How to Perform Acoustic Measurements at the Finnish Rock Painting Sites – A Multimedia Guide

Since 2013, the archaeoacoustic team of the University of Helsinki has been exploring acoustic properties of rock painting sites in Finland, ritual places of prehistoric hunter-gatherers. The rock paintings, comprising figures of elks, boats and humans, sometimes holding drums, are typically situated on vertical highly-reflective cliffs that generate echoes and other startling acoustic effects (Rainio et al. 2014; 2017a–b). As these cliffs rise directly from lakes or rivers, the ritual activities, such as painting, sacrificing or drumming, were probably performed from a boat, some type of dugout or canoe.

To study the acoustics of these hardly accessible, rugged places, new field recording and audio analysis methods have been developed by our archaeoacoustic team. The primary analysis method is multichannel impulse response measurement using custom-built recording equipment tailored to the field conditions at Finnish rock paintings. The in situ measurement data is post-processed with custom-written signal analysis software (Lassfolk & Uimonen 2008; Lassfolk 2013; 2014). This educational audiovisual material shows step by step, how the fieldwork and the acoustic measurements of our project are carried out in practice. Full reports of the methods have been published in earlier research articles (Rainio et al. 2017a; Lassfolk & Rainio 2020). The equipment featured in the videos has been acquired between 2013 and 2019 for the project and entrusted to the University of Helsinki Music Research Laboratory. The videos were shot during the field season 2020 with the Canon Legria HF G26 camera.

Step One: Make a Boat

As the acoustic measurements must be performed at the location of the prehistoric rituals, that is on the lake, a vehicle operating in water is needed. The best solution is to use an inflatable rubber boat that is easy to transport and shift from lake to lake. The rubber boat of the model Talamex GLW300 is assembled at a slipway in the vicinity of the rock painting, as follows: 1) by inflating the rail and prow tubes of the boat with an airpump, 2) by fixing the oars into the oarlocks, 3) by fixing and adjusting the seatbench, 4) by inflating the keel tube of the boat, 5) by tying the mooring line to the prow, 6) by launching the boat, and 7) by fixing the electric outboard motor over the transom. This procedure takes about 10 minutes.

Video 1. Assembling the rubber boat on the field trip to the rock painting of Tupavuori by Lake Vuohijärvi in Kouvola. The electric outboard motor was mounted after the video recording.

Step Two: Make a Raft

While the boat is indispensable for carrying the researchers and the equipment to the study site, it is a too unsteady platform for the most sensible measuring devices. Therefore, a separate floating raft is used to accommodate the microphones and the loudspeaker. The towed raft called Echo Explorer, designed by Pekka Mikael Laine, is assembled at a slipway, as follows: 1) by screwing the central plates and crosswise wings of the raft together, 2) by placing the buoyant canisters at the tips of the wings, 3) by screwing the reeled anchor lines and the upright stands to the tips of the wings, 4) by fixing the custom-built tetrahedron microphone rack to its stand and four omnidirectional Neumann KM 183 microphones to their numbered places in the rack, 5) by fixing the custom-built dodecahedron loudspeaker to its stand and the external loudspeaker crossover to the central plate of the raft, 6) by fitting the microphone array and the loudspeaker with cables, 6) by fitting the microphone array with windshields, and 7) by tying the drag line to the tip of the wing. This procedure takes about 15 minutes.

Video 2. Assembling the recording raft on the field trip to the rock painting of Ruominkapia by Lake Kivijärvi in Lemi. The loudspeaker is not seen in the video, because it was not in use on that day.

Step Three, Option A: Make Noise

At the study site, the raft is anchored to a chosen location in front of the rock painting, the wing with the microphones pointing at the rock. A suitable distance between the rock and the microphones is 20–50 metres. The microphone and loudspeaker cables from the raft are connected to the Zoom F8 and H4n multichannel audio recorders and a battery-powered amplifier situated in the boat. The impulse response measurement, as such, comprises a performance of an excitation signal, either an instantaneous broadband impulse or a sine wave sweep, and the recording of this signal with subsequent reflections generated by the space. The following video shows the option with an instantaneous impulse, in this case, a balloon pop. First, a balloon is inflated to the breadth of 40 centimetres using an airpump and a template. Next, the F8 recorder is switched on and the predefined recording levels are set. At a distance of 5 metres from the microphones, at a windless moment, the balloon is detonated with a utility knife. After listening silently for approximately six seconds, the recorder is switched off and tatters of the balloon are harvested from the water using a net bag.

Video 3. Performing acoustic measurement with a balloon pop at the rock painting of Salmijärvi on Lake Salmijärvi in Vihti. The video was shot with the assistance of Ulla Valovesi.

Step Three, Option B: Make a Sweep

In the following video, a sine wave sweep serves as the excitation signal. The logarithmic sine sweep is played through the omnidirectional dodecahedron loudspeaker using the H4n recorder in the boat as a playback device. When all devices are switched on, the signal sweeps through all audio frequencies heard by the human ear (20–20 000 Hertz) in 10 seconds. Although at the time of measurement, the sweep masks most of the reflections generated by the space, the site’s acoustic response becomes audible in the post-processing phase, in the process of deconvolution. The sine sweep provides an optimal measurement signal because of its repeatability and even dynamic range.

Video 4. Performing acoustic measurement with a sine wave sweep in front of the rock painting of Haukkasaari on Lake Kivijärvi in Lemi.

Step Four: Make Music

In addition to impulse response measurements, it is exciting to test the site’s acoustics with freeform excitation signals, such as human voice talking, singing, hooting or crying and instruments presumably employed by the prehistoric hunter-gatherers. These live experiments help develop and formulate hypotheses about the ancient sound rituals, and the recordings work well for demonstration purposes (Rainio & Shpinitskaya 2020; Shpinitskaya & Rainio 2021). The last video shows a drumming session, in which the beats of a frame drum from the boat bounce off the opposing rock surface, forming thus a duett between the performer and the painted rock. Further demonstrations and digital reconstructions of the site’s acoustics can be created with convolution and auralization techniques (see Lassfolk & Rainio 2020).

Video 5. Beating the drum in front of the rock painting of Olhavanvuori on Lake Olhavanlampi in Kouvola.


Riitta Rainio & Julia Shpinitskaya

Sources & Further Reading

Acoustics of Sacred Sites – University of Helsinki Project Webpage:

Acoustics of Sacred Sites – University of Helsinki YouTube Video Channel:

Lassfolk, Kai 2013. Fourier-muunnos ja spektrianalyysikuvaajien tulkinta musiikintutkimuksessa, osa 1. Musiikin suunta 35 (1): 57–65.

Lassfolk, Kai 2014. Fourier-muunnos ja spektrianalyysikuvaajien tulkinta musiikintutkimuksessa, osa 2. Musiikin suunta 36 (1): 67–72.

Lassfolk, Kai & Jaska Uimonen 2008. Spectutils: an audio signal analysis and visualization toolkit for GNU Octave. Proceedings of the 11th International Conference on Digital Audio Effects (DAFx-08), September 1–4, 2008, Espoo, Finland, toim. J. Pakarinen, C. Erkut, H. Penttinen & V. Välimäki. 289–292.

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2020. Suomen kalliomaalauskohteiden arkeoakustinen tutkimus. Musiikki 50/1–2: 17–44.

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2014. Acoustic Measurements at the Rock Painting of Värikallio, Northern Finland. Archaeoacoustics: The Archaeology of Sound, ed. Linda C. Eneix. Myakka City, Florida: OTS Foundation. 141‒152.

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2017a. Acoustic measurements and digital image processing suggest a link between sound rituals and sacred sites in northern Finland. Journal of Archaeological Method and Theory 25 (2): 453–474.

Rainio, Riitta, Tiina Äikäs, Antti Lahelma & Kai Lassfolk 2017b. Nauravat kalliot: Pohjois-Suomen pyhien paikkojen kaikututkimus. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat, eds. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press. 167‒199.

Rainio, Riitta & Julia Shpinitskaya 2020. ”Niin kallio vastaa kuin sille huutaa!” Kaikuakustiikka esihistoriallisilla kalliomaalauksilla. Kalmistopiiri 29.12.2020.

Shpinitskaya, Julia & Riitta Rainio 2021. Talking Rocks, Illusory Sounds, and Projections of Otherworld: Acoustics of Sacred Sites As a Magic Media in Cultures of Shamanism. Illusion in Cultural Practice: Productive Deceptions, ed. Katharina Rein. Abingdon: Routledge. 165–188.  Supplementary audiovisual material available online:

Taituri Podcast: Katsojan ”ei-toiminta” Q-teatterin Toksinen Kabaree -esityksessä

Olemme Jalmari Savolainen ja Sara Vaittinen. Opiskelemme taiteiden tutkimuksen kandiohjelmassa pääaineenamme teatteritiede. Tämän podcastin teimme Esityksen katsojakokemuksen tutkiminen -kurssin lopputyönä. Podcastissa analysoimme katsojakokemusta Q-teatterin Toksinen kabaree -livestreamissä (29.3.2021 näytös) ja keskitymme erityisesti osallistuvuuden kokemukseen sekä siihen, miten katsojat kokivat muiden läsnäolon streamin aikana. Pohdimme myös miten pandemiavuosi on saattanut vaikuttaa katsojakokemukseen ja teatterin katsomiseen ylipäänsä. Podcastia varten on haastateltu neljää ihmistä, jotka kaikki katsoivat saman näytöksen.

Podcastin prosessi oli mukavaa vaihtelua etäopintoihin. Monella on varmasti alla pitkä vuosi etäopintoja, joten nyt kasvokkain teatterista keskusteleminen Seurasaaren ulkoilmassa tuntui raikkaalta vaihtelulta.

Podcastissa viittaamme lyhyesti ei-aktiivisuuden (enaction) käsitteeseen, joka saattaa jäädä hieman epäselväksi. Tässä vielä tarkennus käsitteeseen ja miten se mielestämme liittyy käsittelemäämme aiheeseen: Gabriele Sofia esittää käsitteen enaction Francisco Varelan ja Humberto Maturanan autopoeettisen ja dynaamisen organisaation ontologisen selityksen kautta. Podcastissa elävänä järjestelmänä (a life system / a living system) tai dynaamisena organisaationa voidaan pitää itse teatteritapahtumaa, esitystä Toksinen kabaree. Näiden elävien järjestelmien ontologia määritellään niiden toiminal-lisuuden kautta yksittäisten elementtien tai osien sijaan. Näin ollen toiminnallisuudella on ontologinen rooli, joten ei-toiminnalla voidaan myös nähdä olevan merkittävä paikkansa. (Sofia, 2018).

Toiminnallisuudeksi voidaan katsoa Toksisessa kabareessa yhtäältä teatteriesitykseen muutoinkin liitetty vuorovaikutuksen taso, josta muun muassa Grotowski kirjoittaa, että esiintyjä ja katsoja ovat vuorovaikutuksessa eikä katsoja tarkastele esitystapahtumaa vain objektina. (Grotowski, 1968.) Tällöin katsoja on toimimattomuutensakin äärellä yhteydessä teatteritapahtumaan ainaisessa vuorovaikutuksessa ja osallistuu täten ei-toiminnallaan tai ”passiivisuudellaan” siihen.

Toksinen kabaree on livestream-esitys, jolloin haastateltavamme eivät olleet fyysisesti samassa tilassa, jossa teatteritapahtuma tapahtuu. Näin ollen käytimme käsitettä kuvaamaan osallistumattomuutta eli ei-toimintaa, sillä äänestäminen oli selkeä kanava, jolla katsoja pystyi muokkaamaan itse teatteritapahtumaa. Tosiasiassa enactionin käsite edustaa kognitiivisten prosessien määritelmää, joka ei välttämättä vaadi jaettua fyysistä tilaa tapahtuakseen. Katsoja on silti vuorovaikutuksessa dynaamisen organisaation kanssa, tarkasteli hän tapahtumaa minkälaisten kuvapintojen kautta tahansa.

Lähdeteoksina käytimme seuraavaa materiaalia:

Grotowski, Jerzy.; Barba, Eugenio 1992 (1968). Towards a Poor Theatre. Lontoo: Methuen.

Kildal, Nanna ja Stein Kuhnle 2005. Normative Foundtations of the Welfare State: The Nordic Exprerience. Lontoo; New York: Routledge.

Sauter, Willmar 2000. The Theatrical Event: Dynamics of Performance and Perception. Iowa City: University of Iowa Press.

Sofia, Gabriele 2019. ”Systems Theory, Enaction and Performing Arts.” Teoksessa The Routledge Companion to Theatre, Performance and Cognitive Science. Toim. Rick Kemp ja Bruce McConachie, 195–202. Abingdon, Oxon; New York, NY: Routledge.

Sullivan, Erin 2020. ”Live to your living room: Streamed theatre, audience experience, and The Globe’s Midsummer Night’s Dream.” Teoksessa Participations: journal of audience & reception studies, vol. 17, no. 1, 92-119. University of Birmingham: Shakespeare Institute.

Walmsley, Ben. 2019. Audience Engagement in the Performing Arts : A Critical Analysis. Cham: Springer International Publishing AG.

Underbelly. 2019. Eyeliner. Poimittu YouTuben audiokirjastosta 03.06.2021. YouTuben audiokirjaston lisenssi.
Mukavia hetkiä podcastin parissa!

Q-teatteri: Toksinen kabaree (ensi-ilta 18.2.2021)

teksti ja ohjaus: Juho Mantere
rooleissa: Miro Lopperi, Olli Riipinen, Miiko Toiviainen ja
Anna-Sofia Tuominen

lavastus ja pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen
valosuunnittelu: William Iles
äänisuunnittelu: Pekka Kiiliäinen
säveltäjä ja muusikko: Henri Lyysaari

livestriimin ohjaus: Ville Seppänen ja Juho Mantere
leikkaus: Lauri Lundahl
kuvaajat: Ida Järvinen, Kalle Mäkelä ja Jonatan Sundström
live-miksaus: Pekka Kiiliäinen
tekninen tuottaja: Matias Koivuniemi

Työharjoittelu Teatterimuseossa: arkisto- ja multimediatyötä

Teatteritieteen 2. vuoden opiskelija Kati Lehtola suoritti työelämäopinnot työharjoitteluna Teatterimuseossa Helsingissä. Harjoittelun tuloksena syntyi video Syvää liikettä -näyttelyyn, joka avautuu marraskuussa.

 Tein toukokuussa teatteritieteen opintoihin kuuluvan kuukauden pituisen työharjoittelun Teatterimuseolla. Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitseva museo on remontin takia suljettuna, joten tein harjoitteluni Vallilassa sijaitsevalla Teatterimuseon toimistolla ja arkistolla. Työtehtävieni oli jo ennen harjoittelun alkua sovittu liittyvän tulevaan tanssiaiheiseen näyttelyyn, koska alun perinkin kysyin harjoittelupaikkaa nimenomaan kyseiseen näyttelyyn liittyen. Lähestyin museota jo keväällä 2020 ja sovimme ajankohdaksi kevään 2021. Aikataulu eli hieman koronapandemian vuoksi, mutta toukokuu sopi lopulta mitä parhaiten.

Teatterimuseo on perustettu vuonna 1962, ja vuodesta 2020 lähtien se on ollut valtakunnallinen vastuumuseo tallennusvastuualueinaan teatteri, tanssi, ooppera, sirkus ja esitystaide. Museolla on laajat esine-, valokuva- ja asiakirjakokoelmat sekä pysyviä ja vaihtuvia näyttelyitä. Lisäksi Teatterimuseo tekee esimerkiksi yleisötyötä monipuolisten työpajojen merkeissä. Oman tanssijataustani takia museon vastuualueista tanssi luonnollisestikin kiinnostaa eniten, joten lähdin odottavaisin tunnelmin harjoitteluun.

Ennen harjoittelun alkamista viestittelin ja keskustelin näyttelyn tulevan ohjaajani ja näyttelyn käsikirjoittajan, Aino Kukkosen kanssa sekä tanssinäyttelystä että tulevista työtehtävistäni. Aino on tanssintutkija ja väitellyt teatteritieteestä vuonna 2014. Näyttelyn kantavana teemana on suomalaisen tanssin kansainvälisyys aina 1800–1900-lukujen vaihteesta nykypäivään. Ajatustenvaihdon jälkeen sovimme, että aloitan työni tuon varhaisen modernin tanssin parissa, koska oman oppimiseni kannalta se olisi hyödyllisempää kuin myöhäisempi tai nykyhetken tanssiin keskittyvä työ. Aloittaisin arkistossa käymällä läpi suomalaisen modernin tanssin pioneerin Maggie Gripenbergin (1881–1976) henkilöarkistoa. Ajatuksena oli tuottaa näyttelyyn videokooste Gripenbergin elämästä ja urasta tukemaan seinille tulevia tietoja ja kuvia. Jos aikaa riittäisi, saisin käydä läpi muitakin varhaisen modernin tanssin suomalaisia tekijöitä.

Heti ensimmäisenä päivänä pääsin arkistoon ihmettelemään Gripenbergin elämää. Hänen henkilöarkistostaan sekä aikakautensa tanssikriitikko Ukko Havukan arkistosta löytyi mm. Gripenbergin muistikirjoja, kirjeenvaihtoa, postikortteja, esitysten käsiohjelmia, eri oppilaitosten esitteitä ja roppakaupalla valokuvia. Sain ohjeeksi pistää ylös ja ottaa omaan käyttöön kuvat niistä aineistoista, jotka jollakin tavalla puhuttelevat minua ja/tai jotka sopisivat mielestäni videokoosteeseen. Videokoosteesta ei vielä alkuun ollut tarkkaa suunnitelmaa, vaan tarkoitus oli antaa aineiston määritellä sen sisältö.

Vapaus katsoa ja valita, ja siihen kuulunut luottamus ohjaajan ja museon puolelta, oli inspiroivaa ja hienoa. Olen aiemmin tehnyt jonkin verran videoita, mutta en koskaan museon näyttelyä varten, joten tekemisen vapaus oli alkuun myös hieman stressaavaa. Minkä tyylinen video sopii näyttelyyn? Aineistoa Maggie Gripenbergistä löytyi paljon, joten ainakin valinnanvaraa olisi paljon. Yhdessä Ainon kanssa pyörittelimme aineistoja ja hän teki samanaikaisesti näyttelyn käsikirjoitusta. Mikä kuva tulee isona seinälle, mikä on pääkuva ja minkä voi jättää pois? Mitä Gripenbergistä kerrotaan, mitä painotetaan ja kuinka monta minuuttia video voi kestää?

Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät pitkälti arkistossa katsellessa, tutkiessa, lukiessa, ihmetellessä ja järjestellessä aineistoja. Teatterimuseon arkiston lisäksi tein hakuja muihinkin tietokantoihin, esimerkiksi Finnaan. Edetäänkö videokoosteessa kronologisesti vai teemoittain? Kronologian lisäksi mahdollisia teemoja oli useita: Gripenbergin lapsuus ja varhaisvuodet (hän opiskeli ensin taidemaalariksi), tanssiopinnot ulkomailla, kansainväliset vierailut, soolo-, duo- ja ryhmäesitykset, opetustyö, menestys kansainvälisissä tanssikilpailuissa… Gripenberg eli 95-vuotiaaksi, joten niin pitkään elämään mahtuu todella monenlaista ja monipuolista työtä. Aineistoa löytyi jokaiselta osa-alueelta niin paljon, että niistä jokaisesta olisi saanut viisiminuuttiset videot helposti kasaan.

Yksi iso kysymys oli, löytyykö Gripenbergistä tai muista hänen aikalaisistaan liikkuvaa kuvaa. Sain tehtäväkseni lähteä selvittämään sitä Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista, eli Kavista, sekä YLEltä. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, onhan kyse 1900-luvun ensimmäisistä vuosikymmenistä. Kavista saimme iloiseksi yllätykseksemme vastauksen, että heiltä löytyy 1920–30-luvun Suomi-Filmin arkistofilmiä, jossa on tanssia. Viesteissä ei ollut mainintaa, kuka filmillä mahdollisesti tanssii, mutta filmistä otetun kuvakaappauksen perusteella Aino oletti tanssijan olevan Marta Bröyer (1897–1979). Vertailimme kuvakaappauksen kuvaa arkistosta löytyviin valokuviin ja tulos vahvistui Bröyeriksi: valokuvissa hänellä on päällään sama asu kuin filmillä. Mikä löytö, noin sata vuotta vanhaa tanssifilmiä! Kävimme katsomassa filminpätkää Kavin toimipisteessä Sörnäisissä ja laitoimme aineiston tilaukseen. Maggie Gripenbergistä ei valitettavasti löytynyt tanssifilmiä.

Näyttelyn käsikirjoituksen edetessä sekä aineistojen järjestäytyessä videokoosteenkin sisältö alkoi hahmottua paremmin. Ottamieni kännykkäkuvien avulla harjoittelin itselleni uuden videoeditorin käyttöä, jotta varsinaisen materiaalin ollessa kasassa ei tarvitsisi opetella ohjelman käyttöä. Pääsin myös ottamaan valokuvia ja videokuvaa aineistoista museon pienessä studiohuoneessa. Välillä oli usko loppua omiin taitoihini (en tokikaan ole ammattikuvaaja), mutta kysymällä oppii. Kaikki museon työntekijät olivat avuliaita ja ystävällisiä, sekä uskoivat ja luottivat harjoittelijan taitoihin. Omaksi ilokseni voin myös todeta, että kaikki tekniset haasteet eivät johtuneetkaan vain tekijästä vaan myös laitteet reistailivat hieman.

Harjoittelujakson kolmas viikko oli sitten ahkeraa videon tekoa: valikoidun aineiston kuvaamista, skannaamista, koneelle siirtämistä ja editoriin asettamista. Samalla videon käsikirjoitus vahvistui ja materiaalin paljoudesta huolimatta (tai sen takia?) päädyimme keskittymään videossa lähinnä Maggie Gripenbergin uraan esityskuvien kautta. Ohjeelliseksi pituudeksi annettiin noin viisi minuuttia, mikä täyttyi nopeasti. Videon toinen osa olisi Marta Bröyerin tanssivideo, jonka saimme siis Kavista näyttelyä varten.

Viimeinen viikko menikin pitkälti videon valmiiksi saamisessa. Viimeisenä päivänä tein vielä viimeiset viilaukset ja video valmistui ajallaan. Lopputuloksen kaikki halukkaat pääsevät katsomaan Teatterimuseolle marraskuusta alkaen Syvää liikettä -näyttelyssä. Hienoa saada oma tuotos museoon! Suuret kiitokset Ainolle ja Teatterimuseon väelle luottamuksesta.

Mielenkiintoisinta ja parhainta antia harjoittelussa oli arkistotyö. Pääsin tutustumaan Gripenbergin lisäksi Bröyeriin hieman tarkemmin, ja esimerkiksi kääntämään saksalaisen modernin tanssin pioneerin Mary Wigmanin Bröyerille lähettämiä postikortteja. Kaikesta Wigmanin kirjoituksesta en tosin saanut selvää käsialan vuoksi, mutta oli hieno tunne pitää käsissään nimekkään ja merkityksellisen tanssitaiteilijan itsensä kirjoittamia postikortteja. Opin paljon uutta 1900-luvun alkuvuosien suomalaisesta ja eurooppalaisesta modernista tanssista niin ko. henkilöiden kuin heidän käymiensä koulujen ja kansainvälisten yhteyksiensä kautta. Paljon olisi vielä myös mielenkiintoisia, tutkimattomia aineistoja, joten tanssintutkimuksen pienuus Suomessa tuli myös esille.

Teatteri- ja tanssinhistorian tuntemus sekä esimerkiksi juuri käymäni Symbolismi ja dekadenssi -kurssin tiedoista oli paljon hyötyä. Symbolismi ja dekadenssi -kurssilla käsiteltiin 1800–1900-lukujen vaihteen taiteen suuntauksia ja yleisestikin yhteiskuntia ja ajankuvaa. Olen myös lukenut viime aikoina aika paljon viime vuosisadan vaihteen naisista tehtyjä elämäkertoja, joten osasin asettaa Maggie Gripenbergin aikalaisineen kontekstiinsa ja sen pohjalta myös kuvitella, millaista tanssitaiteilijan elämä on voinut olla. Harjoittelun ohella luin myös Gripenbergin muistelmia, joista saattoi oppia Gripenbergin urasta ja elämästä hänen itsensä kertomana vielä lisää. Arkistojen aineistot kun eivät kerro valmista tarinaa, vaan ovat palasia sieltä täältä. Hyvää oppia oli myös se, minkälaisten valintojen eteen tutkija joutuu työstäessään tarinaa joistakin henkilöstä. Monta monituista mitähän/kuinkahan/missähän-kysymystä tuli myös kysyttyä aineistojen äärellä. Vastaukset ovat aina jokseenkin tulkinnanvaraisia eikä niitä aina edes löydy.

Oli myös jännittävää huomata, miten samanlaisia asioita tanssijat ovat miettineet ja tehneet sata vuotta sitten kuin nykyäänkin. Itsekin olen opiskellut ulkomailla ja oli ilahduttavan tuttua selailla Gripenbergin muistiinpanoja Saksassa käydystä koulusta: osa tekstistä oli Gripenbergin äidinkielillä ruotsiksi, osa saksaksi ja osa englanniksi. Aivan kuin omat muistiinpanoni myöskin Saksassa käydystä koulusta, joista näin jälkikäteen on vaikea saada selvää kielen sekasotkun takia. Voin hyvin eläytyä siihen, kun opetus on saksaksi ja tekee muistiinpanoja, mutta yhtäkkiä jokin sana ei tulekaan mieleen ja kirjoittaa sen jollain muulla kielellä, useimmiten englanniksi. Omasta kielitaidostani oli siis arkistotyössä paljon apua, varsinkin kun Gripenbergin äidinkieli oli ruotsi ja elämä niin kansainvälistä.

Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan läheltä näyttelyn valmistelua ja siihen liittyviä monia osa-alueita. Museossa kävijöille näkyvillä oleva näyttely on vain vuorenhuippu siitä kaikesta aineistosta, työstä ja valmistelusta, mitä museolla tehdään.

Videonteon tauoilla kävin myös tutustumassa Teatterimuseon laajoihin esinearkistoihin. Suuret salit täynnä teatterin aivan konkreettista historiaa valonheittimistä näyttämöiden pienoismalleihin ja roolipuvuista nukkeihin olivat todella kiinnostavia. Esineet tuovat aina historiaa jotenkin konkreettisemmin nykyhetkeen kuin erilaiset asiakirjat ja valokuvat. Tämä puku tosiaan oli sen ja sen näyttelijän päällä, tämä pesukone rekvisiittana Tuntemattomassa sotilaassa!

Antoisa kuukausi päättyi Teatterimuseon kesäiseen virkistyspäivään piknikillä, joka oli hieno päätös harjoittelulle. Koronan takia osa museon työntekijöistä oli etänä eikä yhteisiä kahvi- tai lounashetkiä ollut, joten oli mukava päästä näkemään suurinta osaa samassa paikassa ja juttelemaan vapaamuotoisesti. Jään mielenkiinnolla odottamaan, minkälainen Syvää liikettä -näyttelystä lopulta tulee ja mitä aineistoja siihen on valittu. Sen voi jo sanoa, että näyttelystä tulee kiinnostava ja visuaalinen sukellus suomalaisen tanssin kansainväliseen historiaan.

Viestintäharjoittelijana Baltic Circle -festivaalilla

Teatteritieteen kolmannen vuoden opiskelija Nelly Hakkarainen kertoo kokemuksistaan viestinnän harjoittelijana kansainvälisellä Baltic Circle -teatterifestivaalilla koronapandemian keskellä. Festivaalin järjestämistiimissä mukana olo poikkeusajassa oli erikoinen mutta palkitseva työkokemus.

Olin syksyllä 2020 Baltic Circle -festivaalilla 2 kuukautta viestinnän työharjoittelussa. Tuntui onnekkaalta saada harjoittelupaikka teatterialalta koronaviruksen jyllätessä. Baltic Circle on vuosittain järjestettävä kansainvälinen teatterifestivaali, joka tänä vuonna juhli 20 vuotista taivaltaan, joskin pandemian himmentämänä pienimuotoisemmin kuin alun perin oli suunniteltu.

Työt alkoivat syyskuun alussa. Tein ensin kaksi kuukautta 50 %:n työaikaa ja marraskuun täyspäiväisesti. Alkuun työskentelimme ”kuplissa”, niin että viestinnän ja tuotannon tiimit työskentelivät vuorotellen toimistolla ja etänä. Kuplautumisesta huolimatta viestinnän työssä sai seurata lähietäisyydeltä myös tuotannon ja taiteellisen johtajan työtä.

Työyhteisö oli pieni mutta lämminhenkinen. Harjoittelijat otettiin heti mukaan tasavertaisiksi jäseniksi, joiden mielipiteitä ja näkemyksiä kuunneltiin. Oli tilaa olla oma itsensä. Työnohjaukseen panostettiin, ja tuli sellainen olo, että kaikki Baltic Circlella halusivat antaa harjoittelijoille mahdollisimman hyödyllisen ja antoisan työkokemuksen. Kävin säännöllisesti kävelyillä viestintäpäällikkö Johanna Salmelan kanssa keskustelemassa tavoitteista ja toiveistani työharjoittelulle ja laajemminkin työelämästä ja uratoiveista.

Työtehtäviin kuului festivaaliviestintää koko kirjossaan, suurimpana osa-alueena sisällöntuotanto festivaalin sähköisiin viestinnän kanaviin ja erilaisille sidosryhmille. Opin muun muassa päivittämään verkkosivuja ja rakentamaan uutiskirjeen. Näille molemmille oli omat ohjelmansa ja alkuun tuntui, että oli todella paljon opittavaa uusien sovellusten ja ohjelmien kanssa. Onneksi sain koko ajan kysyä apua, ja parin viikon päästä tietojen muokkaaminen nettisivuilla sujui jo rutiinilla. Päivitin myös ahkerasti festivaalin Instagramia ja Facebookia.

Syksyn aikana tutustuin syvällisesti festivaaliohjelmistoon ainakin teoskuvausten perusteella. Opin, että viestintätyö festivaalilla on tasapainottelua taiteilijoiden ja yleisön välillä. Täytyy ottaa huomioon taiteilijoiden toiveet ja se, miten he sanallistavat omia teoksiaan, mutta samanaikaisesti on tärkeää tuottaa yleisöystävällistä ja informatiivista kuvausta teoksista.

Kiinnostavinta oli pidempien artikkeleiden kirjoittaminen Baltic Circlen nettisivuille. Pääsin haastattelemaan Maija Hirvasta ja Juha Valkeapäätä heidän festivaaliohjelmistossa olevan Life as we know it teoksen tiimoilta. Osallistuin myös VeiculoSUR -residenssiohjelman viestintästrategian suunnitteluun festivaalille, ja löysin jopa residenssistä aiheen kanditutkielmaani.

Baltic Circlella viestintä edellyttää luontevaa englannin kielen taitoa, sillä kansainvälisellä festivaalilla pääasiallinen viestinnän kieli on englanti. Työ vaati myös kielikorvaa kääntämiselle suomesta englantiin ja toisinpäin. Maija Hirvasen ja Juha Valkeapään puhekielisen haastattelun kääntäminen englanniksi hipoi kielitaitoni rajoja. Värikkäät ilmaisut kuten ”olisi vaan saamarin nastaa” latistuivat englanniksi ”it would be wonderful” -fraasiksi.

Työtahti kiihtyi festivaalin lähestyessä. Ohjelmisto oli suunniteltu koronatilanne huomioon ottaen. Oli esityksiä ulkona, myös Internetissä pyöriviä audio- ja videoteoksia, vain yhdelle katsojalle kerrallaan esitettävä VR-laseilla katsottava teos. Sisätiloissa tapahtuvilla esityksillä oli rajoitettu yleisökapasiteetti, jotta turvaväleistä voitaisiin huolehtia.

Koko syksy oli mennyt jollain tapaa luottaen hyvään onneen, siihen, että esitykset saavat turvatoimin pyöriä. Sitten tuli festivaalin alkamisviikko ja koronatapaukset alkoivat nousta kohisten. Festivaali alkoi perjantaina 20.11. ja kuuntelimme tiedotustilaisuutta henkeämme pidätellen. Yleisötilaisuudet rajattaisiin seuraavasta maanantaista lähtien 20 henkilöön. Huh! Festivaali saatiin käyntiin ja viikonlopun Life as we know it esitykset Espoon Louhisalissa pystyttiin toteuttamaan suunnitelmien mukaan. Vain paria seuraavan viikon esityksistä pitäisi mukauttaa yleisökapasiteetiltaan uusiin rajoituksiin sopivaksi…

Uudet rajoitukset ehtivät olla voimassa päivän. Koronakäyrä näyttää pääkaupunkiseudulla lähes pystysuoraan ylöspäin ja päättäjät kokoontuvat uudestaan. Yleisötilaisuudet aiotaan kieltää kokonaan, kysymys on vain siitä, milloin kielto astuu voimaan. Keskiviikkona 25.11. Baltic Circle -festivaali päätetään keskeyttää. Ei tunnu oikealta kutsua ihmisiä koolle, kun yhteiskunnan viesti on se, että olisi parempi pysyä kotona ja minimoida kontaktit. Keskiviikko on oppitunti kriisiviestinnästä. Keitä kaikkia infotaan ja missä järjestyksessä? Festivaalin keskeyttäminen oli iso järkytys kaikille siellä työskennelleille, ja viikko oli henkisesti melkoisen rankka. Purimme tätä kokemusta myöhemmin vielä ulkopuolisen työnohjaajan kanssa.

Olen kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen Baltic Circlelle toteutuneesta työharjoittelusta.

Minuun teki vaikutuksen se, kuinka festivaali pyrkii olemaan vastuullinen toimija. Vastuullisuus tarkoittaa joskus myös vaikeita päätöksiä, kuten tässä tilanteessa festivaalin keskeyttämistä.

Baltic Circlella on vahvat arvot ja se pyrkii kehittämään eettisempiä ja ekologisempia toimintamalleja. Taiteellisen johtajan Hanna Parryn tinkimätöntä työskentelyä näiden hyväksi oli inspiroivaa seurata. Oli myös hienoa kokea, miten näitä arvoja käytännössä edistetään. Opin esimerkiksi valtavasti turvallisen tilan periaatteista. Ne eivät jääneet sanahelinäksi, vaan kävimme niitä todella tarkasti ja konkreettisesti läpi saaden myös opastusta siihen, miten toimia käytännössä sellaisessa tilanteessa, jossa turvallisuuden tunne tulee loukatuksi.

Baltic Circle on työharjoittelupaikka, jota voin lämmöllä suositella muillekin taitulaisille. Viestinnän harjoittelussa pärjää pitkälle hyvällä suomen ja englannin kielen taidolla ja sillä, että on herkkä erilaisille kielen nyansseille ja sanavalinnoille. Meitä oli viestinnässä nelihenkinen tiimi, joten myös ryhmätyötaidot olivat tärkeässä roolissa. Harjoittelu sopii kommunikaatiosta ja kirjoittamisesta innostuneille, ja tietenkin pääsee aitiopaikalta seuraamaan kiinnostavia esittävän taiteen sisältöjä. Suurimman osan käytännön asioista oppii vain kokeilemalla ja tekemällä.

Minea Lång: Minä täynnä työtä

Janne Saarakkala puhui 2020-luvun työväenteatteri -kurssin alussa siitä, että oli tajunnut tehneensä työväenteatteria koko uransa tietämättään.

Koen samaistuvani lauseeseen, koska tuntuu, että olen mieltänyt työväenteatterin sanana, joka kuvaa tänä päivänä jonkinlaista laiskaa, konservatiivista, kyllästynyttä kaupunginteatterin ohjelmistoa. Ja näinhän asia ei ole. Eikö kaikki teatteri ole tuon kurssin pohjalta ikäänkuin työväen teatteria? Poliittinen agenda, yhteisöteatteri, radikaali performanssi, dokumenttiteatteri. Minulle tuo kaikki kuulostaa modernilta, uraauurtavalta, kokeelliselta. Näistä asioita puhuimme kurssilla, mutta kuitenkin työväenteatteri käsitteestä puhuttaessa ensimmäinen lause oli “Työväen teatteri viittaa teatterin tai näytelmäseuran historiaan, perinteeseen; yhteisölliseen yleensä harrastajapohjaiseen teatteritoimintaan työväenyhdistyksen puitteissa ja laajemmin työväenliikkeen raameissa, työväenkulttuuriin”. Onko siis pointtina ei tämä hetki vaan tulevaisuus? Tässä tajuan vasta. Tai siis kyllähän sen tajusi jo aikasemmin ja se sanallistettiin, mutta se mitä työn käsite nyt tarkoittaa, on eri kuin mitä kaikkea se voisi olla. Ja oliko opettajien/luennoitsijoiden käsissä, mitä kaikkea työväenteatteri -käsitteen alle voisi laittaa? Että juonteita on, mutta nämä aiheet eivät täysin mene tämän käsitteen alle, mutta ne voisivat mennä. En tiedä mihin tällä pallottelulla pyrin, ehkä vieläkin vain tuo käsite hämmentää.

Kohtaus, joka jäi mieleeni kurssilta, oli Ella Kähärän työryhmän kohtaus, jonka alkuperäisteoksena toimi Peter Weissin Tutkimus. Olin itse myös kyseissä työryhmässä, mutta poissa silloin, kun tätä kohtausta luotiin. Asetelmana oli pimeä huone, jossa neljä nuorta istui tyynyillä katsoen toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia ja syöden karkkia. Visuaalisesti kohtaus oli mielestäni onnistunut ja kaunis, tuntui kuin olisin huomaamatta osa tuota yhteisöä tyynyillä, mutta vain salaa, koska ketään ei oikeastaan pimeässä näkynyt. Tuntui myös hyvältä suhteessa aiheeseen, ettei ketään näkynyt, kukaan ei joutunut jalustalle ns. puhumaan aiheesta “ylimielisenä teininä”, vaan kaikki olivat varjoja, edustivat sukupolvea, jolla ei ole mitään käsitystä siitä hirveydestä. Samaa aikaa koko tilanne tuntui täysin perverssiltä, että me korkeakouluopiskelijat täällä hyvinvointivaltiossa leikimme pienissä kopeissa ja se on meidän työmme. Oma kriisi työn merkityksestä nousi taas esiin sen aspektin myötä, että analysoimme kohtausta oman sukupolveni naiiviudesta ja empatiakyvyttömyydestä käsin, siitä järjettömyydestä ja luonnollisesta etääntymisestä suhteessa noin suureen ihmisoikeusrikkomukseen. Mitä me täällä oikein yritämme? Auttaako tämä mitään mihinkään?Tämä on myös oma kriisini suhteessa juuri työhön, mikä työ on arvokasta ja millä oikeudella minä leikin ammatikseni. Tämä ei tietenkään ole koko totuus, vaan yksi ääni päässäni, joka saa välillä aikaan täydellisen romahduksen oman työn koetusta merkityksettömyydestä.

Omasta suhteestani työhön

Tuntuu, että olen oppinut ajattelumalliin, jossa työnarkomaanius on hyvä asia ja kokoaikainen työskentely tavoiteltavaa ja kunniakasta. Vapaa-aikaa ei juuri ole ollut, koska olen täyttänyt koko elämäni työllä. Tänä vuonna olen alkanut viimein rajaamaan työtä ja työntekoa/vapaa-aikaa. Nuorempana ehkä juuri kulttuurialalla tuntui, että työn tekeminen on etuoikeus ja se on nautinnollista, vapaa-ajan voi käyttää työhön koska se on leikkiä ja fantasiaa. Ajatus kuitenkin meni liian pitkälle, koska vaikka taiteellinen työ on etuoikeus, se on myös työtä ja koko elämäni ei voi rakentua 24/7-työn ympärille. Elänkö työtä varten? Samalla tavalla tämä on kuormittavaa, kuin mikä tahansa muu työ, sitä ei vain ole ajatellut niin. Ehkä tässä on se, että taiteelliseen työhön ja näyttelijäntyöhön liittyy niin paljon ns. taustatyötä, jota kertyy huomaamatta, että tuntuu, että vapaa-aikakin on työntekoa välillä. Se, että ruumiillisessa työssäni joudun harjoittamaan ja palauttamaan ruumistani ennen ja jälkeen “töiden” ja “töiden” välissä, on työtä. Kaiken voi valjastaa kunnianhimoiseen työn tekemiseen. Se, että ihmissuhteeni toimivat, tekee minusta paremman työntekijän. Se, että teen ajatustyötä, lepään, syön, rentoudun, tekee minusta paremman työntekijän. Tästä tulee myös mieleen palkattoman työn määrä; teen töitä, että saisin tehdä töitä, koska kilpailu on niin kovaa.

Suhteesta taiteen ja oman alan tekijöiden työhön

Uskon oikeasti, omien kriisieni välissä, mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskuntaan todella. Teatteri luo todellisuutta, vahvistaa ja purkaa rakenteita, ja vaikkakin vaikutukset eivät näy heti, syy-seuraus suhteita on mahdotonta täysin paikantaa ja näyttää, uskon, että teatteri voi parhaimmillaan muuttaa (ja muuttaakin) maailmaa yhdenvertaisemmaksi. Tuntuu, että positiossa jossa on suurempi valta vaikuttaa teoksen sisältöön, muotoon ja saavutettavuuteen, kontekstiin, on myös enemmän valtaa muuttaa asioita, mutta myös työryhmän muilla jäsenillä on oma vaikutuksensa lopputulokseen, ja valinnat työtavoista taiteellisiin ratkaisuihin ovat kaikki luomassa todellisuutta. Omalla kohdallani konkreettinen sisällön tuottaminen kirjoittamalla on ollut helpoin tapa lähestyä todellisuuden luomista, mutta opin myös jatkuvasti miettimällä työryhmän jäsenenenä, esim. esiintyjänä ja näyttelijänä, kyseenalaistamaan työnteon rakenteita ja ruumiillista materiaalia, jota näyttämölle tuotan. Näyttelijänä on tottakai myös tuntunut välillä merkityksettömältä hankaukselta koittaa muuttaa vahvoissa rakenteissa pienillä ratkaisuilla asioita, mutta tämähän onkin sitten maratoonijuoksua. Kun esimerkiksi miettii vähemmistöjen asemaa ja representointia taiteessa; diskurssi aiheesta koko ajan lisääntyy ja uusia tarinoita kerrotaan koko ajan. Koko Hubara puhuu Todellisuuden tutkimuskeskuksen Työ 5.0 – Leipä -keskustelussa myös siitä, että itse työskentelyn tavan ja tekemisen rakenteet pitää olla yhdenvertaisemmat. Vaikka tuottaisinkin sisältöä ns. oikeasta asiasta, mutta jos keinot ovat huonot, niin mitä? Näen välillä teatteritaiteen lopputuloksissa tämän prosessin hankauksen, vaikka tottakai useimmiten se peittyy sisällön alle. Muilla aloilla sitä onkin hankalampaa todeta. Olen myös miettinyt omaa työkykyäni. Olen ollut joutunut kohtaamaan työkyvyttömyyttä kroonisen sairauden takia paljon. Vaikka tuntuu etten ehkä pärjää normaalissa toimisto-aikataulussa, saati sitten VOS-teattereiden kaksiosaisissa harjoitteluaikatauluissa, onko minun kuitenkin mahdollista harjoittaa tätä fyysistä ammattia? Onko minunlaisilleni tekijöille mitään saumaa tässä kilpailussa, jossa kykenevämmätkin ruumiit ovat vailla töitä ja työpaikkoja?

Näyttelijäntyössä tuotteeni on ruumiini

Aiheuttaa hankausta, kun työnhaussa tulee vastaan kielteisiä päätöksiä. Koitan muistaa, että oma arvoni ihmisenä on eri asia kuin tuote jota tarjoan työnhaussa, mutta välillä sitä on hankala muistaa. Väistämättä kieltäytymiset liittyvät ulkonäkööni, habitukseeni, ulosantiini, jotka ovat linkissä minuun myös yksityishenkilönä. Kuinka kauan pystyy vastaanottamaan kielteistä palautetta, kunnes katkeroituu? Tai kuinka paljon käytän energiaa siihen, että muokkaan tuotettani, onko se oma valintani, pitäisikö koittaa arvailla millä tavalla ruumiini miellyttäisi työtä tarjoavia? Olen kokenut, että taiteellinen ajattelutyöni on otettu työmarkkinoilla paremmin vastaan kuin ruumiini ja se on ohjannut työidentiteettiäni vuosien varrella. Samalla se avaa enemmän mahdollisuuksia tehdä töitä ja aina kun saan kielteisen vastauksen ruumiistani, voin ‘paeta’ siihen, että ainakin taiteellinen työni sisällön tuottajana/kirjoittajana otetaan vastaan ja sitä arvostetaan. Samalla kaipaan kuitenkin hyväksyntää ruumiilleni, näyttelijäntyölleni, ulkonäölleni. Toivon, että voisin tehdä myös töitä näyttelijänä. Tässä tullaan taas kysymykseen muokkaamisesta, missä menee raja siinä, että muokkaan ruumistani liikaa, koitan miellyttää liikaa ja missä menee raja psyykkisesti terveestä ruumiin harjoittamisesta? Laajempana kysymyksenä on tietenkin esim. kameratyössä se, millaisia kehoja päästetään kameran eteen. Ei sillä, että kehoni olisi kovin paljoa monimuotoisempi verrattuna muihin näyttelijöihin, olen valkoinen, normaali-kroppainen cis-nainen.

Stereotypiat, mielikuvat ja konventiot vaikuttavat valintoihin. Koko ala näyttelijöiden osalta on järjettömän mystiikan ja mutu-tuntuman varjossa, lähtien valintaprosesseista koulutusohjelmissa. Liikaa potentiaalisia opiskelijoita ja liian vähän koulutuspaikkoja ja töitä tarjolla. Näillä spekseillähän on järkevää alkaa ajattelemaan B-suunnitelmaa, töitä joita voisi tehdä ohella. Samahan ongelma on varmasti taidealalla ylipäänsä, liian paljon tekijöitä ja liian vähän tilaisuuksia ja rahaa.

Tästä päästään brändäämiseen. Ajatus siitä, että markkinoisin itseäni, tuntuu oudolta ja ällöttävältä, vaikka se on nykypäivänä välttämätöntä. Voinko näyttelijänä kadota työni taakse? Onko mahdollista tehdä töitä ilman julkisuutta? Voiko joku muu hoitaa markkinoinnin puolestani? Miten olisi se B-suunnitelma, jossa voisin tehdä jotain konkreettista, puutöitä?

Tuntuu, että taidetta, kulttuuria ja muuta sisältöä tuotetaan mediaan ja muualle nykyaikana niin valtavalla vauhdilla ja saavutettavuus on erilaista kuin aiemmin, niin tietynlainen turtuminen myös esittävään taiteeseen voi olla läsnä. Keinot vaikuttaa ovat myös moninaisemmat, koska medialukutaito on hurja ja tiedon varmentaminen helpompaa. Tunteellisesti agitoiminen on myös hankalampaa, koska olemme turtuneempia tiedon määrästä. Pitää siis miettiä pidemmälle. Puhuimme kurssilla ironian aikakaudesta, tästä sukupolvesta, joka haluaa tiedostaa ja nauttii siitä. Että emme voi olla minkään asian äärellä tosissamme. Olen miettinyt erilaisia taideteoksia, jotka ovat onnistuneet esim. herkistämään minua viime aikoina. Yhtäläisyyksiä dramaturgiassa on ollut huumorista herkkyyteen -kaari, jossa ensin viritetään tiedostava platformi ja sen jälkeen pikkuhiljaa aletaan valua kohti todellista ‘aihetta’, josta tekijä haluaa puhua. Näin ollen olen ensin saanut nauraa tiedostetulle huumorille ja sen jälkeen olen valmis vastaanottamaan herkkyyttä. Samoin hyviä keinoja vaikuttaa tunteellisesti olen kohdannut teoksissa, jossa ei ole käytetty konventionaalisia keinoja luoda tunnetilaa. Niitä on väistetty ja kartoitettu, ja asiat esitetään raakoina ilman affektioita.

Suhteessa esim. ekologiseen uudelleenrakennukseen

Tässä kohtaa meinaa ajattelu tyssätä. Eikä sillä, että kuvittelisin, että minulla pitäisi jotain ratkaisuja olla, mutta haluaisin niin. Mitä minä voisin tehdä omalla työlläni ekokriisin suhteen?Kierrättää produktioissa tai vaihtaa alaa? Ainoastaan nämä kaksi vastausta tulevat nyt mieleen. Voiko kaikkia teattereita velvoittaa ekologisempaan ajatteluun? Pitäisikö kaikkien työajasta käyttää 20 prosenttia siihen, että mietitään yhdessä millaisia asioita ekokriisin eteen voidaan tehdä? Miksi ilmastonmuutoksesta kertovat esitykset ovat aina saaneet minut vain ajattelemaan, että olipa huono esitys? Millaisia keinoja ja dramaturgisia valintoja pitäisi tehdä, että ilmastokriisistä voi kertoa ilman etäännyttävää saarnaamista ja voivottelua?

Suvi Auvinen puhuu Työ 5.0 – Leipä -keskustelussa Slush-tapahtumasta, teknologian nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Teknologian aikakausi nyt myös verrattuna korona-epidemiaan. Muuttuuko koronan kautta myös taidemaailma? Kokeminen tässä ja nyt, itsensä elättäminen esittävällä taiteella? Pitääkö yhtälöön lisätä väistämättä teknologia ja taiteen saavutettavuus ilman fyysistä läsnäoloa kokijan osalta? Viimeisten kuukausien aikana olen nähnyt kiihtyvällä tahdilla erilaisia kokeiluja virtuaalisista teoksista, livestreamausta, nettisivuja, äänitteitä. Pitääkö minun pystyä tekemään samanlainen digiloikka ja pystyä innovoimaan taiteellinen työskentelyni alustoille, jotka toimivat myös pysähtyneessä karanteenimaailmassa?

2020-luvun työväenteatteri- kurssi tuntui tulevan juuri oikeaan aikaan opintoja. Samaa aikaa tuntuu, että kurssi lisäsi omaa ahdistusta työstä ja työn tekemisestä, mutta oikealla tavalla myös stimuloi ottamaan tosissaan tulevan valmistumisen. Kurssi oli myös viimeinen, jonka ehdimme käydä ennen kuin karanteeni alkoi. Tietynlainen lähtölaukaus konkreettisesti muuttuvalle työelämälle. Nopeasti kehittyvässä maailmassa herää huoli työllisyydestä ja työttömyydestä valmistumisen jälkeen. Tuntuu, että samaa aikaa kun Nätyn koulutusohjelma on valmistanut meitä tekemään töitä sekä perinteisemmässä työssä näyttelijänä että avannut tutkimuksia tulevaisuuden mahdollisuuksista; millä tavalla voimme varioida ja viedä pidemmälle omaa osaamistamme, että myös 40 vuoden päästä voimme tehdä töitä. Ymmärrän erilaisia mahdollisuuksia, mitä kaikkea voin tehdä, miten voin tuottaa itselleni töitä, mutta samaa aikaa tuntuu siltä, että pitäisi keksiä pyörä uudelleen. Ei ole valmiita raameja uudelle työlle ja vanhat raamit tuntuvat vain hidastavan konventiollaan uusia ratkaisuja. Tunnistan myös tästä nuoruuden mentaliteetin ‘kaikki tänne heti nyt’. Että kaikki pitäisi jo ratkaista, ennen kuin edes valmistun. Tässä mielessä voisin nyt hengitellä ja ajatella, että kaikki ratkeaa pikkuhiljaa tavoilla, jota en olisi osannut arvatakkaan.


Minea Lång


Todellisuuden tutkimuskeskus: Työ 5.0 – LEIPÄ -keskustelu, vieraina Koko Hubara ja Suvi Auvinen

Pyry Kähkönen: Meistä tuli työteatteria tekevä väenteatteri

Oli perjantaiaamu, kun meille oli määrä kertoa hotellihuonejaot kiertuetta varten ja infoa bussikyydityksistä.

On itsestään selvää, että kaikkien reissusuunnitelmien kohokohta on se, kun saa tietää kenen kanssa on samassa huoneessa. Niin se on ollut lapsesta asti ja niin se tulee aina olemaan. Sen sijaan saimme kuulla, että kaikki esityksemme perutaan. Yhtä ainoaa esitystä ei tule. Koronaviruksen leviäminen ei antanut armoa 2020-luvun työväenteatterille.

Harmituksen lisäksi meille syntyi myös ongelmia kurssista saatujen opintopisteiden kanssa, joka johtui kurssin esityskiertueen peruuntumisesta. Opettajamme päätyivät ratkaisuun, että halutessamme voimme kirjoittaa jonkinmoisen esseen kurssistamme, ja täyttää sillä puuttuvat työtunnit ja saada kaikki pisteet.

Nyt jo yli kuukausi tämän ikävän ja yllättävän peruuntumisen jälkeen olen yhä surumielinen siitä, että ensi-illasta ja kiertueesta luovuttiin. Haikeuteni kasvoi, kun aloin lukea kurssikavereitteni kirjoituksia blogista. Mielestäni mielenkiintoisen huomion kurssistamme tekee työryhmä-kollega Inke Koskinen. Hän tuo kirjoituksessaan esille huomion siitä, kuinka vahvasti työväenteattereiden historia nojaa harrastamiseen ja amatööreihin. Inke kertoo tämän kolahtaneen häneen, koska omaa itse vahvan harrastajataustan Turun Nuoresta Teatterista. Lainaan nyt pätkän Inken tekstiä, jossa hän kuvaa elämäänsä Turun Nuoressa Teatterissa. Rakkaimmat ja lämpimimmät muistot harrastus-ajalta ovat kulisseista tai lämpiöstä – ei juurikaan näyttämöltä. Huolehdimme itse tarpeistostamme, pidimme vaatteista hyvää huolta, siivosimme itse siivousryhmissä teatterin tiloja jne. Suurin kunnia oli päästä siivousryhmän johtajaksi. Teatteri oli minulle se paikka, missä opin ymmärtämään muitakin kuin vain itseni kaltaisia, sillä tulimme kaikki hyvin erilaisista perheistä ja lähtökohdista. Olimme myös ihan eri ikäisiä, parhaimmillaan ikähaarukka taisi olla 12-vuotiaasta 30-vuotiaaseen. Kaikkia kunnioitettiin ja kohdeltiin yhtä lailla, ja lämpiössä keskustelimme kaikki yhdessä meitä liikuttavista asioista.” (Koskinen 2020). Inken kuvaukset entisen harrastajayhteisönsä elämästä aiheuttavat minussa hymyä ja sydämensykäyksiä. Ajattelen näiden 2000-luvulta olevien kokemuksien jakavan jotain olennaista siitä yhteisöllisyydestä, jonka kuvittelen työväenteatteri-toiminnan sen syntyaikoina omanneen. Teatteri on ikään kuin valjastettu ihmisten käyttötarkoituksiin kokoontua ja viettää aikaa yhdessä.

Lisäksi Koskinen heittää kirjoituksessaan ilmoille ajatuksen, että harrastaminen karistaa pois vakavuuden tavoitteellisuudesta. Jälleen kuvittelen mahdollisen linkin työväenteattereiden alkuaikojen toimintaan. Näen mielessäni ihmiset työväentalolla tekemässä kunnianhimoisesti esityksiään ja pähkäilevän mahdollisten lavastuselementtien asettamisen kanssa. Kuitenkin tämä mielikuvitukseni tuottama työväki ei ota itseään ja teatterikappalettaan huonolla tavalla liian vakavasti. Kyse on heistä, väestä. Itse koen työn ja harrastuksen erottuvan toisistaan juuri sillä onko siihen kohdistuva tavoitteellisuus vakavaa ja välttämätöntä vai leikinomaista ja vastuusta vapaata. Toki ajattelen näiden sekoittuvan ja työnkin voivan olla harrastuksen kaltaista, ja toisin päin. Erona kuitenkin on, että harrastuksesta ei riipu esimerkiksi talouteni tai urani mahdollinen ’kehitys’.

Pohtiessani mikä nykyään on työväenteatteria ja mikä on työväenteatterin määritelmä nykyään, päädyin kysymään itseltäni seuraavia kysymyksiä. Voisiko tällainen vapaa, leikkimielinen ja ryhmän ehdoilla toimiva tavoitteellisuus olla yksi työväenteatterin määrittävistä piirteistä? Voisiko työväenteatteri tarkoittaa nykyään enemmän työskentelyn harrastuksenomaista kulttuuria ja yhteisöllisyyttä? Määritän nyt hetkellisesti työväenteatterin koostuvan tällaisista työskentelykulttuuriin liittyvistä asioista. Tähän määritelmään nojaten kysyn, olimmeko kurssin puitteissa koskaan työväenteatteri? Onnistuimmeko tekemään 2020-luvun työväenteatteria? Toisin sanoen, olimmeko me tällainen vakavasta tavoitteellisuudesta vapaa ja yhteen hiileen puhaltava yhteisö missään kohtaa matkaamme? Pohdin nyt matkaamme suhteessa näihin mahdollisiin työväenteatterin ominaisuuksiin; yhteisöllisyyteen ja harrastuksenomaisuuteen.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Teatterikorkeakoululla Helsingissä. Päiväohjelmaamme kuului aamupäivän luento-osuus, ruokatunti ja iltapäivän näyttämöllisempi työpajaosuus. Iltapäivisin koitimme käytännössä toteuttaa ja tutkia jotain asiaa, joka oli noussut esiin aamupäivän luennolta. Esimerkiksi yhtenä päivänä Mikko-Olavi Seppälä puhui meille säälin herättämisestä katsojassa. Iltapäivällä pyrimme toteuttamaan kohtauksia, jossa herättäisimme säälin tunteita katsojassa. Vastaavasti toimimme agitoinnin kohdalla. Oma kokemukseni on, että ensimmäisten viikkojen aikana tietyt yliopisto-opiskelijaroolimme olivat vielä läsnä. En tarkoita suhteessa toisiimme. (Ryhmämme koostui eri yliopistojen ja koulutusohjelmien opiskelijoista, ja siksi koen tärkeäksi ilmaista tämän. Tunsin, että olimme keskenämme melko samalla linjalla ja irrotettuja opinto-ohjelmiemme tarjoamista rooleista. Näyttelijät eivät olleet ainoita, jotka näyttelivät jne.) Koin, että yliopisto-opiskelijaroolimme olivat hyvin läsnä suhteessa muuhun maailmaan. Etenkin suhteessa siihen kuvitteelliseen yleisöön, jolle meidän oli tarkoitus kiertueella esiintyä. Olin itse todella tietoinen toimintaympäristöstämme Teatterikorkeakoulusta, vaikeista luennoista ja yhteiskunnallisista keskusteluista. Päässäni surisi ajatuksia, miten luentojen sisältöä ja omia ajatuksiamme tulisi ujuttaa tulevan esityksemme sisältöön. Pohdin omaa ja yhteisömme suhdetta maailmaan. Pohdin suhdettamme ’keskivertokatsojiin’, jotka tulisivat seuraamaan esityksiämme työväentaloilla. ’Keskivertokatsojan’ ominaisuudet olin tietenkin itse keksinyt. Useimmiten ’keskivertokatsoja’ oli sellainen, joka muutenkin on kylällä järjestettävässä toiminnassa mukana. Ei mikään teatterifani, mutta ehkäpä kesäteatterifani. Etenkin mietin miten tämä ’keskivertokatsoja’ näkee maailman ja miten maailma on häntä kohdellut. Mietin mitä pitäisi tehdä ja miten ja millä asialla lähestyisin tätä ’keskivertokatsojaa’. Mitä ’keskivertokatsojan’ etuja mahdollisesti pyrkisin ajamaan tai mitä mahdollisesti pyrkisin hänelle opettamaan. Mietin myös, onko minun edes tarpeellista pyrkiä opettamaan. Millaisessa suhteessa oma Taideyliopisto-opiskelijan asemani on häneen ja miltä pyrkimys opettaa mahdollisesti näyttäytyy ja miltä se ’keskivertokatsojasta’ tuntuu. Kahdelta ensimmäiseltä viikolta muistan hetken, joka mielestäni tiivisti hyvin sen ristiriitaisuuden, joiden kanssa itsekin kuljin koulun käytävillä. Makasimme koko kurssi yhden Teatterikorkeakoulun viidennen kerroksen opetusluokan lattialla. Luokkaa kutsutaan aurinkoluokaksi, koska aurinkoisina päivinä se runsaiden ikkunoidensa ja korkean sijaintinsa ansiosta täyttyy kauniisti auringon valosta. Olimme pohdinnan ja yltäkylläisen luentomateriaalin sekä ristiriitaisten ajatusten uuvuttamia. Opettajien johdolla päätimme kokeilla tällaista rentouttavampaa olemisen tapaa ajatuksiemme vapauttamiselle. Menimme makailemaan lattialle. Siellä makaillessamme yksi kurssilaisista alkoi yhtäkkiä heittää ilmoille ajatuksia kuten ”mitä ihmettä me täällä Teatterikorkeakoulun norsunluutornissa päät pilvissä tällaisia ’työläisten asioita’ pohdimme”. Tämä mielenpurkaus kuvasi mielestäni hyvin sitä, millaisena itse noina viikkoina näin ryhmämme suhteen pyrkimykseen tehdä työväenteatteria. Olimme yliopistolaisia, jotka henki hieverissä pyrkivät prosessoimaan luentojen materiaalia ja saamaan päänsä pysymään tavanomaisissa mittasuhteissa paisuttavasta materiaalista ja ylikuormituksesta huolimatta. Lisäksi pyrimme tekemään teatteria työväentalon ’keskivertokatsojalle’, ja miettimään mihin tämän tärkeän puheenvuoromme käyttäisimme. Halusimme ajaa tärkeäksi kokemiamme asioita ja koimme painetta esityksen poliittisesta sisällöstä. Puhun nyt toki vain omasta näkökulmastani.

Kolmannella viikolla siirryimme tiiviimpään työskentelyyn Nätylle Tampereelle (Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma). Olen itse Tampereen läheltä kotoisin ja tyttöystäväni asuu Tampereella ja opiskelee Nätyllä. Minulle kyseessä ei siis ollut niin vahvaa matkailun tuntua. Koin kuitenkin heti ensimmäisestä Tampereella yhdessä vietetystä päivästä lähtien paljon suurempaa yhteisöllisyyttä ja tiettyä leirikoulufiilistä kuin Helsingissä viettämillämme viikoilla. Se saattoi koostua ihan vain paikan vaihdoksesta. Kaikille Näty ei ollut tuttu, mutta ryhmä oli jo tuttu. Tämä ilmeni niinkin yksinkertaisista asioista, kuin siinä että Nätyn opiskelijoiden piti saattaa meidät vierailijat hakemaan kahvia kanttiinista. Muuten olisimme luultavasti eksyneet. Saimme myös uudet ja hienot kulkulätkät. Niistä eritoten tuli leirikoulutunnelma. Aamupäivien luennot olivat päättyneet, joka sinänsä oli harmi. Toisaalta pääsimme rauhaan jatkuvan uuden informaation prosessoinnista. Olimme myös ympäristössä, jossa itse koin saavamme kurssina olla enemmän keskenämme kuin Teatterikorkeakoulussa. Siellä kun törmää jatkuvasti kaiken maailman tuttuihin ja ihmisiin, joille olet velkaa edes pienen käytävähölötyksen. Päivät alkoivat myös loppua. Meillä oli enää vain vajaa viikko aikaa tehdä esitys. Jakso Nätyllä oli ajan puutteen takia jokseenkin jatkuvasti paineinen, jonka koin yhdistävän väkeä. Kokoonnuimme työryhmissä joka päivä ideoimaan, kokeilemaan ja näyttämään aikaansaannoksiamme. Koin, että vapauduimme tietystä vakavasti otettavien teatterintekijöiden ikeestä. Koska aikataulu oli tiukka, eikä ollut aikaa pantata yhtään ’huonoa’ ideaa. Teatterityön tekeminen alkoi muistuttaa enemmän sitä, millaisena itse kuvittelen harrastajateatterin ja alkuaikojen työväenteatterin olleen – peruukki päähän ja lavalle! Koin työryhmämme työskentelyn muuttuvan konkreettisemmaksi kun pääsimme enemmän näyttämötyöskentelyn pariin. Torstaina aloimme hiki hatussa ja hyvällä tapaa pakottaen tuottamaan materiaalia ja sanoja räppiin, joka käsitteli itsensä uhraamista työlle. Pian olimme jo Nätyn pukuvarastossa etsimässä räppärivaatteita, vaikka koko idea oli aluksi tuntunut naurettavalta ja kliseiseltä. Myös äitini osallistui urakkaan kaivamalla varastosta vanhat rullaluistimeni esiin ja kiikuttamalla ne kiireellä koululle. Halusimme ne nimittäin välttämättä heti testattavaksi harjoituksiin. Muistan ajatelleeni, että tätä se työväenteatterin tekeminen varmaan on; räppiriimien ja koreografioiden keksimistä ensi-iltaviikolla, äidin rekrytoimisesta puvustustiimiin ja ylpeyttä uudesta avainkortista. Koin olevamme hyvällä matkalla kohti tiivistä väkeä.

Sitten tuli se perjantai. Hotellihuonejakoa ei tapahtunut, vaan kaikki peruttiin. Koen kuitenkin tämän hetken ja sitä seuraavien tapahtumien vieneen meitä mahdollisesti vielä lähemmäksi työväenteatteria. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli perjantain hotellihuone- ja matkainfon jälkeen määrä olla jonkinlainen yhteinen työryhmien materiaalien katselu. Ajatuksena oli, että jokainen ryhmä näyttäisi mitä ovat saaneet aikaiseksi. Nyt kuitenkin istuimme tyhjin miettein kuultuamme matkainfotilaisuudessa, että työryhmien materiaaleilla ei luultavasti olisi mitään käyttöä. Käännekohdaksi koin, kun päätimme kuitenkin näyttää toisillemme mitä olimme tehneet. Aluksi ihmiset vaikuttivat hieman vastahakoisilta työskentelyn aloittamista kohtaan. Tuntui, että pointti jaksamisesta oli haihtunut.

Alkoi viimeisen päivän järjettömältä ja turhalta mutta ennen kaikkea vastuusta vapaalta tuntuva harjoittelu. Ryhmät laahustivat vielä kerran omiin oloihinsa harjoittelemaan. Menimme jonkinlaiseen nätyläisten ajanviettotilaan sohville. Koska mitään esitystä ei tule, päätimme vaihtaa yhden kohtauksen täysin uuteen – ihan vain, koska voimme. Innostuimme!

Perjantaina iltapäivällä kokoonnuimme katsomaan kahden ensimmäisen ryhmän esitykset ja lauantaina oli meidän ryhmämme vuoro näyttää oma pieni esityksemme. Ennen sitä ryhmämme kokoontui aamulla vielä harjoittelemaan. Esityksiä oli ihanan katsoa ja salissa oli ihana viettää aikaa. Ryhmien esitykset koostuivat irrallisista kohtauksista, lähes sketseistä. Välissä ehkä roudattiin ja esiintyvä ryhmä vaihtoi esiintymisasujaan. Samalla yleisö jutteli vapautuneesti keskenään tai jopa esiintyvän ryhmän jäsenten kanssa. Näyttämöllä, jossa osa väestä esiintyi, nähtiin kabareeta, improvisoituja monologeja, muutamassa päivässä väkerrettyjä musiikkikappaleita, lukudraamaa, kovaa fyysistä näyttelijäntyötä sekä Jan Vapaavuori. Oli hauskaa ja koskettavaa. Myös opettajat olivat yhtäkkiä lavalla paikkaamassa joitain paikalta puuttuneita! Vuoron perään ryhmät esiintyivät ja väki nautti. Silloin koin meistä tulleen täysin vakavasta tavoitteellisuudesta vapaa yhteisö. Olimme toki tavoitteellisia, mutta se oli hauskaa. Olimme väki, joka vain päätti kokoontua perjantaina ja lauantaina autioihin Tampereen yliopiston tiloihin esittämään toisillemme teatteripätkiä. Yksi yhtenevä teema oli vahvasti läsnä jokaisessa kohtauksessa, työ. Jo alkukurssilta asti muhineet ajatukset, joista olin kokenut aluksi pienoista painetta päänupeissamme olivat muhineet kolme viikkoa ja kulkeutuneet näyttämölle. Voisin sanoa, että olimme väenteatteri, joka esitti toisilleen työteatteria. Kun kaikki ryhmät olivat esiintyneet, tilasimme pitsat ja joimme kuohuvaa. Teatterimme oli valjastettu yhteisömme tarkoitukseen.

Jos työväenteatteri koostuu harrastuksenomaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, voisin sanoa olleemme työväenteatteri. Lisäksi teimme teatteria työstä. Jopa aiheet olivat työväenteatteriin sopivat. Mutta siltikään en tiedä oliko meistä loppujen lopuksi työväenteatteriksi. Vaatiiko työväenteatterin tekeminen sen, että sitä tekee yhteiskuntaluokka nimeltä työväki. Entä jos koimme olevamme työväkeä? Vaatiiko työväenteatterin olemassaolo sittenkin yhteiskunnan, jossa mahdollisesti olemassa olevat yhteiskuntaluokat hyväksytään ja nimityksiä käytetään avoimesti? Sitä täytimmekö 2020-luvun työväenteatterin paikkaa vai emme on ollut mielenkiintoista pohtia. Valitettavasti en kuitenkaan koe löytäneeni vastausta siihen. Kuitenkin olen löytänyt monia mahdollisia vastauksia, jonka koen olevan merkittävää edistystä. Ehkä loimme mahdollista työväenteatteria, ehkä emme. Koin, että olimme väki ja meillä oli teatteri. Lisäksi, koska ensi-iltaa näillä näkymin ei ole kokonaan peruttu, vaan pelkästään siirretty hamaan tulevaisuuteen, minussa elää kokemus siitä, että yhteisömme on vielä elinvoimainen. Väenteatterimme on siis vieläkin olemassa.

Olen tullut pohdinnoissani lopputulemaan, että työväenteatteriin pyrittäessä ainakin yhteisöllisyys on välttämätön elementti. Yhteisöllisyys luo merkityksen ja turvan tuntua. Yhteisöllisyys voi halutessaan mahdollistaa teatterin valjastamisen johonkin yhteiseen päämäärään. Työväen asioiden ajamiseen. Yhteisössä on valtavasti voimaa. Olen myös kurssin myötä päätynyt mielipiteeseen, että tänä päivänä olisi paljon asioita, jotka voisi sanoa tämän hetken työväen asioiksi, ja joita tulisi teatterissa käsitellä. Olisi paljon asioita, joista pitäisi tehdä työteatteria. Oikeastaan oma suhteeni työhön muuttui merkittävästi kurssin aikana. Ensiksikin suhteeni taiteen tekemiseen työnä muuttui. Sen ajatteleminen on pitkään saanut minut vain tylsistymään, vaikken haluaisi sitä myöntää. ”Olen päässyt tekemään prokkiksia, näyttelemään ja esiintymään koulussa ja myös sen ulkopuolella ja saanut siitä myös rahaa – ei ongelmaa!”, on ollut ajatusmallini pitkään. Kun luennoilla puhuttiin ylipäänsä työstä, aluksi huomasin ärtyväni siitä puhumisesta. Janne Saarakkalan Miten minusta tuli työ -luento sai katkeruushormonit koholle. Hän puhui valtavista työmääristään, hänelle niistä maksettavista korvauksista, kuinka taiteilijan työ ei välttämättä tapahdu työajan puitteissa. Huomasin turhautuvani ja ajattelevani, että jos tarpeeksi haluaisin varman työelämän ja hyväpalkkaisen työn, vaihtaisin heti koulua. Varjelin ajatusta, ettei taiteilijan työ ole mitenkään laskettavissa työksi, josta voisi maksaa tuntikorvausta. En halunnut, että joku kertoisi kuinka paljon mahdollisesti tulisin tekemään ilmaista työtä. Minua ärsytti, kun joku sitten kertoi kuinka tavallaan epäreilua työ voi joskus olla, siinäkin tapauksessa, että on niin onnekas, että on päässyt tekemään taidealan töitä. Tulin vihaiseksi, kun rupesin miettimään taiteen tekemisestä maksettuja palkkoja verrattuna ihmisten työpanokseen. Minuun pelmahti katkeruus, kun mietin mikä kaikki määrittää sen, että mistä työstä maksetaan ja miten. Omalla kohdallani tulin vihaiseksi elokuvan ja varsinkin television työkenttiä kohtaan. En ollenkaan siksi, etten pitäisi elokuvista ja tv-sarjoista tai etten pitäisi kameranäyttelemisestä, vaan siksi että minua rupesi ärsyttämään kuinka niistä maksettava korvaus kulkee käsi kädessä kaiken turhan kaupallisen hölynpölyn kanssa. Hyväksyin, että se mikä vie elämästäni todella paljon aikaa ja jolle annan paljon, on nimeltänsä työtä, vaikka se olisikin teatterityötä. Esimerkiksi työhyvinvoinnista tai työkorvauksista puhuttaessa ne koskevat myös minua. Minun tulee siis myös ajatella miten minä sitä työtä teen ja millainen vaikutus sillä on minuun. Olisi uhriutumista ja yksinkertaisesti valehtelemista sanoa, etten olisi tehnyt valtavat määrät työtä huonolla tai olemattomalla palkalla. En tarkoita valittaa sitä. Tarkoitan, että oman mahdollisen tulevaisuuden kuvani samaistuminen Jannen luentoon auttoi minua uudelta kantilta ymmärtämään taiteilijuutta työnä. Se sai aikaan minussa paljon tunteita, mutta näiden jälkeen ajatus taiteen tekemisestä työnä asettui pikkuhiljaa harrastuksen ja ’kutsumuksen’ viereen. Nyt se on siellä jossain aivojeni syövereissä tai sisuksissani, ja ehkä ne oppivat elämään siellä keskenään. Kuitenkin suurimman mullistavan heilautuksen ajatteluuni teki kysymykset siitä mikä on haitallista työtä, ja millaisia poliittisia perusteluja voisi olla työstä kieltäytymiselle. Olen omalla kohdallani ajatellut vastustavani haitallista työtä, etten esimerkiksi välttämättä ottaisi vastaan kaikkia mahdollisesti siunaantuvia työtarjouksia, vaikka talouteni olisikin vaakalaudalla. Se on ollut toki helppo sanoa opintotuen ja opintolainan tukemana. Ja tähän tulevaisuudessa vaikuttaa varmasti se, olenko vastuussa vain itsestäni vai myös joistain muista ihmisistä. Silloin joudun punnitsemaan haitallisen työn vastaanottamista. Mutta ainakin ajattelen sitä nyt paljon enemmän, tai pikemminkin minulla on uusia sanoja ja uutta kieltä ajatella.

Yhdeksi ja ensimmäiseksi päähäni pälkähtäneeksi vaihtoehdoksi työväenteatterin määritelmäksi voisin ajatella poliittisen sanoman, että teatteri valjastetaan sanoman välineeksi. Jos teatteriryhmä tekee poliittista teatteria ja pyrkii sillä ajamaan määrittelemänsä työväen tai vähempiosaisen asioita, voisin kuvitella sen olevan työväenteatteria. Tämä asettaa kuitenkin työväenteatterille poliittisuuden vaateen. Siten teatteri, joka ei ole poliittista ei voisi olla työväenteatteria.

Näihin hajanaisiin mietteisiin jään 2020-luvun työväenteatterin etsinnän parissa. En siis tiedä. Ehkä sitä ei tarvitse määritellä. Tai ehkä nimeä on vain mahdoton aukottomasti käyttää. Yhdyn kuitenkin Seppälän sanoihin, että työväenteatterin käsitteessä on potentiaalia. Se voi aktivoitua, saada ajankohtaisia uusia merkityksiä ja antaa identiteetin aineksia. 2020-luvun työväenteatterin löytäminen on kutsuva haaste. Nimesi tai ymmärsi teatteritaiteensa työväenteatteriksi tai ei, ajattelen työväenteatterin tekemisen olevan välttämätöntä.

Pyry Kähkönen, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Näyttelijäntaiteen koulutusohjelma

Inke Koskinen: On ihanaa ja voimauttavaa tehdä yhdessä

Kurssin aikana yllätyin siitä, kuinka vahvasti työväenteatterin historia nojaa harrastajiin ja amatööreihin. Ennen Nätyä harrastin itse näyttelemistä 10 vuotta ammattijohtoisessa lapsi- ja nuorisoteatterissa, joten harrastaminen kolahti vahvasti sydämeeni.

Kurssin myötä olenkin alkanut tutkailla omaa harrastajataustaani toisenlaisesta näkökulmasta. Kun aloitin opinnot Nätyllä, koin, että minun oli luovuttava harrastajan identiteetistäni kokonaan, jotta pystyisin alkaa rakentaa ammatillista itsetuntoa näyttelijänä. Kurssilla pysähtyessäni muistelemaan omia harrastusvuosiani tajusin, että samalla kun luovuin ”amatööriydestä” tulin unohtaneeksi kaiken sen, mikä minua teatterissa alun perin viehätti: yhdessä tekeminen, yhdessä kasvaminen, yhdessä kokeminen. Opintojen kannalta on ollut välttämätöntä keskittyä tutkailemaan omaa ruumiillista ajattelua, mutta oli ilahduttavaa huomata, kuinka minussa on nyt tilaa myös harrastajaidentiteetin vaalimiseen. Muistin taas, kuinka ihanaa ja voimauttavaa on tehdä yhdessä.

”Porukkahenkeä piti tärkeimpänä myös 1980-luvulla haastateltu Oulun Työväen Näyttämön näyttelijä: Se syntyy siitä, kun ihmiset eivät kerää itselleen pisteitä, eivät tee itseään korvaamattomiksi, puhaltavat yhteen hiileen, kasvattavat toinen toistaan. Tällaista yhteishenkeä harvoin löytyy esimerkiksi työpaikoilta. Ihmisten välille on syntynyt lämpöä ja heistä tulee ystäviä keskenään.” (Seppälä 2020, 386-387)

Näty on oma ihana yhteisönsä, ja koen, että sen pienuuden sekä opintojen intiimiyden vuoksi yhteishengelle ja yhteen hiileen puhaltamiselle on paljon tilaa. Se ei silti ole lähelläkään sitä yhteishenkeä, mitä itse harrastusvuosina koin, ja syynä siihen lienee juuri harrastaminen. Oma kokemukseni on, että harrastaminen karistaa pois vakavuuden tavoitteellisuudesta. Turun Nuoressa Teatterissa meitä kaikkia nuoria yhdisti hauskanpito. Muistan, kun joskus kaverini kysyivät minulta, että saanko edes palkkaa teatteriharrastuksestani, kun olen aina joko esityksessä tai uuden produktion harjoituksissa. Kysymys oli minusta absurdi ja huvittava. Jälkikäteen mietittynä, olihan se outoa, että minulta kyseltiin moista – ei jääkiekkoa harrastavilta kyselty, paljonko he saavat kaudesta. Väittäisin, että näyttämölle uskaltaminen vaatii uskoa, ja uskon puutteessa voi tuntuakin käsittämättömältä, että joku ilmaiseksi astuisi näyttämölle ja asettaisi itsensä haavoittuvaiseksi muiden katseille. Turun Nuoressa Teatterissa minä uskoin paljolti itseeni, sillä muut uskoivat paljolti minuun. Luulen, että itseensä uskominen synnytti palon astua näyttämölle aina uudelleen ja uudelleen.

”Teatteri ’tarjoaa jännitystä ja onnistumista, kasvattaa itsetuntemusta ja itsetuntoa, opettaa vastuun kantamiseen ja jakamiseen ja luottamiseen’, kuvaili Eräjärven Työväen Näyttämön puheenjohtaja vuonna 2010. ’Teatterin harjoituksissa voi turvallisesti olla oma itsensä, itkeä, nauraa ja mokailla. Jokaisen onnistumisesta iloitaan yhdessä.’” (Seppälä 2020, 386)

Rakkaimmat ja lämpimimmät muistot harrastus-ajalta ovat kulisseista tai lämpiöstä – ei juurikaan näyttämöltä. Huolehdimme itse tarpeistostamme, pidimme vaatteista hyvää huolta, siivosimme itse siivousryhmissä teatterin tiloja jne. Suurin kunnia oli päästä siivousryhmän johtajaksi. Teatteri oli minulle se paikka, missä opin ymmärtämään muitakin kuin vain itseni kaltaisia, sillä tulimme kaikki hyvin erilaisista perheistä ja lähtökohdista. Olimme myös ihan eri ikäisiä, parhaimmillaan ikähaarukka taisi olla 12-vuotiaasta 30-vuotiaaseen. Kaikkia kunnioitettiin ja kohdeltiin yhtä lailla, ja lämpiössä keskustelimme kaikki yhdessä meitä liikuttavista asioista. Se tuntui hyvältä. Sain vapaasti olla lapsi ja leikkimielinen, mutta silti osallistua vakaviin ja vaikeisiinkin keskusteluihin.

Olen paljon pohtinut Nätyllä näyttelijäntekniikkaa suhteessa harrastusvuosiini. Opintojen alussa minulle oli todella vaikeaa kuvailla näyttelemisen tapahtumaa. Minusta tuntui mahdottomalta kertoa, miten näyttelen. Työväenteatterin historiaan tutustuessani kiinnitin huomiota siihen, kuinka amatöörinäyttelijöitä pidettiin arvossa juuri tekniikan puuttumisen takia:

”Harrastaja- ja ammattinäyttelijöitä on aina vertailtu työväenteattereiden yhteydessä. Yhä uudestaan on todettu, että heittäytyvät harrastajat ja ”luonnontyypit” saattavat ylittää ammattilaisten suoritukset. ”Harrastajanäyttelijä tavoittaa voimakkaalla eläytymisellään katsojan usein paremmin kuin ammattinäyttelijä kylmällä tekniikallaan”, vakuutti Kymintehtaan työväenyhdistyksen näyttämöveteraani 1970-luvulla.” (Seppälä 2020, 385)

Kun palaan siihen muistikuvaan, mikä minulla on itsestäni näyttämöllä nuorena, samaistun edellä mainittuun voimakkaan eläytymisen tuntemukseen. Näyttelijän tekniikkani keskittyi tuolloin lähinnä suurieleiseen ja voimakkaaseen eläytymiseen, joka ilmeni ylitsepursuavana energiana. Huomiotavan arvoista on se, että 10 vuotta esiinnyin samalla näyttämöllä samojen ihmisten kanssa. Minulle raja kulissien ja näyttämön välillä oli hyvin pieni, joskus jopa olematon. Tietysti tuttuus ja turvallisuus vaikuttivat perustavanlaatuisesti tapaani näytellä. Muistan monia esityksiä, joissa keskityin paljon enemmän kavereiden kanssa oleiluun näyttämöllä kuin itse esiintymiseen. Voisin kuvitella, että tämä myös välittyi ruumiistani antaen minusta rennon ja huolettoman esiintyjän kuvan. Kuten aikoinaan työväelle teatterit nousivat pystyyn talkoovoimin, samoin Turun Nuori Teatteri pysyi pystyssä suurimmalta osin talkoovoimin. Jokaisen kädenjälki näkyi, ja tokihan se tuottaa tietynlaista ”luonnontyyppi” –estetiikkaa myös näyttämölle.

Kurssin myötä olen pohtinut, mitä työväenteatteri voisi tässä ajassa tarkoittaa. Seppälä esittää, että työväenteatteri toimii ihmisten keskellä, sinne on matala kynnys tulla, siellä viihdytään, kehitytään ja siellä myötätunto on heikko-osaisten puolella. Mikäli näihin määritteisiin nojaa, väittäisin, että nykyajan työväenteattereita ovat harrastajateatterit. Siellä olen itse viihtynyt, kehittynyt, kohdannut hyvin erilaisia ihmisiä ja oppinut ymmärtämään heistä jokaista.

Inke Koskinen, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma

Lainaukset ovat Mikko-Olavi Seppälän kirjasta ”Parempi ihminen, parempi maailma – suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina” (Vastapaino, 2020).


Ella Kähärä: Hiukan työväenteatterin historiasta ja avoimia kysymyksiä kuten ”Keitä me olemme?” ja ”Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Teksti käsittelee työskentelyä kurssilla, joka keskeytyi juuri ennen huipentumaansa, työväennäyttämö-kiertuetta, koronavirus-kriisin rajoittaessa kaikenlaisten yleisötapahtumien ja lopulta myös tavanomaisen lähiopetuksen järjestämistä kouluissa, myös yliopistoissa.

Seuraava tekstinpätkä käsittelee 2020-luvun työväenteatteri -kurssilla työskentelyä suhteessa teatteritieteilijä Mikko-Olavi Seppälän suomalaisen työväenteatterin historiaa käsitteleviin luentomateriaaleihin.

Ensi alkuun tuntuu hankalalta luoda yhtäläisyyksiä vuoden 2020 alussa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tapahtuvan kurssityöskentelyn ja vaikkapa 1900-luvun alun työläisten harrastus- ja sivistystoiminnan välille. Toisaalta, juuri työväenteatteri-perustaisen, varsin laajan suomalaisen harrastajateatterikentän kautta olen itsekin päätynyt korkeakouluttautumaan teatterintekijäksi. Teatteriharrastamisessa oli minulle kysymys pitkälti samoista asioista kuin teatterintekemisessä ylipäätään: yhteistyöstä, sitoutumisesta ja halusta tavoittaa jotakin merkityksellistä, oli se sitten yhdessä tekeminen ja hauskanpito tai esityksen sisällölliset seikat, tai kumpaakin. Teatteria harrastaessa muistan erityisesti hauskuuden ja arjesta irrottautumisen korostuneen: teatteriharjoitukset iltaisin poikkesivat olennaisesti päiväni muusta kulusta ja olemisen tavoista. Teatteritreeneissä koin voivani ilmaista vapautuneesti kaikenlaisia asioita, niitäkin, mitä on tapana jättää ilmaisematta arkiolosuhteissa, kuten työssä ja opinnoissa. Samansuuntainen havainto on löydettävissä myös Seppälän kirjakatkelmasta, koskien työväenteatterin varhaisia vaiheita 1900-luvun alussa:

”Teatteri on tunteita: tunteiden ilmaisua ja käsittelyä.– —  Juro kansa piilotteli tunteita arkioloissa, mutta teatterissa ne ryöpsähtivät valloilleen. Omissa teattereissaan työväki saattoi harjoitella irti kömpelyydestä ja heittäytyä tunteenpurkauksiin ilman häpeänpelkoa tai alemmuudentuntoa.”

Koen siis voivani samaistua työväenteatteriin ja sen historiaan erityisesti harrastajateatteritaustani kautta, mutta yhä pohdin, mikä merkitys työväenteatterilla on alan korkeakoulutuksessa ja olosuhteissa, joissa työväenteatteri-käsitteen äärellä olevista suuri osa tekee teatteria päätoimisesti, jolloin kyseinen taidemuoto ei enää tarjoa erityistä arjesta irtautumista? Toisaalta luentomateriaalienkin pohjalta on nähtävä, että järjestäytyneen työväen historiassa teatteri on edustanut paljon muutakin kuin arjen vastapainoa ja hassuttelua. Työväenteatteri on poliittista teatteria, kulloisenkin ajan yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostavaa ja niihin vaikuttamaan pyrkivää teatteria. Kuitenkin: jos työväenteatteri on 150-vuotisen historiansa aikana toiminut enemmän tai vähemmän vaikeasti määriteltävän työväen virkistymisen, sivistymisen, yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan ja jopa traumojen purkamisen välineenä, niin mihin me teatterikorkeakoululaiset, Nätyn, teatteritieteen ja Teatterikorkeakoulun avoimen yliopiston opiskelijat oikein pyrimme vuonna 2020?

Olemmeko me työväkeä? Kuinka määritellä työväki vuonna 2020? Onko käsite edes ajankohtainen enää, vai tulisiko välttää kaikenlaista kategorisointia? Tai sitten: jos on työväkeä, ketkä eivät ole sitä?

Työskentelimme kurssin aikana kolmeen ryhmään jakautuneena joidenkin Seppälänkin mainitsemien, työväenteatterin historian eri vaiheille tunnusomaisten näytelmätekstien kanssa. Kunkin näytelmätekstin ja siitä irrotetun kohtauksen kanssa työskentelyyn liittyi jokin tehtävänanto, jonka kautta pyrittiin havainnollistamaan käytännössä käsiteltävien tekstien teatterihistoriallisia esittämisen ja vaikuttamisen tapoja. Näitä tekstejä olivat Bertolt Brechtin Äiti, Peter Weissin Tutkimus ja Minna Canthin Kovan onnen lapsia.

Minna Canthin Kovan onnen lapsia esitettiin työväen näyttämöillä Seppälän mukaan jo 1890-luvulla. Kyseisen naturalistisen työläiskuvauksen tarkoitus oli herättää katsojassa myötätuntoa työläisiä kohtaan, joiden elämän kurjuus esitettiin yhteiskunnallisten olojen seurauksena. Niin ikään tekstin kohtausten kanssa kurssilla työskennellessämme pyrkimyksemme oli herättää katsojassa sääliä.

Bertolt Brechtin Äiti (1932) on Brechtin dramatisointi Maksim Gorkin romaanista vuodelta 1907. Gorkin romaani on kertomus kapinaliikkeestä. Brecht jatkoi Gorkin tarinaa syksyn 1917 bolsevikkivallankumoukseen. Sittemmin Äitiä on esitetty myös Suomessa, vuonna 1949 ja 1970-luvulla Äidistä tuli Seppälän mukaan ”uusvasemmiston hittiesitys”.

Äiti-näytelmän kohtausten kanssa työskennellessä tehtävänantona oli agitoida yleisöä.

Peter Weissin Tutkimus edusti työväenteatterin kansallisia traumoja purkamaan pyrkivää näytelmätekstiä. Kyseinen teksti pohjautuu toisen maailmansodan jälkeisiin oikeudenkäynteihin, joissa tuomittiin natseja. Tutkimus-näytelmästä irrotetun kohtauksen kanssa työskentelimme kuvitellen, että yleisössä olisi sekä natseja että heidän uhrejaan. Kohtauksen jälkeen tuli olla järjestettynä jonkinlainen tilanne, jossa kohtauksen jännite purettaisiin.

Kolmen edellämainitun tekstin kanssa työskennellessä, kohtauksia ohjatessani, olin väistämättä sen asian äärellä, että tekstit sijoittuvat toiseen aikaan ja toisenlaiseen maailmaan. Olisi ollut mahdotonta, tai sanottakoon, epäkiinnostavaa, ohjata ainoastaan jonkinlaisia muotokokeiluja, kiinnittämättä huomiota siihen, mihin oikeastaan olisin yleisöä agitoimassa, yllyttämässä, millaiseen toimintaan, kenen puolesta, ketä vastaan? Tai ketä mielestäni yleisön tulisi sääliä tai sitten vielä: kuinka purkaa natsien ja heidän uhriensa välinen jännite; anteeksiantamattoman hirveistä teoista syntynyt juopa? Mahdoton tehtävä.

Luulen kaikkien meidän olleen tekstien ja tehtävänantojen myötä omien moraalikäsitystemme ja monenlaisten eettisten kysymysten äärellä. Vaikuttamaan pyrkivä teatteri on juuri siitä haasteellista, että tekijälle tulisi olla kirkkaana mielessään paitsi omat pyrkimyksensä myös syyt sille, miksi muiden ihmisten tulisi alkaa nähdä samoin. Toki tämän tyyppiset kysymykset ovat läsnä teatteria tehdessä kaiken aikaa, ja liittyvät myös vanhojen klassikkotekstien uudelleentulkintaan; tulisiko vanhoja tekstejä esittää puhtaasti klassikkoleimansa vuoksi tai historiallisena kuriositeettina vai tulisiko myös pystyä uudelleentulkinnan myötä osoittamaan tekstin kytkös tähän aikaan? Olen teatteriopintojeni aikana oppinut ajattelemaan, että teatterin ominaislaatuun sisältyy läheinen, vuorovaikutteinen suhde ympäröivään maailmaan, aikaan ja yhteiskuntaan. Koska teatteriesitykset käytännössä katoavat esittämisensä jälkeen, ne ovat luonteeltaan omaan aikaansa, esityshetkeensä sidottuina, hetkellisinä kuvia ja tekoja. Teatterin potentiaali poliittisen vaikuttamisen välineenä, huolimatta siitä, miten se kulloinkin toteutuu, on läsnä myös tänä päivänä. Ehkä juuri ajatus, että teatteriesityksen tulisi aiheidensa tai keinojensa puolesta olla oman aikansa heijastin tai äänitorvi kantaa itsessään kaikuja siitä, miten esimerkiksi juuri Canthin näytelmätekstit ovat herättäneet yhteiskunnallista keskustelua ja edesauttaneet tasa-arvoisemman yhteiskunnan lakien laatimisessa.

Mitä tulee aiemmin esittämiini kysymyksiin koskien työväki-käsitteen määritelmää ja ajankohtaisuutta 2020-luvulla, voin myöntää ettei minulla ole niihin vastauksia. Käyty kurssi antoi kuitenkin paljonkin ajateltavaa asian tiimoilta, siirtyessämme käsittelemään ”uutta työtä” Janne Saarakkalan johdolla. ”Uusi työ” voidaan ajatella olosuhteena, jossa työ on levittäytynyt kaikille elämän osa-alueille, vie entistä enemmän aikaa ja vaatii tekijältään myös persoonan ja yksityiselämän likoon laittamista. Taiteilijana työ on juuri mainitun kaltaista ”uutta työtä”, ollut jo kauan mutta ”uusi työ” valtaa alaa myös muilta aloilta. Minulla on lisää kysymyksiä, jotka liittyvät myös tämän päivän poliittiseen teatteriin: ”Keille ja mistä aiheista teatteria tulisi tehdä?”, tai jopa ”Tavoittaako tänä päivänä ammattimaisesti tehtävä suomalainen teatteri sen maailman ja sosiaaliluokan, sen käsityksen työstä, toimeentulosta ja yhteiskunnasta, jota koen itse edustavani, tai josta olen kotoisin?”

En ole mieltänyt itseäni poliittisen teatterin tekijänä. Olen kokenut vaikeaksi hahmottaa tässä ajassa sellaisia yhteisiä asioita, joita olisin valmis ajamaan taiteen keinoin. Tekisi mieleni väittää, että 1930-luvulla tai 1970-luvulla maailma oli helpommin hahmotettavissa, silloin kun on työstetty sosialismin nousua tai 70-luvulla oltu joko neuvosto- tai länsimyönteisiä. Tosin totuudenmukaisempaa luultavastikin on, että maailmantilanteet hahmottuvat ”selkeinä” jokseenkin jälkijättöisesti ja etenkin jälkipolville. Ehkä sama koskee myös tätä aikaa, jota parhaillaan elämme; kun likimain koko Eurooppa on yhtäkkiä lukkojen takana peläten näkymätöntä mutta hyvin todellista yhteiskuntien toimivuutta koettelevaa uhkaa.

Aikamme poliittisessa teatterissa tai työväenteatterissa ei olekaan kysymys vain ihmisten keskinäisistä valtasuhteista. Tämänkin mullistuksen, jota nyt koemme, sai aikaan luultavasti lepakoista liikkeelle lähtenyt, wuhanilaisella villieläintorilla ihmiseen tarttunut virus; joukko olioita, jotka eivät noudata ihmisten maailman sopimuksia. Viruksen kanssa on vaikeaa neuvotella. Sen sijaan se on maailmakiertueellaan tuonut esiin, kuinka hauras nykyinen talousjärjestelmämme on, ja kuinka hauraaksi se tekee monen työn ja toimeentulon, joka perustuu nykyisenkaltaiselle järjestelmälle. Ja ilmastonmuutoskin vielä.

Ella Kähärä, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Eero Leichner: Alati muuttuva –mitä tapahtui, kun COVID-19 peruutti ensi-iltamme

Intensiivisestä yhteismatkasta, konkreettisen teatterityön kasvavasta hybriksestä sekä kokonaisvaltaisen työkulttuurianalyysin myötä täydelliseen eristäytyneisyyteen.

Näin voidaan kuvailla kurssimme matkaa viikolla 11, jolloin COVID-19 –viruksen mukana tuomat poikkeusolot pakottivat kauaskantoiset, kohti maaliskuun 16. päivän ensi-iltaa ja sitä seuraavaan kiertueeseen tähtäävät suunnitelmat taipumaan alati muuttuvan nykyhetken tarpeisiin. Spoiler alert: mitään ensi-iltaa ja kiertuetta ei suunniteltujen aikataulun puitteissa koskaan tapahtunutkaan. Sen sijaan kouluviikkomme päättyi yllättäen jo sunnuntaina varsin absurdeihin ja haikeisiin tunnelmiin, jättäen työryhmämme roikkumaan ns. katharsista edeltäviin jännitteisiin: eräänlaiseen tyhjyyden tunteeseen, joka purkautui vailla tyydyttävää loppua. Olimme tilanteessa, jossa ensisijainen kurssitavoitteemme oli sanalla sanoen peruttu, kuopattu ja kadotettu vailla konkreettisempaa vaihtoehtoa sen tilalle.

Siinä mielessä tuo vajaat viisi päivää kestävä tapahtumarikas viikkomme, joka tuntui ennemmin neljältä kuukaudelta kuin päivältä, opetti teatterista ja työnteosta jotain aivan muuta kuin mitä kukaan meistä osasi odottaa. Olen kiitollinen, että saan raportoida siitä viikosta ja varoitan jo etukäteen, että tulossa on yritelmä erilaisten emootioiden ja surrealististen tapahtumajaksojen kuvauksesta. En yritä kirjoittaessani olla johdonmukainen tai looginen, sillä noista neljästä päivästä tuntui toisinaan uupuvan ”järki” ja ”logiikka” täysin, mihin osaltaan vaikutti se seikka, että koimme koronaviruksen syyt ja seuraukset Tampereen yliopiston teatterimontussa, suljetussa laatikossa ja vain ja ainoastaan toistemme seurassa. Maailman taipuessa ja muuttuessa me vain harjoittelimme fiktiivisiä teatterikohtauksiamme, ja pohdimme lounastauolla, että miten nuo ulkopuolisen maailman hölinät ja hurinat vaikuttavat meidän toimintaamme. Ja muiden hamstratessa säilykkeitä ja vessapapereita me istuimme Telakalla oluttuopin ääressä ja pohdimme, onko seuraavana päivänä koulua laisinkaan.

Ennalta määrätty viikon suunnitelma meni seuraavalla tavalla. Keskiviikkona 11.3. helsinkiläisten opiskelijoiden saavuttua Tampereelle alettaisiin pienryhmissä työstämään edellisenä viikkona aloitettuja kohtauksia siten, että perjantaina näytettäisiin versiot muille ryhmille. Samaan aikaan koulupäivän ulkopuolella ohjaajat ja dramaturgit yhdessä kurssinvetäjien kanssa suunnittelisivat erikseen työstetyistä kohtauksista yhtä kokonaisuutta, joka muodostaisi 16.3. ensi-iltansa saavansa esityksen. Työstettävät kohtaukset pohjautuivat joko olemassa olevaan materiaaliin tai sitten ne olivat täysin originaaleja aihioita. Saman viikon lauantaina ja sunnuntaina ryhdyttäisiin yhteistuumin valmistelemaan ohjaajien, dramaturgien sekä opettajien esitysehdotelmaa siten, että sunnuntaina olisi esityksen kenraaliveto ja maanantaina ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä, jossa on yhteensä 390 katsomopaikkaa. Esitys olisi osa TNL:n 100-vuotisseminaaria, joka kulkee nimellä ”Missä on sivistyksen paikka”, ja olisi kyseisen tapahtuman päätös ja huipentuma.

Muistutan vielä tässä kohtaa, että tosiaan mitään esitystä ja seminaaria ei koskaan tapahtunutkaan. Palataan siis takaisin siihen, mitä lopulta sitten oikeasti tapahtui…

Alati lisääntyvät koronavirustartunnat loivat mielenkiintoista ja ennennäkemätöntä painetta, jonka eräänlaiseksi kulminaatiopisteeksi laskisin maaliskuun 12. päivän torstaita. Siihen asti takavasemmalta kuuluvat kuiskutukset Suomen hyökyvästä koronapandemiasta oli sivutekijä, jonka ei pitäisi vaikuttaa meidän toimintaamme millään tavalla, mutta toisin kävi. Puheet Suomessa voimistuvasta epidemiasta ja mahdollisista arkea rajoittavista toimista alkoivat värittää teatterimontun tunnelmia tuon torstain työpäivän aikana. Minuuttien välein kännyköissä piippailevat nettiuutiset sekä opettajien soivat puhelimet toivat askel kerrallaan todellisuuden lähemmäksi meidän toimintaamme. Ainoa, mitä saatoimme siinä hetkessä tehdä, oli vain jatkaa harjoituksia siihen asti, kunnes sen jatkuvan informaatiotulvan keskeltä pursuisi jotakin konkreettista ulos.

”Kun otetaan vähemmän fyysistä läheisyyttä, otetaan myöskin henkistä läheisyyttä”, sanoi presidentti Sauli Niinistö torstain 12.3. A-Talkissa. Koulupäivä oli jo ohi, ja minä yhdessä erään kurssikaverini kanssa istuimme hänen asunnollaan katsomassa televisiota odottaen Säätytalolta palaavan pääministeri Sanna Marinin A-Talkin haastattelijalle tuomia uutisia.

Sitten perjantaina oli muutos tajunnassamme jo tapahtunut. Käytiin keskustelua, voidaanko kiertuetta ylipäätään pitää. Pohdittiin, mikä tämän esityksen asema olisi näinä poikkeuksellisina aikoina. Pohdittiin omia motiivejamme sekä esityksen tarkoitusta. Riittääkö sille katsojia? Päätimme, että toistaiseksi harjoittelemme esityksen esityskuntoon maanantaita varten, edeten tunti kerrallaan siihen asti, kunnes jotain uutta määrätään. Ja sitten me harjoittelimme. Tavalliseen tapaan. Myöhemmin päivällä hallitus kielsi yli 500 henkilön tapahtumat, mitä seurasi ensin jokaisen kiertuepaikan peruminen ja lopulta myös ensi-iltamme peruuntuminen TTT:n keskeyttäessä koko kevätohjelmistonsa. Ja yks, kaks – esityksemme oli jäissä.

Lauantaina kokoonnuttuamme Nätylle kurssimme osallistujamäärä oli huomattavasti pienentynyt, kun osa esiintyjistä joutui peruuttamaan osallisuutensa täysin ymmärrettävistä ja järkevistä syistä. Useiden emootioiden ja työryhmämme välisten puintien myötä päätimme lauantaina kokoonnuttuamme kuvata valmistelemamme kohtausversiot nauhalle säilöntää varten ja jättää esitys pakastimeen siihen asti, kunnes sen tekemiseen seuraava rako mahdollisesti löytyisi. Mutta, joka tapauksessa, yhteistyömme vuoden 2020 osalta päättyisi sinä viikonloppuna, sillä esitys tultaisiin lämmittämään todennäköisesti vasta seuraavan vuoden puolella. Haikeasti alkanut päivä kehkeytyi yllättäen lopulta varsin hellyttäväksi ilakoinniksi, kun me saimme tulosvastuuttomasti vuorotellen esittää toisillemme valmistelemamme kohtaukset sekä näytellä poissaolevien näyttelijöiden roolit.

Videoitavaa materiaalia riitti sunnuntaille asti, jonka jälkeen klo 14 aikaan poksauteltiin kuoharipulloja, näennäisesti kuin ikään enskarin kunniaksi – jota ei tapahtunut. Ilon ja pettymyksen sekaisin tuntein heitimme produktiolle ennenaikaiset heipat, luovutimme tiistaihin asti varatut hotellihuoneet ja poistuimme maanantaina yksitellen autiosta teatterimontusta autioon maailmaan.

Tuntui, että Tampereelta lähdettyäni en jättänyt juuri mitään taakseni. Ikään kuin elämä olisi pistetty paussille ja odottamaan seuraava hetkeä, joka olisi teatterillemme otollinen. Sitä odotellessamme jätämme nämä kirjoitukset ja raportoinnit hetkeksi, ja palatkaamme, kun aika on sopiva.

Siihen asti, kotikaranteenista terveisiä, toivoo

Eero Leichner, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Jalmari Savolainen: Tarvitsee, täytyy ja ei koskaan

Työn käsite on ollut murroksessa koko minun nuoruuteni. Perinteinen työkulttuuri on kuin tuhkautuneen feeniksin ruumis, jonka uudelleensyntymisestä ei ole mitään takeita.

Työstä on tullut henkilökohtainen itsensä tuotteistamisen muoto: tälle tartunnalle ei näyttäisi olevan loppua, sillä teknologian radikalisoituminen ja sen nopea kehitys ei anna armoa sitä hyödyntävän apinan drastisesti hitaammalle kehitykselle. Paluu siihen, että työ olisi vain yksi osa elämää tai elinkeinon väline tuntuu monesta jopa vastenmieliseltä. Minusta ei. Vanhan työn romantisoiminen ei ole yksiselitteisin tapa katsoa uuden vuosikymmenen suuntaan, vaan on vanhassa työssä jotakin pittoreskia. Minusta työn tulisi palauttaa ihmiselämältä varastamansa ominaisuudet, kuten elämän, identiteetin ja mielekkyyden. Kuka tänä päivänä kokee elävänsä intohimoista elämää ilman työtään ─ senkin työ on kavaltanut, ja se tehtiin yhteisellä hiljaisella sopimuksella. Näin syntyi nykyinen työelämä.

Päässäni pyörii mahdoton ajatus, jonka sanominen ääneen kuulostaa typerältä. Vaikka työelämä vaati meiltä identifioitumista enemmän kuin koskaan, olemme tuuliajolla siitä huolimatta. Elämme ideologioiden polarisoitumisen aikaa, mutta meitä riivataan: mikään ei tunnu auttavan eheyttämään aivokemiaamme tai toimimaan itsevarmuuden peruskivenä. Ihminen määritellään suotta työnsä kautta, sen ei pitäisi mennä niin. Olemme eksyksissä. Ideologiat ovat vaarallisia, mutta tarpeellisia yhteisöille selvitä, ja siksi hyvin perustavanlaatuinen ihmisluonnon ilmentämisen muoto. Tällaisen ideologian, jota uuden työväenteatterin olisi edustettava, olisi oltava ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja eheyttävä, herättävä. Olkoon ideologian väri mikä tahansa, mieluusti punainen eheyttävän rakkauden ja yhteiskunnallisen marxilaisuuden nimeen, tulisi sen toimia tarkoin havainnoin vähäosaisuuden puolesta.

Työväelle on ollut aina selvää, että vallankumouksella voidaan parantaa oloja. Kompromisseista ja sovitteluista ovatkin syntyneet monet tämän päivän turvaverkot työelämässä ja sen ulkopuolella ─ mitä se sitten tarkoittaakaan aikana, jolloin pelkkä oleminen voidaan pitää työnä, ja netota järkälemäisiä rahasummia. Mistä löytyy yhdistävä ja koherentti ideologia, joka voisi toimia vallankumouksen airuina, ja mikä olisi 2020-luvun työväenteatterin ydin? Vai tarvitseeko työväki mitään tällaista? Täytyykö teatterin toimia työväen äänitorvena? Onko kaikki vallankumoukset jo tehty? TARVITSEE, TÄYTYY JA EI KOSKAAN.

Työväenteatterin tulee olla kudelma tasa-arvon, ilmastoaktivismin, inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden teatteria. Sen täytyy resonoida koko sosiaalisen yhteiskunnan lävitse, murtaa eliittiä ja valtaapitävien epäoikeudenmukaista talouspolitiikkaa, ja tarjota vaihtoehtoja: olla kokeilemisen alusta uusille työn, elämisen ja kestävän elämän keinoille ja muodoille, uusille arvoille ja normeille. Työväenteatterin ei tarvitse kuvata enää maailmaa sellaisenaan, vaan nyt on suunnattava siihen mullistavampaan muotoon; siihen, josta feeniksit syntyvät. Teatterin on avauduttava: taiteellisen ja tieteellisen on yhdistyttävä. Tähän kudelmaan tämä kurssi on ollut täydellinen yhteistyö. Työväenteatterin on kukoistettava akateemisesta runoudesta ja taiteellisesta ambitiosta: se koskettaa ja aktivoi, eheyttää ja agitoi. Työväenteatterin on oltava äänenä kaikille niille, jotka jäävät ”hyvinvointiyhteiskunnan” rattaiden väliin, heidän äänenään, mutta heidän ehdoillaan edustaen ja mahdollistaen utopiaa, unelmaa ja eheyttä. Muutoksen tulee ulottua aina konkretiaan, eikä toimia vain paperilla pölyisen eduskuntavaltuuston pöytäkirjan abstraktina huomiona ”täytyy pyrkiä parempaan”.

Samoilin anopin koiran kanssa Imatralla metsälammen maastossa. Mielessäni pyörivät ajatukset fordistisen työn ylläpitämisestä ja tarpeesta luopua siitä täysin. Askeleen taaksepäin ottamisella on suuria symbolisia merkityksiä, mutta ei silloin, jos on menty liian pitkälle. Siitä esimerkkinä on kilpailemisen kulttuuri, jossa olen turhautunut monesti, on saanut liian absurdeja muotoja, ja kompastuminen omaan riittämättömyyteen on yhtä varmaa kuin lämpötilan globaali noususuhdanne. Tällaisia ylilyöntejä ovat kaikki kulutuksen saatanalliset messut, kuten Black Friday. Näissä liturgioissa korkeimman muodon on saanut ihmisen ikuinen ahneus, jota kapitalismi saarnastuolistaan masinoi. Voisiko ihminen tehdä työtä irti ahneudestaan? Voisi, mutta työn on edelleen unohdettava sen turhan laaja-alaiset ominaisuutensa ja muistutettava meitä siitä, että sen ulkopuolella on ihminen osana luontoa ja yhteisöä. Ahneuden voisi valjastaa säilyttämiseen ja koheesioon. Ihanne on lainattu Marxilta: kun päivän työ on tehty voimme istua rauhassa ja luontoon, filosofoida.

Metsälammella, sulaneen ja taas jäätyneen lumen peittämiä ja orastavan keväänvihreitä mättäitä kahlatessani mietin mennyttä kahta viikkoa uudessa akateemistaiteellisessa yhteisössäni. Näinä viikkoina meitä on sivistetty työväenteatterin ja itse työväen historialla: niiden konkreettisilla ja tyylillisillä keinoilla. Saimme myös fragmenttisen, silti ehdottomasti mielenkiintoisien puheenvuorojen kokoelman siitä, miten työ ilmenee tänä päivänä. Fragmenttinen siksi, koska elämme postfordistista työn aikaa iäti globalisoituvassa maailmassa. Sivistäminen on tärkeää siksi, jotta seuraavankin sadan vuoden päässä ─ ruhtinaalliset te ─ tulevaisuuden taiteentekijät ja akateemiset runoilijat katsotte meidän valintojamme, meidän ideologioitamme suhteessa meidän aikakautemme epäkohtiin ja haasteisiin. Ja kun etäännytte meistä ajankuilun yli, toivoisin, että te tulevat katsotte meitä osaksi inhoten; vaikka ahneus meissä on tuhonnut ympäristömme ja olemme kajonneet toiseen ihmiseen syljettävästi, näkisitte sen päättäväisyyden, yhteen liittymisen tahdon- ja toivonvoiman, jolla siirrettiin materia, lämpötila ja epätasa-arvo. Tämä on vielä utopiaa, mutta sen on oltava tulevan tarkoitus: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Työväenteatteri on alusta, josta kasvaa universaali inhimillisyys, josta uusi työ, uusi ihminen ja työläinen, ja uusi maailma voivat nousta tuhkan pois ravistamilleen siiville ─ lentää, lentää ja koskettaa unelmia.

Jalmari Savolainen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta