Susanna Reitamo: Pohdintoja 2020-luvun työväenteatterista

Työväenteatterien poliittinen asema on muuttunut paljon ja nykyään perinteisesti työväenluokan suosimiksi teattereiksi mielletyissä teattereissa käy ihmisiä katsomassa esityksiä poliittisista näkemyseroista huolimatta. Tekijät ovat myös eri taustoista, eivätkä edusta samalla tavalla työläisiä kuin aikaisemmin.

Tämä vaikuttaa varmasti paljon myös tekemisen tapaan: Enää ei motivoi pelkästään aatteen parissa työskentely, vaan esityksen sisältö nousee keskiöön. Tehdään projektiluontoisia esityksiä, ihmiset vaihtuvat tiuhaan ja tekijäjoukko on kasattu nimenomaan yksittäistä esitystä varten, ei aatteen takia kuten aikaisemmin. Enää ei tarvitse todistaa kuuluvansa puolueeseen päästäkseen työskentelemään työväenteatteriin.

Tietty yhteisöllisyys tekijöiden ja yleisön välillä on samalla ehkä kadonnut, kun ei olla samalla tavalla yhteisen aatteen kannattajia ja samalla puolella, mutta samalla koen, että tänä päivänä työväenteatteri pystyy kritisoimaan myös omia arvojaan ja taustojaan. Koska nykyään suurin osa tekijöistä ja yleisöstä eivät edusta ääripään kommunistisia arvoja, on niitä helpompi myös kommentoida ja kritisoidakin esityksissä. Sisällissodasta on myös kulunut sen verran kauan aikaa, ettei sitä kukaan tekijä ole ollut itse kokemassa. Tämä myös saattaa vaikuttaa siihen, että teemaa pystytään käsittelemään teatterissa neutraalimmin ja ilman suurta paatosta. Mutta minkälaisia esityksiä työväenteattereiden tulisi esittää 2020-luvulla ja mitä teemoja käsitellä? Mikä on ylipäätään työväenteatterien agenda tänä päivänä?

Ensimmäisenä mieleeni tulee ajankohtaisten aiheiden tuominen esiin, niiden kommentoiminen ja kritisointi. Keskeistä on mielestäni se, että kaikkia aiheita voidaan kritisoida ja kyseenalaistaa teatterin lavalla. Ei pelkästään esittää, mikä on oikein ja mikä ei. Tällä hetkellä esimerkkejä ajankohtaisista aiheista ovat muun muassa ilmastonmuutos, äärioikeiston kannatuksen nousu ja kasvava nationalismi, suurvallat ja niiden johtajat, pakolaiset. Tärkeitä teemoja, joita on kiinnostavaa käsitellä myös teatterissa.

Mutta miten näitä teemoja olisi hyvä käsitellä teatterin ja nimenomaan työväenteatterin lavalla? Koen, että tietty arkipäiväisyys tapahtumien käsittelyssä toimii tänä päivänä hyvin vaikuttamisen keinona teatterissa. Mitä lähempänä katsojan omaa arkea ja elämää teemat tuodaan esille, on se usein samastuttavampaa ja myös joissain tilanteissa ahdistavampaa kuin etäännyttäminen. Jos esityksestä tunnistaa toimivansa itse osin huomaamattakin samalla tavoin, siitä voi järkyttyä ja se voi voimistaa kokemusta. Tänä päivänä yleisöön ei enää pure kommunistinen tyyli esittää yhtä totuutta, kuten työväenteattereissa on aiemmin ollut tapana. Keskustelu eri puolien ja teemojen välillä tekevät aiheista mielenkiintoisemman. Kommentoiva ja kriittinen tyyli osuu paremmin tämän päivän yleisöön.

Mielestäni työväenteatteri voisi 2020-luvulla nimenomaan tuoda esiin epäkohtia ja tärkeitä teemoja, mutta ne tulisi esittää kriittisesti. Ei hyvä-paha asetelmalla, vaan kyseenalaistamalla kaikkia näkemyksiä tasapuolisemmin. Koen kiinnostavimmaksi katsojana esitykset, jotka herättävät ajatuksia esitystilanteessa ja erityisesti sellaiset esitykset, joita jää pohtimaan vielä päiviksi esityksen jälkeen.

Vaikuttaminen on vahvinta, jos se tulee samastumisen kautta. Kun esityksessä vaikeita eettis-moraalisia aiheita saadaan arkipäiväistettyä lähelle ihmisen jokapäiväistä arkea, on katsojan myös helpompi samastua aiheisiin ja peilata tapahtumia omaan elämään. Aiheita voi käsitellä yksilöiden valinnan kautta ja katsojana haluan nähdä kommentoivaa teatteria, joka herättää katsojissa kysymyksiä ja ajatuksia, eikä esitä yhtä totuutta aiheesta.
Esitykset ovat harvoin suoraan yhtä ideologiaa ylitse muiden nostavia, vaikka tekijät ajattelisivatkin pääosin samalla tavoin aiheesta tai edustaisivat samaa poliittista näkemystä. Olisikin mielestäni tärkeää, että esitykset eivät suoran osoittaisi mikä on oikein ja mikä väärin, vaan esittäisivät vaihtoehdot, kritisoisivat niitä ja katsoja voisi itse muodostaa oman näkemyksensä nähdyn perusteella. Ajatusten tuputtaminen ja voimakas agitointi saattaisivat itselläni aiheuttaa enemmän negatiivisia tunteita, vaikuttavuuden jäädessä provosoinnin alle. Toki provosointikin voi joissain tilanteissa toimia teemaa tukevana keinona.

Esitysten takana pitäisi olla ajatusta ja tekijöiden tulisi miettiä kenelle esityksiä tehdään ja miksi. Mitä esityksen kautta halutaan saada aikaan ja millaisia tunteita herättävän. Katsojana itse kokisin, että agitointi ja provosointi saisivat helposti kauemmaksi itse aiheesta, vaikka se poliittiseen teatteriin osin kuuluukin. Katsojana kokisin yllytyksen teatterissa ennemmin ahdistavaksi, jos oman ajattelun tilaa rajoitetaan. Teatterissa tekijöillä on useampi tunti aikaa vaikuttaa katsojan ajatteluun ja saada tämä jopa kyseenalaistamaan asioita, joita on pitänyt itsestään selvinä. Onkin tärkeää käyttää aikaa pohtimaan sitä, miksi esitys tehdään ja mitä sillä halutaan sanoa? Itse katsojana haluan nähdä esityksiä, jotka saavat tuntemaan jotain, oli se sitten iloa, liikutusta tai ärsytystä. Pahinta ovat esitykset, jotka eivät herätä tuntemuksia tai ajatuksia, vaan sen sijasta saavat pohtimaan, miksi tämä esitys on edes tehty?

Pidän esityksistä, joissa rytmi ja tunnetilat vaihtelevat. On raskasta katsoa sysimustia paatosnäytelmiä ja sellaisen jälkeen tuskin haluaa jäädä enää pureskelemaan käsiteltyjä teemoja vaan haluaa jotain täysin muuta ajateltavaa. Huumoria on hyvä saada edes vähän mukaan ja minkään aiheen ei mielestäni tarvitse olla niin pyhä, ettei sitä voi käsitellä myös huumorin keinoin. Kun esityksen tunnelmat vaihtuvat kevyemmästä vakavampaan, on katsominen mielenkiintoisempaa. Itse koen, että jos esityksestä jää hyvä kokemus, niin samalla aiheet ehkä resonoivat enemmän, kun koettu esitys jää elämään muistiin.

Tämän vuosikymmenen työväenteatterilta toivoisinkin rohkeasti ajankohtaisiin teemoihin pureutuvia monitasoisia, erilaisia rytmejä ja tunnetiloja sisältäviä teoksia, jotka eivät suoraan tuputa ja tyrkytä tiettyjä arvoja ja ajatusmalleja eivätkä aliarvioi katsojaa, joka on itsenäisesti ajatteleva olento. Halpaan ja helppoon provosointiin syyllistymisen sijaan toivon rakennettavan monitasoisia ja kaikkia osapuolia kyseenalaistavia kokonaisuuksia, joiden sisällä katsoja voi itse valita kantansa. Parhaimpia ovatkin esitykset, jotka jäävät elämään ajatuksiin vielä pitkäksi aikaa esiripun laskeutumisen jälkeen.

Susanna Reitamo, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Eero Leichner: Kansakunnan olohuone – ja mitä siitä on jäljellä

Pohdintoja siitä, millaista olisi työväenteatteri 2020-luvulla

Mitä tulee työväenliikkeen toimintaan ja kasvuun Suomessa 1800-luvun puolen välin jälkeen, niin myös teatteri osallistui kantamalla ns. ”kortensa kekoon”. Myöhemmin työväennäyttämöiksi eriytyneet työtätekevän ja vähäosaisen ”leipäkansan” ongelmin keskittyvät kansannäyttämöt olivat omiaan vahvistamaan teollistumisen mainingeissa syntyneen työväen kulttuuria, joka kuulutti massojen jakamatonta voimaa ja tasa-arvoa. Mahtavaa! 1800-luku oli siinäkin mielessä nasta vuosisata, että jos aiemmin kuvattiin lähinnä kuninkaitten ja muiden aatelisten tunnontuskia, siirtyi mikrofoni nyt ”yksinkertaisemmalle” harmaalle massalle, nostaen sieltä yksilöitä teatterikävijöiden töllisteltäväksi. Työväenteatterit ruokkivat vähävaraisten ja osattomien emansipaatiota; yhteiskuntaa, jossa jokaisen ääni on tarpeellinen! Radikaalit ajatukset työläisten oikeuksista ja solidaarisuudesta kiihdyttivät teollisen maailman kehitystä. Ilman työväenliikkeen syntymistä nykyistä demokratiaa sellaisenaan tuskin olisi, minkä vuoksi olemme heille suuressa kiitollisuudenvelassa.

Jossain määrin on hankalaa puhua työväenteatterista, koska koko käsite tuntuu hukkuvan menneiden vuosikymmenten aikaisten merkkien ja symbolien vyöryttämän sekamelskan alle. Kun puhutaan työväenteatterista, puhutaanko varhaisista kansannäyttämöistä (joissa kuka tahansa mattimeikäläisistä sai kirjoittaa ja näytellä omien taitojensa mukaisesta) vai niistä uhmakkaista vallankumousmielisistä, joille näyttämö oli yllyttämisen ja manifestoinnin työkalu suurempaa tarkoitusta varten? Ja onko se sitten ”sekä että” vai ”joko tai”… sekin on vielä epäselvää. työväenteatterin jatkumo on yhtä pitkä kuin suomenkielisen teatterin jatkumo, ja jakoa tehdään aina näkökulmasta riippuen.

On myönnettävä, että 1970-luvun teatterisukupolven aikaansaannoksilla on suuri vaikutus omiin mielikuviini työväenteatterista.  Kun sana ”työväenteatteri” mainitaan, alkavat päässäni soida automaattisesti KOM-Teatterin levyttämän Kansainvälisen alkutahdit. Historiaa tarkasteltaessa huomataan, että työväenteatterit ja kommunistinen vallankumousaate ovat kulkeneet pitkän matkan rinta rinnan, joskus toisistaan hieman erillään omaa tilaansa hakien ja joskus taas lähes täysin toisiinsa sulautuneena. Keskiluokkaistuvassa Suomessa vallankumoushype suljettiin Berliinin muurin sortumisen jälkeen lopullisesti teattereiden päivittäessään imagoaan uuden maailman tarpeisiin. Ja niin siinä kävikin. Nykyään jo kuluneeksi kliseeksi väljähtyneen Kansainvälisen soidessa näyttelijäkuoron suusta tuntuu nykymaailman kontekstissa naiivilta ja vähintäänkin hassulta eleeltä, jolla ei ole sen konkreettisempaa kosketuspintaa milleniaali-meikäläiseen. Joko luokkayhteiskuntaa ei enää ole tai sitten se on olennaisesti muuttunut. Rationaalisen järjen tuoma sovitteleva mieli on katkaissut siivet vallankumoushekuman uudelleennousussa. Toinen vaihtoehto on, että vallankumous ei nykyihmisen silmissä vain tarkoita enää yhtikäs mitään.

Let’s face it. Työn muoto on muuttunut. Siinä, missä ennen vietettiin kaksitoistatuntista päivää tehtaalla, onnistuu se nykyään omalta kotisohvalta käsin. Kiihtyvän teknologiakasvun, globalisaation, sosiaalisen median ja yksilönpalvonnan kurimuksessa ei kellokortteja enää tarvita, sillä jokainen on luovuttanut oman vapaa-aikansa työlle. Tällä kertaa kuitenkin täysin vapaaehtoisesti. Kun kilpailuun tähtäävässä ympäristössä jokainen vastaa lopulta aina itsestään, kosketus teollisuusajan yhtenäiseen työväenluokkaan jää romanttiseksi fantasiaksi. Kun puhutaan työstä, ovat sen ongelmat nykypäivänä toisaalla.

En kuitenkaan sano, etteikö työväenteatteri-käsitteellä olisi paljonkin potentiaalia nykypäivän Suomessa. Työläisromantiikan (joka on irti tästä ajasta) sijaan tulisi tarkastella työväenteatterin alkujuuria; niitä syitä, miksi se on ylipäätään olemassa. Silloinen kansanteatteri, joka korosti yhteisöllisyyttä, yhdessä olemista ja matalan kynnyksen kansalaistoimintaa, oli omiaan saada ihmiset liikkeelle, nuoriso pois kaduilta ja tylsistyneille duunareille hohdokasta vaihtoehtoistoista aktiviteettia. Tähän yhteisölliseen ja matalan kynnyksen meininkiin on tähdättävä myös 2020-luvulla!

2020-luvun työväenteatterin ensisijainen tehtävä on löytää uutta, kokematonta teatteriyleisöä sekä uusia muotoja teatterissa käymisen kynnyksen mataloittamiseksi. On palattava puuhastelun taiteeseen. Ja puuhastelulla tarkoitan kokeilun- ja leikinhalua, yhdessä tekemisen riemua sekä kaiken konventionaalisen ja totutun kyseenalaistamista. On keksittävä uudestaan se yhteinen kieli yleisön ja esiintyjien välille. 2000-luvulla laitosteattereihin saapuneet yleisötyöntekijät ovat toki askel kohti parempaa, mutta väittäisin silti suurimman potentiaalin olevan vapaan kentän marginaalisissa taidekollektiiveissa, jotka toimivat vailla fyysistä tilaa, kaupunkeja kiertäen ja uusiin tilanteisiin ja olosuhteisiin sopeutuen. Sillä, jos 1900-luvun haaste oli siinä, miten saada ihmisiä teatteriin, on kyse tänä päivänä enemmänkin siitä, miten saada teatteri lähelle ihmistä.

Työväenteatterissa on ennen kaikkea kyse yhteisten kokemusten jakamisesta, jonka on tänä ärsykkeiden aikana oltava entistä suoraviivaisempaa ja välittömämpää onnistuakseen. Siinä työväenteatterilla yhteisöllisyyteen panostavana teatterimuotona olisi paljon annettavanaan ja ehkä jopa jotain, mitä ei mistään muualta saa. Kaikenlaiset yleisön ja esiintyjän suhdetta haastavat muodot ovat olleet toki laadullisesti vaihtelevia, mutta esimerkillisiä pyrkiessään pelottomasti lähemmäs katsojaa. Prioriteetiksi nousee yhdessä tekemisen ja elämisen helpottaminen, mikä poliittisesti polarisoituneessa ajassamme on vähintäänkin yhtä radikaalia kuin työväenluokan vallankumous 1910-luvulla. Ja siinä on työväenteatterin tehtävä ja uudelleennousu nykypäivän Suomessa: eheyttää ja koollekutsua, toimia yhdessä sekä ennakkoluulottomasti töllistellä toinen toisiamme. Kohdata toisemme ihmisinä, ei sen enempää eikä vähempää. Loppu jää taiteilijan ratkaistavaksi.

Eero Leichner, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Ilona Jalkanen: Täynnä tunnetta

Kalenterissani helmikuun 25. päivän kohdalla on kuulakärkikynällä kirjoittamani muistiinpano uuden kurssin alkamisesta.

Kyseessä on 2020-luvun työväenteatterikurssi, joka järjestetään yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman ja Helsingin yliopiston Teatteritieteen laitoksen kanssa. Ensimmäisessä Taideyliopistolta saamassani sähköpostissa kerrottiin työskentelyyn ja luentoihin liittyviä tietoja, ja toisella rivillä luki: ”Tästä alkaa työväenteatteriin syventyminen ja sen uudistaminen.” Ensimmäisen viikon jälkeen voi sanoa, että tästä se on tosiaan alkanut. Käyn läpi tässä kirjoituksessani viikon tapahtumia, työskentelyä ja niihin liittyviä ajatuksiani.

Päivät alkavat Teatterikorkeakoululla yhdeksältä aamulla ja päättyvät viideltä. Aamupäivisin opiskelemme työväenteatterin historiaa Helsingin yliopiston dosentin Mikko-Olavi Seppälän ja Taideyliopiston lehtorin Jukka von Boehmin luennoilla. Lisäksi osallistuimme yhtenä iltana Teatterimuseossa Mikko-Olavi Seppälän avoimelle luennolle ”Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina”. Yksittäisiä opiskeltavia asioita ovat esimerkiksi yllyttäminen ja agitaatio Neuvosto-Venäjällä 1900-luvun alussa, teatteri emansipaation ja yhteisön tukijana ja poliittinen kabaree. Lisäksi olemme käyneet läpi esimerkiksi Suomen työväenteatterin historiaa alkaen sisällissodasta ja päättyen tämän hetken ammatti- ja harrastajateattereihin, jotka jatkavat työtään työväenteattereiden luomalla perustalla.

Iltapäivisin teemme kohtauksia pienissä työryhmissä, joita ohjaavat kolme Teatterikorkeakoulun dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijaa. Opettajina ovat ohjaaja ja käsikirjoittaja Janne Saarakkala ja näyttelijä Minna Hokkanen. Kohtauksissa tavoitellaan tiettyä vaikutusta yleisöön tai muuta tiettyä päämäärää. Pohjana ovat esimerkkikohdat näytelmistä, jotka piti lukea ennen lähiopetuksen alkamista. Aikaa tekemiseen ryhmällä on suhteellisen vähän eli noin tunti, mikä toisaalta tekee työskentelystä tehokasta ja intensiivistä. Lopuksi katsomme vuorotellen kaikkien ryhmien kohtaukset tiloissa, joihin ne on rakennettu ja keskustelemme niistä.

Käsiteltävät näytelmät ovat Minna Canthin Kovan onnen lapsia vuodelta 1888, Bertolt Brechtin Äiti vuodelta 1932 ja Peter Weissin Tutkimus vuodelta 1965. Koen tärkeäksi esitellä näytelmiä jonkin verran, jotta työskentelymme lähtökohdat olisivat selkeämpiä. Canthin teos Kovan onnen lapsia on kuvaus työväen köyhistä oloista, ja se edustaa kirjailijan tuotannon yhteiskunnallista realismia. Kun työväki ja työnantajat ajautuvat riitoihin ja työt lakkautetaan, työläiset Topra-Heikin johtamana alkavat taistella olojensa ja oikeuksiensa puolesta. Topra-Heikki muistuttaa minua Robin Hoodista, sillä hänen ajatuksenaan on, että otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Canth arvioi jo ennen näytelmän julkaisua, että todennäköisesti kukaan ei käy katsomassa esitystä toista kertaa. Kukaan kurjuutta säikähtämätön katsoja ei olisi voinutkaan käydä katsomossa toistamiseen, sillä ensi-illan jälkeen Kovan onnen lapsia vedettiin pois ohjelmistosta.

Brechtin näytelmä Äiti käsittelee myös työväen taistelua rikkaita tehtaanomistajia vastaan. Pelagea Vlassova suhtautuu ensin kieltävästi ja paheksuen poikansa toimiin työväenliikkeessä, mutta alkaa myöhemmin itse ajaa työläisten sanomaa. Teoksista vaikealukuisin minulle on Peter Weissin Tutkimus, joka sopii Saksassa 1960-luvulla suosittuna olleen dokumenttidraaman tyyliin. Näytelmä perustuu Frankfurthissa vuosina 1963-1965 käytyjen Auschwitz-oikeudenkäyntien aineistoihin – syytettyjen, tuomarin, asianajajien ja todistajien lausuntoihin. Vaikealukuisuus johtuu nimenomaan näytelmän tekstimateriaalin järkyttävästä sisällöstä, jota en pystynyt lukea syventyneesti pitkiä pätkiä.

Saatoimme tekstejä näyttämölle erilaisilla tavoilla ja päämäärillä. Pyrimme muun muassa agitoimaan eli yllyttämään katsojaa. Tämä ilmeni esimerkiksi kannustamalla yleisö yhteiseen rytmiin esiintyjien kanssa tai ottamalla heidät osaksi esitystä. Yhden päivän tehtävänanto Tutkimus-näytelmää käsiteltäessä oli, että piti kuvitella, että yleisö koostuu natseista ja heidän uhreistaan. Kohtauksen jälkeen jännite on purettava jollakin tilanteella. Minkä äärelle haluamme yleisön jäävän ja millä keinoin rikkoa tekstin syöttämää tunnelmaa? Tehtävänannon asetelma on jo itsessään luotaantyöntävä ja puistattava. Syntyneissä kohtauksissa oli kuitenkin hienoja elementtejä. Yleisö muun muassa vietiin yksitellen pimeyden läpi istumaan, katsomoiden rakenteet vaihtelivat pyöreästä muodosta perinteiseen katsomo-näyttämö-asetteluun ja näyttelijät näyttelivät selät kohti yleisöä. Jännitettä rikottiin monilla keinoilla: luotiin tunnelmaa häiritseviä ääniä, haettiin mukavaa oloa lavalla ja oikeudenkäynnissä syytetyt roolihenkilöt tunnustivat syyllisyytensä. Eräässä kohtauksessa näyttelijät näyttivät keskisormea, mikä oli minusta yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tehokas keino. Katsojat kuitenkin reagoivat asioihin eri tavoin, ja mikä toisessa aiheuttaa naurua tai eheytymistä, saa toisen puolustuskannalle. Jännitteen rikkominen näyttäytyi yllättävän haastavana tehtävänä, sillä monesti sen sai aikaan vain nauru tai kohtauksen päättymisestä johtuva valaistuksen muuttuminen.

Muita tehtäviä olivat muun muassa säälin herättäminen katsojassa ja jonkun kohtauksen päivittäminen nykyaikaan. Sääliä pyrimme rakentamaan Minna Canthin näytelmään Kovan onnen lapsia. Jo lähtökohtaisesti olen ajatellut, että sääliä tuskin aiheutetaan näyttelemällä säälittävää, vaan sen saa aikaan usein tilanteen ristiriitaisuudet ja dynamiikka tai roolin aseman huono-osaisuus. Yleisössä sääli tai muu tunne voi suuntautua yllättävään kohteeseen, eikä vaikutus ole välttämättä työryhmän alkuperäinen intentio eli pyrkimys. Päivitimme omassa ryhmässämme nykyaikaan Weissin Tutkimuksen, ja lyhyt kohtauksemme sai nimekseen Netflix and chill. Vilttien sekaan kääriytynyt ystäväporukka katsoo Netflixistä Toinen maailmansota väreissä-dokumenttia ja käy repliikkejä läpi kevyesti keskustellen. Yleisö on asetettu porukan taakse istumaan ja huone on pimeä tietokoneen ruudulta loistavaa valoa lukuun ottamatta.

Ensimmäinen viikko on kaiken kaikkiaan ollut intensiivinen ja inspiroiva. Lavalla oleva puupenkki viulun soidessa taustalla on riittänyt ihastuttamaan ja kohtauksen improvisointi uudelleen on auttanut päästämään irti liiallisesta pidättyvyydestä. On tehty teknisesti ja sisällöllisesti mielenkiintoisia tilanteita ja keskusteltu pitkään. On ollut hienoa oppia monipuolisesti katsomalla, näyttelemällä, kirjoittamalla ja kuuntelemalla. Ryhmässä on voimaa, mitä työväenteatterikin itsessään edustaa. En edes tajunnut, miten täynnä tunnetta olin viikon päätteeksi, kunnes näin kotimatkalla erään eläinsuojeluyhdistyksen julkaiseman kuvan. Korvaleikkauksessa ollut kissa oli toipumassa odotuksia vastaan. Aloin tihrustaa itkua täydessä junassa, mutta vähiten se johtui surusta.

Ilona Jalkanen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Jalmari Savolainen: Tehdä työtä!

Tervetuloa 2020-luvun Työväenteatteri-kurssille! Tämä on omaperäinen tutkimusmatka, joka avaa käsitteitä työväki ja työväenteatteri.

Koetamme hämärtää myös rampin rajoja tulevan ja tämän hetken välillä; ellemme jopa poista sitä vannoen vallankumouksen nimeen! Voidaan sanoa, että jakamattomuus oli työväen suosimien teoksien ytimessä: teos tapahtuu yleisön keskellä, ilman lavaa ja katsomoa jakavaa ramppia, kuten me nyt; tutkijat ja taiteellinen osasto yhdessä tekemässä vallankumousta. Mutta minkälaista vallankumousta, mitä työväenteatterilla tarkoitetaan tulevalla vuosikymmenellä ja vuosisadalla?

Ensimmäisellä viikolla päivämme ovat koostuneet pääosin kahdesta osasta. Aamupäivän luento-osuuksilla olemme tutustuneet työväenteatteriperinteen historiaan, työväen historiaan ja työväelle keskeisiin aatteisiin ja niin yhteiskunnallisiin kuin taiteellisiin ihanteisiin. Iltapäivällä olemme pyrkineet pukemaan tuon teorian toiminnallisiin pukeisiin ja pyrkineet löytämään ne erinäiset keinot, ja työväenteatteriesitykselle tyypillisen tyylin. Ensimmäisenä päivänä, tiistaina, me käsittelimme agitaatiota ja käännyttämistä: miten yleisö saadaan vakuuttumaan omasta aatteesta. Venäjän vallankumouksen aikaan maaseutua pyrittiin mobilisoimaan mm. agitaatiojunien avulla: ”elävät sanomalehdet” olivat visuaalisia ja draamallisia esityksiä, jotka levittivät ideologiaa tehokkaasti lukutaidottoman kansanosan keskuudessa. Teoriaosuuden jälkeen lähdimme tutkimaan agitaation käsitettä kohtaustyöskentelyn avulla. Teimme kolme lyhyttä kohtausta Bertolt Brechtin näytelmästä Äiti, joissa pyrittiin löytämään agitaation erilaisia näyttämöllisiä, kohtauksellisia, näyttelijäntyöllisiä ja yleisöllisiä keinoja. Nämä olivat esimerkiksi yleisöön suoraan puhumista, yleisön läpi kulkemista tai muunlaista yleisön osallistamista, joka voidaan tuntea agitoivana tai provosoivana. Kun lähdet mukaan johonkin teokseen, johon sinut yllytetään tai ajetaan, se saattaa ohjata katsojaa kohti toimintaan. Yhteiset rytmit ja tarttuvat äänimatot toimivat hyvin tuomaan porukkaa yhteen.

Teatterilla on valtava potentiaali eheyttävää kokemukseen. Se pystyy tutkimaan tehokkaasti moraalia ja mahdollisia maailmoja: mitä jos olisi käynyt toisin, miltä maailma näyttäisi silloin. Se voi toimia hiljennettyjen todistajanlausuntona, kuten Suomessa sisällissodan jälkeen oli tavallista. Työväenteattereissa käsiteltiin punaisten kohtaloa hävityssä sodassa jopa niin, että muutamia teoksia kiellettiin ja kriminalisoitiin.

Lähdimme tutkimaan teatterin eheyttävää voimaa kohtausharjoituksen avulla. Mitä jos katsomossa istuisi vain natseja ja heidän uhrejaan, millainen teatteriesitys voisi olla eheyttävää molemmille katsomon jäsenille? Tekstinä meillä oli kohtaus Peter Weissin Tutkimuksesta (Die Ermittlung, 1965), joka käsitteli Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäyntejä vuosina 1963-1965. Ryhmämme lähti liikkeelle asennollisesta ja koreografiallisesta kohtauksesta, kokevan ja ilmaisullisen sijaan. Halusimme tutkia tekstin sisältämän hirveyden välittymistä yleisöön, kun kukaan ei näe puhujien kasvoja: esiintyjät seisoimme kasvot pois päin yleisöstä, niin tekstin hirveys korostui, kun äkkiä vain kuunteleminen antoi aikaa kuulla, mitä sanotaan. Kun kukaan ei vaadi katseellaan mitään, voi tuntua siltä, että ollaan yllyttämisen vastakohdan äärellä ja esityksessä vallitsee persoonaton tunnelma. Toisissa kohtauksissa samasta tekstissä leikittiin valon ja anonyymiyden tasojen kanssa. Katsojana en tiennyt istuinko pimeässä katsomossa natsin vai heidän uhrinsa vieressä. Tällainen asetelma voisi toimia yhteyttävänä muotona; olla osana jotain kokonaista eheyttävän teatteriesityksen palapeliä. Keskiviikkoiltana päivä päättyi dosentti Mikko-Olavi Seppälän laadukkaaseen luentoon Teatterimuseolla.

Naturalismi siirtyi pois valokeilasta teattereissa jo 1890-luvulla, mutta työväenteatterit omaksuivat tästä toimivan tyylilajin itselleen: haluttiin kurjalisto näyttämölle. Työväenteatterit ottivat Minna Canthin teokset haltuunsa, kuten mekin torstai-iltapäivällä. Teimme kohtauksia Kovan onnen lapsia -näytelmästä (Minna Canth, 1888), joissa olimme työpaikan menettämisen, lapsen kuoleman ja polttomurhan teemojen keskellä. Kohtauksissa pohdittiin myötätunnon ja säälin herättämisen pintoja: miten kurjaliston elinolosuhteiden, käyttäytymisen ja maailmankuvan saisi välitettyä katsojille. Myötätunto voi näkyä katseessa. Tyhjä katse ja tajuamisen tasot hirvittävänkin teon jälkeen voivat olla puhdistavaa siinä mielessä, että näkee vain toisen ihmisen sellaisenaan irti pahuudesta ja itsekkyydestä. Kontrastin käyttäminen näyttämöllä myös kellistää vaakaa myötätunnon ja inhon tunteiden välillä: näemme isän, jolta viedään rakkaimmat ihmiset pois väkivalloin, vaikka isä on kavaltanut varoja. Kaukainen huuto lapselta isälleen jostain katsomon takaa, hirvittävän kohtalon kielissä pysäyttää täysin. Sitten lähtevät valot. On vain pimeys ja hengitys.

Viikon päätteeksi Seppälä piti meille luennon poliittisesta kabareesta, jossa poliittinen viesti saa populaarin muodon.  Siirryttiin 1960-luvulle, ja lähemmäs tätä päivää ja siihen, miten työelämää on kuvattu viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana erilaisissa teatterikollektiiveissa. Pohdimme myös Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan teesejä: mitä hyvä teatteri ei ole ja mitä taiteellisen teatterin tulisi olla. Heräsikin kysymys siitä, että tarvitseeko taiteellinen ambitio todellakin ryhmän jäseniltä ja kollektiivilta kaiken: siis perhe ja yksityiselämä ja kaikki muu ovat toissijaisia. Huoleksi heräsi myös työpaikan säilyttämisen ulottuvuus. Säilyykö työpaikka, jos seurataan sokeasti taiteellista ideologiaa, ideologiaa sinänsä vai kuoleeko jotakin äärimmäisen tärkeää tässä asetelmassa. Työelämän epävarmuus toisaalta vahvistaa tarvetta ideologian ja taiteellisen ambition seuraamiselle.

Iltapäivällä asetimme navigaattorit kohti viikkoa 10: kohti kysymystä, mitä työväenteatteri on 2020-luvulla. Teimme viikolla käydyistä teksteistä tämän päivän versioita vapaalla kädellä. Kohtaukset käsittelivät valtaosin työllistymistä, taiteellista työtä ja nykypäivän kulutuskulttuurin kontrastia suhteessa arvoihin. Näimme immersiivistä ja metatasoista teatteria. Katsoimme Netflixistä Toinen maailmansota väreissä -dokumenttia ja söimme karkkia kylpytakeissa, ja teimme vallankumouksellisia suunnitelmia mustissa paidoissa. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikko oli rankka, mutta antoisa. Pääsimme kiinni siihen perinteeseen, jonka voimme nyt omaksua itsellemme ja näyttää sillä tietä. Tehdä työtä! Tehdä työtä!

Jalmari Savolainen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Millaista on 2020-luvun työväenteatteri? Korona sensuroi julkiset näytännöt

Minkälaista olisi tämän vuosikymmenen työväenteatteri? Mihin asioihin sen olisi tartuttava?

Näitä asioita pohdittiin Teatterikorkeakoulun, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman ja Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunnan yhteisellä intensiivikurssilla 25.2.-21.3.2020, jonka aiheena oli työväenteatterin historia, työkulttuurin nykytila ja tulevaisuus.

Kurssin vastuuopettajina toimivat yliopistonlehtori Mikko-Olavi Seppälä Helsingin yliopistosta ja teatteriohjaaja Janne Saarakkala. Kurssi oli osa Työväen Näyttämöiden liiton 100-vuotisjuhlaa, ja sen oli määrä päättyä maaliskuussa kiertue-esitykseen, jossa opiskelijat esittävät oman ehdotuksensa 2020-luvun työväenteatteriksi.

Koronavirus kuitenkin sensuroi suunnitelmat ja julkiset esitykset jäivät toistaiseksi hautumaan. Taituri-blogissa julkaistaan eräiden kurssille osallistuneiden opiskelijoiden mietteitä ensimmäisen ja toisen viikon opetuksesta.

 

Mikko-Olavi Seppälä & Janne Saarakkala

Korkeakouluharjoittelu Teatterikeskuksessa

Teatteritiedettä pääaineenaan opiskeleva Anu Karanto teki kandiopintojen työharjoittelun Teatterikeskuksessa, joka on ryhmämuotoisten ammattiteattereiden etujärjestö.

Teatterikeskus toimii kulttuuripolitiikan alalla, ja tukee teattereiden ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä. Kesä Teatterikeskuksella antoi minulle monitahoisen kurkistuksen kulttuurijärjestöjen ja varsinkin teatterikentän tämänhetkiseen tilaan.

Sain tehdä moninaista työtä avustavana tutkijana, ja minulle konkretisoitui, kuinka paljon systemaattista tutkittua tietoa teatterista tarvitaan. Teatterikeskus on harjoittelulle sivistävä ja inspiroiva paikka, jossa harjoittelijan itsenäisyyteen ja ajattelukykyyn luotetaan. Työtehtäväni olivat älyllisesti haastavia ja työtehtäviin sai käyttää riittävästi aikaa. Harjoittelujakso vahvisti ajatusta, että työ taiteilijoiden ja päättäjien välissä sopisi minulle. Kulttuurijärjestötyössä sekoittuu teoria ja käytäntö, eikä opittava lopu koskaan.

Ensisijainen tehtäväni korkeakouluharjoittelijana oli avustaa tutkimuksessa, jossa tarkastellaan valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisten ryhmämuotoisten ammattiteattereiden tämänhetkistä tilaa. Tuotin tilastoja jäsenhaastattelujen perusteella laadittujen SWOT-kaavioiden pohjalta. Kaavioilla kartoitettiin teattereiden kokemia vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia kahden ulottuvuuden nelikentällä. Tilastoista tein graafisia esityksiä, jotka osoittavat minkälaiset ilmiöt korostuvat ammattimaisten ryhmäteattereiden tilassa tällä hetkellä. Kaavioiden muokkaaminen tilastoiksi avasi minulle teatteriryhmien ajattelua ja antoi laajan katsauksen ryhmien arkitodellisuuteen. Oli sekä haastavaa että kiinnostavaa analysoida paikoittain abstrakteja ilmiöitä.

SWOT-kaavioiden analyysi antoi minulle kattavan kuvan teatterista työpaikkana ja taiteesta ammattina. Tutustuin myös Exceliin varsin kattavasti. Varsinkin matriisien visualisointiin käytettävät työkalut olivat päänvaiva ja ilon lähde. Erilaisten kuvioiden avulla on helpompi nähdä toisteisuutta, joka ei välttämättä haastatteluja yksitellen lukiessa avaudu. Pääsin pohtimaan teatteriryhmiä työyhteisöinä ja organisaatioina. Tämän näkökulman koin tärkeäksi varsinkin, kun olin tottuneempi ajattelemaan teatteria katsomosta käsin. Yrityksen ja erehdyksen kautta työ opetti minulle myös monia itselleni sopivia keinoja hallita suurehkoa tietomassaa.

Vietin kesän kulttuuripolitiikan, taiteen- ja teatterintutkimuksen sekä kulttuurijärjestöjen äärellä. Tutustuin Teatterikeskuksen arkeen, ja kahlasin läpi useita ajankohtaisia raportteja mm. tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja VOS-uudistukseen liittyen. Työssäni ovat korostuneet itseohjautuvuus ja varsinkin tiedonetsintätaidot. Päivitin Teatterikeskuksen tietoihin esimerkiksi sirkusryhmien organisaatiomuodot ja uusien kansanedustajien yhteystiedot. Taiteen edistämiskeskuksessa kahlasin läpi harkinnanvaraisten toiminta-avustusten hakemukset usean vuoden ajalta valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisten tanssi- sekä sirkusryhmien osalta. Olin yhteydessä useisiin taidekentän organisaatioihin ja opin samalla, minkälaisia asioita eri tahot hoitavat.

Valaisevaa oli myös selvittää kuntien toiminta-avustuksia. Rakensin kaaviota kuntien taideryhmille tarjoamien avustusten kriteereistä, joita vertasin hakulomakkeissa kysyttyihin tietoihin. Kehityin sekä numeroiden että poliittisen jargonin salapoliisina. Harjoitteluni lopuksi pääsin vielä osallistumaan Teatterikeskuksen järjestämään Helsingin kaupungin kulttuuriavustukset -keskustelutilaisuuteen. Käsitykseni avustusjärjestelmien toiminnasta on syventynyt.

Päässäni on jäsentynyt niin paljon uutta tietoa, etten edes hahmota kunnolla, kuinka mullistavan opettavainen työjakso on minulle ollut. Työtehtävien haasteellisuuden ja saamani kiitoksen perusteella arvelen, että olen myös ollut hyödyksi Teatterikeskukselle. Käytännöllisen ja sivistävän hyödyn lisäksi olen saanut merkittävän kokemuksen yhteisöllisyydestä. Teatterikeskuksen henkilökunta suhtautui minuun tasavertaisena kollegana ja oli aina valmis jakamaan käsittämättömän laajaa tietotaitoaan. Uskon, että sain enemmän kuin työharjoittelujaksolta monikaan uskaltaa toivoa.

Anu Karanto

Haastateltavana cheerleading-musiikkien tuottaja Teemu Jefremoff

Video kertoo cheerleadingissa käytettävien kilpailumusiikkien tuotantoprosessista, vaadittavista välineistä ja taidoista, sekä siitä, miten Teemu Jefremoff päätyi tuottamaan musiikkeja joukkueille ja perustamaan oman studion työtään varten.

Videon on kuvannut ja editoinut Hanna Maria Pinta, joka on videon tekohetkellä musiikkitieteen 3. vuosikurssin opiskelija ja tuottaa myös itse musiikkeja cheerleading-joukkueille.

Video on tehty lopputyönä Etnomusikologisen kenttätyön kurssille syksyllä 2018.

Taituri-podcast: Leena Kärkkäinen ja Maria Sairanen – katsojakokemustutkimusta Yleisö-esityksestä

Hei,

Olemme Maria Sairanen ja Leena Kärkkäinen. Opiskelemme 2. vuotta Taiteiden tutkimuksen kandiohjelmassa ja pääaineenamme on teatteritiede.

Podcastin teimme katsojakokemuksen tutkiminen -kurssin lopputyönä, jossa tutkimme Raekallio Corpin esityksestä Yleisö syntyneitä katsojakokemuksia tilaan nähden ja analysoimme niitä oheiskirjallisuutta apuna käyttäen.

Podcast on ensimmäinen yhdessä tekemämme kurssityö, emmekä ole tehneet aikaisemmin katsojakokemuksen tutkimusta.

Yleisö-esityksen kävimme katsomassa kurssin aikana ja esitys itsessään tapahtui Vanhankaupunginkoskella ja Tekniikan museolla. Podcast on suunnattu kaikille teatterista ja katsojakokemuksen tutkimuksesta kiinnostuneille, sekä varsinkin niille, jotka kävivät kyseisen esityksen katsomassa.

Podcastin teko oli antoisa kokemus, joka kasvatti kärsivällisyyttämme. Opimme uusia tietoteknisiä taitoja, joista on varmasti hyötyä tulevaisuudessa. Samalla myös tuli käsiteltyä enemmän erilaisia aineistoja, koska piti jäsennellä niitä useaan otteeseen. Itse podcastin äänitystilaisuus oli varsin hulvaton, vaikka viereisen kopin henkilöt kilpailivat ääniraidasta. Äänittäessä huomasimme myös, että luonteva puhe ei synny pakottamalla, vaan siihen vaaditaan perusteellinen aineistoon perehtyminen ja toiseen luottaminen. Kaiken kaikkiaan opettavainen ja hauska kokemus.

Lähdemateriaalina käytimme seuraavia teoksia ja sivustoa:

– Lehmann, Hans-Thies 2009. Draaman jälkeinen teatteri. Keuruu: Otava.
– Kaye, Nick 2000. Site-specific art. Lontoo: Routledge.
– McConachie, Bruce 2013. Introduction, Spectating as a Sandbox Play, Affective Performance and Cognitive Science.
– Raekallio Corp. Verkkosivut. [http://www.raekallio.fi/yleiso/]
– Santanen, Eino 2017. Yleisö. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.

Toivottavasti nautit podcastistamme!

Heissulivei,
Leena ja Maria