Helsingin yliopisto
Lapsena ajattelin, että minusta ei tule ikinä ylioppilasta. Olin vakuuttunut että olen liian tyhmä valmistuakseni lukiosta.
Halusin mennä amikseen, sillä olin varma että minut on luotu tekemään asioita sen sijaan että ajattelisin yhtään mitään, sillä mielestäni en osannut ajatella. Olin parempi opettelemaan erilaisia konkreettisia taitoja. Perheeni kuitenkin kannusti toisiin ratkaisuihin ja valmistuin lukiosta 3,5 vuodessa. Jos olisin lapsena kuullut, että tulen opiskelemaan jonakin päivänä kirjoittamista taideyliopistossa, olisin nauranut väitteelle epäuskoisena. Tämän esseen kirjoittaminen tuntuu edelleen hankalalta, sillä jossain syvällä sisimmässäni pidän yhä itseäni liian tyhmänä kirjoittaakseni, ajatellakseni tai sanoakseni yhtään mitään. Noin 24-vuotiaana opin, että tutkimusten mukaan tämä älykkyyteen liittyvä huono itsetuntoni on todennäköisesti liitännäinen luokkataustaani. Perheeni ja sukuni on vasemmalta ja juontaa juurensa pitkälle ns. tekemisen meininkiin sekä ilmeisesti maantierosvouteen. Mutta se on tarina erikseen.
Niinsanottu työväenkysymys on ollut esillä 1870-luvulta lähtien. Työväenkysymyksellä viitataan teollistumisen myötä muodostuneen työväestön syntymiseen, kaupungistumiseen ja näiden mukanaan tuomiin sosiaalisiin epäkohtiin. Työväenliike on ollut kokonaisvaltaisesti koko yhteiskuntaa lävistävä ilmiö: sen vaikutus on näkynyt politiikassa, taloudessa ja taiteessa. Työväellä on ollut tarve käsitellä itselleen ajankohtaisia asioita. Tuota tarvetta tyydyttämään on syntynyt työväenteatteri.
Olemme opiskelleet työväenteatteria eli sen historiaa, praktiikoita ja ominaisuuksia nyt kahden viikon verran Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla. Aamupäivisin olemme kuunnelleet eri vierailijoiden luentoja ja iltapäivisin olemme työskennelleet näyttämöllisen toiminnan parissa. Iltapäivien työskentelyn päämääränä on ollut konkretisoida, mitä työväenteatteri voisi tarkoittaa vuonna 2020. Millaista näyttämöllistä sisältöä ja muotoa työväenteatteri tarkoittaa meille juuri nyt?
Kurssille osallistuvat Helsingin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Nätyn opiskelijoiden lisäksi joukko avoimen yliopiston ja teatteritieteen opiskelijoita.
Olemme 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla syntyneitä nuoria aikuisia. Viime vuosisadan vaihteen tehdastyöläisyydestä ja 1960/70-luvun Agit Propista on tultu nykyhetkeen pitkä matka. Yhteiskunnallisten mullistusten myötä työ, siihen liittyvät kysymykset ja varsinkin työväenliike on kokenut mittavan muodonmuutoksen. ‘’Pullamössöksi’’ kutsutun, älylaite-ryhdillä varustetun sukupolvemme kytkös kovakätisiin, jänteviin ja pettuleipää syöviin tehdastyöläisiin tuntuu äkkiseltään haastavalta mielikuvalta. Luennoitsijoiden vanhoja valokuvia katsellessani olen huomannut miettiväni: niin tosiaan, mitä me milleniaalit voimme sanoa työstä? Emmehän me ole kärsineet silkkipyttyisten tehtaanjohtaja-kapitalistien sortavasta kädestä. Emmehän me ole tehneet maanantaista lauantaihin kaksitoista tuntia päivässä kestävää fyysistä työtä. Emmehän me ole työväenluokkaa!
Kapitalismi ja hyvinvointivaltion etuoikeudet ovat jo meissä, meidän arjessamme ja ruumiissamme. Me olemme kapitalisteja, halusimme sitä tai emme. Me olemme kapitalisteja tilatessamme Woltin kautta aterian tai lentäessämme etelänlomalle burnoutin kynnyksellä. Me olemme sitä ostaessamme kiinalaisten lasten valmistamia vaatteita H&M:stä ja syödessämme ruokaa, jonka valmistuksen vuoksi on kaadettu sademetsiä. Me olemme kapitalisteja laskuttaessamme kulttuurialan keikasta UKKO.FI:n kautta, juodessamme take away – lattea ja päivittäessämme cv:tämme. Mikä on siis meidän väkevä joukkovoimamme ja mitä asiaa se ajaa? Pysähtymistä? Kuinka pysähtyä, jos jatkuvan kehityksen vaatimus on syvällä omassa psyykeessä ja ruumiissa ja kaiken lisäksi vuokrakin pitäisi maksaa?
Kysymykset oikeudenmukaisista työajoista, tulotasosta, hyvinvoinnista ja olosuhteiden etiikasta ovat tietysti ikuisia enkä vähättele niiden painoarvoa. Meidän sukupolvellemme tärkeää työväenteatteria olisi kuitenkin kenties työväenteatteri, joka puhuttelee aikamme kammottavimman kriisin edessä ponnistelevia ihmisiä. Tarkoitan tietysti meneillään olevaa ekologista katastrofia.
Toinen itselleni tärkeäksi noussut motiivi työväenteatteri 2020:lle on fasismille vastaäänenä toimiminen. Tämä on suora kytkös historian työväenteatteriin, sillä yksi sen tehtävistä on muinoin ollut juurikin sama.
Edellisessä koulussa opiskellessani opettajani sanoi minulle, kuinka taide on kommunikointia ajan hengen kanssa. Mietin usein kuinka se tehokkaimmillaan reagoi ajan henkeen astmaattisella volyymillä. Minä teatterintekijänä mielelläni aivastan natseille. Vaikka vastaääneni tarkoittaisi kuplautumista, post-moderniksi tekotaiteeksi tai änkyrävassarismiksi leimautumista, tuntuu se kuitenkin mielekkäämmältä vaihtoehdolta kuin Helsingin kaduilla liehuvat uusnatsien hakaristiliput. Vastakkainasettelu tuntuu vanhanaikaiselta, mutta jos pitäisi päättää, valitsisin ikuisesti tämän.
Meille opiskelijoille annettiin kurssilla opettajien toimesta seuraava tehtävänanto:
Miettikää, mitä meidän pitäisi tehdä?
Pienryhmämme kokoontui auringonpaisteessa kylpevään luokkahuoneeseen pohtimaan tätä Leniniltä vapaasti lainattua kysymystä. Ensin olimme kymmenen minuuttia hiljaa ja ajattelimme painokkaasti. Sitten jokainen sai vuorollaan puhua. Eräällä meistä oli selkeä vastaus.
‘’Niin. Mitä meidän pitäisi tehdä? Mun vastaus on että… En tiedä.’’
Vastaus teki minuun vaikutuksen. Teatteri perustuu toiminnalle, jossa joukko ihmisiä kokoontuu jonkin mahdottomaltakin tuntuvan kysymyksen tai ilmiön äärelle. Tuosta mahdottomuudesta syntyy jotakin, jota me teatterityöläiset pidämme tärkeänä jakaa yleisölle, vaikka lähtökohtamme olisikin ollut rehellinen ‘’en tiedä’’.
Kurssi on aiheuttanut toivottomiakin tunteita. Poliittinen historia on raskasta. Nykyaika on raskasta. Vastuu maapallon tulevaisuudesta tuntuu raskaalta. Koronaviiruksen pelkääminen on raskasta. Epäoikeudenmukaisuus on raskasta ja maailmaa hallitsevat kusipäät ovat raskaita. Mutta sen raskauden keskellä muistan isäni sanat: ‘’niin kauan kuin ihmiskunta leikkii, on toivoa.’’ Ajattelen lausetta leikkiessäni opiskelijakavereideni kanssa. Tätä on minun työni. Aikuisten leikkiä. Se ei onneksi tunnu ihan niin raskaalta.
Liila Jokelin, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu