes valmistun. Tässä mielessä voisin nyt hengitellä ja ajatella, että kaikki ratkeaa pikkuhiljaa tavoilla, jota en olisi osannut arvatakkaan.


Minea Lång


Todellisuuden tutkimuskeskus: Työ 5.0 – LEIPÄ -keskustelu, vieraina Koko Hubara ja Suvi Auvinen

Korkeakouluharjoittelu Teatterikeskuksessa

Teatteritiedettä pääaineenaan opiskeleva Anu Karanto teki kandiopintojen työharjoittelun Teatterikeskuksessa, joka on ryhmämuotoisten ammattiteattereiden etujärjestö.

Teatterikeskus toimii kulttuuripolitiikan alalla, ja tukee teattereiden ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä. Kesä Teatterikeskuksella antoi minulle monitahoisen kurkistuksen kulttuurijärjestöjen ja varsinkin teatterikentän tämänhetkiseen tilaan.

Sain tehdä moninaista työtä avustavana tutkijana, ja minulle konkretisoitui, kuinka paljon systemaattista tutkittua tietoa teatterista tarvitaan. Teatterikeskus on harjoittelulle sivistävä ja inspiroiva paikka, jossa harjoittelijan itsenäisyyteen ja ajattelukykyyn luotetaan. Työtehtäväni olivat älyllisesti haastavia ja työtehtäviin sai käyttää riittävästi aikaa. Harjoittelujakso vahvisti ajatusta, että työ taiteilijoiden ja päättäjien välissä sopisi minulle. Kulttuurijärjestötyössä sekoittuu teoria ja käytäntö, eikä opittava lopu koskaan.

Ensisijainen tehtäväni korkeakouluharjoittelijana oli avustaa tutkimuksessa, jossa tarkastellaan valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisten ryhmämuotoisten ammattiteattereiden tämänhetkistä tilaa. Tuotin tilastoja jäsenhaastattelujen perusteella laadittujen SWOT-kaavioiden pohjalta. Kaavioilla kartoitettiin teattereiden kokemia vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia kahden ulottuvuuden nelikentällä. Tilastoista tein graafisia esityksiä, jotka osoittavat minkälaiset ilmiöt korostuvat ammattimaisten ryhmäteattereiden tilassa tällä hetkellä. Kaavioiden muokkaaminen tilastoiksi avasi minulle teatteriryhmien ajattelua ja antoi laajan katsauksen ryhmien arkitodellisuuteen. Oli sekä haastavaa että kiinnostavaa analysoida paikoittain abstrakteja ilmiöitä.

SWOT-kaavioiden analyysi antoi minulle kattavan kuvan teatterista työpaikkana ja taiteesta ammattina. Tutustuin myös Exceliin varsin kattavasti. Varsinkin matriisien visualisointiin käytettävät työkalut olivat päänvaiva ja ilon lähde. Erilaisten kuvioiden avulla on helpompi nähdä toisteisuutta, joka ei välttämättä haastatteluja yksitellen lukiessa avaudu. Pääsin pohtimaan teatteriryhmiä työyhteisöinä ja organisaatioina. Tämän näkökulman koin tärkeäksi varsinkin, kun olin tottuneempi ajattelemaan teatteria katsomosta käsin. Yrityksen ja erehdyksen kautta työ opetti minulle myös monia itselleni sopivia keinoja hallita suurehkoa tietomassaa.

Vietin kesän kulttuuripolitiikan, taiteen- ja teatterintutkimuksen sekä kulttuurijärjestöjen äärellä. Tutustuin Teatterikeskuksen arkeen, ja kahlasin läpi useita ajankohtaisia raportteja mm. tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja VOS-uudistukseen liittyen. Työssäni ovat korostuneet itseohjautuvuus ja varsinkin tiedonetsintätaidot. Päivitin Teatterikeskuksen tietoihin esimerkiksi sirkusryhmien organisaatiomuodot ja uusien kansanedustajien yhteystiedot. Taiteen edistämiskeskuksessa kahlasin läpi harkinnanvaraisten toiminta-avustusten hakemukset usean vuoden ajalta valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisten tanssi- sekä sirkusryhmien osalta. Olin yhteydessä useisiin taidekentän organisaatioihin ja opin samalla, minkälaisia asioita eri tahot hoitavat.

Valaisevaa oli myös selvittää kuntien toiminta-avustuksia. Rakensin kaaviota kuntien taideryhmille tarjoamien avustusten kriteereistä, joita vertasin hakulomakkeissa kysyttyihin tietoihin. Kehityin sekä numeroiden että poliittisen jargonin salapoliisina. Harjoitteluni lopuksi pääsin vielä osallistumaan Teatterikeskuksen järjestämään Helsingin kaupungin kulttuuriavustukset -keskustelutilaisuuteen. Käsitykseni avustusjärjestelmien toiminnasta on syventynyt.

Päässäni on jäsentynyt niin paljon uutta tietoa, etten edes hahmota kunnolla, kuinka mullistavan opettavainen työjakso on minulle ollut. Työtehtävien haasteellisuuden ja saamani kiitoksen perusteella arvelen, että olen myös ollut hyödyksi Teatterikeskukselle. Käytännöllisen ja sivistävän hyödyn lisäksi olen saanut merkittävän kokemuksen yhteisöllisyydestä. Teatterikeskuksen henkilökunta suhtautui minuun tasavertaisena kollegana ja oli aina valmis jakamaan käsittämättömän laajaa tietotaitoaan. Uskon, että sain enemmän kuin työharjoittelujaksolta monikaan uskaltaa toivoa.

Anu Karanto

Haastateltavana cheerleading-musiikkien tuottaja Teemu Jefremoff

Video kertoo cheerleadingissa käytettävien kilpailumusiikkien tuotantoprosessista, vaadittavista välineistä ja taidoista, sekä siitä, miten Teemu Jefremoff päätyi tuottamaan musiikkeja joukkueille ja perustamaan oman studion työtään varten.

Videon on kuvannut ja editoinut Hanna Maria Pinta, joka on videon tekohetkellä musiikkitieteen 3. vuosikurssin opiskelija ja tuottaa myös itse musiikkeja cheerleading-joukkueille.

Video on tehty lopputyönä Etnomusikologisen kenttätyön kurssille syksyllä 2018.

Taituri-podcast: Leena Kärkkäinen ja Maria Sairanen – katsojakokemustutkimusta Yleisö-esityksestä


Olemme Maria Sairanen ja Leena Kärkkäinen. Opiskelemme 2. vuotta Taiteiden tutkimuksen kandiohjelmassa ja pääaineenamme on teatteritiede.

Podcastin teimme katsojakokemuksen tutkiminen -kurssin lopputyönä, jossa tutkimme Raekallio Corpin esityksestä Yleisö syntyneitä katsojakokemuksia tilaan nähden ja analysoimme niitä oheiskirjallisuutta apuna käyttäen.

Podcast on ensimmäinen yhdessä tekemämme kurssityö, emmekä ole tehneet aikaisemmin katsojakokemuksen tutkimusta.

Yleisö-esityksen kävimme katsomassa kurssin aikana ja esitys itsessään tapahtui Vanhankaupunginkoskella ja Tekniikan museolla. Podcast on suunnattu kaikille teatterista ja katsojakokemuksen tutkimuksesta kiinnostuneille, sekä varsinkin niille, jotka kävivät kyseisen esityksen katsomassa.

Podcastin teko oli antoisa kokemus, joka kasvatti kärsivällisyyttämme. Opimme uusia tietoteknisiä taitoja, joista on varmasti hyötyä tulevaisuudessa. Samalla myös tuli käsiteltyä enemmän erilaisia aineistoja, koska piti jäsennellä niitä useaan otteeseen. Itse podcastin äänitystilaisuus oli varsin hulvaton, vaikka viereisen kopin henkilöt kilpailivat ääniraidasta. Äänittäessä huomasimme myös, että luonteva puhe ei synny pakottamalla, vaan siihen vaaditaan perusteellinen aineistoon perehtyminen ja toiseen luottaminen. Kaiken kaikkiaan opettavainen ja hauska kokemus.

Lähdemateriaalina käytimme seuraavia teoksia ja sivustoa:

– Lehmann, Hans-Thies 2009. Draaman jälkeinen teatteri. Keuruu: Otava.
– Kaye, Nick 2000. Site-specific art. Lontoo: Routledge.
– McConachie, Bruce 2013. Introduction, Spectating as a Sandbox Play, Affective Performance and Cognitive Science.
– Raekallio Corp. Verkkosivut. []
– Santanen, Eino 2017. Yleisö. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.

Toivottavasti nautit podcastistamme!

Leena ja Maria