Susanna Reitamo: Näkökulmia uuteen työhön

Teemana kurssin toisella viikolla oli uusi työ ja tulevaisuuden näkymät työelämässä.

Uudella työllä tarkoitetaan työtä, jossa ei ole säännöllisyyttä työajan, palkan ja paikan suhteen. Tästä seuraa työ, jossa oletetaan työntekijän olevan jatkuvasti työnantajan tavoitettavissa työhön liittyen ja samalla myös työn ja vapaa-ajan välinen raja on häilyvä. Vaatimukset, odotukset ja kova kilpailu kuormittavat työntekijää. Työ on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon ja uusi työ tuo uudenlaisia haasteita erityisesti työn ja vapaa-ajan erotteluun.

Viikon teeman avauksena Janne Saarakkala piti luennon työn kehittymisestä vanhasta työstä uuteen työhön ja uuden työ eri puolista ja tavoista, sekä kertoi omista työkulttuuria ja sen muutoksia käsittelevistä esityksistään. Myös Minna Hokkasella oli puheenvuoro liittyen työhön kiinnitettynä näyttelijänä isossa laitoksessa. Iltapäivällä pääsimme pienryhmissä keskustelemaan aiheesta vapaamuotoisesti. Oli kiinnostavaa kaikessa rauhassa pohtia työtilannetta, sen tulevaisuuden näkymiä ja omia toiveita tulevasta työelämästä.

Uuden työn teema jatkui läpi viikon ja uutta työtä käsiteltiin erilaisista näkökulmista. Muita puhujia aamupäivän luennoilla olivat Eetu Viren (yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija ja kääntäjä Työstäkieltäytyjäliitosta), Tero Toivanen (tutkija, BIOS-tutkimusyksikkö), Jari Ehrnrooth (kirjailija, kulttuuritutkija), Päivi Uljas (historioitsija, ay-toimihenkilö ja kansalaisaktivisti). Eetu Viren tuli Työstäkieltäytyjäliitosta, jonka mukaan työstä kieltäytyminen on elämän ottamista omiin käsiin. Työstä kieltäytyminen myös vapauttaa aikaa mielekkäämpään toimintaan ja se on yhdistyksen mukaan myös ympäristöteko kieltäytyä palkkatyöstä.

Toisenlaisesta näkökulmasta työn tulevaisuuteen puhui Tero Toivanen, jonka aiheena oli työ ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella. Toivanen mainitsi työn suurina muuttajina tulevaisuuteen muun muassa automatisaation, teknologian kehityksen, prekarisaation, globalisaation, sekä työn ja elämän epävarmemmaksi muuttuminen. Hän puhui myös työn merkityksen muutoksesta ja isot kysymykset kuten työajan lyhentäminen, perustulo tai (palkka)työn mielekkyys palaavat. Toivasen mukaan työn tarve ei tule kuitenkaan vähenemään teknologian kehityksen myötä, vaan jälleenrakennus synnyttä uutta työtä ja vaatii uutta osaamista.

Jari Ehrnrooth lähestyi työtä erilaisesta, jopa hieman provosoivasta näkökulmasta: Hänen mukaansa työlle pitää antaa kaikkensa ja kaikki on yksilön vastuulla. Yksilön vapaus on Ehnroothin mielestä korkeampi kuin kollektiivisen standardin mukaan eläminen. Ehrnrooth on kirjoittanut teoksen 10 vaatimusta vapaalle ihmiselle, jota hän tällä luennolla myös käytti pohjana ja siteerasi. Vaatimuksina oli muun muassa: Pidä huoli, että kaikki lahjasi tulevat käyttöön ja annat parhaasi ennen kuin kuolet, sekä älä koskaan alistu. Päivi Uljas taas käsitteli luennollaan työn muutosta 1950-luvulta tähän päivään, aiheena oli uuden työn vaikutukset vanhan työn rakenteissa. Uljas käsitteli työn muuttumista historian saatossa, ay-liikkeen vaiheita sekä myös uutta työtä tänä päivänä ja ammattiliittoja. Myös yrittämisen ja palkkatyön eroja sivuttiin luennolla, Uljas näytti laskurilla esimerkiksi kevytyrittäjyyden laskutusta verrattuna palkkatyöhön.

Iltapäivät käytettiin pienryhmissä kohtausten kehittelyyn, joiden aiheena oli tietysti uusi työ. Alussa lähdettiin liikkeelle ryhmän ajatuksista työelämästä tänä päivänä ja tulevaisuudessa ja niistä ajatuksista tehtiin kohtaus. Näitä kohtauksia kehitettiin eteenpäin viikon aikana ja hiottiin ehjemmiksi kokonaisuuksiksi. Lopussa yleensä esitimme ehdotukset kohtauksista muulle ryhmälle, ja kommenttien perusteella työskentelyä jatkettiin seuraavana päivänä. Kohtauksissa toistuivat teemat uuden työelämän haasteista. Esiin nousi ajatuksia esimerkiksi kutsumustyön haasteista, ilmaisesta työnteosta palkkatyön toivossa, yhden ihmisen kohtuuttomasta työmäärästä pienillä resursseilla ja stressistä ja epäreiluista työnhauista.  Kohtauksissa käsiteltiin työelämää muun muassa seuraavien pohdintojen kautta: Minkälaiseen työelämään olemme valmistumassa? Mitä olemme valmiita tekemään työn eteen ja mitä uhraamaan? Mikä on oma asemamme työmarkkinoilla?

Kohtauksissa ja ryhmän keskusteluissa esiin nousi huoli työllistymisestä ja samalla lukuisista päällekkäisistä projekteista, kun kaikkeen ei ehdi antaa itsestään niin paljon kuin haluaisi, huolestuttavia näkymiä pätkätöistä, lyhyistä projekteista, epävarmuudesta, palkkakuopasta. Mutta samalla kuitenkin jäi toiveikas olo siitä, että tulevaisuus tuo varmasti paljon hyvää mukanaan ja mahdollisuuden toteuttaa itseään laaja-alaisesti. Uuden työn ja samalla teknologian kehittymisen myötä työn mielekkyys kasvaa, kun saadaan automatisoitua monia rutiinitöitä, ja se tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia taiteen alan osaajien potentiaalin entistä monipuolisempaan hyödyntämiseen.

Susanna Reitamo, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Ilona Jalkanen: Oma näkemykseni 2020-luvun työväenteatterista

Teatterikorkeakoululla järjestettävän kurssin toisella viikolla olemme osallistuneet luentoihin, joiden aiheena on ollut työ, sen tekeminen ja merkitys. Olemme myös tehneet kohtausten muodossa ehdotuksia siitä, minkälaista 2020-luvun työväenteatteri voisi olla.

Esittelen tässä lyhyessä kirjoituksessani viikon aikana esiin tulleita ajatuksia. Lisäksi pohdin sekä työn ja työväenteatterin käsitteitä että niiden mahdollista merkitystä ja ilmenemistä tällä vuosikymmenellä.

Aloitan avaamalla ajatuksiani työn käsitteestä, joka on työväenteatterikurssin keskeinen aihe. Alkuviikosta minulle jäi mieleen yksinkertainen harjoitus. Piti näyttää kädellä, kuinka suuri prosentuaalinen osuus itsestä oli työtä sillä hetkellä. Lattian tasolla prosentti on nolla ja pään tasolla 100. Asetin käden polvien kohdalle, koska ajattelin sillä hetkellä olevani työtön opiskelija. Kun suurella osalla muista opiskelijoista käsi oli kasvojen tasolla, häkellyin. Vaikka näen paljon vaivaa opintojeni eteen, stressaannun hyviä suorituksia tavoitellessani ja urheilen viitenä iltana viikossa, en laskenut näitä asioita työn tekemiseksi. Tajusin ajattelevani, että työ tarkoitti minulle työsuhdetta, johon usein liittyy työsopimus ja palkka. Muille työ saattoi merkitä myös ”kaikkea mikä stressaa”, ”parisuhdetta”, ”opiskelua” ja arjen kiireitä yhteenlaskettuna.

Wikipedia määrittelee, että työ on ”jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjännitteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa”. Jos kirjoittaa yliopistoartikkelin laiskasti, pakon edessä ja välittämättä lopputuloksesta, se ei siis välttämättä ole Wikipedian mielestä työtä. Toisaalta jos ottaa aurinkoa rannalla koko päivän tavoitteena ruskettua, se voisi tavallaan sopia kyseiseen työn määritelmään. Wikipediassa työn erilaisia muotoja on lueteltu useita ja palkkatyön muotoja yli kymmenen. Fysiikassa työ on suure, jonka laskemisessa otetaan huomioon voima ja matka. Työn tunnus on W ja yksikkö joule (J). Jos henkilö kannattelee salilla painoa paikoillaan, fyysikko voisi sanoa, ettei työtä tapahdu fysikaalisessa mielessä, vaikka voiman aktiivinen tuottaminen vaatiikin energiaa. Työhön on myös suhtauduttu eri tavalla eri aikoina. Käsitteen määrittely ei siis tunnu aivan yksinkertaiselta. Silti sen tekeminen on kuulunut vuosisatojen ajan ihmisten elämään ja yhteiskuntaan.

Kurssin ytimessä olevan työväenteatterin ajatteleminen saa minut yhtä hiljaiseksi kuin ennen kurssin alkua. Minusta tuntuu, että tarkastelemalla sitä tarkastelen samalla koko Suomen teatterihistoriaa ja mitä enemmän opin, sitä vähemmän uskon tietäväni. Työväenteatteri-termiin on liitetty perinteisesti työväenliike ja työväentalojen teatteritoiminta. Lisäksi siihen kiteytyvät esimerkiksi politiikka, kansanvalistus, harrastajien ja ammattilaisten yhteistyö ja työväennäytelmät, joissa käsiteltiin työläisten oloja. Työväenteatteri on myös aina ottanut kantaa ajankohtaisiin aiheisiin, vaikka ohjelmistot eivät suuressa linjassa ole eronneet paljoa muiden teattereiden ohjelmistoista.

Miten työväenteatteri sitten näkyy nykyään? Suomen teattereiden kehitys on ollut vahvasti kiinni työväenliikkeen ylläpitämissä teattereissa. Kiinnostava kysymys on, kuinka teatterit itse kokevat työväenteatterin merkityksen toiminnalleen ja miten se on havaittavissa. Tampereen Työväen Teatteri kantaa edelleen nimessään työväenteatteri-sanaa. Johtaja Otso Kautto on kuvaillut talon suuntaviivoja sanoilla yhteiskunnallinen teatteritaide ja kansanteatteri. Hän on myös todennut, että he pyrkivät ohjelmiston avulla päivittämään ehdotuksia siitä, mitä työväenteatteri voisi olla.

Kun käy tutkimassa netissä syksyn ohjelmistoa, tarjonta on huimaava. Tampereen Työväen Teatterissa voi nähdä rock-musikaalin, Jumalan terapiassa, kapitalismia ja taloutta käsittelevän teoksen, visuaalisen teatterin manifestin ja ”vaikeita kysymyksiä kaihtamattoman” draaman. Joukkoon mahtuu myös teos esitystaideryhmä Oblivialta, joka yhdistelee tekemisessään nykytanssia, teatteria ja performanssitaidetta. Tarjonnassa voi nähdä viihdyttämään pyrkiviä näytelmiä ja toisaalta vakavia aiheita ja esittämisen tapoja, jotka saattavat jopa järkyttää katsojia. Tästä esimerkkinä voisi olla Jeppe Niilonpoika ja sen ristiriitainen vastaanotto. Ohjelmiston moninaisuus yhdistyy minulle mielenkiintoisesti työväenteatterin historiassa nähtäviin linjoihin. Kiinnostavaa työväenteatterissa on sen sisältämät vastakohdat. Toimintaan voi liittyä vahvasti poliittisuus tai helppotajuinen kansanteatteri, jonka pyrkimys on virkistää. Esityksissä voidaan tuoda esiin vastakkainasetteluja ja toisaalta niissä on tärkeää yhdessäolo.

Olennaista ei aina ole kuitenkaan sisältö, vaan tekeminen itsessään. Otso Kautto on sanonut myös Työväen Teatterin olevan paikka, joka arvostaa työtä. Kurssilla ja ryhmien työstämissä kohtauksissa työtä on käsitelty tiiviisti. Olemme pohtineet muun muassa sitä, että onko työ nykyään erottamattomasti osa identiteettiä ja voiko sen tekeminen olla haitallista. Minulle esimerkiksi halpavaateteollisuus näyttäytyy täysin turhana ja haitallisena. Olemme osallistuneet luentoihin, joissa on esitelty ajatuksia työstä kieltäytymisestä ja työstä, joka rakentaisi ekologisempaa yhteiskuntaa. Työ on nähty kilpailuna, itsensä myymisenä ja kannanottona siihen, minkä kokee tärkeäksi. Ryhmien kohtausten perusteella 2020-luvun työväenteatteri käsitteleekin juuri työn tekemistä ja sen eri puolia. Toisaalta jo taiteen tekeminen on kannanottoa tekemisen tapoihin, tyyliin ja suuntauksiin.

Työväenteatteri muodostuu tekijöidensä kautta. Koen, että siihen aina liittyneet asiat, kuten ohjelmiston samankaltaisuus muiden teattereiden tarjonnan kanssa, kantaaottavuus, viihdyttävyys, poliittisuus ja yhdessäolo tulevat kulkemaan sen mukana edelleen. Harrastajat ja ammattilaiset yhdistäkööt edelleen voimansa ja tehköön omannäköistään teatteria. Utopiassani pääsylippujen hinnat olisivat myös alhaalla ilman, että taiteilijoilta menisi palkka. Ajattelen, että teatteri tällä vuosikymmenelläkin keskustelee ajan kanssa – vaikuttuu siitä ja vaikuttaa siihen itse. Työväenteatterin olemukseen liittyy teatterin pysyvä merkitys: se tuo ihmisiä yhteen ja vaikuttaa meihin mitä hienoimmilla ja moninaisimmilla tavoilla.

Ilona Jalkanen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Anna-Maija Oka: Miten minusta tuli työ?

Hyppään kehiin keskiviikkona Työstäkieltäytyjäliiton Eetu Virenin aamuluennolle. Lounaan jälkeen kuulen ryhmältäni, että he ovat tehneet edellisenä päivänä ”huorapaneelin”, jossa kukin ”huora” esittelee ja myy omia palveluitaan, mikä muodostaa oleellisimman toiminnon elikkä ”huoraamisen”.

Huomaan pian, että myytävät tuotteet ovat suurimmaksi osaksi henkistä laatua eli näillä markkinoilla liikutaan abstraktien myyntiartikkelien maailmassa: tärkeää on vain olla myyvä ja kehystää tuote hyvin. Huorashow kääntyy karnevalistiseen kabaree-muotoon – mutta yksipä huora ei enää huoraa, mikä sekoittaa kuvion täydellisesti.

On mukavaa työskennellä tässä huorapaneelista lähteneessä demossa. On helpottavaa ja vapauttavaa tehdä esitystä siitä, mikä vaivaa meitä esiintyjiä aivan todellisuudessakin. Kun on oltava ajankohtainen, ainutkertainen ja online. Lukiessani Saarakkalan materiaaleja, tajuan että olen tietyssä mielessä jo osittain kieltäytynyt tämän päivän taiteilijalta odotetuista tehtävistä kuten terhakoista some-kampanjoista ja ylipäänsä aktiivisesta some-elämästä.

Minä itse voin somessa jokseenkin huonosti. Facebook on mielestäni kuin tietynlainen tori, jolla pitää olla yhteydessä kaikkiin siellä liikkuviin, huudella ja tarjota kurpitsoitaan, jotka ovat tietenkin täysin ainutlaatuisia. Seinällä ja keskusteluissa näytetään jotain tiettyä, selän takana puhutaan toista. Toki sosiaalinen media myös todella yhdistää ihmisiä ja saa heidät kommunikoimaan välimatkoista huolimatta. Toisinaan on mukava saada siellä informaatiota kihlautumisista ja vauvauutisista. En kuitenkaan aina jaksa muistaa tätä puolta. Tavallaan on hienoa, että digitaaliset ulottuvuudet ja niiden helppokäyttöisyys mahdollistavat sen, että kukin voi luoda itsestään tuotteen ja brändin. Toisaalta harmittaa, miten paljon tuo kehystäminen syö kaikkea muuta. Ja se yksityisyys, joka lensi jonnekin… En tiedä minne kaipaan: aikaan, jota ei enää ole vai aikaan, jota ei vielä ole? Voinko kuitenkaan kieltäytyä tältä huoraamiselta, jos meinaan pyöriä samoissa kehissä kuin kollegani? Kysyn tätä itseltäni usein, toisinaan joka päivä.

Opiskeleminen ja sen tuoma yhteisö luovat turvaa freelancer-ahdistukselta. Tällä työväenteatterikurssilla olen erityisen turvassa. Ohjaaja-dramaturgimme Liila Jokelin pitää huolta siitä, että pääsen näyttelemään – en joudu mitenkään kilpailemaan siitä mahdollisuudesta. Koen myös suurta turvallisuuden ja eheyden tunnetta aamuluennoilla. On niin etuoikeutettua istua lämmitetyssä teatterikorkeakoulun salissa, jonka eteen joku kävelee ja tarjoaa asiantuntijuuttaan. Tämä työ on aikaraamitettua ja tapahtuu ennalta määrätyissä ryhmissä; moni asia on ratkaistu ja monesta joku on jo vastuussa ja häneltä voi tarvittaessa kysyä apua. Tällaisesta työstä minä pidän, tässä on ihanaa olla.

Viemme huorapaneeli-demoa eteenpäin, samoin kuin muut ryhmät omiaan. Erään ryhmän demossa käytetään liikettä ilmaisemaan uuden työn ominaisuuksia. Iloitsen sen energiasta, joka ravistelee aurinkoisen harjoitustilan hiukkasia. Saan muistutuksen, että tätäkin voi uusi työ olla. Hämmentynyttä ja absurdia – ruumiillisuudessaan vieläpä jotenkin kamalan vilpitöntä ja rehellistä.

Kun katselen Saarakkalan luentomateriaalien kuvia, joissa esiintyjät ovat museoituina esillä, mietin väkisinkin, että onko työn ja työläisen historia toden totta ollut näin nopeatahtinen. Tuntuu hurjalta. Agraariyhteisöt saivat puida viljaansa niin kovin kauan verrattuna tähän kehitykseen. Mietin vanhempiani ja isovanhempiani. Tajuan olevani tulppa ja ovi uuteen aikaan suvussamme – ja aivan uudenlaiseen työhön. Sukulaisilleni, jotka ovat orientoituneet maanviljelykseen tai yritysmaailmaan, en ole vuosiin yrittänyt selittää mitä minun työni on. Tai sanotaanko, että ainakaan en ole odottanut ymmärrystä. Liikkeellisen demon äärellä tunnen kuitenkin valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen juuri siinä: todistamassa ja elämässä taidetta.

Ja nyt minustakin on tullut työtä. Raahaan itseäni joka päivä kohti tilanteita ja tilaisuuksia. Kehykset pomppivat ja raahautuvat puoliväkivaltaisesti mukana ja sojottavat välillä hassusti – sisältö haluaa toisinaan luikerrella pois, kun valo osuu siihen ja kehykset painostavat pysymään sisällä. Tähän törmään myös ryhmätyössämme. Yritän olla kamalan läsnä ja ehkä myös aktiivinen. Silti tuntuu, että aistit täyttyvät jo pelkästä seuraamisesta ja mukana pysymisestä. Tehdessämme melodraamaa kaukolämmöstä Shakespearen henkeen tämä asetus jotenkin onneksi sulaa. Muistan, että teatterin tekeminen voi olla myös hauskaa. Kehykset ehkä unohtuvat narikkaan siinä, kun hikoilen ja nauran maitoperunoiden ja yleisen työehtosopimuksen äärellä. Niin – unohtamatta tietenkään kaukolämpöä, jolle pitäisi löytää vaihtoehto. Me itse asiassa aivan todella etsimme sille vaihtoehtoa. Tuollaisen taakan alla meinaa tulla avuttomuus, mutta se ei hautaa allensa: me heitämme tehtävän myös yleisölle. Näemme ikkunoista hiilikasat Hanasaaren rantamilla ja mietimme ovatko ne sitten poissa, tässä fossiilivapaassa utopiassa. Lumi hiilikasojen päällä tekee kuvasta vielä surrealistisemman.

Kun viikko päättyy, osa työväestämme lähtee kaljalle – minä otan metron länteen ja kipaisen kodin kautta yöjunaan. Menen leikkimään viimeistä kertaa porotilan tytärtä vanhempieni ja siskoni perheen luo. Ilmasto on sielläkin sekaisin, mutta lunta riittää. Latoessani hangolla heinää ladosta poroelolle tuntuu hassulta, että tämä lapsuudessa opittu työ asuu samassa ruhossa Kovan onnen lasten Matleenan repliikkien ja Kaukolämpö-melodraamamme kanssa. Muistelen myös Päivi Uljaksen luentoa ja puoliproletaarista Suomea. Oma 4-vuotias tyttäreni kulkee pelottomasti porojen seassa – mietin muistaako hän tuota hetkeä tai oloa myöhemmin elämässään. Niin ja lieköhän silloin vielä kaukolämpöä?

Anna-Maija Oka, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma

Liila Jokelin: Mitä meidän pitäisi tehdä

Lapsena ajattelin, että minusta ei tule ikinä ylioppilasta. Olin vakuuttunut että olen liian tyhmä valmistuakseni lukiosta.

Halusin mennä amikseen, sillä olin varma että minut on luotu tekemään asioita sen sijaan että ajattelisin yhtään mitään, sillä mielestäni en osannut ajatella. Olin parempi opettelemaan erilaisia konkreettisia taitoja. Perheeni kuitenkin kannusti toisiin ratkaisuihin ja valmistuin lukiosta 3,5 vuodessa. Jos olisin lapsena kuullut, että tulen opiskelemaan jonakin päivänä kirjoittamista taideyliopistossa, olisin nauranut väitteelle epäuskoisena. Tämän esseen kirjoittaminen tuntuu edelleen hankalalta, sillä jossain syvällä sisimmässäni pidän yhä itseäni liian tyhmänä kirjoittaakseni, ajatellakseni tai sanoakseni yhtään mitään. Noin 24-vuotiaana opin, että tutkimusten mukaan tämä älykkyyteen liittyvä huono itsetuntoni on todennäköisesti liitännäinen luokkataustaani. Perheeni ja sukuni on vasemmalta ja juontaa juurensa pitkälle ns. tekemisen meininkiin sekä ilmeisesti maantierosvouteen. Mutta se on tarina erikseen.

Niinsanottu työväenkysymys on ollut esillä 1870-luvulta lähtien. Työväenkysymyksellä viitataan teollistumisen myötä muodostuneen työväestön syntymiseen, kaupungistumiseen ja näiden mukanaan tuomiin sosiaalisiin epäkohtiin. Työväenliike on ollut kokonaisvaltaisesti koko yhteiskuntaa lävistävä ilmiö: sen vaikutus on näkynyt politiikassa, taloudessa ja taiteessa. Työväellä on ollut tarve käsitellä itselleen ajankohtaisia asioita. Tuota tarvetta tyydyttämään on syntynyt työväenteatteri.

Olemme opiskelleet työväenteatteria eli sen historiaa, praktiikoita ja ominaisuuksia nyt kahden viikon verran Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla. Aamupäivisin olemme kuunnelleet eri vierailijoiden luentoja ja iltapäivisin olemme työskennelleet näyttämöllisen toiminnan parissa. Iltapäivien työskentelyn päämääränä on ollut konkretisoida, mitä työväenteatteri voisi tarkoittaa vuonna 2020. Millaista näyttämöllistä sisältöä ja muotoa työväenteatteri tarkoittaa meille juuri nyt? 

Kurssille osallistuvat Helsingin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Nätyn opiskelijoiden lisäksi joukko avoimen yliopiston ja teatteritieteen opiskelijoita.
Olemme 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla syntyneitä nuoria aikuisia. Viime vuosisadan vaihteen tehdastyöläisyydestä ja 1960/70-luvun Agit Propista on tultu nykyhetkeen pitkä matka. Yhteiskunnallisten mullistusten myötä työ, siihen liittyvät kysymykset ja varsinkin työväenliike on kokenut mittavan muodonmuutoksen. ‘’Pullamössöksi’’ kutsutun, älylaite-ryhdillä varustetun sukupolvemme kytkös kovakätisiin, jänteviin ja pettuleipää syöviin tehdastyöläisiin tuntuu äkkiseltään haastavalta mielikuvalta. Luennoitsijoiden vanhoja valokuvia katsellessani olen huomannut miettiväni: niin tosiaan, mitä me milleniaalit voimme sanoa työstä? Emmehän me ole kärsineet silkkipyttyisten tehtaanjohtaja-kapitalistien sortavasta kädestä. Emmehän me ole tehneet maanantaista lauantaihin kaksitoista tuntia päivässä kestävää fyysistä työtä. Emmehän me ole työväenluokkaa!

Kapitalismi ja hyvinvointivaltion etuoikeudet ovat jo meissä, meidän arjessamme ja ruumiissamme. Me olemme kapitalisteja, halusimme sitä tai emme. Me olemme kapitalisteja tilatessamme Woltin kautta aterian tai lentäessämme etelänlomalle burnoutin kynnyksellä. Me olemme sitä ostaessamme kiinalaisten lasten valmistamia vaatteita H&M:stä ja syödessämme ruokaa, jonka valmistuksen vuoksi on kaadettu sademetsiä. Me olemme kapitalisteja laskuttaessamme kulttuurialan keikasta UKKO.FI:n kautta, juodessamme take away – lattea ja päivittäessämme cv:tämme. Mikä on siis meidän väkevä joukkovoimamme ja mitä asiaa se ajaa? Pysähtymistä? Kuinka pysähtyä, jos jatkuvan kehityksen vaatimus on syvällä omassa psyykeessä ja ruumiissa ja kaiken lisäksi vuokrakin pitäisi maksaa?

Kysymykset oikeudenmukaisista työajoista, tulotasosta, hyvinvoinnista ja olosuhteiden etiikasta ovat tietysti ikuisia enkä vähättele niiden painoarvoa. Meidän sukupolvellemme tärkeää työväenteatteria olisi kuitenkin kenties työväenteatteri, joka puhuttelee aikamme kammottavimman kriisin edessä ponnistelevia ihmisiä. Tarkoitan tietysti meneillään olevaa ekologista katastrofia.

Toinen itselleni tärkeäksi noussut motiivi työväenteatteri 2020:lle on fasismille vastaäänenä toimiminen. Tämä on suora kytkös historian työväenteatteriin, sillä yksi sen tehtävistä on muinoin ollut juurikin sama.

Edellisessä koulussa opiskellessani opettajani sanoi minulle, kuinka taide on kommunikointia ajan hengen kanssa. Mietin usein kuinka se tehokkaimmillaan reagoi ajan henkeen astmaattisella volyymillä. Minä teatterintekijänä mielelläni aivastan natseille. Vaikka vastaääneni tarkoittaisi kuplautumista, post-moderniksi tekotaiteeksi tai änkyrävassarismiksi leimautumista, tuntuu se kuitenkin mielekkäämmältä vaihtoehdolta kuin Helsingin kaduilla liehuvat uusnatsien hakaristiliput. Vastakkainasettelu tuntuu vanhanaikaiselta, mutta jos pitäisi päättää, valitsisin ikuisesti tämän.

Meille opiskelijoille annettiin kurssilla opettajien toimesta seuraava tehtävänanto:
Miettikää, mitä meidän pitäisi tehdä?

Pienryhmämme kokoontui auringonpaisteessa kylpevään luokkahuoneeseen pohtimaan tätä Leniniltä vapaasti lainattua kysymystä. Ensin olimme kymmenen minuuttia hiljaa ja ajattelimme painokkaasti. Sitten jokainen sai vuorollaan puhua. Eräällä meistä oli selkeä vastaus.

‘’Niin. Mitä meidän pitäisi tehdä? Mun vastaus on että… En tiedä.’’

Vastaus teki minuun vaikutuksen. Teatteri perustuu toiminnalle, jossa joukko ihmisiä kokoontuu jonkin mahdottomaltakin tuntuvan kysymyksen tai ilmiön äärelle. Tuosta mahdottomuudesta syntyy jotakin, jota me teatterityöläiset pidämme tärkeänä jakaa yleisölle, vaikka lähtökohtamme olisikin ollut rehellinen ‘’en tiedä’’.

Kurssi on aiheuttanut toivottomiakin tunteita. Poliittinen historia on raskasta. Nykyaika on raskasta. Vastuu maapallon tulevaisuudesta tuntuu raskaalta. Koronaviiruksen pelkääminen on raskasta. Epäoikeudenmukaisuus on raskasta ja maailmaa hallitsevat kusipäät ovat raskaita. Mutta sen raskauden keskellä muistan isäni sanat: ‘’niin kauan kuin ihmiskunta leikkii, on toivoa.’’ Ajattelen lausetta leikkiessäni opiskelijakavereideni kanssa. Tätä on minun työni. Aikuisten leikkiä. Se ei onneksi tunnu ihan niin raskaalta.

Liila Jokelin, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Susanna Reitamo: Pohdintoja 2020-luvun työväenteatterista

Työväenteatterien poliittinen asema on muuttunut paljon ja nykyään perinteisesti työväenluokan suosimiksi teattereiksi mielletyissä teattereissa käy ihmisiä katsomassa esityksiä poliittisista näkemyseroista huolimatta. Tekijät ovat myös eri taustoista, eivätkä edusta samalla tavalla työläisiä kuin aikaisemmin.

Tämä vaikuttaa varmasti paljon myös tekemisen tapaan: Enää ei motivoi pelkästään aatteen parissa työskentely, vaan esityksen sisältö nousee keskiöön. Tehdään projektiluontoisia esityksiä, ihmiset vaihtuvat tiuhaan ja tekijäjoukko on kasattu nimenomaan yksittäistä esitystä varten, ei aatteen takia kuten aikaisemmin. Enää ei tarvitse todistaa kuuluvansa puolueeseen päästäkseen työskentelemään työväenteatteriin.

Tietty yhteisöllisyys tekijöiden ja yleisön välillä on samalla ehkä kadonnut, kun ei olla samalla tavalla yhteisen aatteen kannattajia ja samalla puolella, mutta samalla koen, että tänä päivänä työväenteatteri pystyy kritisoimaan myös omia arvojaan ja taustojaan. Koska nykyään suurin osa tekijöistä ja yleisöstä eivät edusta ääripään kommunistisia arvoja, on niitä helpompi myös kommentoida ja kritisoidakin esityksissä. Sisällissodasta on myös kulunut sen verran kauan aikaa, ettei sitä kukaan tekijä ole ollut itse kokemassa. Tämä myös saattaa vaikuttaa siihen, että teemaa pystytään käsittelemään teatterissa neutraalimmin ja ilman suurta paatosta. Mutta minkälaisia esityksiä työväenteattereiden tulisi esittää 2020-luvulla ja mitä teemoja käsitellä? Mikä on ylipäätään työväenteatterien agenda tänä päivänä?

Ensimmäisenä mieleeni tulee ajankohtaisten aiheiden tuominen esiin, niiden kommentoiminen ja kritisointi. Keskeistä on mielestäni se, että kaikkia aiheita voidaan kritisoida ja kyseenalaistaa teatterin lavalla. Ei pelkästään esittää, mikä on oikein ja mikä ei. Tällä hetkellä esimerkkejä ajankohtaisista aiheista ovat muun muassa ilmastonmuutos, äärioikeiston kannatuksen nousu ja kasvava nationalismi, suurvallat ja niiden johtajat, pakolaiset. Tärkeitä teemoja, joita on kiinnostavaa käsitellä myös teatterissa.

Mutta miten näitä teemoja olisi hyvä käsitellä teatterin ja nimenomaan työväenteatterin lavalla? Koen, että tietty arkipäiväisyys tapahtumien käsittelyssä toimii tänä päivänä hyvin vaikuttamisen keinona teatterissa. Mitä lähempänä katsojan omaa arkea ja elämää teemat tuodaan esille, on se usein samastuttavampaa ja myös joissain tilanteissa ahdistavampaa kuin etäännyttäminen. Jos esityksestä tunnistaa toimivansa itse osin huomaamattakin samalla tavoin, siitä voi järkyttyä ja se voi voimistaa kokemusta. Tänä päivänä yleisöön ei enää pure kommunistinen tyyli esittää yhtä totuutta, kuten työväenteattereissa on aiemmin ollut tapana. Keskustelu eri puolien ja teemojen välillä tekevät aiheista mielenkiintoisemman. Kommentoiva ja kriittinen tyyli osuu paremmin tämän päivän yleisöön.

Mielestäni työväenteatteri voisi 2020-luvulla nimenomaan tuoda esiin epäkohtia ja tärkeitä teemoja, mutta ne tulisi esittää kriittisesti. Ei hyvä-paha asetelmalla, vaan kyseenalaistamalla kaikkia näkemyksiä tasapuolisemmin. Koen kiinnostavimmaksi katsojana esitykset, jotka herättävät ajatuksia esitystilanteessa ja erityisesti sellaiset esitykset, joita jää pohtimaan vielä päiviksi esityksen jälkeen.

Vaikuttaminen on vahvinta, jos se tulee samastumisen kautta. Kun esityksessä vaikeita eettis-moraalisia aiheita saadaan arkipäiväistettyä lähelle ihmisen jokapäiväistä arkea, on katsojan myös helpompi samastua aiheisiin ja peilata tapahtumia omaan elämään. Aiheita voi käsitellä yksilöiden valinnan kautta ja katsojana haluan nähdä kommentoivaa teatteria, joka herättää katsojissa kysymyksiä ja ajatuksia, eikä esitä yhtä totuutta aiheesta.
Esitykset ovat harvoin suoraan yhtä ideologiaa ylitse muiden nostavia, vaikka tekijät ajattelisivatkin pääosin samalla tavoin aiheesta tai edustaisivat samaa poliittista näkemystä. Olisikin mielestäni tärkeää, että esitykset eivät suoran osoittaisi mikä on oikein ja mikä väärin, vaan esittäisivät vaihtoehdot, kritisoisivat niitä ja katsoja voisi itse muodostaa oman näkemyksensä nähdyn perusteella. Ajatusten tuputtaminen ja voimakas agitointi saattaisivat itselläni aiheuttaa enemmän negatiivisia tunteita, vaikuttavuuden jäädessä provosoinnin alle. Toki provosointikin voi joissain tilanteissa toimia teemaa tukevana keinona.

Esitysten takana pitäisi olla ajatusta ja tekijöiden tulisi miettiä kenelle esityksiä tehdään ja miksi. Mitä esityksen kautta halutaan saada aikaan ja millaisia tunteita herättävän. Katsojana itse kokisin, että agitointi ja provosointi saisivat helposti kauemmaksi itse aiheesta, vaikka se poliittiseen teatteriin osin kuuluukin. Katsojana kokisin yllytyksen teatterissa ennemmin ahdistavaksi, jos oman ajattelun tilaa rajoitetaan. Teatterissa tekijöillä on useampi tunti aikaa vaikuttaa katsojan ajatteluun ja saada tämä jopa kyseenalaistamaan asioita, joita on pitänyt itsestään selvinä. Onkin tärkeää käyttää aikaa pohtimaan sitä, miksi esitys tehdään ja mitä sillä halutaan sanoa? Itse katsojana haluan nähdä esityksiä, jotka saavat tuntemaan jotain, oli se sitten iloa, liikutusta tai ärsytystä. Pahinta ovat esitykset, jotka eivät herätä tuntemuksia tai ajatuksia, vaan sen sijasta saavat pohtimaan, miksi tämä esitys on edes tehty?

Pidän esityksistä, joissa rytmi ja tunnetilat vaihtelevat. On raskasta katsoa sysimustia paatosnäytelmiä ja sellaisen jälkeen tuskin haluaa jäädä enää pureskelemaan käsiteltyjä teemoja vaan haluaa jotain täysin muuta ajateltavaa. Huumoria on hyvä saada edes vähän mukaan ja minkään aiheen ei mielestäni tarvitse olla niin pyhä, ettei sitä voi käsitellä myös huumorin keinoin. Kun esityksen tunnelmat vaihtuvat kevyemmästä vakavampaan, on katsominen mielenkiintoisempaa. Itse koen, että jos esityksestä jää hyvä kokemus, niin samalla aiheet ehkä resonoivat enemmän, kun koettu esitys jää elämään muistiin.

Tämän vuosikymmenen työväenteatterilta toivoisinkin rohkeasti ajankohtaisiin teemoihin pureutuvia monitasoisia, erilaisia rytmejä ja tunnetiloja sisältäviä teoksia, jotka eivät suoraan tuputa ja tyrkytä tiettyjä arvoja ja ajatusmalleja eivätkä aliarvioi katsojaa, joka on itsenäisesti ajatteleva olento. Halpaan ja helppoon provosointiin syyllistymisen sijaan toivon rakennettavan monitasoisia ja kaikkia osapuolia kyseenalaistavia kokonaisuuksia, joiden sisällä katsoja voi itse valita kantansa. Parhaimpia ovatkin esitykset, jotka jäävät elämään ajatuksiin vielä pitkäksi aikaa esiripun laskeutumisen jälkeen.

Susanna Reitamo, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Eero Leichner: Kansakunnan olohuone – ja mitä siitä on jäljellä

Pohdintoja siitä, millaista olisi työväenteatteri 2020-luvulla

Mitä tulee työväenliikkeen toimintaan ja kasvuun Suomessa 1800-luvun puolen välin jälkeen, niin myös teatteri osallistui kantamalla ns. ”kortensa kekoon”. Myöhemmin työväennäyttämöiksi eriytyneet työtätekevän ja vähäosaisen ”leipäkansan” ongelmin keskittyvät kansannäyttämöt olivat omiaan vahvistamaan teollistumisen mainingeissa syntyneen työväen kulttuuria, joka kuulutti massojen jakamatonta voimaa ja tasa-arvoa. Mahtavaa! 1800-luku oli siinäkin mielessä nasta vuosisata, että jos aiemmin kuvattiin lähinnä kuninkaitten ja muiden aatelisten tunnontuskia, siirtyi mikrofoni nyt ”yksinkertaisemmalle” harmaalle massalle, nostaen sieltä yksilöitä teatterikävijöiden töllisteltäväksi. Työväenteatterit ruokkivat vähävaraisten ja osattomien emansipaatiota; yhteiskuntaa, jossa jokaisen ääni on tarpeellinen! Radikaalit ajatukset työläisten oikeuksista ja solidaarisuudesta kiihdyttivät teollisen maailman kehitystä. Ilman työväenliikkeen syntymistä nykyistä demokratiaa sellaisenaan tuskin olisi, minkä vuoksi olemme heille suuressa kiitollisuudenvelassa.

Jossain määrin on hankalaa puhua työväenteatterista, koska koko käsite tuntuu hukkuvan menneiden vuosikymmenten aikaisten merkkien ja symbolien vyöryttämän sekamelskan alle. Kun puhutaan työväenteatterista, puhutaanko varhaisista kansannäyttämöistä (joissa kuka tahansa mattimeikäläisistä sai kirjoittaa ja näytellä omien taitojensa mukaisesta) vai niistä uhmakkaista vallankumousmielisistä, joille näyttämö oli yllyttämisen ja manifestoinnin työkalu suurempaa tarkoitusta varten? Ja onko se sitten ”sekä että” vai ”joko tai”… sekin on vielä epäselvää. työväenteatterin jatkumo on yhtä pitkä kuin suomenkielisen teatterin jatkumo, ja jakoa tehdään aina näkökulmasta riippuen.

On myönnettävä, että 1970-luvun teatterisukupolven aikaansaannoksilla on suuri vaikutus omiin mielikuviini työväenteatterista.  Kun sana ”työväenteatteri” mainitaan, alkavat päässäni soida automaattisesti KOM-Teatterin levyttämän Kansainvälisen alkutahdit. Historiaa tarkasteltaessa huomataan, että työväenteatterit ja kommunistinen vallankumousaate ovat kulkeneet pitkän matkan rinta rinnan, joskus toisistaan hieman erillään omaa tilaansa hakien ja joskus taas lähes täysin toisiinsa sulautuneena. Keskiluokkaistuvassa Suomessa vallankumoushype suljettiin Berliinin muurin sortumisen jälkeen lopullisesti teattereiden päivittäessään imagoaan uuden maailman tarpeisiin. Ja niin siinä kävikin. Nykyään jo kuluneeksi kliseeksi väljähtyneen Kansainvälisen soidessa näyttelijäkuoron suusta tuntuu nykymaailman kontekstissa naiivilta ja vähintäänkin hassulta eleeltä, jolla ei ole sen konkreettisempaa kosketuspintaa milleniaali-meikäläiseen. Joko luokkayhteiskuntaa ei enää ole tai sitten se on olennaisesti muuttunut. Rationaalisen järjen tuoma sovitteleva mieli on katkaissut siivet vallankumoushekuman uudelleennousussa. Toinen vaihtoehto on, että vallankumous ei nykyihmisen silmissä vain tarkoita enää yhtikäs mitään.

Let’s face it. Työn muoto on muuttunut. Siinä, missä ennen vietettiin kaksitoistatuntista päivää tehtaalla, onnistuu se nykyään omalta kotisohvalta käsin. Kiihtyvän teknologiakasvun, globalisaation, sosiaalisen median ja yksilönpalvonnan kurimuksessa ei kellokortteja enää tarvita, sillä jokainen on luovuttanut oman vapaa-aikansa työlle. Tällä kertaa kuitenkin täysin vapaaehtoisesti. Kun kilpailuun tähtäävässä ympäristössä jokainen vastaa lopulta aina itsestään, kosketus teollisuusajan yhtenäiseen työväenluokkaan jää romanttiseksi fantasiaksi. Kun puhutaan työstä, ovat sen ongelmat nykypäivänä toisaalla.

En kuitenkaan sano, etteikö työväenteatteri-käsitteellä olisi paljonkin potentiaalia nykypäivän Suomessa. Työläisromantiikan (joka on irti tästä ajasta) sijaan tulisi tarkastella työväenteatterin alkujuuria; niitä syitä, miksi se on ylipäätään olemassa. Silloinen kansanteatteri, joka korosti yhteisöllisyyttä, yhdessä olemista ja matalan kynnyksen kansalaistoimintaa, oli omiaan saada ihmiset liikkeelle, nuoriso pois kaduilta ja tylsistyneille duunareille hohdokasta vaihtoehtoistoista aktiviteettia. Tähän yhteisölliseen ja matalan kynnyksen meininkiin on tähdättävä myös 2020-luvulla!

2020-luvun työväenteatterin ensisijainen tehtävä on löytää uutta, kokematonta teatteriyleisöä sekä uusia muotoja teatterissa käymisen kynnyksen mataloittamiseksi. On palattava puuhastelun taiteeseen. Ja puuhastelulla tarkoitan kokeilun- ja leikinhalua, yhdessä tekemisen riemua sekä kaiken konventionaalisen ja totutun kyseenalaistamista. On keksittävä uudestaan se yhteinen kieli yleisön ja esiintyjien välille. 2000-luvulla laitosteattereihin saapuneet yleisötyöntekijät ovat toki askel kohti parempaa, mutta väittäisin silti suurimman potentiaalin olevan vapaan kentän marginaalisissa taidekollektiiveissa, jotka toimivat vailla fyysistä tilaa, kaupunkeja kiertäen ja uusiin tilanteisiin ja olosuhteisiin sopeutuen. Sillä, jos 1900-luvun haaste oli siinä, miten saada ihmisiä teatteriin, on kyse tänä päivänä enemmänkin siitä, miten saada teatteri lähelle ihmistä.

Työväenteatterissa on ennen kaikkea kyse yhteisten kokemusten jakamisesta, jonka on tänä ärsykkeiden aikana oltava entistä suoraviivaisempaa ja välittömämpää onnistuakseen. Siinä työväenteatterilla yhteisöllisyyteen panostavana teatterimuotona olisi paljon annettavanaan ja ehkä jopa jotain, mitä ei mistään muualta saa. Kaikenlaiset yleisön ja esiintyjän suhdetta haastavat muodot ovat olleet toki laadullisesti vaihtelevia, mutta esimerkillisiä pyrkiessään pelottomasti lähemmäs katsojaa. Prioriteetiksi nousee yhdessä tekemisen ja elämisen helpottaminen, mikä poliittisesti polarisoituneessa ajassamme on vähintäänkin yhtä radikaalia kuin työväenluokan vallankumous 1910-luvulla. Ja siinä on työväenteatterin tehtävä ja uudelleennousu nykypäivän Suomessa: eheyttää ja koollekutsua, toimia yhdessä sekä ennakkoluulottomasti töllistellä toinen toisiamme. Kohdata toisemme ihmisinä, ei sen enempää eikä vähempää. Loppu jää taiteilijan ratkaistavaksi.

Eero Leichner, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Ilona Jalkanen: Täynnä tunnetta

Kalenterissani helmikuun 25. päivän kohdalla on kuulakärkikynällä kirjoittamani muistiinpano uuden kurssin alkamisesta.

Kyseessä on 2020-luvun työväenteatterikurssi, joka järjestetään yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman ja Helsingin yliopiston Teatteritieteen laitoksen kanssa. Ensimmäisessä Taideyliopistolta saamassani sähköpostissa kerrottiin työskentelyyn ja luentoihin liittyviä tietoja, ja toisella rivillä luki: ”Tästä alkaa työväenteatteriin syventyminen ja sen uudistaminen.” Ensimmäisen viikon jälkeen voi sanoa, että tästä se on tosiaan alkanut. Käyn läpi tässä kirjoituksessani viikon tapahtumia, työskentelyä ja niihin liittyviä ajatuksiani.

Päivät alkavat Teatterikorkeakoululla yhdeksältä aamulla ja päättyvät viideltä. Aamupäivisin opiskelemme työväenteatterin historiaa Helsingin yliopiston dosentin Mikko-Olavi Seppälän ja Taideyliopiston lehtorin Jukka von Boehmin luennoilla. Lisäksi osallistuimme yhtenä iltana Teatterimuseossa Mikko-Olavi Seppälän avoimelle luennolle ”Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina”. Yksittäisiä opiskeltavia asioita ovat esimerkiksi yllyttäminen ja agitaatio Neuvosto-Venäjällä 1900-luvun alussa, teatteri emansipaation ja yhteisön tukijana ja poliittinen kabaree. Lisäksi olemme käyneet läpi esimerkiksi Suomen työväenteatterin historiaa alkaen sisällissodasta ja päättyen tämän hetken ammatti- ja harrastajateattereihin, jotka jatkavat työtään työväenteattereiden luomalla perustalla.

Iltapäivisin teemme kohtauksia pienissä työryhmissä, joita ohjaavat kolme Teatterikorkeakoulun dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijaa. Opettajina ovat ohjaaja ja käsikirjoittaja Janne Saarakkala ja näyttelijä Minna Hokkanen. Kohtauksissa tavoitellaan tiettyä vaikutusta yleisöön tai muuta tiettyä päämäärää. Pohjana ovat esimerkkikohdat näytelmistä, jotka piti lukea ennen lähiopetuksen alkamista. Aikaa tekemiseen ryhmällä on suhteellisen vähän eli noin tunti, mikä toisaalta tekee työskentelystä tehokasta ja intensiivistä. Lopuksi katsomme vuorotellen kaikkien ryhmien kohtaukset tiloissa, joihin ne on rakennettu ja keskustelemme niistä.

Käsiteltävät näytelmät ovat Minna Canthin Kovan onnen lapsia vuodelta 1888, Bertolt Brechtin Äiti vuodelta 1932 ja Peter Weissin Tutkimus vuodelta 1965. Koen tärkeäksi esitellä näytelmiä jonkin verran, jotta työskentelymme lähtökohdat olisivat selkeämpiä. Canthin teos Kovan onnen lapsia on kuvaus työväen köyhistä oloista, ja se edustaa kirjailijan tuotannon yhteiskunnallista realismia. Kun työväki ja työnantajat ajautuvat riitoihin ja työt lakkautetaan, työläiset Topra-Heikin johtamana alkavat taistella olojensa ja oikeuksiensa puolesta. Topra-Heikki muistuttaa minua Robin Hoodista, sillä hänen ajatuksenaan on, että otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Canth arvioi jo ennen näytelmän julkaisua, että todennäköisesti kukaan ei käy katsomassa esitystä toista kertaa. Kukaan kurjuutta säikähtämätön katsoja ei olisi voinutkaan käydä katsomossa toistamiseen, sillä ensi-illan jälkeen Kovan onnen lapsia vedettiin pois ohjelmistosta.

Brechtin näytelmä Äiti käsittelee myös työväen taistelua rikkaita tehtaanomistajia vastaan. Pelagea Vlassova suhtautuu ensin kieltävästi ja paheksuen poikansa toimiin työväenliikkeessä, mutta alkaa myöhemmin itse ajaa työläisten sanomaa. Teoksista vaikealukuisin minulle on Peter Weissin Tutkimus, joka sopii Saksassa 1960-luvulla suosittuna olleen dokumenttidraaman tyyliin. Näytelmä perustuu Frankfurthissa vuosina 1963-1965 käytyjen Auschwitz-oikeudenkäyntien aineistoihin – syytettyjen, tuomarin, asianajajien ja todistajien lausuntoihin. Vaikealukuisuus johtuu nimenomaan näytelmän tekstimateriaalin järkyttävästä sisällöstä, jota en pystynyt lukea syventyneesti pitkiä pätkiä.

Saatoimme tekstejä näyttämölle erilaisilla tavoilla ja päämäärillä. Pyrimme muun muassa agitoimaan eli yllyttämään katsojaa. Tämä ilmeni esimerkiksi kannustamalla yleisö yhteiseen rytmiin esiintyjien kanssa tai ottamalla heidät osaksi esitystä. Yhden päivän tehtävänanto Tutkimus-näytelmää käsiteltäessä oli, että piti kuvitella, että yleisö koostuu natseista ja heidän uhreistaan. Kohtauksen jälkeen jännite on purettava jollakin tilanteella. Minkä äärelle haluamme yleisön jäävän ja millä keinoin rikkoa tekstin syöttämää tunnelmaa? Tehtävänannon asetelma on jo itsessään luotaantyöntävä ja puistattava. Syntyneissä kohtauksissa oli kuitenkin hienoja elementtejä. Yleisö muun muassa vietiin yksitellen pimeyden läpi istumaan, katsomoiden rakenteet vaihtelivat pyöreästä muodosta perinteiseen katsomo-näyttämö-asetteluun ja näyttelijät näyttelivät selät kohti yleisöä. Jännitettä rikottiin monilla keinoilla: luotiin tunnelmaa häiritseviä ääniä, haettiin mukavaa oloa lavalla ja oikeudenkäynnissä syytetyt roolihenkilöt tunnustivat syyllisyytensä. Eräässä kohtauksessa näyttelijät näyttivät keskisormea, mikä oli minusta yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tehokas keino. Katsojat kuitenkin reagoivat asioihin eri tavoin, ja mikä toisessa aiheuttaa naurua tai eheytymistä, saa toisen puolustuskannalle. Jännitteen rikkominen näyttäytyi yllättävän haastavana tehtävänä, sillä monesti sen sai aikaan vain nauru tai kohtauksen päättymisestä johtuva valaistuksen muuttuminen.

Muita tehtäviä olivat muun muassa säälin herättäminen katsojassa ja jonkun kohtauksen päivittäminen nykyaikaan. Sääliä pyrimme rakentamaan Minna Canthin näytelmään Kovan onnen lapsia. Jo lähtökohtaisesti olen ajatellut, että sääliä tuskin aiheutetaan näyttelemällä säälittävää, vaan sen saa aikaan usein tilanteen ristiriitaisuudet ja dynamiikka tai roolin aseman huono-osaisuus. Yleisössä sääli tai muu tunne voi suuntautua yllättävään kohteeseen, eikä vaikutus ole välttämättä työryhmän alkuperäinen intentio eli pyrkimys. Päivitimme omassa ryhmässämme nykyaikaan Weissin Tutkimuksen, ja lyhyt kohtauksemme sai nimekseen Netflix and chill. Vilttien sekaan kääriytynyt ystäväporukka katsoo Netflixistä Toinen maailmansota väreissä-dokumenttia ja käy repliikkejä läpi kevyesti keskustellen. Yleisö on asetettu porukan taakse istumaan ja huone on pimeä tietokoneen ruudulta loistavaa valoa lukuun ottamatta.

Ensimmäinen viikko on kaiken kaikkiaan ollut intensiivinen ja inspiroiva. Lavalla oleva puupenkki viulun soidessa taustalla on riittänyt ihastuttamaan ja kohtauksen improvisointi uudelleen on auttanut päästämään irti liiallisesta pidättyvyydestä. On tehty teknisesti ja sisällöllisesti mielenkiintoisia tilanteita ja keskusteltu pitkään. On ollut hienoa oppia monipuolisesti katsomalla, näyttelemällä, kirjoittamalla ja kuuntelemalla. Ryhmässä on voimaa, mitä työväenteatterikin itsessään edustaa. En edes tajunnut, miten täynnä tunnetta olin viikon päätteeksi, kunnes näin kotimatkalla erään eläinsuojeluyhdistyksen julkaiseman kuvan. Korvaleikkauksessa ollut kissa oli toipumassa odotuksia vastaan. Aloin tihrustaa itkua täydessä junassa, mutta vähiten se johtui surusta.

Ilona Jalkanen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Jalmari Savolainen: Tehdä työtä!

Tervetuloa 2020-luvun Työväenteatteri-kurssille! Tämä on omaperäinen tutkimusmatka, joka avaa käsitteitä työväki ja työväenteatteri.

Koetamme hämärtää myös rampin rajoja tulevan ja tämän hetken välillä; ellemme jopa poista sitä vannoen vallankumouksen nimeen! Voidaan sanoa, että jakamattomuus oli työväen suosimien teoksien ytimessä: teos tapahtuu yleisön keskellä, ilman lavaa ja katsomoa jakavaa ramppia, kuten me nyt; tutkijat ja taiteellinen osasto yhdessä tekemässä vallankumousta. Mutta minkälaista vallankumousta, mitä työväenteatterilla tarkoitetaan tulevalla vuosikymmenellä ja vuosisadalla?

Ensimmäisellä viikolla päivämme ovat koostuneet pääosin kahdesta osasta. Aamupäivän luento-osuuksilla olemme tutustuneet työväenteatteriperinteen historiaan, työväen historiaan ja työväelle keskeisiin aatteisiin ja niin yhteiskunnallisiin kuin taiteellisiin ihanteisiin. Iltapäivällä olemme pyrkineet pukemaan tuon teorian toiminnallisiin pukeisiin ja pyrkineet löytämään ne erinäiset keinot, ja työväenteatteriesitykselle tyypillisen tyylin. Ensimmäisenä päivänä, tiistaina, me käsittelimme agitaatiota ja käännyttämistä: miten yleisö saadaan vakuuttumaan omasta aatteesta. Venäjän vallankumouksen aikaan maaseutua pyrittiin mobilisoimaan mm. agitaatiojunien avulla: ”elävät sanomalehdet” olivat visuaalisia ja draamallisia esityksiä, jotka levittivät ideologiaa tehokkaasti lukutaidottoman kansanosan keskuudessa. Teoriaosuuden jälkeen lähdimme tutkimaan agitaation käsitettä kohtaustyöskentelyn avulla. Teimme kolme lyhyttä kohtausta Bertolt Brechtin näytelmästä Äiti, joissa pyrittiin löytämään agitaation erilaisia näyttämöllisiä, kohtauksellisia, näyttelijäntyöllisiä ja yleisöllisiä keinoja. Nämä olivat esimerkiksi yleisöön suoraan puhumista, yleisön läpi kulkemista tai muunlaista yleisön osallistamista, joka voidaan tuntea agitoivana tai provosoivana. Kun lähdet mukaan johonkin teokseen, johon sinut yllytetään tai ajetaan, se saattaa ohjata katsojaa kohti toimintaan. Yhteiset rytmit ja tarttuvat äänimatot toimivat hyvin tuomaan porukkaa yhteen.

Teatterilla on valtava potentiaali eheyttävää kokemukseen. Se pystyy tutkimaan tehokkaasti moraalia ja mahdollisia maailmoja: mitä jos olisi käynyt toisin, miltä maailma näyttäisi silloin. Se voi toimia hiljennettyjen todistajanlausuntona, kuten Suomessa sisällissodan jälkeen oli tavallista. Työväenteattereissa käsiteltiin punaisten kohtaloa hävityssä sodassa jopa niin, että muutamia teoksia kiellettiin ja kriminalisoitiin.

Lähdimme tutkimaan teatterin eheyttävää voimaa kohtausharjoituksen avulla. Mitä jos katsomossa istuisi vain natseja ja heidän uhrejaan, millainen teatteriesitys voisi olla eheyttävää molemmille katsomon jäsenille? Tekstinä meillä oli kohtaus Peter Weissin Tutkimuksesta (Die Ermittlung, 1965), joka käsitteli Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäyntejä vuosina 1963-1965. Ryhmämme lähti liikkeelle asennollisesta ja koreografiallisesta kohtauksesta, kokevan ja ilmaisullisen sijaan. Halusimme tutkia tekstin sisältämän hirveyden välittymistä yleisöön, kun kukaan ei näe puhujien kasvoja: esiintyjät seisoimme kasvot pois päin yleisöstä, niin tekstin hirveys korostui, kun äkkiä vain kuunteleminen antoi aikaa kuulla, mitä sanotaan. Kun kukaan ei vaadi katseellaan mitään, voi tuntua siltä, että ollaan yllyttämisen vastakohdan äärellä ja esityksessä vallitsee persoonaton tunnelma. Toisissa kohtauksissa samasta tekstissä leikittiin valon ja anonyymiyden tasojen kanssa. Katsojana en tiennyt istuinko pimeässä katsomossa natsin vai heidän uhrinsa vieressä. Tällainen asetelma voisi toimia yhteyttävänä muotona; olla osana jotain kokonaista eheyttävän teatteriesityksen palapeliä. Keskiviikkoiltana päivä päättyi dosentti Mikko-Olavi Seppälän laadukkaaseen luentoon Teatterimuseolla.

Naturalismi siirtyi pois valokeilasta teattereissa jo 1890-luvulla, mutta työväenteatterit omaksuivat tästä toimivan tyylilajin itselleen: haluttiin kurjalisto näyttämölle. Työväenteatterit ottivat Minna Canthin teokset haltuunsa, kuten mekin torstai-iltapäivällä. Teimme kohtauksia Kovan onnen lapsia -näytelmästä (Minna Canth, 1888), joissa olimme työpaikan menettämisen, lapsen kuoleman ja polttomurhan teemojen keskellä. Kohtauksissa pohdittiin myötätunnon ja säälin herättämisen pintoja: miten kurjaliston elinolosuhteiden, käyttäytymisen ja maailmankuvan saisi välitettyä katsojille. Myötätunto voi näkyä katseessa. Tyhjä katse ja tajuamisen tasot hirvittävänkin teon jälkeen voivat olla puhdistavaa siinä mielessä, että näkee vain toisen ihmisen sellaisenaan irti pahuudesta ja itsekkyydestä. Kontrastin käyttäminen näyttämöllä myös kellistää vaakaa myötätunnon ja inhon tunteiden välillä: näemme isän, jolta viedään rakkaimmat ihmiset pois väkivalloin, vaikka isä on kavaltanut varoja. Kaukainen huuto lapselta isälleen jostain katsomon takaa, hirvittävän kohtalon kielissä pysäyttää täysin. Sitten lähtevät valot. On vain pimeys ja hengitys.

Viikon päätteeksi Seppälä piti meille luennon poliittisesta kabareesta, jossa poliittinen viesti saa populaarin muodon.  Siirryttiin 1960-luvulle, ja lähemmäs tätä päivää ja siihen, miten työelämää on kuvattu viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana erilaisissa teatterikollektiiveissa. Pohdimme myös Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan teesejä: mitä hyvä teatteri ei ole ja mitä taiteellisen teatterin tulisi olla. Heräsikin kysymys siitä, että tarvitseeko taiteellinen ambitio todellakin ryhmän jäseniltä ja kollektiivilta kaiken: siis perhe ja yksityiselämä ja kaikki muu ovat toissijaisia. Huoleksi heräsi myös työpaikan säilyttämisen ulottuvuus. Säilyykö työpaikka, jos seurataan sokeasti taiteellista ideologiaa, ideologiaa sinänsä vai kuoleeko jotakin äärimmäisen tärkeää tässä asetelmassa. Työelämän epävarmuus toisaalta vahvistaa tarvetta ideologian ja taiteellisen ambition seuraamiselle.

Iltapäivällä asetimme navigaattorit kohti viikkoa 10: kohti kysymystä, mitä työväenteatteri on 2020-luvulla. Teimme viikolla käydyistä teksteistä tämän päivän versioita vapaalla kädellä. Kohtaukset käsittelivät valtaosin työllistymistä, taiteellista työtä ja nykypäivän kulutuskulttuurin kontrastia suhteessa arvoihin. Näimme immersiivistä ja metatasoista teatteria. Katsoimme Netflixistä Toinen maailmansota väreissä -dokumenttia ja söimme karkkia kylpytakeissa, ja teimme vallankumouksellisia suunnitelmia mustissa paidoissa. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikko oli rankka, mutta antoisa. Pääsimme kiinni siihen perinteeseen, jonka voimme nyt omaksua itsellemme ja näyttää sillä tietä. Tehdä työtä! Tehdä työtä!

Jalmari Savolainen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Millaista on 2020-luvun työväenteatteri? Korona sensuroi julkiset näytännöt

Minkälaista olisi tämän vuosikymmenen työväenteatteri? Mihin asioihin sen olisi tartuttava?

Näitä asioita pohdittiin Teatterikorkeakoulun, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman ja Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunnan yhteisellä intensiivikurssilla 25.2.-21.3.2020, jonka aiheena oli työväenteatterin historia, työkulttuurin nykytila ja tulevaisuus.

Kurssin vastuuopettajina toimivat yliopistonlehtori Mikko-Olavi Seppälä Helsingin yliopistosta ja teatteriohjaaja Janne Saarakkala. Kurssi oli osa Työväen Näyttämöiden liiton 100-vuotisjuhlaa, ja sen oli määrä päättyä maaliskuussa kiertue-esitykseen, jossa opiskelijat esittävät oman ehdotuksensa 2020-luvun työväenteatteriksi.

Koronavirus kuitenkin sensuroi suunnitelmat ja julkiset esitykset jäivät toistaiseksi hautumaan. Taituri-blogissa julkaistaan eräiden kurssille osallistuneiden opiskelijoiden mietteitä ensimmäisen ja toisen viikon opetuksesta.

 

Mikko-Olavi Seppälä & Janne Saarakkala

Korkeakouluharjoittelu Teatterikeskuksessa

Teatteritiedettä pääaineenaan opiskeleva Anu Karanto teki kandiopintojen työharjoittelun Teatterikeskuksessa, joka on ryhmämuotoisten ammattiteattereiden etujärjestö.

Teatterikeskus toimii kulttuuripolitiikan alalla, ja tukee teattereiden ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä. Kesä Teatterikeskuksella antoi minulle monitahoisen kurkistuksen kulttuurijärjestöjen ja varsinkin teatterikentän tämänhetkiseen tilaan.

Sain tehdä moninaista työtä avustavana tutkijana, ja minulle konkretisoitui, kuinka paljon systemaattista tutkittua tietoa teatterista tarvitaan. Teatterikeskus on harjoittelulle sivistävä ja inspiroiva paikka, jossa harjoittelijan itsenäisyyteen ja ajattelukykyyn luotetaan. Työtehtäväni olivat älyllisesti haastavia ja työtehtäviin sai käyttää riittävästi aikaa. Harjoittelujakso vahvisti ajatusta, että työ taiteilijoiden ja päättäjien välissä sopisi minulle. Kulttuurijärjestötyössä sekoittuu teoria ja käytäntö, eikä opittava lopu koskaan.

Ensisijainen tehtäväni korkeakouluharjoittelijana oli avustaa tutkimuksessa, jossa tarkastellaan valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisten ryhmämuotoisten ammattiteattereiden tämänhetkistä tilaa. Tuotin tilastoja jäsenhaastattelujen perusteella laadittujen SWOT-kaavioiden pohjalta. Kaavioilla kartoitettiin teattereiden kokemia vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia kahden ulottuvuuden nelikentällä. Tilastoista tein graafisia esityksiä, jotka osoittavat minkälaiset ilmiöt korostuvat ammattimaisten ryhmäteattereiden tilassa tällä hetkellä. Kaavioiden muokkaaminen tilastoiksi avasi minulle teatteriryhmien ajattelua ja antoi laajan katsauksen ryhmien arkitodellisuuteen. Oli sekä haastavaa että kiinnostavaa analysoida paikoittain abstrakteja ilmiöitä.

SWOT-kaavioiden analyysi antoi minulle kattavan kuvan teatterista työpaikkana ja taiteesta ammattina. Tutustuin myös Exceliin varsin kattavasti. Varsinkin matriisien visualisointiin käytettävät työkalut olivat päänvaiva ja ilon lähde. Erilaisten kuvioiden avulla on helpompi nähdä toisteisuutta, joka ei välttämättä haastatteluja yksitellen lukiessa avaudu. Pääsin pohtimaan teatteriryhmiä työyhteisöinä ja organisaatioina. Tämän näkökulman koin tärkeäksi varsinkin, kun olin tottuneempi ajattelemaan teatteria katsomosta käsin. Yrityksen ja erehdyksen kautta työ opetti minulle myös monia itselleni sopivia keinoja hallita suurehkoa tietomassaa.

Vietin kesän kulttuuripolitiikan, taiteen- ja teatterintutkimuksen sekä kulttuurijärjestöjen äärellä. Tutustuin Teatterikeskuksen arkeen, ja kahlasin läpi useita ajankohtaisia raportteja mm. tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja VOS-uudistukseen liittyen. Työssäni ovat korostuneet itseohjautuvuus ja varsinkin tiedonetsintätaidot. Päivitin Teatterikeskuksen tietoihin esimerkiksi sirkusryhmien organisaatiomuodot ja uusien kansanedustajien yhteystiedot. Taiteen edistämiskeskuksessa kahlasin läpi harkinnanvaraisten toiminta-avustusten hakemukset usean vuoden ajalta valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisten tanssi- sekä sirkusryhmien osalta. Olin yhteydessä useisiin taidekentän organisaatioihin ja opin samalla, minkälaisia asioita eri tahot hoitavat.

Valaisevaa oli myös selvittää kuntien toiminta-avustuksia. Rakensin kaaviota kuntien taideryhmille tarjoamien avustusten kriteereistä, joita vertasin hakulomakkeissa kysyttyihin tietoihin. Kehityin sekä numeroiden että poliittisen jargonin salapoliisina. Harjoitteluni lopuksi pääsin vielä osallistumaan Teatterikeskuksen järjestämään Helsingin kaupungin kulttuuriavustukset -keskustelutilaisuuteen. Käsitykseni avustusjärjestelmien toiminnasta on syventynyt.

Päässäni on jäsentynyt niin paljon uutta tietoa, etten edes hahmota kunnolla, kuinka mullistavan opettavainen työjakso on minulle ollut. Työtehtävien haasteellisuuden ja saamani kiitoksen perusteella arvelen, että olen myös ollut hyödyksi Teatterikeskukselle. Käytännöllisen ja sivistävän hyödyn lisäksi olen saanut merkittävän kokemuksen yhteisöllisyydestä. Teatterikeskuksen henkilökunta suhtautui minuun tasavertaisena kollegana ja oli aina valmis jakamaan käsittämättömän laajaa tietotaitoaan. Uskon, että sain enemmän kuin työharjoittelujaksolta monikaan uskaltaa toivoa.

Anu Karanto